Oho, mä en ole kirjoittanut tänne tänä vuonna ollenkaan.. Mielessä on kyllä ollut useinkin, ei ihan joka päivä, mutta melkein, mutten ole vaan saanut aikaisiksi. Olen jotenkin kierrellyt ja kaarrellut ja jättänyt vaan kirjoittamatta. Kynnys on kasvanut ja on tuntunut vaikealta taas jatkaa kirjoittamista. Mistä mä kirjottaisin, pitääkö kirjottaa kaikki mitä tänä vuonna on tapahtunut, vai mitä mietin vaan tänään tai just nyt.
Mitä tässä nyt oikeastaan on tapahtunutkaan. Pari kuukautta on jo mennyt tätä vuotta. Aina mä en jaksa muistaa edes, että mikä päivä tänään on, mitä tapahtui viime viikolla tai kuukausi sitten. Kaikki päivät on niin samanlaisia. Aika harmaata ja ikävää, enimmäkseen. Saman kaavan mukaan kiertäviä päiviä, eikä oikeastaan mitään, mikä jäisi mieleen. Samaa rataa päivät kuluu ja samalla päässäkin pyörii ne samat asiat. Tiedän, että pitäisi lähteä kauemmaksi, tehdä jotain uutta, keksiä jotain, piristävää ja virkistävää. Saisi ajatuksetkin vähän tuulta alleen, eikä vaan jauhaisi aina samaa. Niinhän se menee.
Mutta minne sitä menisi? Ei mua huvita osallistua mihinkään toimintaan, mihinkän mielenterveysyhdistysten kerhoihin, ryhmiin tai mitä niitä on. Kartan kaikkea sellaista. En viihdy porukoissa, en ole ikinä viihtynyt. Joka paikassa, missä on useampi ihminen kuin kaksi, syntyy (varsinkin sellaisissa, missä on paljon naisia) kuppikuntia, erilaisia ryhmiä ryhmien sisällä ja aina mä jään sinne ulkopuolelle. En edes halua sisäpuolelle, en jaksa enkä välitä. Olen yrittänyt, mutta kokenut sen turhan raskaaksi siihen nähden, mitä se sitten antaisi. Yleensä vaan saan pettyä ja kokea aina uudestaan olevani vääränlainen, tai ainakin erilainen. Siinä varmasti yksi suurimmista syistä, miksi olen tässä tilanteessa. Syrjässä ja työkyvyttömänä, näköalattomana..
Päivät kulkee aikalailla samaa kaavaa; aamulla yleensä herän kun poika lähtee kouluun ja mies töihin (onneksi mulla on perhe), yleensä pyrin jäämään jalkeille, juon kahvia, teen vähän kotitöitä, tiskaan, pyykkään, luen Hesaria (ainakin otsikot koitan joka päivä lukea), roikun Facebookissa (vaikka siellä on ihan älyttömän tylsää ja turhauttavaa) tai kirjoitan kirjeitä (niihinkin olen kyllä vähän kyllästynyt ja olen ajatellut jättää koko homman..). Nyt olen onneksi innostunut lukemisesta, olen lukenut tänä vuonna jo 8-9 kirjaa (voin laittaa listaa luetuista kirjoista myöhemmin). Urheillut olen myös tosi paljon, melkein tunnin päivässä, 6-7 h/viikko. Ohjattuja jumppatunteja; muokkausta, body pumpia, kahvakuulaa, spinningiä ja salia, uintia ja kävelylenkkejä. Välillä kaksikin jumppatuntia yhteen menoon, tai sali & spinnig tms. Joskus käyn salilla aamupäivillä, ja siihen saa kulumaan hyvin kolmekin tuntia matkoineen. Iltapäivisin yleensä kirjoittelen tai luen. Yritän olla nukkumatta. Teen ruokaa siihen kun J tulee töistä. Ja sitten vaan kotona olemista, telkkarin katselua ja koneella roikkumista. Möllöttelyä. Yhdessä olemista. Meneehän ne niinkin, päivät. Onneksi aina jaksaa sentään jotain tehdä. Tuo liikkuminen on niin tärkeää, että ellen siihen kykenisi tai sitä jaksaisi, niin en tiedä, missä olisin.
Nukkua mä en osaa oikeastaan milloinkaan, en aamulla, en päivällä (joskus yritän ja meinaan nukahtaa jos yö on mennyt tosi huonoilla unilla) enkä varsinkaan yöllä. Nytkin kirjoitan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kello on 02.55. Yritin tunnin saada unta, en nukahtanut ja nousin ylös. Ei sitten nukuta. Viime yön nukuin ihmeen hyvin, yökahdesta aamuyhteentoista melkein! Olin ihan yllättynyt, ajattelin että olen taas oppinut nukkumaan, mutta en taas tänä yönä osannutkaan. Tenox ei mua nukuta, Oxepamilla nukun välillä. Nyt yritän olla ilman. Ei sekään oikein auta. Osaan välillä nukkua onneksi ilmankin. Tänä yönä nyt näin. Ilman lääkettä, ilman unta. Ajattelin että olisin saanut hyvinkin unta. Kävin päivällä puolentoista tunnin kävelylenkillä, ihana ilma oli. Aurinko paistoi kirkkaasti ja oli ihan lämmin. Yksin kävin, J. ja E. olivat laskettelemassa.
Litoa olen käyttänyt nyt kaksi kuukautta, en tiedä onko se vaikuttanut
oikein mitenkään. Ehkä olen vähän rennompi ja rauhallisempi, en
räjähtele samalla tavalla kuin ennen, enkä aamulla herää enää
samanlaiseen raastavaan ahdistukseen kuin aikaisemmin. Eikä illalla ja
yöllä ole enää niin kovaa ahdistusta, sellaista "rautakanki"-oloa.. Toisaalta on ehkä vähän pysähtynyt ja haluttomapi olo. No, enemmän ehkä positiivista kuin negatiivista sanottavaa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa pelkään. Pelkään edelleen sitä lihomista ja uutena huolena hiusten lähtö (harjaan jää paljon enemmän hiuksia kuin ennen ja jatkuvasti suortuvia saan olla vaatteista nyppimässä..). Muuta läkkeeseen liittyvää en uskalla pelätä. Haluaisin että tämä auttaisi ja jos tarpeeksi uskon, se ehkä auttaakin. :)
Mutta sellaisia sekavia sepustuksia tänä yönä. Kiva oli kirjoittaa pitkästä aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti