Ensimmäinen huhtikuuta

Mulla on ollut nyt aika monen päivän kirjoitustauko. Kirjoittelen nyt maanantai-iltana, toinen pääsiäispäivä alkaa olla loppupuolella. Mietin äsken, että mitä tässä on tapahtunut menneinä päivinä ja sen ainakin totesin, että mulla on aivan uskomattoman huono muisti! En mä muista mitään, tai ainakaan paljoa. Mun pitäisi siis ehdottomasti kirjoittaa edes jotain joka päivä, muuten meneistä päivistä vaan ei jää paljon mitään muistijälkeä. Aika pelottavaa itseasiassa. Todellakin. Kaikki päivät ovat niin samanlaisia ja nyt pitkien pääsiäispyhien takia päivät puuroutuvat yhteen ja viikonpäivät sekoittuvat toisiinsa tavallistakin enemmän. Pitää ihan miettiä, että mikä päivä se tänäänkin on? No, maanantai, vaikka ihan sunnuntailta tietysti tuntuukin. Oikein kivat pyhät nämä ovat kuitenkin olleet, ei mitään valitttamista. Äsken kysyin J.ltä, että onko meillä ollut mitään ikävää tai huonompaa päivää tämän mini-loman aikana. Eipä pahemmin, aika hyvää ja tasaista tällä kertaa.

Enimmäkseen on siis ollut ihan hyvä mieli ja kivaa, ei mitään valittamista eikä suurempia ahdistuksia. Joskus pitkät pyhät ahdistaa, muttei nyt oikestaan. Paljon on tullut nukuttua, pitkään joka aamu. Yöllä nukkumaanmeno on tavan mukaan pitkittynyt, enkä ole osannut mennä ajoissa nukkumaan, mutta sitten taas nukun pitkälle aamupäivään. En tykkää siitä, että makaan kymmeneen-yhteentoista aamupäivälle, siitä tulee jotenkin huono omatunto. Teini kun löytyy taloudesta, olisi mukavampi, jos olisin reippaampi ja virkeämpi aamuisin. Mutta näin nyt täällä. Ollaan kaikki aika aamu-unisia, niin ei kai se niin vaarallista ole, jos lomalla nukutaan pitkään. Yhtenä yönä ajoin J.n olohuoneeseen nukkumaan ja olin sille vihainen yöllä, mutta muuten olen nyt tyytynyt kohtalooni ja olen nukkunut korvatulpat korvissa. Aamut ollaan aloitettu pitkällä aamiaisella yhdessä, tai brunssi se on oikeastaan ollut. Ollaan syöty pitkään, paljon ja hyvin. Tunti ollaan istuttu kaikki yhdessä pöydän ääressä ja hitaasti aloiteltu päivää. Olen syönyt nyt paljon ja hyvin. Mulla ruokailuvälit venyy aika pitkiksi ja sitten tekee mieli kaikkia herkkuja. Muttei se haittaa. Olen liikkunut nyt niin paljon, etten ota syömisistä mitään stressiä. Viime viikolla liikuntatunteja tuli melkein kahdeksan.

Eilen illalla, tai oikestaan yöllä, mulle iski yllättäen kauhea kuolemanpelko. Aikoinaan mulla on ollut sitä paljonkin mutta nyt se on ollut aika kauan poissa. Olen ehkä ajatellut, että ihan sama, kuolisinpa jo pois täältä turhaan kitkuttelemasta. Nyt muutamana viimepäivänä sellaisia ajatuksia ei ole ollut ja kuolemanpelko on tullut enemmän mieleen. Silloin kymmenisen vuotta sitten kun sairastuin ensimmäisen kerran paniikkihäiriöön, alkoi oireilu sillä, että olin varma, että kuolen ihan just sillä hetkellä. Olin ihan varma, että sairastan jotain kamalaa sairautta, mikä tappaa mut hetkessä. Ei ollut kerta tai kaksi kun J. silloin ajoi minua käskystäni vauhdilla jonnekin sairaalapäivystykseen ja kaikki fyysiset sairaudet ja oireet käytiin läpi. Mitään ei tietenkään ikinä ollut. Olen ollut ja olen edelleen harvinaisen terve fyysisesti. Mutta nyt kuolemanpelko oli erilainen tunne, hiljainen ja musta. Aika kuluu niin kamalan nopeasti ja koko ajan elämä lyhenee, hetki hetkeltä. Pelkään vanhenemista ja pikkuhiljaa etenevää rapistumista. Kuoleman odottamista. Olisi parempi ehkä kuolla hetkessä, nopeasti, silmänräpäyksessä, jossain onnettomuudessa tai yllättävässä sairaskohtauksessa, kuin odottaa ja odottaa viimeistä hetkeä. Vanhuus on pelottavaa. Sellainen sairas, avuton vanhuus. Makaaminen vuosia kasviksena jossain osastolla tai unohdettuna jossain, yksin. Taakkana kaikille. Mä en ole edes uskossa, että saisin siitä jotain "turvaa" -tai en tiedä miten uskovaiset kokevat vanhenemisen ja kuoleman lähestymisen, mutta luulen, että he jotka uskovat, eivät sitä niin paljon pelkää? Raakaa, armotonta ja pelottavaa vanheneminen ja lopulta kuoleminen kuitenkin on. Mitä kuoleman jälkeen sitten tapahtuu? Mä en mihinkään taivaaseen usko, enkä oikeastaan mihinkään muuhunkaan. Onko sitten vain pimeää? Muistan ajatelleeni tuota asiaa jo lapsena. Mutten mä kuitenkaan jäänyt tuohon ajatukseen ja ahdistukseen makaamaan, kävin nukkumaan ja aamulla olin unohtanut koko asian. Ei kai sellaista olekaan, joka ei koskaan kuolemaa miettisi ja sitä jollain tavalla pelkäisi.
 
Olen lukenut aika paljon, yhden kirjan luin loppuun (Raisa Lardot "Pikku äiti") pari päivää sitten ja aloitin heti toisen (Elina Tiilikka "Punainen mekko"), jonka olen lukenut jo oikeastaan loppuun, illaksi on vielä kymmenisen sivua, loppuhuipentumat. Reilussa kahdessa päivässä olen lukenut siis lähes kolmesataa sivua ja jopa muistan lukemani. Lukeminen on niin ihanaa. Kun pääsee kunnolla tarinaan mukaan, ei sitä enää edes huomaa lukevansa. Tarina ja tapahtumat vaan kulkevat mielessä. Ihana flow-tunne. Torstaina käytiin J.n kanssa kirjastossa ja haettiin vähän pyhälukemista. Pari dekkaria odottaa lukemisen aloittamista seuraavaksi, sitä lajia en ole nyt vähään aikaan lukenutkaan. Niitä on aika helppo ja nopea lukea. Viikonlopun aikana, tai torstaina ja perjantaina, kirjoitin kaksi kirjettäkin taas pienen tauon jälkeen. Tekstiä tuli taas paljon, noin viisitoista a nelosta yhteensä. Kirjoittamisessa tulee yleensä sama flow-tunne kuin lukemisessa. En malttaisi lopettaa ollenkaan ja kirjoitan / luen niin kauan kuin silmät ja pää kestävät, kunnes väsyn. Elokuvia voisin myös katsoa miten paljon vaan, lauantana katsottiin Hide & seek joka oli hyvä. Eilen sunnuntaina nauhotettiin Kuningas Artur, muttei sitä välitetty katsoa ja mentiin mieluummin saunaan. En niin välitä tuollaisista sankaritarinoista, vai mikä lie tuo onkaan.

No, mitä tässä on muuta tapahtunut.. Perjantaina käytiin J.n porukoilla syömässä ja illalla käytiin keskustassa Senaatintorilla katsomassa  Via Crucis. Oli ihan hieno tapahtuma, vaikken tosiaan edelleenkään uskossa ole, mutta vaikuttava näytelmä kuitenkin. Ihmettelen uskonnollisuutta, mitä hienoa on uskoa sellaiseen jumalaan joka uhraa ainoan poikansa noin julmaan kuolemaan? Vieraiden ihmisten hyväksi. Miten voisi haluta hyvää sitten kenellenkään muullekaan? Tunnen kyllä tarinan, mutta ihmettelen silti.
Lauantaina oli ihan tavallinen lauantaipäivä, aamulla käytiin kaupassa ja mä kävin spinning-tunnilla polkemassa, oli ainut päivä tässä viikonvaihteessa, kun tuolla salilla oli ohjattuja tunteja. E. oli kaverin luona koko päivän eikä me tehty täällä kotona oikestaan yhtään mitään. Nukuttiin paljon ja mä luin. Illalla vasta syötiin. En muista päivästä mitään erikoista. J. sanoi että mulla oli angst-päivä. Ehkä sitten niin, en muista.
Sunnuntaina käytiin pitkällä kävelyllä J.n kanssa, mä haaveilin omasta pikku koirasta (sellainen mini-villakoira olisi minusta ihana), mutta ollaan pojan kanssa niin allergisia, ettei sellaista voida ottaa. Vaikka sanotaankin, että villakoira olisi aika allergisoimaton, mutten silti uskaltaisi kokeilla. Illalla laitettiin tortilloja, H. ja S. kävivät palauttamassa meidän auton, J. kävi pelaamassa sulkista ja illalla sitten saunottiin.
Tänään maanantaina E. lähti taas jo aamusta kaverinsa kanssa kaupungille ja sitten kaverille. Me käytiin kaupassa ja ostettiin synttärilahja meidän kavereiden kaksi vuotta täyttäneelle tytölle. Mentiin niillä käymään illalla, kahviteltiin pari tuntia ja suunniteltiin vapuksi Tallinan reissua, mentäis sinne yöksi katsomaan vapun vietoa lahden toiselle puolelle. Kiva vierailu oli ja kiva suunnitella yhteistä tekemistä ja reissua. Kivakivaa. Viimeksi olen juonut vuoden vaihteessa ja silloin tuli niin kamala olo. Olin silloin just aloittanut Lito-lääkityksen, ja senhän kanssa ei saisi juoda. Vähän jännittää miten tuolla reissussa tulee innostuttua, mutta voihan sitä pitää järjen päässä ja juomahalut aisoissa. Ja vaikka onkin tuo alkoholinkäytön kieltävä lääkitys, ei pari kertaa vuodessa varmaan mitään vaikuta? Mulla alkaa aina keväällä meno kenkää vähän  vipattamaan, aikaisempina keväinä ei ole aina järki pysynyt mukana, mutta nykyään luotan itseeni jo vähän enemmän, vaikka huomaan kevään tuovan pientä vipinää sisuksiin, osaan pitää sen kurissa.

Nyt kello alkaa olla niin paljon, vähän yli puolenyön, että taitaa olla parempi lopettaa kirjoittaminen. Huomenna on taas koulu- ja työpäivä niillä joilla on, mulla ei. Tänään muuten sanoin J.lle että olisi kivaa jos olisi sellainen työ mitä jaksaisi tehdä. Edistystä? No, mä menen huomenna aamulla spinningiin ja zumbaan. Keväänodotusta.

Loppuun laitan kuvan sieltä Via Crucikselta, kun onnistuivat :)