Olo on taas niin ärsyttävä, etten tahdo jaksaa. En ole tänään saanut mentyä mihinkään, ei ole tehnyt yhtään mieli lähteä minnekään vaikka sellaista hermostunutta energiaa taas on riittänyt. Häärään sitten täällä kotona, ihan aamusta asti olen tehnyt jotain; heräsin taas seitsemän aikoihin, heti kahvikuppi eteen ja koneelle katsomaan onko akiivisena ja aggressiivisena eilen illalla vellonut keskustelu 'opettajakeissistä' facessa jatkunut. Menin eilen puolen yön aikoihin katsomaan mitä keskusteluun kuuluu, ja edelleen siellä väiteltiin. Menin laittamaan vielä kauhani kulhoon ja heti alkoin aukominen, mitä se Äiti Teresa taas täällä tekee, pidä pääsi kiinni, ootko pumpulissa kasvanut. Mä en ihan oikeasti ymmärrä, mistä syystä saan tuollaiset aggressiiviset ämmät kimppuuni, vaikken itse mitään henkilökohtaisuuksiin meneviä arvosteluja esittänytkään. En jaksanut jatkaa riidan haastamista ja menin nukkumaan. Ärsytti silti tosi paljon, mutta mua rauhoitti kun viestiketjussa oli yksi samalla tavalla ajatteleva kirjoittaja, jolla oli hyvät mielipiteet aiheesta. Mies. Miehet ovat yleensä paljon mukavampia, fiksumpia ja jotenkin, en ole tainnut ikinä riitautua kenenkään miehen kanssa (paitsi tietysti puolisoideni, mutta se onkin ihan eri juttu). Tuo laittoin mulle yksityisviestillä että älä välitä, idiootit ei tajua. Akoista en tykkää ja kamalalta tuntuu ajatuskin, että joksus mahdollisesti työelämään joutuessa joutuisi sitä akkalauma-kuppikuntakerhoilua kestämään..
Kone mulla onkin ollut auki siitä asti kun sen aamulla avasin ja olen käynyt täällä vähän väliä kurkkimassa ja sitä toista blogiani olen kirjoittanut monta tuntia, olen tehnyt sinne tänään kolme eri päivitystä, tai luonnoksia, yhden päivässä julkaisen. Olen muokannut taas kuvia varmaan tunteja ja ottanut niitä lisää. Tänään kuvasin kevätvaatteita ja takkeja mitä kaivoin kaapista esille ja niitä olen silittänyt ja laitanut, järjestellyt. Ihan hiki päässä. On sellainen olo etten vaan osaa lopettaa tekemistä ja hääräämistä, hyvin tyypillistä mulle. Aamupäivällä yritin olla hetken pitkälläni ja lukea, nukahdin kymmenen sivua luettuani. Iltapäivällä yritin samaa ja taas kävi samalla tavalla, nukahdin ja heräsin vasta kun E. tuli koulusta. Mulla oli herätessä samanlainen olo kuin nyt muutamana aamuna on ollut, etten halua herätä, haluan vaan nukkua ja vaikka kuolla pois. Oleminen tuntuu liian raskaalta ja kivuliaalta. Kuumalta ja raskaalta. Kiertää ja hyrrää ja vatsassa on sellainen kiertävä olo, sydän on takonut kylkiluita vasten levottomana, sen huomaa varsinkin silloin kun yrittää olla paikallaan ja rentoutua. Niinkuin ympärillä olisi koko ajan rautainen soikio veitsenterävin reunoin, mikä ei osu minuun, mutta heiluu siinä ympärillä koko ajan kuin vanne. Siitä huolimatta olen onneksi osannut nukkua, nyt päivällä hetken kaksi kertaa ja yölläkin kuutisen tuntia. En osaa ikinä mennä illalla ajoissa nukkumaan ja hillun ylhäällä ainakin yhteen asti. Ei ihme kun roikun koneella ruokkimassa kierroksia. Yön kuitenkin nukun, nukahdan nopeasti ja herään aamulla, suunnilleen samaan aikaan joka aamu. Olen varmaan niin väsynyt kaikista hermostuneista vaativista kroppaa kuluttavista kierroksista että vajoan syvään uneen väkisinkin. Hyvä niin.
Touhukas mä olen, en osaa olla tekemättä mitään tai vaan maata telkkarin edessä tunti tolkulla, keskittyminen ei oikein riitä suurimpaan osaan ohjelmia, enkä ole edes ikinä välittänyt mistään sarjoista tai muusta viihde-hömpästä. Blogijtuttujen kanssa askarrellessa on mennyt aikaa, kuvankäsittelyohjelma on ollut ahkeralla käytöllä. Plärään muita lifestyle- / muotiblogeja ja saan niistä inspiraatiota, kuvausideoita ja vaikka mitä. Aika luovaa ja inspiroivaa, tykkään. Välillä kadehdin, tolla on paljon hienompi se ja se, mutta osaan kuitenkin suhteuttaa asioita, enkä lähde kadehtimaan suositun nuoren italialaiskaunottaren muotiluomuksia ja kuvia. Blogien lukeminen ja varsinkin se kauniiden kuvien katselu on enemmän kuin lukisi jotain kaunista hienoa muotilehteä, ei osaa kuvia kahdehtia ja olen ihan tyytyväinen omiin kuviini, tyyliin ja ideoihini. Ja mietin mitä seuraavaksi kuvaisin, minne menisin, mitä tekisin tai mitä laittaisin päälleni. Kuvissa itsestäni huomaan nyt, kun olen taas tottunut olemaan kameran edessä, etten niin kamala olekaan, ruma tai läski, kuin mitä pääni sisällä olen :)
Koneella olen ollut kyllä oikeastaan koko päivän, eikä se kyllä ole mikään hyvä juttu. Siis silloin kun en ole ollut kameran takana tai edessä, järjestelemässä vaatekaappeja, silittämässä vaatteita, järjestelemssä eteisen naulakkoa tai heivaamassa talvisimpia takkeja ja huiveja varastoon, laittamassa ruokaa, tiskaamassa, pyykkäämässä.. Kädet käy nopeaan tahtiin enkä osaa istua pitkään aloillani, ellen siten kirjoita tai käsittele kuvia tai ota kuvia. On vähän sellainen kierrosolo, iso pyörä pyörii enkä osaa sitä kokonaan jarruttaa ja pysäyttää. Mutten mä tiedä, miksi pitäisikään. En häärää öitä läpensä tai tee jotain älytöntä, saan aikaan asioita. Kestän ahdistuksen mieluummin kuin olsiin niin rauhallinen etten jaksaisi tehdä mitään. Se olisi ihan kauheaa, enkä mä ole ikinä niin masentunut ollutkaan, etten olisi mitään jaksanut tehdä; käydä suihkussa, tiskata, pestä pyykkiä.. Ehkä mä olen sitten koko ajan maaninen? Mutta jos en tee mitään tyhmää niin mitä se sitten haittaa? Tai ehkä mulla ei mitään sairautta olekaan, olen vaan laiska, huijannut itseäni ja muita?
Nyt illalla katsoin A-Studion telkkarista ja siellä oli erittäin mielenkiintoista keskustelua tästä koulujen työrauha-asiasta. Siellä oli keskustelemassa kasvatustieteiden professori ja tyttö joka oli itse ollut yläasteikäisenä häirikkö koulussa. Paha olo ajoi häiriökäyttäytymiseen ja opettajille suuta soittamaan, niin kuin se aina on. Ei kukaan ihan ilkeyttään 'häiriköi'. Kasvatustieteilijällä oli tosi fiksuja mielipiteitä, puhui mm. siitä että lapselle pitää puhua niitä hyviä puoliaan vahvistavasti, miten noin fiksu poika noin käyttäytyy, eikä syyttelemällä. Aggressiivinen käytös tai puhetapa aikuisen puolelta saa aikaan vaan lisää aggressiivisuutta nuoressa / lapsessa. Tekevät niin kuin aikuisetkin tekevät. Ottavat mallia. Ja se, että kaikista pahin vaihtoehto on se, ettei se viha tule ulos ollenkaan, vaan jää sisälle kasvamaan kamalaksi möykyksi. Yleensä koulusurmaajat eivät ole olleet niitä räyhääjiä koulussa vaan enemmän hiljaisia ja syrjäänvetäytyviä. Ja vielä sen sanoi, että pitäisikö kaikki lapset laittaa jo valmiiksi vankilaan ettei kouluhäiriköimisiä tai -ampumisia tulisi? Tuo oli ensimmäinen keskustelu tästä aiheesta missä asiaan suhtauduttiin oikeasti psykologisen ajattelu kautta. Kaikkialla muualla on vaan puhuttu siitä, miten räkänokat pitäisi saada kuriin ja järjestykseen.
Hurraa! On varmasti ihan hyvä idea kuunnella lähinnä itseään viisaampia ja jättää ala-arvoiset v..sanan viljelyt huomiotta. Miksi niin moni sitten puhuu niin? Mun kimppuun hyökättiin eilen niissä keskusteluissa, kysyttiin sitä onko napit oikeassa järjestyksessä (kyseinen henkilö ei tiedä mun sairaudesta tai siitä että syön lääkkeitä) ja muuta vastaavaa. Mutta mesotkoon siellä keskenään.
Kuitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti