Mietteitä

Ajattelin nyt heti aamutuiman tulla kirjoittamaan muutaman rivin, ettei taas jää, kuten eilen jäi. J. ja E. lähtivät juuri, auto starttasi pihasta ja mulla alkoi oma aika, oma päivä, tunnit jotka voin käyttää ihan kuinka vaan tahdon. Aurinko paistaa ja olo on yllättävä energinen. Huomasin nyt aamulla, ettei sitä aamuahdistusta nyt tunnu, en herää raivoamaan tai itkemän. Olo on aika kevyt ja melkein toiveikaskin. Pieni väsymys ja vetämättömyys yrittää vetää alas, muttei samanlaista epätoivoista raskasta puristusta nyt ole tuntunut pariin päivään. Eilen ei masentanut, tuntui aika ylättävältä huomata se illalla. J.kin sanoi illalla, etten ole nyt vaikuttnut niin masentuneelta. Ehkä kulutin masennusvarastoni tyhjiksi sillä raskaalla rypemisellä ja nyt tuntuu helpommlta. Onneksi masennusjaksot eivät kestä tosiaan pitkään, sellainen vaihe, etten haluaisin nousta uuteen päivän ollenkaan, en jaksaisi kiivetä kylpyhuoneeseen ja pukea päälleni ja lähteä ulos ovesta, kauppaan tai minnekään. Metsään, kirjastoon, uimaan. Jumppaan ei vielä tee mieli, mutta tuntuu sentään siltä, että voisin jaksaa jossain vaiheessa lähiaikoina. Aikaisemmpina päivinä tuntui siltä, etten pysyisi edes pystyssä niin kauan, että kävelisin salille, puhumattakaan että jaksaisin jumpata. Nyt jaksan sentään ajatella, että voisin tässä taas joku päivä lähteä liikkumaan. Tänään lähden kyllä metsäretkelle ja käyn nuuhkimassa nuppuja :)

Katselen tässä samalla aamutv.tä kolmoselta. Laitan telkkarin aina päälle heti kun aamulla nousen sängystä ja kuuntelen uutisia ja muita ajankohtaisia aiheita samalla kun teen muuta, hoputan E.tä heräämään kouluun, juon kahvia, laitan kotia järjestykseen yön jäljiltä. Kerään pyykit korin, sukkia lattialta, ja laitan pesukoneen päälle. Kirjoitan. Toin imurin jo tänne ylös olohuoneeseen odottamaan tarttumista toimeen. Olohuone tarvitsee todellakin imurin käsittelyä, pölyä riittää ja nyt kun aurinko paistaa sisälle, huomaan, miten törkeän näköistä täällä taas on. Mistä sitä pölyä aina riittää? Siistiä ja järjestys meillä on yleensä aina, mutta pöly ehtii välillä kertyä. Sisko joskus kysyikin, että onko teillä aina siistiä? Kyllä meillä oikeastaan on, vähän liiankin, ehkä. Ihan kuin muuta elämää ei olisi ja kaikki on liian hyvässä järjestyksessä. Ehkä pään sisällä on niin sekavaa. En tiedä. Järjestelen ja kuljetan tavaroita oikeille paikoilleen lähes jatkuvasti. En tykkää epäjärjestyksestä. Kaikkein masentuneimman mielialan syövereissäkin jaksan siivota, laittaa, pyykätä ja järjestellä. Ehkä vähän kummallista. Jossain vaiheessa tänään ajattelin syventyä kunnolla lukemiseen, jos lukisin nyt aamupäivälllä kun olen jo herännyt kunnolla, mutten ole vielä väsynyt, niin kuin iltapäivisin usein olen, ja nukahdan herkästi lukiessa. Aloin lukemaan eilen Riikka Pulkkisen Vieras-kirjaa ja vaikuttaa tosi hyvältä. Tykkään. Siinä minua kiinnostaa erityisesti syömishäiriön,vierauden ja muukalaisuuden tunteiden kuvaus. Pulkkisen kieli on mielestän ihanaa, jotenkin runollista ja täyttä. Jokaista lausetta saa miettiä ja lukea ajatuksen kanssa ja sukeltaa tunnelmmin. Olen lukenut kaikki muutkin Pulkkisen kirjat (Totta ja Raja) ja Totta-kirjan tarinasta tehty teatteriesityskin käytiin katsomassa joskus, olisiko siitä puolitoista vuotta aikaa? Teatterissa olisi kiva käydä useamminkin, seuraan epäsäännöllisen aktiivisesti ja luen ainakin Hesarista teatteri-, kirja- ja elokuva-arvosteluja ja monesti kiinnostavia teoksia ja esityksiä löytyykin. Teatteriliput on vaan aika kalliita ja herkemmin tulee mentyä elokuviin. Lukeminen on onneksi ilmaista.

Eilen oli enemmän tekemistä, aamulla lähdettiin heti aikasiin E.n kanssa hammaslääkäriin. Sillä oli aika oikomishoito arviointiin. Oikomishoitoa ehdotettiin aloitettavaksi jo pari vuotta sitten, mutta silloin ei motivaatio riittänyt ja päätettiin olla sitä aloittamatta. Nyt talvella hammaslääkäritarkastuksessa lääkäri ehdottin taas sitä oikomishoitoa ja käytiin nyt kuulostelemassa. Iso operaatio tuo olisi, kun pituuskasvu on jo hidastunut ja loppuukin varmasti nyt parin vuoden aikana viimeistään. Mun mielestä E.n purentavirhe on aika pieni, etuhampaat tulevat vähän alahampaita edemmäksi ja rakoa jää, mutta kannattaisihan se hoitaa kun mahdollisuus on. Mulla itselläni on tosi voimakas ristipurenta ja ylä- ja alahampaiden etupurennassa on ainakin kahden sentin väli. Niissä on peukalon mentävä väli, imin peukaloa niin kauan. Joskus parikymppisenä kävin oikomishoito konsultaatiossa yksityisellä, kunnallahan niitä ei tietenkään aikuisille enää tehdä. Mitään vaivaa tai kipua tuo väärä purenta ei aiheuta, mutta mielestäni hampaani ovat hirveän näköiset ja noin voimaks purentavirhe tekee minusta kummallisen näköisen enkä ikinä hymyile niin että hampaat näkyisivät. Oikomishoito tulisi niin kalliiksi, etten ole enää siihen ryhtymistä edes ajatellut. Muuttaisi aika paljon ulkonäköänikin, enkä tiedä, haluaisnko sitä, vaikka tätäkin hammasjärjestystä häpeilen. Puhumattakaan siitä, miten iso, työläs ja varmaan kivuliaskin operaattio tuo olisi. Joten antaa olla, ja toivon, ettei kipuja tai muita vaivoja tuosta tulisi, nyt vaiva on vaan kosmeettinen. Niin no E.lle nyt suunnitellaan hoidon aloittamista. Toukokuussa tehdään muotit ja otetaan röntgenkuvat ja elokuussa päätetään, mitä tehdään. Mun pitäisikin nyt vielä tänään soittaa kouluterveydenhoitajalle ja tilata pituuskasvukäyrät.

Eilen tuntui kuitenkin piristävän se, että oli pakko lähteä aikaisin aamulla liikkeelle vaikka kuinka ärsytti, väsytti, uuvutti ja olisi tehnyt mieli vetää peittoa korviin, vettä satoi. Mutta silti lähdin, kun pakko oli. Hammaslääkärin jälkeen käytiin Subissa kahvilla ja patongilla. Koulussa oli jo alkanut historian koetunti, eikä voinut sinne mennä kesken, joten odoteltiin että aika kuluisi siihen, että voisi mennä seuraavalle tunnille. Nähtiin siinä kauppakeskuksella J.n sisko (niiden vanhemmilla on ollut 70-luvun alusta perhekoti ja näitä sisaruksia riittää), puolitoista vuotias poikansa ja miehensä. Miehensä käy joka aamu hakemassa jostain päihdehoidosta korvaushoitoannoksensa ja hengailevat sitten tuolla kaupoilla. Aika surkeaa heillä kuuluu olevan, mulle tulee aina niin paha mieli. Lapsi on surullisen näköinen, äiti väsyneen ja masentuneen oloinen ja isä hoipertelee pitkin käytäviä. On parikymmentä vuotta käyttänyt kovia huumeita, ja kumma kyllä, on vielä hengissä, vaikka on vasta yhden kerran yrittänyt vierottautua niistä. Tällä hetkellä hoitoannos on vain yksi väärinkäytetty huume muiden joukossa. Suren aina kaikkien asioita, ja erityisesti siis kaikkien tuttujen ja lähipiiriin kuuluvien ihmisten asiota. On niin surullista nähdä, miten huonosti asiat monella on. Käytiin äidin ja pojan kanssa siinä kahvilla, ja taas mulla oli se hoitajarooli päällä; kyselen ja koitan sanoa jotain, mistä voisi olla jotain apua. Ja kuulen toinen toistaan surullisempaa kertomaa.

Yöllä olin raapinut käteeni ikävän havan ja siitä alkoi päivän mittaan nousemaan punainen viiva ylös käsivartta pitkin. Säihkähdin sitä vähän, kävin näyttämässä sitä apteekissa kun ajattelin että joku antibakteerinen voide voisi siihen auttaa. Apteekissa neuvottiin näyttämään sitä lääkärille, ettei pääsisi verenmyrkytystä tulemaan. Soitin heti ajanvaraukseen, parin tunnin päästä sieltä soitettiin takaisin, sain hoitajalle ajan tunnin päähän ja siitä ohjasi lääkärille, jolle pääsin ihan saman tien. Ihan erinomaista palvelua siis, vaikka vasta puoliltapäivin sinne soittelin. Lievä imusuonitulehdus siinä oli, mutta sain vaan antibioottivoidetta siihen. Laitoin sitä illan mitttaan pari kertaa ja sillä se punoitus jo lähti. Ehkä kuuria kannattaisi kuitenkin vielä jatkaa, vaikkei viivoja tai punoituksia enää näykään. Tuli vähän sellainen olo, että olin taas ylireagoinut oireeni ja ramppaan vähän joka vaivasta lääkärissä ihan kuin suuremmassakin hädässä. Tällainen  terveydenhuollon palveluja runsaasti käyttävä mieleneteryspotilas. Juu.

Silleen erikoista, että vaikka sairaudenhoitoa, hammaslääkärissä käymistä, päihdeperheen tapaamista, iltapäiväväsymystä, ja ainiin, äidin soittoa omista vaivoistaan illalla, sisältäneen päivän lopputulos oli se, että masennus helpotti eikä ahdistanut. Pitääkö mulla olla draamaa elämässä, että pysyn virkeänä? Kuulostaa oudolta. Ehkä siksi, etten ehdi niin omia murheitani vatvomaan? Ei kai omien ongelmien ja tuntemuksien liiallinen miettiminen ole sekään järkevää? Haluaisin silti päästä eroon siitä, että otan toisten murheita niin itseni päälle, niin kuin silloin hoitajana työssäni. Lapsena kotonani. Toisten ongelmat piirtyvät mieleeni ja vaivaavat siellä, en osaa suhtautua tuollaisiin elämän epäkohtiin ja kärsimyksiin olan kohautuksella. Olen liian empaattinen, en osa olla sellainen, niin kuin luulen monen olevan, että kun näkevät narkkarin, katsovat muualle ja tuntevat vaan voimakasta vastenmielisyyttä. Joku J.n töissä oli joskus sanonut että kaikki narkkarit pitäisi ampua.. Ja varmaan mielenterveyspotilaat, väärän väriset, eriuskoiset, köyhät, kipeät, työttömät ja muut valtaväestöstä poikkeavat varmaan myös. Miksi niin moni ajattelee niin rumasti? En voi ymmärtää, ja esimerkiksi rasismi ihmetyttää mua aina vaan. Mun maailmantuska pitää pintaansa, mutten pidä sitä masennuksen oireena vaan realisitisena olotilana ja ajatuksena ympäröivän maailman vinoutumiin.

Nyt lähden suoristelemaan oman olohuoneeni järjestystä ja antamaan pölykoirille kyytiä.

:)