Varsin tukala olo tänäaamuna. Mulla on taas nyt aamupäivän aikana alkanut sydämessä mouruamaan, muljahtelee ja välillä tuntuu rytmi kiihtyvän hetkeksi, jonkinlainen rytmihäiriö sekin ymmärtääkseni. Mietin äsken, että voisiko se johtua ihan kahvista? Viime keväänä jouduin jättämään kahvin juomisen kokoaan pois kun olo oli aamusta alkaen niin kiihkeä, sellainen aamu-duracell. Enkä sitä siis edes kaivannut, olin riittävän pirteä ilmankin. Nyt talvella aloin taas juomaan kahvia eikä siitä mitään haittaa ole nyt aikasemmin tuntunut olevan, mutta nyt ehkä. Vessassa saan käydä ihan yhtenään. Selkeästi on kroppa kierroksilla. Vitsin kiva juttu. Inhottavaa kun oireilen niin paljon kropalla, en tiedä onko muilla vastaavaa, mutta mä olen aina oireillut somaattisesti. Sillä tavalla tämä mun sairastaminen alun alkaen alkoikin, näin aikuisiällä. Sain kovia paniikkikohtauksia ja silloin sydän kävi tosi kovilla, syke oli korkealla ja sain niitä rytmihäiriöitä, ihan kunnon jymähdyksiä jotka tuntuivat melkein muuttavan tieostamisen, aivan kuin ympäristökin pamahtaisi jotenkin. Olisiko hetkellinen tajunnan menetys? Mutta niin nopea, ettei sitä silleen tajua. Kertoohan sen sanakin, tajuttomuus, ei tajua. Säikähdyttää aika kovasti, mutta olen niihin tottunut sillä tavalla, etten lähde heti ambulanssia soittelemaan tai hätyytä J.tä viemään mua päivystykseen.
Joskus silloin kymmenisen vuotta sitten sairaushistorian alussa kerran psykiatrian päivystyksessä käydessä lääkäri otatti sydänfilmin ja siihen osui sopivasti iso muljahdus. Lääkäri konsultoi silloin Meilahden päivystävää sydänlääkäriä, mutta sain lähteä vapaasti kotiin, vaarattomia olivat. On niitä tutkittu aikaisemmin enemmänkin, joskus mulla oli se Holter-vuorokausiseuranta ja lisälyönneistä se kertoikin. Propralia olen joskus syönyt, sitä olisi ehkä ihan hyvä olla nytkin saatavilla. Ne rauhoittavatkin ihan mukavasti ja niillä voisi niitä kierroksia suitsia. Soitin aamulla psykpolin hoitajalle ja kerroin noista. Oli ehkä väärä paikka soittaa, mutta hyvähän niiden on sielläkin tietää tilanne. Kehotti varmaamaan ajan terveyskeskukseen pian. En kyllä tänään lähde sinne laukkaamaan, mutta huomenna aamulla voisin kyllä varata ajan ja pääsisin sydänfilmiin. Ei näiden sydänjuttujen kanssa kannata leikkiä ja psyyke näköjään on aika kova stressi ihan fysiikallekin. Pakottaa pysähtymään, muuten en usko. En ymmärrä, miksi oireilen niin paljon fysiikalla? Se on aika pelottavaa. Kroppa voi oikeastikin pettää kokonaan, niinkuin jossain pahasa fyysisessä sairaudessa, ihan psyykisten syiden takia. Sitä ei moni vaan tajua, tämähän on vaan laiskuutta, itseaiheutettu tila ja mukavuudenhalun takia työstä kieltäytyminen, loma, kotirouva.. Kun aivoissa jokin mättää, on siitä leikki kaukana. Koko hermosto on pelissä mukana ja voi pettää koska tahansa. Hermosto ja sydän on kehittynyt täysin jo kolme senttisellä sikiöllä. Kauan se jaksaa.
Olin aikanaan psykogeriatrisella osastolla töissä ja siellä näki todella surullisia tapauksia. Yksi nainen sairasti niin syvää hebefreenistä skitsofreniaa että oli mennyt syvään katatooniseen tilaan, ettei reagoinut oikein mihinkään ja oli kokonaan vuoteessa. Puri tiukasti hampaita yhteen, niin ettei voinut syödä, eikä syötettäesäkään ravinto mennyt suusta sisään ja näin olikin letkuruokinnassa kokonaan. Välillä herkesi huutamaan ja vaikeroimaan, muuten oli täysin hiljainen, liikumaton, melkein eloton. Kamalia kohtaloita, mikä asia voi ajaa niin pahaan tilaan, mikä aiheuttaa niin voimakkaan sulkutilan? Sairaus tietenkin, mutta mikä ajaa niin syvään sairaudentilaan? Aika suuri osa tuolla ja toisella, aivovama-osastolla olevista potilaista oli siellä itsemurhayrityksen takia. Kuka oli hypännyt sillalta, jäänyt henkiin, kasviksena, kuka ottanut lääkkeitä, sama lopputulos. Opin siellä, että itsemurhaa yrittäessä paljon todennäköisempää on saada pysyvä vakava aivovamma kuin kuolla pois. Tuo tieto on ollut mun mielessä usein. No, tuo oli mulle liian rankka työpaikka, niin kuin kaikki muutkin hoitoalan työpaikat. Koko elämä tuntuu välillä liian rankalta.
Tänäaamuna heräsin itkemään, puoli seitsemän aikaan havahduin jo hereille ja ajattelin että kamalaa miten pitkä päivä taas edessä. Oli tosi paha olo, masensi, mutta silti aika hermostunut ja tyly olo. J. ei ikinä huomaa mun itkuisuutta, ei reagoi siihen mitenkään ja mun mielestä se on tosi loukkaavaa. Tuntuu kamalalta olla yhdessä yksin, yksin yksin ei ole ollenkaan niin paha olla. Eilen kun itkin aamupäivällä oli siinä lähellä ja näki kyllä miten paha mieli mulla on. Joskus itken salaa, en näyttävän teatraalisesti sen takia etten halua kokea sitä välinpitämättömyyttä toiselta. Eilen J.llä oli kamera siinä pöydällä kun itkin ja kuvittele, otti musta kuvia. Suutuin siitä ja sillon heitin ne (jo jäähtyneet kylmät) kahvit sen päälle. Paskiainen. Musta se tuntui paitsi suurelta loukkaukselta mun tunteita kohtaan, mutta myös mun valokuvausharrastusta halventavana. Jotenkin. Mä kuitenkin kuvaan itseni miellyttäviä, kauniita asioita en mitään raakoja ja brutaaleja itkupaskaoksennus-kuvia, mihin kategoriaan tuo olisi sopinut. Poisti onneksi kuvat niin etten niitä nähnyt. Mutta aika vittumainen temppu mun mielestä.
Joskus mä kysyn itseltäni että onko tämä todellakin se elämä mitä mä haluan. Tai ihmissuhde nyt lähinnä. Sairas ja työkyvyttömyyseläkeläinen en tietenkään haluaisi olla, mutta koitan hyväksyä tilanteen ja olen itseasiassa ihan tyytyväinenkin, ettei tarvitse kokoajan pelätä puolikuntoisena töihin joutumista. En mitenkään kaipaa työelämään. Mutta tämä ihmissuhde. Välillä menee tietenkin ihan hyvin, mutta yhä enemmän mua on alkanut kalvamaan enemmän, että onko tämä nyt hyvä. Koen olevani niin eriarvoinen jotenkin, jollain tavalla vähempiarvoinen. Vähän sellainen pikkuinen, mutta mun mielestä negatiivisessa sävyssä. J. usein 'vauvattelee' mua, lässyttää ja puhuu mulle kuin olisin lapsi. En oikein muista mistä se on saanut alkunsa, mutta mä en tykkää siitä. Tulee alentunut olo. Muutenkin mua ahdistaa se, miten epäitsenäinen mä olen. Mulla ei ole sellaista omaa kodin ulkopuolista ihmisryhmää mihin kuuluisin ja tällä hetkellä etenkin olen niin rahaton kuin ihminen vaan voi olla. Mulla ei olisi itsekseni mahdollisuuksia mihinkään. Silloinkin kun san rahaa, on se niin vähän ettei se kokonaankaan riittäisi tämän asunnon kustannuksiin. Mä en pärjäisi yksin ja se on hirveän ahdistavaa. Mulla ei ole ollut paljoa toiveita tai periaatteita elämän suhteen nuorempana eikä oikein ikinä, mutta sitä mä olen aina ajatellut että olisi kamalaa olla taloudellisesti riippuvainen jostain toisesta. Kiva kun ne negatiiviset mielikuvat vaan toteutuu.. J. pärjäisi oikein hyvin itsekseenkin, paremminkin. Se on muutenkin sellainen kaikkitietäväinen, hyvä tyyppi ja ihan mahtava kaveri. Sitä kehumisen määrää silloin lauantai-iltana kun oltiin ulkona, moneen ääneen siellä toitotettiin että miten hyvä tyyppi on. Musta ei kukaan ajattele silleen. Hyvähän sen on loistaa.. Mä inhoan mun elämää.
Jatkan täällä itsesäälissä rypemistä ja haavojeni nuolemista ja oksentelen ulos rumia ajatuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti