Maanantaiaamun tyhjyys

Heips,

on taas maanantai-aamupäivä ja vahvasti taas sellainen olo, että mitä ihmettä tässä taas tekisi, miten saisi päivän kulumaan, jaksaisi pysytellä pois sängystä, olla hereillä koko pitkän päivän. Olo on aika raskas, sellainen että tekisi mieli mennä just takas hämärään lämpimään pehmään peiton alle. Kiristää ja tuntuu ihan turhalta käpötellä täällä. Koti on taas ihan tyhjä ja hiljainen, eikä mun tee yhtään mieli lähteä minnekään ulkomaailmaan. En mä jaksa. Tuntuu raskaalta lähteä, enkä osaa edes päättää mitä tekisin. Vaihtoehtojakaan ei pahemmin kyllä ole. Ei huvita. Ulkomaailma ei kauheasti kiinnosta mua ja elämä on kaventunut kyllä tosi paljon, tähän kilometrin parin säteelle kotoa; käyn kaupassa, lenkillä (kerran viime viikolla), salilla (en kertaakaan viime viikolla).. Enkä sit paljon muualla. Kerran kuukaudessa kauempana hoitajalla ja pian siellä terapiassa kauempana, toivottavasi. (siis yksin, J.n kanssa teen kyllä muutakin ja käyn pidemmällä) Aika tyhjää, mutta kummasti elämän saa menemään näinkin. Eilen illalla ajattelin, että taas on yksi päivä kulunut elämästä mitä ei ikinä enää takaisin saa, aika kuluu kellosta ja näin mä elämääni kulutan. Tekemättä yhtään mitään. Virran vietävänä vaan ihan tyhjänä. Mitä tuhlausta, mutta kun ei vaan jaksa. Eikä kuulu minnekään.

Tänäaamuna sain nukkua pitkään. Yleensä herään aina siihen kun E. ja J. heräilevät ja lähteävät, mutta tänään en. Heräsin vasta vähän ennen yhtätoista, J soitti, muuten olisin varmaan nukkunut pidempäänkin, niin hyvin sain kuitenkin nukuttua. Ihan kiva oli nukkua pitkään, olo ei ollut ihan niin hermostunut jä ärsyttävä, kuin jos herään aamulla siihen kamalaan aamukiirerumbaan, mikä täällä aina käy. Mihin mun ei tarvii osallistua, mutta sitä stressiä silti siitä otan, enemmän varmaan kuin itse lähtijät. Kumma juttu? Ajattelen, että mun pitää huolehtia kaikesta, olla hoputtamassa ja muistuttelemassa, niin kuin olisin itsekin lähdössä, ja sitten jään kuitenkin yksin. Tyhjään kotiin. Usein se tuntuu pahalta, vaikken haluaisikaan lähteä, mutta ehkä haluaisin haluta? Muistuu mieleen ne aamut kun vielä lähdin töihin, loppuaikoina niin kovan ahdistuksen, stressin, pelon ja itkun kanssa, että ihmettelen, että edes joskus jaksoin lähteä, suuren osan ajasta olin loppuaikoinakin jo pois, sairaslomilla milloin mistäkin syystä. Venytin sitä loppua liian kauan, paljon aikaisemmin olisi pitänyt ymmärtää lopettaa. Väsyin niin pahasti, etten ole siitä vieläkään toipunut. Mutta nyt ei enää tarvii, saa nähdä tarviiko enää ikinä? En haluaisi. Viime viikolla sain muuten Kevalta kuntoutustukipäätöksen, vuodeksi tällä kertaa. Helpotus! Tulee olemaan jo kolmas vuosi pois työelämästä, syrjäytyneenä. En usko että minusta enää ikinä tulisi kokopäivätyötä jaksava 'kunnon kansalainen', mutta en mä välitä. Voi muutenkin elää. Keksisi vaan miten.

Nyt juon kaikessa rauhassa aamukahvia, kello on kohta puoli kaksitoista ja istuskelen tässä keittiönpöydän äärellä. Ennen pidin konetta aina olohuoneen pöydällä, istuin sohvalla ja olin koneen ääressä selkä mutkalla ja kaula kenossa tai istuin kone sylissä. Tässä keittiön ison pöydän äärellä on paljon mukavampi kirjoittaa. Kahvi maistuu hyvältä eikä tee enää niitä rytmihäiriöitä. Eilen join jopa illalla kahvia, eikä se haitannut mitenkään yöunia. Vaihtelevaa. Mutta onneksi ei ole niitä muljahduksia nyt ollut, vaikken niihin mitään lääkettä saanutkaan. Mitä lie stressiä, mihin auttoi jo se, kun kävin (hyvän!) terveyskeskuslääkärin tarkastuksessa. Sain lähetteen labraan (iso verenkuva, kilpparit ja litiumarvot), mutten ole saanut sinne vielä mentyä. Menen huomenna, maanantaiaamuna sinne ei kannata aamulla mennä jonottamaan ellei ole ihan elämän pakko. Tuskin tässä nyt mitään on, kun ei paljon miltään kummalliselta tunnukaan. Voi olla, että viime viikon liikuntalakko teki hyvää? Mulle kun tulee niitä himoliikuntapyrähdyksiä, kun mikään ei riitä ja tavoite on joku kymmenen tuntia liikuntaa ja kaloreita liian vähän, niin ei ihme, että kroppa protestoi. Viime viikolla en tainnut käydä kuin kerran - ehkä kaksi, liikkumassa. Tällä viikolla ajattelin taas mennä, suunnittelin tälle päivälle, että menisin illalla seitsemän jumppaan. Koitan siinä pysyä kiinni. Muuta tänään ei tarvii välttämättä tehdäkään. Kaupassakin on jo käyty.

Mutta nyt mä vaan istun tässä ja kirjoitan. Heti kun tulin alas ja laitoin kahvin tippumaan, piti käydä tarkistamassa facebook ja blogit; onko tullut kommentteja ja miten moni on käynyt lukemassa näitä sivuja. Ei kovin moni, mutta joku kuitenkin ja yhden kommentinkin olin eilen sanut. Hauskaa! Joka päivä mun pitää keksiä joku syy siihenkin, etten mene ja poista blogejani. Haukun ja arvostelen itseäni siitä, että miten tyhmää jakaa elämäänsä kaiken kansan silmille, toisessa lähinnä kuvin ja täällä sitten näitä syvempiä ajatuksia. Levittelen elämääni julkisesti kaikille nähtäväksi ja välillä tuntuu, että onko tämä oikeasti kovin järkevää? Ja häpeän aina vaan, ajatuksiani ja sitä, kun laitan omia kuviani jakoon niin paljon. Mitähän järkeä siinäkin on? Aika noloa. Eikö oman elämän pitäisi olla vaan omaa ja yksityistä, salaista ja oman perheen ja valittujen ihmisten kanssa jaettavaa. Jostain kumman syystä mä silti kirjoitan, otan niitä kuvia ja laitan nettiin. Täällä ne sitten pyörii kaiken kansan nähtävinä ja arvosteltavina. Toisaalta vähän pelottavaakin. Mitä jos joku tunnistaisi ja tietäisi sitten kaiken minusta, joku vastaantulija, josta itse en tiedä mitään. Se on kai niin pieni mahdollisuus näinkin isossa kaupungissa etten jaksa sitä miettiä. Paljon todennäköisempää on että joutusi jonkun epäsuosioon tai vihan kohteeksi ihan vaan kadulla kulkemalla. Tuntemattomana. En mä oikeasti pelkää tai stressaa, tai jaksa panikoida. En kai mä muuten kirjoittaisikaan.

Mä luen ehkä liikaa sellaisia kirjoja, missä on joku tosi kieroutunut mieli liikkeellä ja herkästi kerään niitä tunnelmia, mitkä saattavat jäädä elämään ihan omaa elämäänsä lukemisen ulkopuolellekin. Eilen sain loppuun Eppu Nuotion Musta-kirjan, oli aika typerä, mutta luin sen silti loppun sitkeästi kun kerran aloitin. Aika nopealukuinen oli, ettei siihen tarvinnut paljon aikaa tuhlata. Koko ajan odotin, että siinä olisi tapahtunut jotain jännää ja yllättävää, dekkari kun oli, mutta aika laimea oli. Tylsä. Illalla aloitin vielä uutta kirjaa, Karin Fossumin Murtuma  ja luin siitä ensimmäisen kappaleen. Tämä taitaa olla jo seitsemästoista kirja tänä vuonna mitä luen. Olen lukenut suunnilleen kirjan viikossa. Onneksi keskittymiskyky riittää lukemiseen, vaikka tuon viimeisimmän lukemani kirjan kanssa olikin vähän tekemistä, meinasin nukahtaa joka kerta kun luin sitä. 'Murtuma' vaikuttaa paljon mielenkiintoisemmalta ja luin sitä niin pitkään yöllä, etten malttanut ruvata nukkumaan ollenkaan. Valvoin puoli kahteen ja sen jälkeen sainkin unen päästä kiinni nopeasti.

Eilisiltainen pieni kävelylenkki J.n kanssa ja siihen päälle saunominen auttoivat varmaan asiaa. Eilen oli ihan hyvä päivä eikä aamuahdistusta pahemipia kiristyksiä ollut. Herään viikonloppuisin aina myöhemmin kuin viikolla (paitsi tänään) ja tosi äreänä heräänkin. Se on ihan kamalaa. Äksyilen täällä J.lle ja E.lle, kerrankin kun ovat kotona, pitäisi mun olla iloisempi, rennompi ja antaa muiden nauttia ansaisemistaan vähäisistä vapaistaan. Mutta mitä vielä. Aina alkaa se sama valitus, miten turhalta tuntuu herätä päivään ja koko elämä on ihan turhaa ja raskasta. Voisinpa olla valittamatta niin paljon. Mä vähän epäilen, että se kun otan aamulääkkeet myöhemmin kuin tavallisesti arkiaamuisin, ehtii se tehdä olon huonoksi ja hermostuneeksi. En tiedä. Ehkä pitäisi laittaa kello soimaan viikonloppusinkin ja ottaa ne pillerit ajoissa, samaan aikaan kuin viikollakin, ja jatkaa sitten vaikka unia vähän aikaa?

Iltapäivällä tyttäreni poikaystävänsä kanssa tulivat syömään, käytiin aamupäivällä kaupassa ja käytiin ostamassa kauhea kasa kaikkea hyvää. Ollaan nyt viimeaikoina eletty ihan yli varojemme, ollaan käyty paljon ulkona syömässä, elokuvissa, ulkona juhlimassa niitä J.n synttäreitä yms. Mutta nyt oltiin kutsuttu H. ja S. syömään ja niin laitettiin hyvää ruokaa ja sitä piti olla riittävästi. Tehtiin tortilloja kahdella eri täytteellä, itse kun en lihaa syö, tarvii mulla olla omat soijarouhe täytteet ja muut tykötarpeet. Jälkiruokia unhotamatta. Oli ihan kivaa. H.n poikaystävä oli koko ajan äänesä, on tosi puhelias, eikä siinä tarvii muiden paljon puhuttavaa keksiä. H. on aina tosi hiljainen ja vaisu ja sitä pitää yrittää aina jututtaa. On aina ollut sellainen, mutta silti aina suren sitä vähän. On aika monia asioita, mitä on syytäkin surra, mutten tässä enää niihin sen enempää mene. Varattiin toukokuun lopulle ruotsin risteily.  Ollaan puhuttu siitä vaikka kuinka paljon ja kauan, että mentäis neljästään tuollaiselle reissulle ja nyt saattin se varattua. Siljalla mennään, en Vikingin laivoista niin tykkää. Alunperin meidän piti mennä kesäkuun lopussa, mutta mennään nyt aikaisemmin kun saatiin näin paljon edullisemmin matka. Loma-aikaan ne on ihan kamalan kalliita. Kiva että on jotain odotettavaa.

Mä taidan nyt lähteä suihkuun ja tekisi mieli lukea vähän aikaa. Laiskottaa niin, että pitää yrittää olla nukahtamatta, pitää laittaa herätys varmuuden vuoksi niin, että ehdin virkeämmäksi siihen kun E. tulee koulusta.