Heips,
päivät menee jotenkin kamalan nopeasti..
Tai ainakin jälkeenpäin tuntuu siltä. Joskus, tai aika
useinkin, aamulla herätessä tuntuu että miten taas jaksaa tämänkin päivän,
mutta niin ne vaan vilahtaa. Tai raahustaa. Eilen en kirjoittanut ollenkaan ja
tiistaina laitoin vaan tuon lausunnon-kuvan tänne. En tiedä, oliko
järin viisasta sitä tänne työntää, mutta olkoon nyt siinä.
Henkilötiedot, nimet ja muut tunnistukset tietenkin poistin, mutta
silti. Onhan siinä aika lailla henkilökohtaista dataa minusta ja jopa
lähisuvusta. Mutta olkoon nyt vaan. Olen näistä asioista muutenkin
puhunut, melko julkisestikin, ryhmissä ja olen ihan omalla
facebook-sivulla ns. julkibipo. En todellakaan häpeile tai piilottele
itseäni, vaikken tosin itseäni sairauden kautta määrittele, en pidä
itseäni bipona vaan bipo on osa minua. Se ikävä ominaisuus, sairaus,
jonka kanssa saa välilä painia liikaa, ottaa erä ja pinnistellä
uudestaan ja uudestaan pinnalle. Minä voitan. Yleensä. Tai en, jos
ajatellaan, ettei tämä sairaus ei ikinä parane. Voi sanoa, että tämä
sairaus johtaa kuolemaan varmemmin kuin mikään muu sairaus, sairaus
pysyy ja kuolema on jossain vaiheessa väistämättömästi edessä. Mutta ei,
en ole aikeissa sitä ominpäin jouduttaa. Sen verran jääräpäinen olen.
Enkä halua kuolla, aina vaan en jaksaisi elää (suora lainaus kirjan nimestä, jonka luin kaksi vuotta sitten keväällä kun sairastuin ja sain bipodiagnoosin). Uskon, että jonkinlaiseen suvantovaiheeseen on mahdollista joskus päästä. Yritän uskoa. Aina ei usko jaksa riittää.
Usein
tämä elämä on painimista haluamisen ja haluttomuuden kaikeen kanssa. En ole oikeastaan ikinä ajatellut että luovuttaisin.
Mitä luovuttaisin? Minne, kenelle? En mä uskaltaisi ikinä tehdä itselleni mitään pahaa,
enkä haluaisi kuolla. Välillä tuntuu kuitenkin ettei mulla mitään elämää
olekaan. Aamuisin on taas ollut muutaman päivän se kamala raskas
ahdistuksen tunne läsnä. Tuntuu raa'alta painiottelulta vääntäytyä ylös sängystä uuteen
päivään. Kova ahdistus tuntuu ihan fyysisenä kipuna ja raskaana olona,
kuin jotkut voimat vetäisi mua alaspäin ja pinnalla, jalkeilla ja
toimeliaana pysyminen on ihan työn takana. Olen ollut nyt tosi väsynyt. Viime viikolla pörräsin menemään, tai en fyysisesti kauheesti mihinkään mennyt silloinkaan, mutta sisäinen hyrinä oli aikamoinen, sydän mylläsi epärytmissä levottomana ja niin käyttäydyin muutenkin, en osannut olla paikallani, vaan koko ajan piti olla jotain hääräämässä. Enkä silti saanut energiaa purettua mihinkään järkevään. Hermostuin liikaa, eikä keskittymiskykyä juuri ollut. Olen silti pystynyt koko ajan lukemaan, kirjoitamaan ja valokuvaamaan, eli jotain järjellistäkin elämää onneksi mahtuu mukaan pieninä annoksina.
Tällä viikolla on vähän toinen ääni kellossa. Olen niin väsynyt, kroppa tuntuu aamuisin usein siltä, kuin olisin tehnyt edellisenä päivänä vähintään neljän tunnin treenin salilla, lihakset on maitohapoilla, portaiden kulkeminen ja vaatteiden päälle saaminenkin käy työstä. Joka päivä en ole päässyt edes ovesta ulos. En vaan välitä lähteä minnekään. Jos olen edellisenä päivänä ollut jossain, jollain pakollisella menolla, psykpolilla tai apteekissa, ajattelen seuraavana, ettei mun tänään tarvii kun olin eilen niin ahkera. Olen nukkunut paljon, ainakin yhdet päiväunet ja yölläkin ihan riittävästi. Parina aamuna tällä viikolla olen jäänyt nukkumaan kun nuo ovat lähteneet kouluun ja töihin, ja olen noussut vasta puoliltapäivin. Tuollaista tapahtuu aika harvoin, olen siitä koittanut pitää kiinni, muttei sekään aina onnistu. Mun uni-valverytmi ei ole mikään tasaisin mahdollinen, sitä ei voi mitenkään ennakoida, välillä nukun hyvin ja välillä taas en sitten millään ja joudun tainnuttamaan itseni rauhoittavilla. Aika harvoin tarviin lääkkeitä nukkumiseen. Tai sitten sinnittelen liikaa ilman ja olen pakahtumaisillani uupumukseen jatkuvasti.
Liikuntaa en ole harrastanut nyt yhtään kahteen viikkoon. Inhottaa, mutten vaan jaksa. Tuntuu ihan ylivoimaiselta ja vastenmieliseltä. Hyvä kun jaksan pystyssä olla ja kävellä huoneesta toiseen; syömään, sohvalle, sänkyyn, vessaan.. Tuntuu ällöttävältä, läskiltä, lysähtäneeltä ja plösähtäneeltä kaikin puolin. Tänäaamuna kävin vaa'alla pitkästä aikaa (no, ehkä viikkoon..) ja paino oli noussut kilolla siitä mitä se yleensä on. Hyi. Mutta ei ihme, olen joka päivä syönyt jotain hyvää, makeaa, suklaata, keksejä, jäätelöä. Ei päivää ilman herkkuja. Ruoka ei niin maistu, mutta herkut kylläkin. Ihan mahtava homma. Tänään päätin ettei sama meno voi jatkua, enkä tänään ole syönyt mitään herkkuja, enkä syö. Muistin tänään ottaa pitkästä aikaa vitamiinit; rautaa, monivitamiinia, d-vitamiinia, kalaöljyä ja piimaxia (vai mitä se hiusvitamiin on?). Puutostilat varmasti vaivaavat ja pitäisi kyllä ehdottomasti kiinnittää enemmän huomiota tuohon kunnolliseen syömiseen. Ei vaan tee mieli, ei ole nälkä ja jotenkin syöminen vaan unohtuu, jää. Sama vika niin väsyneenä kuin ylivireisenäkin. Anemiakin varmaan taas vaivaa, rauta-arvot tippuu yleensä aina alle sen suositusrajan ja rautatabletteja syömällä sain sen nousemaan juuri sen rajan tietämiin. Tällä viikolla mun on joka päivä pitänyt mennä aamulla labraan, mutta enpä ole sanaut menytä. Maanantaina ajattelin ettei tänään voi mennä kun siellä on silloin kaikista eniten jonottajia, tiistaina en voinut mennä kun mulla oli aika psykpolille, keskivikkona en jaksanut kun olin edellisenä päivänä ollut ahkera ja piti käydä hakemassa Kelata terapiatukihakemuspaperit ja apteekissa, kun lääkkeet olivat loppuneet (sitäkin menemistä olin muutaman kerran siirtänyt). Tänään torstaina en jaksanut mennä labraan kun aamulla satoi vettä ja väsytti eilispäivä. Mutta huomenna menen. Nämä on niitä labroja mitä lääkäri viime viikolla määräsi kun kävin niiden sydäntuntemusten ja -rytmihäiriöiden takia terveyskeskuksessa. Olen ajatellut, että tuskin mulla mitään on, kun ei tunnu mitenkään omituiselta. Eipä, paljon väsyneempi ei voisi varmaan olla. Mutta varmaan tämä liittyy enemmän tähän perussairauteen, kuin mihinkään veriarvoihin. Tai jotain.
Kuntoliikuntaa en ole tällä, enkä viime, viikolla jaksanut harrastaa, mutta tänään aamupäivällä pakottauduin ulos. Oli oikeasti raahattava itsensä liikkeelle ja ulos. Aurinko näyttäytyi vähän ja lähdin kameraa ulkoiluttamaan. Tein ihan pienen kävelylenkin ja puikkelehdin etsien kivoja kuvauspaikkoja, kuljeskelin kallioilla ja merenrannassa. Kuvausseikkailun jälkeen kävin läheisessä rantakahvilassa. Just tarkeni istua siinä ulkona, sormet oli ihan jäässä kun en ollut tajunnut ottaa sormikkaita mukaan.Otin lohipiirakkaa ja kahvit join. Ihan virkistävää, tai jos ei, niin ainakin tuntui ihan kivalta että sai edes jotain tehtyä. Tulin kaupan kautta kotiin ja sen jälkeen olenkin ollut koneella enemmän tai vähemmän. Mulla on paha tapa jäädä tänne roikkumaan, vaikken mitään järkevää tekisikään. Pitäisi pitää piilottaa kone ja pitää välillä kokonaan nettilakkoa.
Tänään sain luettua Torsti Lehtisen Kutsumushuora-kirjan loppuu ja siitä Karin Fossumin Murtumasta olen lukenut jo puolet. Ihanaa että jaksan lukea ja kirjoittaa! En ole ehkä ihan toivoton tapaus.
Lähden tästä kohta iltapalan laittoon. J kuulustelee E.ltä enkun sanoja, sillä on huomenna koe. Nyt sillä on hirveä koesuma ja kaksi isoa projektiakin on tekeillä. Koitan parhaani mukaan auttaa ja muistutella ja sen mitä vaan osaan ja pystyn. Usein huomaan olevai paljon hölmömpi, mun yleistieto ei ole kovin kummoinen, mutta teen sen minkä osaan. Huolehdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti