Voihan perjantai

Voi taas tätä ahdistuksen määrää.

Ajattelin just, etten viitsisi tulla tänne kirjoittamaan tätä samaa valitusvirttä kuin aina vaan. Olisi kivaa jos olisi useammin jotain kivaa, pirteää ja positiivista kerrottavaa, mutta kun ei oikein ole. Päätin kuitenkin kirjoittaa vähän aikaa, jos tältä pahalta ololta saisi sillä tavalla murrettua terävimmän kärjen pois. Joskus se auttaa, joskus taas ei. Olen istunut tässä sohvalla peiton alla telkkarin ja koneen edessä, samaan aikaan, jos pari tuntia. Kello on 10.20 perjantai-aamuna. En jaksa liikkua mihinkään suuntaan, keittiöön tai suihkuun raahautuminen tuntuu turhan isolta, tai ainakin turhalta, ponnistukselta. Että mua ärsyttää olla tällainen. Mun pitäisi mennä pyykinkuivaushuoneeseen vääntämään lisää puhallusta, että vaatteet kuivuisivat, mutta se vaatisi ulkokautta menemistä, eli vaatteiden päälle pukemista ja jonkunlaista itsensä kasaamista. Jos joku naapuri sattuisi tulemaan vastaan. En ole jaksanut edes hiuksiani harjata. Enkä syödä. Vatsassa on ikävä korventava tunne, varmaan kun marinoin sitä lääkkeillä, nikotiinilla ja kahvilla. Ehkä menen kohta, en osaa päättää ja niinpä olen tekemättä mitään. Ei kiinnosta.

Eilen illalla hyökyi kauhea ahdistus yli. Nykyään väsyn illalla ihan sopivaan aikaan, siinä yhdentoista ja kahdentoista välillä tulee sellainen voimakas väsymys ja nukahdankin aika nopeasti. Luen muutaman sivun, silmät painuvat kiinni ja kirja tippuu käsistä. Eilen yöllä mut valtasi voimakas inho koko mun elämää kohtaan. Inhoan J.tä, itseäni, elämääni. Ja samalla pelko, pelko kuolemasta, tästä sairaudesta, siitä etten ehkä parane, näistä lääkkeistä.. Kaikki on pilalla, ennen oli paremmin. Yleensä olen ajatellut toisin, mutta nyt näin. Koko ajan on ilta, käydään nukkumaan, vanha päivä katoaa ja aina ollaan lähempänä loppua. Päivien tyhjä kulkeminen ahdistaa. Ei tapahdu mitään, en pääse melkein ovesta ulos, olkapäillä istuu joku, vetää alaspäin (se tunne mulle on  tullut Litosta, tai luulen että johtuu siitä. Voi olla masennustakin, jos Lito on katkaissut manian terää, tunnen masennuksen selkeämmin). Tuntuu siltä, kuin joku seisoisi takana, pitäisi käsiään mun harteilla ja varaisi painoaan muhun. Kuin kulkisin ylämäkeä painava reppu selässä. Sellainen tuntemus. Olen kuitenkin helpottunutkin väsymyksestä, saan yöt nukuttua todella hyvin, suunnilleen yhdestätoista aamu seitsemään kahdeksaan. En ole niin häiriöherkkä, tai niin kireä kuin aikaisemmin, ennen tätä lääkettä. En tarvitse rauhoittavia lääkkeitä enää juuri ollenkaan. Päivällä saatan nukkua tunnin pari, korkeintaan. Eli unen määrä tuntuu olevan aika sopiva. Mutta väsynyt ja raskas olen suurimman osan ajasta. Mutta tämä on kuitenkin parempi, kuin se rauhaton edes takaisin ravaaminen ja voimaks hermostuneisuus ja tykyttely. Lito on lamaava mania- / psykoosilääke ja varmasti se nyt vaikuttaa juuri niin kuin sen kuuluukin. En haluaisi jättää sitä pois. Muihin psykoosilääkkeisiin verrattuna Lito on ihan helmi, ei lihota.

Mutta yöllä mua alkoi suututtamaan J. Siinä vaan kääntää kylkeään, ei sano mitään, ei edes toivota hyvää yötä, halaa, kääntyy vaan pois aivan kuin mä en olisi edes paikalla, ja nukahtaa. Näin koko päivän. Tulee kotiin illalla puoli kuuden aikoihin, valmiiseen ruokapöytään, aina. Ja aina vähän myöhässä siitä ajasta, minkä on sanonut, ja mihin mä aina tähtään ruuan, hellavahti. Syödään, korjaan pöydän, J.autaa jos pyydän, tiskaa kun pyydän. Sen jälkeen menee koneelle tai lukee Hesaria siihen asti että telkkaista alkaa sopivia ohjelmia ja sitten tuijotetaan typeriä ohjelmia, istutaan yhdesä sohvalla,  katsotaan kaikki samaan suuntaan, eikä puhuta mitään. Välillä ollaan koneella ja sitten taas katsotaan telkkaria. Siihen asti kun mennään nukkumaan. Puhumatonta, hiljaisuutta mitä mä väritän välillä itsesäälillä tai omilla hyvillä mielipiteilläni kaikenmaailman vääryyksistä. Usein löytyy jotain mieltä kuohuttavaa, millä saa sykettä nousemaan ja jotain tunnetta puutuneeseen iltaan. Kiihdyn hetkeksi, mutten enää jaksa joka asiasta vetää kierroksia. Olen laantunut, lamautunut tähän tylsyyteen. Miten tästä on tällaista tullut? En mä ajatellut nuorena, että elämä olisi tällaista. Ei kai sen kuulu näin ankeaa olla, hiljaista, halutonta ja olematonta? Ihan kuin olisin herännyt yli kaksikymmentä vuotta kestäneestä maniasta ja pysähtynyt nyt tähän neljänkympin korville. Nyt masentaa. En ole näkyvä, olen huomaamaton, ihan kuin en olisi edes olemassa. Nuorempana tuntui siltä, että mitä vaan saattoi tapahtua, olla odotettavissa, olo oli huolettomampi, kevyempi, uskoin itseeni. Vaikka välillä oli kovinkin (mm. kaksi eroa) vaikeita aikoja, pääsin niistä yli ja menin eteenpäin. Olin toiveikas ja uskoin parempaan. Pärjäsin ja jaksoin yksinhuoltajana. Sain siitä voimaa. Halusin jaksaa ja pärjätä, ja niin tein. Sain vähäiset rahani riittämään. Olin omillani. Jaksoin. Mulla oli ystävä. Enää ei. Nyt elämä on kuin hiutunut tiskirätti, reunoilta rispaantunut ja hauras. Harmaa ja vettynyt. Unohtunut, turha. Nuorena ajattelin elämän olevan aikuisena särmikkäämpää, kuin hyvin leikattu puku, terävä, selkeä, kannatteleva, mitä olisin selkä suorassa, itseeni luottaen, huoletta kantanut. Värityksenä kirkasta iloa, naurua, keskustelua, tunnetta.. Mutta nyt ei ole mitään. Tyhjää ja toivotonta vaan. Mistä saisi voimaa ja elämäniloa takaisin, en ole enää mitään, mitä ennen olin. Kaikesta on väri kulunut pois.


Kello 23.30

..Kului se sitten tämäkin päivä loppuun, niin kuin aina, loppuvat ennen kuin ovat edes ehtineet kunnolla alkaa. Sain käytyä kuivaushuoneessa, hain pyykit ja E. sai iltapäiväksi puhtaat farkut ja kauluspaidan, kun meni illemmalla tyttöystävänsä kanssa keskustaan ravintolaan syömään. Kävin kaupassa ostamassa itselleni lounasta, vuohenjuusto-tomaattikeittoa ja taas sitä ihanaa oliivileipää. Samalla otin pankkiautomaatilta vähän rahaa pojalle ravintolatreffejään varten. Iltapäivällä taas nukuin pari tuntia, yritin lukea sitä Pulkkisen kirjaa, mutta tuntuu jotenkin hankalalta, nukahdan aina nopeasti joka kerta kun avaan kirjan, mutta haluan lukea sen kuitenkin loppuuun. Ihan uskomattoman väsynyt taas olin, olisin varmasti voinut nukkua vaikka koko päivän, niin syvää ja raskasta unta nukuin. Heräsin itsestään hetkeä ennen kuin E. tuli kotiin, keitin kahvit, tiskasin. E. lähti kaupungille ja mä jäin kotiin. En mennyt enää uudestaan nukkumaan, vaikka väsytti. Join kahvia ja roikuin koneella, siivosin kuvatiedostoja ja poistin turhia. Muokkasin lisää kuvia tuleviin toisen blogin päivityksiin. Tänäänkin otin yhden sarjan kuvia, vaikkei mikään kuvausellinen olo ollutkaan, milloin nyt olisikaan.

J.n tultua kotiin syötiin (tällä kertaa en laittanut ruokaa, vaan sai lämmttää ihan itsekseen oman pakastepitsansa), mä söin vaan leipää ja perunasalaattia, en jaksanut lämmittää mitään. Niin ja söin vähän sipsejä, niitä tilasin J.n tuomaan mulle tullessaan töistä. Luettiin Hearia, olin koneella, J. oli koneella, katsottiin telkkaria. Illalla ajeltiin hakemaan E. kotiin tyttökaverinsa luota, ja tehtiin vielä pieni ylimääräinen ajelulenkki kaupunkiin päin. Autoajelut on aina kivoja, ollaan yhdessä, kuunnellaan musiikkia ja jutellaan jotain pientä. Vähän aikaa sitten tultiin kotiin, J. nukahti jo ja mä jäin vielä koneelle. Katselin äsken huvikseni YouTubesta videoita Justin Bieberin tämänpäiväisestä Helsingin konsertista. :)

Hyvää yötä.