Pimeä ilta

Perjantai-ilta ja olen yksin kotona. Yleensä näin on vaan päivällä, mutta nyt myös illalla. Vaihtelua tämäkin. Koko päivä yksin. Vitsi mä olen tänään niin surkeana, mulla on niin tympeän tyhjä ja vaisu olo. Olen kuin yksinäinen vanhus, joka raahustaa kotona yksin ja katselee ulos ikkunasta, siellä se elämä menee. Vankina kotona, vaikka ovi on auki. Olen itse niin jumissa, etten jaksa enkä halua mitään. Ei kiinnosta, ärsyttää. Väsyttää, painaa ja puristaa. Tänään tuntui, kuin jotain painavaa istuisi mun hartioiden päällä ja joudun sitä taakaa kantamaan mukanani koko ajan ja joka paikkaan. Voisinpa heittää se pois ja juosta vaan karkuun. Olla keveämpi, huolettomampi. Mutta näin on nyt. En hyväksy enkä kestä, mutta pakko tämä on jaksaa ja katsoa. Uskon kuitenkin jollain tasolla, ettei tämä olotila ole pysyvä. Jossain on ehkä valoa tunnelin päässä. Heikosti, niin että voin vain epämääräisesti aistia sen olevan jossain. En uskalla ajatella, että näin olisi aina. Suurimman osan ajasta näen tulevaisuuden vaan pelottavana, toivottomana ja synkkänä, ja kuvittelen sen olevan vaan realistista ajattelua; näin se on, pysyy ja jatkuu. Minä ymmärrän oikein elämän raadollisuuden enkä rakentele mitään pilvilinnoja. Alas sieltä vaan tulisin. Surkeus vaan kerääntyy, eikä mulle ole mitään hyvää luvassa. Vanhenen, tulen koko ajan sairaammaksi, köyhdyn (tästä ei voi kyllä paljoa köyhtyä), jään yksin ja elän näin eläkeläisenä elämäni loppuun asti. Nelikymppisestä. Ajatus on todella pelottava, kamala, tukahdutttava ja painajaismainen. Näinkö mä nyt elän loppuelämäni? Näin, että mun oma mieli mustaa kaiken minkä ei välttämättä tarvitsisi olla niin synkkää. Oma mieli tekee elämästä vaikean.

Olen vaan kotona, käyn kaupassa, labrassa. Väsyn niistä niin, että lepäilen vuoteessa suurimman osan päivästä. Otan kirjan käteen ja luen hetken, nukahdan pian. Käyn koneella facebookissa, sähköposteilla vaan huomatakseni ettei siellä kukaan mua kaipaa. Tämä blogi on onneksi poikkeus, on ollut ihanaa saada täällä kommentteja ja kuulla, että ihmiset lukevat näitä mun kirjoituksiani ja pitävät näistä. Olen saanut mahtavaa kannustusta ja kauniita sanoja. Kiitos niistä, merkitsevät mulle todella paljon. Iloitsin niistä yhtä paljon joka kerta. Kirjoittaminen ja kuvat kaikissa muodoissaan, ovat mulle niitä henkireikiä, ainut asia mikä mua jaksaa vieläkin, tässä kaikkein ankeimmassa olossa, kiinnostaa. Nämä ovat varmaan niitä valonpilkahduksia ja helmiä mudassa (mistähän tuo tuli:), kirjoittaminen ja palaute, mitä siitä saan. Koko ajan kuitenkin mitätöin itseäni ja sitä mitä teen, tätä kirjoittamistakin. Haukun ja väheksyn, häpeilenkin kirjoituksiani. Mutta kirjoitan silti, vaikka vaan muutaman rivin, mutten halua luopua tästä. Luen ja kirjoitan. Siinä ne mitä jaksan tehdä. Aika paljon sekin!

Tänäaamuna raahauduin sinne labraan vaikekn olisi jaksanutkaan. Olin kiukkuinen heti kun sain aamulla silmäni auki ja aloin kiukuttelemaan J.lle kuin pikkulasi, että en varmaan lähde minnekään labraan, en jaksa kävellä tai laittaa itseäni valmiiksi, käydä suihkussa ja pukea. Olin niin vihainen että oli tekemistä etten oikeasti alkanut täällä paukkaamaan ja rähjäämään. Kiukuttelin että olen niin kamalan näköinen etten kehtaa mennä minnekään ihmisten ilmoille, ihmiset katsovat. Olin aika raiteiltani. Noin pienestä asiasta? Minkä pitäisi sujua tosta vaan, senkun menee ja tekee. Mitätön pikku juttu. Mulla ei ole edes piikkikammoa, minkä takia välttelisin labrakokeiden ottoa, eikä mitään muitakaan hoitajiin, lääkäreihin tai sairauksien hoitamiseen liittyvää ahdistusta. En vaan olisi jaksanut enkä välittänyt lähteä. Sain silti mentyä. Melkein tunnin sain jonottaa odotushuoneessa, mutta menihän sekin. Kävin vielä kaupassa ja sieltä sitten pikaisesti kotiin ja päiväunille. Olinhan jo pari tuntia ollut liikkeellä. Stressaan kaikkea ihan liikaa, tuolla kulkemista. Hikoilen herkästi ja tuntuu nololta huomata se, että olo tulee tukalammaksi, lämpenee ja tulee niljakas olo. Nolottaa ja hävettää että muutkin huomaavat sen ja sitten tunnen muutenkin lisäntyvää epävarmuutta, mietin näytänkö jotenkin omituiselta, olenko jännittyneen, hermostuneen, voipuneen, pelästyneen tai masentuneen näköinen. Huomaako musta päällepäin, että tossa menee tollanen mielenterveysreppana. Ja sitten tulee olo, että haluan äkkiä kotiin, pois ihmisten silmien alta. Taitaa olla aika pitkä matka siihen, että voin edes kuvitella osallistuvani jotenkin aktiivisesti maailmanmenoon tai olla edes vähäisessä määrin sosiaalinen.

Masennus tuntuu tosiaan ottanen taas aika hyvin niskaotetta. Kokoajan mulla on mieliala masentunut, masennuksen aste vaan vaihtelee, enkä ole aina näin vetämättömissä. Tämä fyysisten voimien katoaminen on pelottavaa ja lamauttavaa, mutta yritän vaan olla ja levätä, uskon että tämä menee kuitenkin ohi jossain vaiheessa. Pakkohan sen on mennä. Mieleltän en ole onneksi kokonaan sammunut, kiitos taas tämän kirjoitusintohimon. Mulla nämä mielialanvaihtelut on niin voimakkaasti fyysisiä tuntemuksia, että välillä mun on jopa vaikea uskoa, että olenko oikeasti sairas mieleltäni. Nyt on hetkittäin tullut ajatus, että syönkö noita kamalia lääkkeen myrkkyjä ihan turhaan, jos ne vaan huonontavat mun vointia? Tällä hetkellä on vaikea nähdä mitään hyötyä niistä. Ei mun olo niistä helpotu. Silti en uskaltaisi niitä pois jättää. Ainut muutos minkä olen huomannut, ja J. on huomannut, etten ole enää aggressiivinen. Ennen sain kovia raivokohtauksia, riehuin täällä ihan kunnolla, heittelin tavaroita ja kävin J.n kimppuun ja rikoin sen tavaroita. Niistä ajoista olen onneksi parantunut, enää ei tule sellaista raivontunnetta mikä purkautuu noin pahasti. Joten pakkohan se on uskoa ja lääkkeet syödä. Viimeisimmät raivokohtaukset olivat puolitoista vuotta sitten kun jätin lääkkeet ominpäin pois. Enää en jätä. Mikää fyysinen sairaus ei tällaista käyttäytymistä aiheuttaisi. Mutta niinhän se menee, terve keho terveessä mielessä, ja tällä hetkellä toisin päin. Mieleltän en koe olevani kokonaan sammunut, kiitos taas tämän kirjoitusintohimon. Viimeviikkoinen kiihko kaiken maailman asioihin on onneksi laantunut, en jaksa stressata sellaisista asioista, mille en mitään voi. Suojelen itseäni turhilta murheilta enkä kaipaa nyt mitään huonoja uutisia tai negatviivista kuormaa ulkopuolelta. Tiedän niiden tuolla olevan, mutta tapahtuvat ilman minuakin, enkä jaksa niihin osallistua. Suojeleva haluttomuus.

Nyt en ole enää yksin kotona, E. tuli kaverin luota, söi, juteltiin. J. on vielä metsäretkellä mun siskon miehen kanssa. Tekevtä nuotion, grillaavat ja juovat varmaan olutta ja juttelevat miesten juttuja. J ei olisi halunnut jättää mua yksin kotiin kun olen tänään ollut niin huonona, mutta sanoin että menee vaan, pitää sillä olla jotain omaakin elämää ja ihan hyvää tekee varmasti sille.. Eikä muakaan oikeastaan haittaa olla nyt illalla yksikseni. Saan möllöttää hiljaa itsekseni. Nyt olen kirjoittanut aika kauan ja kohta lähden sänkyyn lukemaan. Hyvää yötä.