syö

Kirjoitan hetken ennen kuin lähden keittiöön ja iltapalan laittoon. Päivä menee aika pitkälti ruokailujen kanssa pelatessa. Aamupäivällä en saa syötyä mitään kun olen yksin kotona. Herään aamulla seitsemän kahdeksan välillä, lähetän pojan kouluun, keitän kahvit, otan lääkkeet ja haahuilen täällä yövaatteissa ja hiukset pystyssä. Istun koneella muutaman tunnin, pyörin facebookissa, blogeilen, teen omaa ja katselen muiden. Muokkaan kuvia, kirjoitan ja kirjoitan. Unohdan syömisen. Ei ole yhtään nälkä, ei yhtään, vaikka olo on vähän hutera ja huimaava, leijaileva. Nälkää en tunne. Usein syön vasta myöhään iltapäivällä ensimmäisen kerran. Usein vasta silloin, kun poika tulee koulusta siinä kahden kolmen aikoin ja silloin keitän taas kahvit ja syödään yhdessä jotain välipalaa. Tänään pakottauduin syömään vähän aamupäivällä. Päätin lähteä ulkoilemaan, enkä uskaltanut lähteä vatsa tyhjänä. Eilen en mennyt vaikka suunnittelin, vaan käytin päivän siivoamiseen, kuvien käsittelyyn ja kirjan lukemiseen. Tänään halusin ulos. Pakotin itseni lähtemään. Latasin kameran akun, silitin ulkoiluun sopivan kevättakin ja kaivoin varastosta juoksulenkkarit (mun tapauksessa kävely, en jaksa juosta), meikkasin vähän ja heitin aurinkolasit päähän, huterien silmien peitoksi. Mulla on hirveän valoarat ja vuotavat silmät. Söin viimeiseksi ennen uloslähtöä keittiössä seisaaltaan pienen jugurtin ja sekoitin siihen puolikkaan banaanin. Ei olisi tehnyt mieli, mutta ajattelin että on pakko syödä. Eipä maistunut juuri miltään. Ruokahalun lisäksi multa on mennyt myös makuaisti, kaikki maistuu ei miltään tai pahvilta. Voi johtua siitäkin, että syön edelleen aivan jatkuvasti nikotiinipurkkaa. Niitä menee se parikymmentä palasta päivässä. Kun edellisestä menee maku, otan suuhuni toisen purkan. Suositeltu annos on puolet vähemmän, ja käyttöaika muutama kuukausi tupakoinnin lopettamisen yhteydessä, mä olen syönyt niitä jo kuusi vuotta. Silloin lopetin tupakoinnin. Nikotiinipurkka tulee paljon kalliimmaksi ja nikotiiniriippuvuus pysyy yllä. Suulla pitää olla koko ajan tekemistä, ja pelkään että lihoisin jos en saisi nikotiiniannosta ja jos suussa ei olisi purkkaa, voisin lappaa sinne enemmän ruokaa.. Maistuisi varmaan paremmalta.

Tein melkein parin tunnin lenkin metsäteillä, kuljin hitaasti pysähdellen ja ympärilleni katselleen, kameran läpi tähystellen, etsien sopivia kuvauskohteita. Ihana valo kuvaamiseen, sininen pilvetön taivas, jo melkein avoin meri. Näin ensimmäisen leskenlehden ojan penkalla, sekin piti tietysti käydä kameralla kuvaamassa muistiin. Tuntui yllättävän kevyeltä ja hyvältä kävellä luonnossa. Virkisti ja rauoitti yhtäaikaa. Happi ja tuuli tuntuivat hyvältä. Kuvia tuli taas monta kymmentä. Vielä en ole ehtinyt niitä tuoda koneelle tarkempaan tarkasteluun ja muokkailuun. Osan säästän, jotain laitan blogeihin, ja osa hävitän. Lenkin jälkeen kävin kaupassa. Mietin aina, mitä perhe haluaisi syödä tänään ja sen mukaan suunnitelen ostokset. Itselleni ei oikein maistu mikään, mulla ei ole mitään lempiruokaa eikä sellaista, mitä tekisi mieli. Mulla on hirveä määrä sellaisia ei-ruokia, suurin osa ruuista on sellaisia. Itse syön aina eri ruokaa kuin muu perhe. En syö lihaa, muut syövät. Kalaa syön, mutta sekin on alkanut inhottamaan. Tänään valitsin itselleni kasvispihvejä ja salaattia. Ostin perunsalaattia ja vaaleaa oliivileipää, sellaisia herkkuruokia, mitä en jossain vaiheessa antaisi itseni syödä ollenkaan. Lihottavia, valkoisia jauhoja, sokereita, majoneesissa muhivaa perunasalaattia. Nyt otan vähän rennommin. Kotiin tultua söin pienen määrän raejuustoa ja salaattia, lisäksi pienen siivun oliivileipää. Palelen usein ja syötyäni menin sänkyyn peiton alle lukemaan, ja nukahdin tietysti hetkeksi. Iltapäivällä ennen pojan tuloa koulusta nousin ylös ja laitoin kahvin tulemaan, söin vähän mysliä. Pojalle pasteja.

Parin tunnin päästä aloitin taas ruuanlaiton. Mulla ei ole nälkä missään vaiheessa, syön vaan sen takia kun täytyy ja aina samoihin aikoihin. Silloin kun en ole yksin kotona, syön, koska muutkin, yksin ollessa syöminen unohtuu. Nälkä ei tule vaikka olisin kuinka kauan tahansa syömättä. Ruuaksi söin pari kasvispihviä, salaattia ja pari ruokalusikallista perunasalaattia. Ja siitä parin kolmen tunnin kuluttua iltapalaa, pari palaa oliivileipää ja raejuustoa. Vaikka ei ole nälkä, vaikkein mikään oikein miltään maistu, en täyty, enkä koe nauttivani syömisestä millään tavalla, mutta silti syön. Aika vähän, mutta syön. Haluaisin olla hoikempi ja ajattelen koko ajan painon pudottamista, en tunne itseäni hoikaksi.  Kuvista sen huomaan, että näytän hoikalta, kapealta, pitkältä. Näen itseni kuvissa erinäköisenä kuin miltä tunnen rajani ja mitä näen peilistä. Joskus yllätyn kuvistani, näytänkö tuolta? En paina kiloissa mielestäni mitenkään kovin vähän, olen yhtä kaukana lievästä ylipainosta kuin alipainosta, olen juuri normaalipainon puolivälissä painoindeksin mukaan. Tällä hetkellä painoindeksi on 21,1, pienimmillään se on ollut 14,5, joka kertoo vaikeasta alipainosta. Alhaisimmissa lukemissa painoni on käynyt kahteen otteeseen nyt aikuisena, ensimmäisen kerran vähän päälle parikymppisenä kun tyttäreni oli pieni, toisen kerran kun poikani oli vauva ja kolmannen kun olin kolmekymppinen ja sain ensimmäisen kerran diagnoosin masennukseen. Kaikilla kerroilla paino on tullut vauhdilla alas, reilu kymmenen kiloa on humahtanut pois hetkessä, muutamissa viikoissa. Olen niillä kerroilla lopettanut syömisen kokonaan. Olen ollut päiväkausia kokonaan syömättä. Tolpillani olen pysynyt Pepsi Maxin ja tupakan voimalla. Arkipäivät syömättä ja viikonloppuisin niin isot satsit herkkuja, etten ole kehdannut ostaa niitä kerralla yhdestä kaupasta, vaan olen hakenut lastia monella eri kerralla, eri kaupoista. Ja ahminut niin, etten ole pystynyt vatsakivuilta liikkumaan. Ja sama uudelleen. En muista, mihin syömättömyys loppui ja paino normalisoitui. Mitään apua tai hoitoa en ole ikinä aikaisemmin syömishäiriööni saanut. Vähitellen painoa on tullut kymmenisen kiloa lisää, kasvoin normaalipainoon, ja siinä paino on nyt pysynyt. Ja aina vaan ajatus, että pitäisi laihduttaa. En kumma kyllä laihdu, vaikka syön vähän, paino on aina vaan sama, syön mitä tahansa. Mutten lihokaan vaikka söisin herkkuja. Nyt en ole niitäkään syönyt vähään aikaan, ei tee mieli.

Äsken katsoin telkkrista Yle Femmalta dokumentin syömishäiriöstä. Oli ihan uskomattoan surkea ohjelma! Vaikuti joltain omakustanteelta, tyttären äiti siinä oli pääosissa ja mainosti siinä kirja, jota kirjoitti tyttärensä sairaudesta. Oli harvinaisen typerä ohjelma. Ohjelmassa äidillä tuntui olevan enemmän ongelmia, ja ainakin tarvetta olla esillä. Mä huomaan aina väheksyväni muiden ongelmia ja asioita. Tuhahtelen että eihän toi ole mitenkään tavallista nuorta tyttöä hoikempi eikä tuon ajatukset ole sellasia että olisi oikeasti anorektinen. Puhui mm. että haluaa olla sairas, ja sai anoreksian. Vertailen muita itseeni ja jauhan, kuinka mulla oli paljon vakavammat oireet, olin laihempi, syvälisempi. Kalastelen huomiota. Minusta se ohjelma olisi pitänyt tehdä.. Onneksi mun syömishäiriö on nyt huomioitu, se lukee kirjoissa ja kansissa (lääkärin) ja saan siihen varmasti apua terapiasta. Kyllästyttää tämä omissa oireissa räpiköinti sen verran..