piiri pieni pyörii

Maanantaissa ollaan, viikonloppu sujahti menemmään taas niin ettei paljon huomannutkaan. Aika ankeaa jotenkin oli kun J oli koko viikonlopun töissä. Perjantaina nukahti tavallistakin aikaisemmin ja mä jäin vielä tänne roikkumaan koneelle ja myöhemmin kirjaa lukemaan. Onneksi uni on nyt viimeaikoina tullut aika kivuttomasti ja se kaikkein älyttömin häiriöherkkyyskin on mennyttä. Perjantain ja lauantain välisenä yönä taisin tosin ajaa J.n sohvalle nukkumaan.. ja siitä oli sitten aamulla lähtenyt töihin kun heräsin. Mulla oli jotenkin ihan käsittämättömän ahdistunut olo kun heräsin yksin. Ihan kummallista, yleensä arkisin herään lähes aina yksin, siihen kun J. soittaa ja herättää, ja niin herätys tapahtui tälläkin kertaa. Mutta ahdisti niin maan vietävästi. Heti kun sain silmäni auki, ajattelin että kuolisipa pois, ei tarvitsisi tätäkään päivää jaksaa. Ihan hirveän paha olo oli ja olin ihan unimaailmassa koko päivän. En oikestaan edes muista koko päivästä juuri mitään? Muuta kuin sen, että raskaalta tuntui ihan joka hetki. Väsytti ja olo oli ihan jumissa, niin fyysisesti kuin hekisestikin. Nyt kun en ole liikkunut ollenkaan viikkoihin, tuntuu kroppakin ihan erilaiselta. Kankeammalta.

Niin joo, no illaksi oltiin sovitu ulos syömään meno siskon perheen kanssa. Käytiin Anissa koko porukka, oltiin varattu pöytä, niin mahduttiin sinne kaikki kuusi, tuo on aika suosittu paikka ja joskus on pöytää saanut jonottaa tai ollaan jouduttu kääntymään pois kokonaan. Tuolla on nyt keväällä tullut käytyä kolme kertaa, tykätään niin paljon siitä ruuasta mitä siellä on. Turkkilaista ruokaa. Mä syön yleensä vaan niitä alkusalaatteja, oliiveja, valkosipuleita, humusta, punajuurisalaattia, leipää, juureksia.. mitä kaikkea,ja pari falafelia saan, kun ilmoitan etten syö lihaa, kebabit kastikkeineen, riisit ja uuniperunat saavat olla multa rauhassa. Mutta täyteen tulen noistakin ja kyytipojaksi turkkilaista Efes-oluta, niin nam. Päälle vielä turkkilaista kahvia miehille, minä ja sisko joimme omenateetä. Kun oltiin saatu vatsamme niin täyteen ettei muuta olisi enää mahtunut ja jos mieli vielä jaksaa kävellä, lähdettiin ja ajeltiin Linnanmäelle.

Lintsi oli avautunut lauantaina talvitauon jäljiltä ja usein ollaan tolleen ensimmäisenä aukiolopäivänä käyty siellä ainakin kävelemässä. Nyt käytiin yhdessä laiteessakin kaikki, sisävuoristoradassa. Muut kävi siinä näköalahississäkin, mutta mä en siihen suostu menemään. Mulla on hissikammo ja lisäksi kamala korkeanpaikankammo, niin tuo yhdistelmä on sellainen, etten näköalahissin koeajamista edes harkitse. Odotin alhaalla, mutta eipä se kauan kestänyt. Kylmä oli kun mikäkin, vaikka mulla oli villakangastakki päällä, olin ihan jäässä. Hanskat, pipo ja kaulaliina olisi ollut tarpeen. Tuntui typerältä olla niin vähissä vaatteissa.. Muutenkin mulle tuli ihme typerys-kohtaus.. Välillä mulle iskee niin kova itseinho ja -häpeä, etten oikein käsitä sitä. Haluaisin vaan vajota maan alle, tunnen itseni niin noloksi, ajattelen, että liikun, puhun ja olen ihan kummallisesti, en osaa puhua mitään ja välttelen muita, sulkeudun ja murjotan. Jään ulkopuoliseksi. Muut ärsyttää ja pidän kaikkia muita itseäni parempina. Varsinkin siskon seurassa niin käy usein. Kadehdin kaikkea. Se on kyllä harmi ja surullista. Sisko haluaisi olla enemmän mun kanssa tekemisissä, on tässä viimeviikkojen aikana ehdottanut monta kertaa kävelylle menemistä, mutta aina mä olen ne pyynnöt jotenkin ohittanut, unohtanut tai ollut vastaamatta mitään. Mä olen inhottava, mutten vaan jaksa olla ihmisten kanssa, en osaa. Mistä mä puhuisin, jännitän kaikkia ihmiskontakteja nykyään ihan kohtuuttomasti. Näin isommalla porukalla se menee, mutten osaa jäädä kahdestaan. Jännitän. En osaa puhua, en jaksa kuunnella. Kun mietin tarkemmin, J.lle puhun lähinnä valittavalla nuotilla, milloin mikäkin vaivaa ja miltä tuntuu milloinkin. En sellaisia haluaisi muiden niskaan kaataa. Olen mä kanssa yksi. Olisipa jotain puhuttavaa, jotain elämää. Olen mä aika säälittävä ja nolo, hävettävä tyyppi.

Nuo itseinho ja -häpeä ovat tosi voimakkaita ja häiritsevät elämää tosi paljon. Usein ihan tuolla ihmisten ilmoilla mennessänkin ajattelen että mitä muut musta ajattelevat, katsovatko jotenkin oudosti, olenko jotenkin oudon näköinen, mitä tuokin katsoo ja niin edelleen. Olen epävarma omista rajoistani, en tiedä miltä näytän, koen ja näen itseni ihan väärin. Hetkittäin pieni itsevarmuuden tunne ailahtaa ja ajattelen olevani ihan hyvä, mutta se ajatus menee aika nopeasti ohi. Näen aika paljon vaivaa laittautumisen kanssa, ennen kuin lähden edes kauppaan, saatikka minnekään pidemmälle. En kulje meikittä minnekään, metsälenkille ja jumppaan menen joskus ilman meikkiä, mutten mielelläni kulje missään ilman tiettyä valmistautumisrutiinia. Usein mulla menee sen tunninkin verran aikaa; meikkaan, valitsen hartaasti vaatteita, kieputteelen isot tarrapaplarit päähän (suoristaa ja tasoittaa mun muuten aika inhottavasti säkkäröityviä hiuksia), kuivailen, puleeraan ja peilailen.. Vaikka siis olisin menossa kauppaan vaan. Olen joskus saanut ihmetystä osakseni, sisko on joskus kysynyt että miksi oot aina niin hienona ja töissä joskus kysyttiin oonko menossa jonnekin juhliin? Joskus sanottiin että ei tää perseenpyyhkiminen ole sun hommia ja vastaavaa mikä prinsessa sä kuvittelet olevasi? olen saanut kuulla vaikka kuinka usein. Niin, ja joskus sanottiin kun opiskelin hoitajaksi että opiskele mieluummin vaikka lentoemännäksi (niin olisi varmaan kannattanut, mulla tosin on hirveä lentopelko, joten ei onnistu..). Mua kiusattiin jo koulussa ulkonäköni takia, silloin kuvittelin että olen niin ruma, mutta jälkeenpäin koulukuvia katsellessani olen ymmärtänyt asian olleen ihan toisinpäin. Ymmärrän myös, että olen ikäistäni huomattavasti nuoremman näköinen. Kateellisia riittä. Mutta silti olen epävarma ja inhoan itseäni, pidän itseäni ihan hirviömäisen rumana. Välillä.

Joka tapauksessa, lauantai-ilta meni kiukutellessa, aiheesta itseinho ja -häpeä. Miten siitäkin pääsisi? Valittamisesta ja itseinhosta. Jos olisi jotain, missä tuntisin olevani hyvä, saisin siitä itseluottamusta, ja niin, olisi muutakin ajateltavaa, niin hyvä olisi. Mutta ei ole. Olen aina saanut huomiota vaan ulkonäöstäni, jo lapsena olin prinsessa (silloin se ei ollut vielä haukkumasana, nykyään olen huomannut sen olevan, kumma juttu?), ulkonäköäni kehuttiin. Muttei muuta. Kummasti taas teki ankean tunnelman loppuillaksi mun samat vatvomiset. Kyllä on niin kyllästyttävää ja ankeaa. Olisipa jotain, jotain elämää.. Ilta ja yöpuulle käyminen sujui taas saman mallin mukaan kuin aina ennenkin, mä jäin tänne pyörimään J.n mentyä nukkumaan, liimauduin koneelle (joskus tuntuu kuin aivot pysähtyisivät ja olen kuin liimattu, jumissa johonkin yhteen tekemiseen.. niin, ja ajatukseen muuten..) ja jossain vaiheessa pääsin irti sen verran että pääsin sänkyyn lukemaan. Nukahdin.

Sunnuntaiaamuna oli niin sietämättömän hirveä olo, etten vastaavaa muista olleen ikinä. heräsin siinä kymmenen aikaan aamulla, J. oli taas lähtenyt ja soitti aika pian sen jälkeen herätyssoiton kun olin herännyt jo muutenkin. Olin kai jotenkin valveen ja unen rajalla, mutta enemmän kai hereillä kuitenkin. Mun kaksisuuntainen sairaus on aina tyyppiä sekamuotoinen (eli se kaikkein hankalin malli), mutta nyt aamulla tuntui, kun se vaihtelusykli olisi kierrähtänyt joillekin huippukierroksille, ajatukset pyörivät isoa pyörää. Tunsin aivan kuin näkeväni se ringin siinä sängyn päällä, jauhoi tapa itsesi, välillä lähentyen ja välillä kauemmaksi ja etäämmältä kuuluvaksi. Samalla näin itseni, toinen minä oli peilin edessä ja toinen peilissä, vastakkain. Olin rajannut (niinkuin rajaan usein kuvia kuvankäsittelyohjelmalla) peilistä pois kehykset ja siinä heijastui vaan kaksi minua. Toinen häpesi ja toinen jauhoi samaa tapa itsesi. Ahdistus oli melkoinen, olin ihan lamautunut. Vääntäydyin ylös sängystä ja menin ottamaan lääkkeet, tavallisten aamulääkkeiden lisäksi otin yhden rauhoittavan. En ole niitä tarvinnut oikeastaan ikinä näin aamuisin, mutta nyt tarvitsin. Onneksi olen käyttänyt niitä niin vähän, että vaikuttavat ihan kohtuullisesti, vaikka aika mietoa lajia ovatkin. Niistä olo normalisoitui ja keveni, mutten kyllä jaksanut päivän aikana paljoa olla hereillä.. E. lähti onneksi tapaamaan isäänsä iltapäivällä ja sain nukkua. Nukuin melkin koko päivän. Illalla kun J. tuli töistä, käytiin ihan pienellä kävelyllä ja kahvilla tuolla rannalla. Mun olo oli aika hutera, mutta pakottauduin lähtemään vähän ulos. Samalla käytiin kaupassa ja tultiin kotiin, laitettiin fetasalaattia ja mentiin saunaan. Illalla olo oli ihmeen normaali, jopa ihan hyvä. Unta en meinannut saada, luin tosi myöhään sängyssä ja joskus kahden aikaan otin unilääkettä kun en jaksanut jäädä odottelemaan ja ihmettelemään, tuleeko uni vai ei. En tiedä mikä tuo aamuinen kohtaus oli, mutta olkoon mikä tahansa, en ole siihen jäänyt roikkumaan. Ajattelin eilen, että olisin tänään soittanut hoitajalle ja kertonut tuon, mutten sitten tänään jaksanut tai välittänyt, kun olo on ollut ihan hyvä.

Että sellainen viikonloppu. Tänään on ollu ihan hyvä päivä. Aamulla oli jopa ihan hyvä mieli ja toimelias olo, muttei liian. Kävin kaupassa, kirjastossa, kahvilla, ostin Lindexiltä yhden mekon ja kaupasta hiusvärin (mun luonnonvaalea; juurista hiirenharmaa ja latvoista puna/kellertävän vaalea), tuhkan vaaleaa, mutten tiedä uskallanko laittaa sitä päähäni. Toisaalta luonnollisen värinen tukka on kiva, mutta toisaalta taas ankea ja tunkkainen. Vaalentavat hiusvärit tekevät mun huksista helposti ikävän kellertävät, joskus joku kampaaja sanoi, että mulla on paljon punapigmentiä hiuksissa eivätkä ne sen takia vaalene helposti. Enkä halua ihan kovalla kädellä lähteä hiuksia valkaisemaankaan, sellainen tasaisen vaalea/valkoinen on ihan hirveä.. Että ota nyt tästäkin selvää:)