viikonloppuna tuli taas leikittyä kameralla ja kuvankäsittelyohjelmalla oikein urakalla ja laitoinpa nyt pari kasvokuvaa. Mitähän sekin tarkoittaa kun tykkän ottaa kuvia itsestäni niin paljon? Kamera laulaa satoja kuvia ja aina joku niistä läpäisee oman seulani ja säästän ne, mutta kuvia tule kymmeniä ja kymmeniä, suurin osa niistä päätyy roskakoriin. Voisi ajatella että mitä kameran tuhlaamista, kallis kamera mene vaan turhaan pilalle. Mutta kuvaan, kulukoon, sitten on saatava uusi jos hajoaa. Puolitoista vuotta Nikon on ollut käytösä ja tuhansia kuvia sillä on otettu. En muista mikä se arvioitu 'elinikä' tuolla kameralla on, mutta on se joitain kymmeniä tuhansia otoksia. Pari kolme vuotta se kestäisi tällä menolla. Välillä tulee taukoja, etten kuvaa ja kamera saa levätä, mutta nyt kuvaan. Ihan kiva tietty, että jokin onnistuu innostamaan edes vähän, mutta jotenkin tuntuu niin turhalta tämäkin. Aina uudestaan ja uudestaan ajattelen että mitä järkeä tässäkin nyt on? Mutta sitkeästi pidän tästä kiinni. Mukava se on sitten vanhana muistella mitä on tullut tehtyä milloinkin ja miltä sitä on näyttänyt milloinkin. Pidän näitä molempia blogeja päiväkirjana, koitan joka päivä laittaa jotain merkkiä kyseistä päivästä, ei niitä muuten muista, mitä on tehnyt tai ajatellut. Ajatuksia etenkin kuitenkin on niin paljon. Kipeitä enimmäkseen, mutta kai ne purkautuvat tässä kirjoittaessa, ainakin jonkun verran. Kuvatessakin. Mene ja tiedä. Pelottavalta tuntuu ajatus siitä, etten kirjoittaisi.. Ja siitä nyt tunnun jauhavan ihan yhtenään.
Nyt on maanantaiaamupäivä. Aamulla taas tuntui tuttuun tapaan siltä, että ihan turhaan heräsin ja nousin ylös, sama olisi mennä takaisin nukkumaan ja nukkua koko päivä, kuluisipa aika nopeammin, päivän tyhjät tunnit. Aina valitan aamulla J.lle kuinka mun elämä on kurjaa ja turhaa, ilotonta ja ankeaa. Niinhän se on, ja J. myönsi, että olisi varmaan hänestäkin rankkaa, jos olisi työttömänä (paitsi että mä en ole työttömänä) ja kaiket päivät vaan yksin kotona. Silti tuntuu, tai ehkä juuri sen takia, että on aina mielissään kun pääsee aamulla lähtemään töihin, vetää takin niskan, ottaa läppärin kainaloon ja starttaa auton. Pääsisinpä minäkin, jonnekin. Olen aina kuvitellut että kaikki ihmiset valittavat sunnuntaina, tai ainakin maanantaiaamuna, viikonlopun loppumista ja uuden pitkän kiireisen työviikon aloittamista. J. ei ole koskaan valittanut, ei ikinä. Minusta se on omituista? Eikä ole koskaan sairaslomalla, ei nytkään, vaikka on flunssainen ja kurkkukivussa. Töihin menee vaikka pää kainalossa. Ankelta tuntuu aina jäädä kotiin kun muut lähtevät. Ankea olo mulla on kyllä koko ajan, ei se juuri ulkoisten asioiden tai olosuhteiden mukaan muutu. Ei voi osoittaa mitään tiettyä syytä, miksi masentaisi, se on vaan pysyvä olotila, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Se olisikin helppoa, jos masetunut mieliala johtuisi jostain yksittäisestä asiasta, jonka voisi korjata, tai olisi edes mahdollista korjata. Silloin ei ehkä olisikaan kyse sairaudesta, vaan tavallisesta masennuksen tunteesta. Kaikkihan nyt joskus ovat masentuneita, sitä on tässä vuosien mittaan saanut kuulla eräänkin kerran. Tietäisivätpä vaan. Ärsyttää, kun ihmiset jotka eivät asiasta mitään tiedä, kuvittelevat aina asian parhaiten tietävän.
Viikonloppu oli aika menettelevä. Perjantai-iltana J. oli siellä metsäreissulla, kuusi tuntia viihtyi siellä, olivat etsineet ryteiköstä kaatuneita puita ja oksia ja olivat sahanneet niistä sopivia halkoja ja tekivät grillipaikalle tulen. Grillailivat ja istuivat tulen äärellä, söivät, joivat, juttelivat, kuuntelivat musiikkia. Kahden aikaan yöllä J. tuli kotiin, olin nukahtanut pari tuntia aikaisemmin, mutta heräsin kun tuli. Olen tosi herkkäuninen aina, mutta erityisesti silloin, kun nukun yksin ja tiedän J.n tulevan jossain vaiheessa yöllä kotiin, ja aina herään siihen. Tuli mun viereen nukkumaan, nukahti heti, savun hajuisena ja alkoi kuorsaamaan oikein kunnolla. Mä en saanut enää unta kun olin kesken unieni herännyt ja hermostuin sitten siitä. Ajoin J.n sohvalle nukkumaan, kuorsasi sielläkin niin kovaa että heräsin taas siihenkin. Kävin tönimässä sitä ja lopulta hermostuin kun olin samaa rituaalia toistanut muutaman kerran. Sänkyyn, silmät kiinni, unta yrittämään ja kamalaan kuorsaukseen havahtumista. Miksi pitää olla niin häiriöherkkä? Se on niin rasittavaa, ehkä kaikista ärsyttävinä tässä koko tilassani. Pari tuntia siinä meni samaan rataan. Hermostuin niin paljon, etten antanut J.nkaan nukkua, ravasin monta kertaa olohuoneeseen laittamaan valoja päälle, ettei saanut nukuttua, kun en minäkään nukkunut. Sammutti valot, ja taas mä tulin laittamaan ne päälle.. Itkin ja raivosin että haluan erota ja kadun sitä päivää, kun mentiin yhteen. Mun sairaus ja kaikki kurjuus on vaan J.n syytä, ynnä muuta yhtä rakentavaa ja aikuismaista käytöstä. Lopulta J. meni alakertaan nukkumaan, keittiön lattialle :/ Olin edelleen hysteerinen, itkin, enkä saanut siihen mitään vastakaikua. J. vaan yritti nukkua, eikä ollut huomaavinaankaan mua. Mua loukkaa tuo käytös aina vaan yhtä paljon. Tuntuu tosi ikävältä ja pahalta. Turvauduin muun tuen puutteessa rauhoittaviin lääkkeisiin ja hetken kuluttua sain onneksi unta. Vastaavissa tilanteissa olen saanut ennen muinoin oikein kovia raivokohtauksia ja silloin olen ollut kaikista aggressiivisimmillani. Nykyisin osaan pitää niihin aikoihin verrattuna itseni kasassa paremmin. En ole fyysisesti aggressiivinen.
Lauantaina herättiin taas vähän liian myöhään, muttei kovin pahasti. Syötiin aamupalaa ja E. lähti aika nopeasti tapaamaan kaveriaan ja olikin kyläilemässä koko päivän. Ihan kiva niin, yleensä aina on yksin ja kärsii kaveripulaa, koulussa kavereita onneksi on, mutta vapaalla ei niinkään. Tuo yksi tyttö onneksi on. Seurustelivat vuosi sitten, mutta nyt ovat kavereita, parempi niin. Me lähdettiin J.n kanssa ulkoilemaan, ajeltiin keskustaan ja käytiin kävelyllä Kaivarissa ja Eirassa. Uunisaareen pääsi nyt siltaa pitin Kaivopuiston rannasta (ennen ei ole kai päässyt tai sitten en ole siltaa huomannut?) ja käytiin siellä kävelemässä ja ihailemassa ihania maisemia. Merelle näkyi sieltä hienosti ja maisemat oli komeat, kimmeltävät, kuvia tuli otettua paljon. Kaikki kahvilat terasseineen pitkin rantaa ja Uunisaaressa olivat ja niin täynnä, ettei mahduttu sekaan (ja inhoan sellaisia ihmisiä, mitä siellä Eirassa ja Kaivarissa enimmäkseen esiintyy) ja otettiin jäätelöt kioskilta. Parempi vaihtoehto.
Eilen sunnuntaina ulkoiltiin koko perheen voimin Seurasaaressa, H. oli myös mukana ja oli kiva olla kaikki yhdesä, perhe koossa. On alkanut nyt viimeaikoina viihtymään enemmän meidän seurassa, vaikka on omillaan asunut jo pari kolme vuotta, on nyt tavallaan tullut takaisin. Haluaa tehdä asioita yhdessä ja olla mukana meidän menoissa. Tuntuu kovin tarvitsevalta, itseluottamus on hirveän huono ja on kovin epävarma ja hiljainen. Pitää itseään huonona, rumana ja on alkanut puhumaan laihduttamisesta. Vaikka on jo valmiiksi alipainoinen.. Mulle tulee usein paha mieli kun ollaan yhdesä. Mun mieleen muistuu asioita niiltä ajoilta kun oli vielä lapsi ja pieni. En oikein pysty niitä aikoja ajattelemaan ilman kovaa ahdistusta. Tuntuu surulliselta miten vaikeaa H.lla on aina ollut. On nähnyt kaksi äitiä pahoinpitelevää miestä, kaksi eroa, äidin vaihtuvia miehiä ja kaikkea sitä epätasapainoa ja kaaosta mitä on aikoinaan ollut. Olen huomannut yrittäväni sulkea niitä menneitä asioita mielestäni, muistan ne, mutta yritän olla ajattelematta niitä. Mutta varmasti jotain hyvääkin, en usko että meillä olisi muuten niin läheiset välit H.n kanssa. Tai sitten odottaa jotain mitä vaille on aikaisemmin jäänyt. En tiedä, miten osaan sitä voimaa tytölleni antaa nyt. On kuin kopio minusta, ja sitä on vaikea nähdä. Omasta äidistäni tuntuu varmaan samalta?
Sellaisia mietteitä tänäaamu päivänä. Olen tänään kirjoittanut yhden paperikirjeen monen viikon tauon jälkeen. Välillä ajattelin että lopetan koko homman ja näin kirjekavereiden kirjeiden rivien välissä kritiikkiä itseäni kohtaan ja loukkaannuin vähän joka lauseesta. Ajattelin muiden ajattelevan pahaa minusta. Nyt olen siitä ajatuksesta päässyt vähän yli ja aamulla kirjoittaminen taas kiinnosti vähän. Vähän olen siivonnut, laittanut pesukoneen päälle ja viikannut puhtaita vaatteita kaappeihin. Kodinhoitaja olo. Mitään en ole vielä saanut syötyä. Ei ole yhtään nälkä, eikä tee mieli mitään. Ehkä pitäisi kohta yrittää laittaa jotain suuhunsa. Ulkona on lämmin ja aurinkoinen sää, mutta luulen, etten saa itseäni nyt liikkeelle ja ulkoilemaan. Nyt on kolmas viikko kun en ole pieniä kävelylenkkejä kummempaa liikuntaa harrastanut ja siitäkin helposti soimaan itseäni enkä osaa päättää menenkö jumppaan vai en. Luulen etten mene.
Mutta nyt päätän tämän tähän ja menen tekemään jotain muuta, siirryn johonkin muuhun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti