Tuskin paranen

Nyt on sen verran myrkyllinen mieli, että parempi olisi varmaan olla kokonaan kirjoittamatta mitään yhtään minnekään, mutta kirjoitanpa kuitenkin. Sillon kai juuri pitää kirjoittaa ja avautua, kun tuntuu, ettei pitäisi. Joten kirjoitan omaan blogiini mitä haluan, milloin haluan. Tämä ei ole kuitenkaan mikään "Ihana"-blogi. Nyt ei ole mikään ihanaa, ei edes syksy, ei pimeys tai vesisade (mitä ei tänään ollut). Vastuu jää lukijalle.

En mä ole edes mitenkään masentunut, en suunnittele mitään kurjuuksia täällä, enkä meinaa sellaisia tänne luetellakaan. Tai tehdä. Ei kuulu tapoihini. Ärsyttää sellainenkin, ja ikävä kyllä joudun sanomaan; varsinkin sellainen.

Tällä hetkellä mua ärsyttää kaikki. Kaikki koko ympäröivä maailma ja kaikki ihmiset. Inhottaa ja ärsyttää. En osaa sitä edes sen paremmin selittää. Olen kiihdyksissä, mutta samaan aikaan tylsistyneen tyhjä ja onttomielinen. Mutten masentuntu. Päivä sinänsä on ollut ihan hyvä, ei sen kummempi kuin mikään edellinenkään. Olen tehnyt koko ajan jotain ja ollut ihan normaalisti. Ärtyneisyys vaan kuplii ja viiltelee mielessä. Ärsyynnyn kaikesta mitä näen tai kuulen. Tai sitten ei vaan kiinnosta. En oikestaan viitsisi avautua, mutta mieli tekisi. Ja avaudun kuitenkin kun alkuun pääsen.

Huomasin eilen lehteä lukiessa, etten tunne empatiaa. Mitä uutisissa sitten lukikin, se ärsytti mua. Että ei jumalauta, tollaisesta tollanen numero. Että kyllä mä vaan tiedän ja kyllä mulla vaan on vielä pahemmin. Onpa typerää ja tökeröä. Pyh! Ylimielinen. Mitä tuokin tossa  ruikuttaa, ja tuijottaa ankeana. Mitä sitten, sellaista sattuu. Luuletko olevasi jotenkin erikoinen. Ei tuo vielä mitään. Olen muutenkin huomannut vähentyneen empatiantunteen vallanneen mieltäni. Ja jos mietin tarkemmin, en itse asiassa ole koskaan ollutkaan kovin empaattinen. Muita kohtaan. Vieraita ihmisiä. Ja vieraita kaikki oikeastaan ovatkin. Itseäni kyllä säälin ja yritän kiinnittää muiden huomiota itseeni. Korostan itseäni. Puhun itsestäni. Syyttelen ja vähättelen muita. Olen häiriintynyt, persoonallisuushäiriöinen kun olen. Niin ymmärtäähän sen. En halua miettiä muiden asioita, olla kiinnostunut tai mitenkään noterata yhtään mitään. Mitään ruikutuksia. Tai mitään nallen kuvia. Sori vaan.

Mua on aina kummastuttanut se, kun ihmiset avautuvat niin avoimesti asioistaan. Tai tyyliin. No, siis miten joku voi olla huonossa kunnossa jos huutaa sitä joka paikassa, itkee ja riehuu. Tapan itseni, ja tunnin päästä, kaveri tuli ja toi pullaa. Elämä hymyilee. Sori. Tämäkin kuulosti varmaan ikävältä. Mutta eikö yleensä pahin ole silloin, jos ulos ei tule mitään. Ei niin mitään. Minusta näin. Ja multa ei tule, ei mitään. Vituttaa vaan. Pitäisi riehua ja paiskoa, sekin olisi parempi. Ja miten niin jollain voi olla niin huonosti, jos on vaikka joku kaveri joka tuo sitä pullaa? Tai yleensäkin joku kaveri? Tai joku jota sietää. Osaa näyttää itsensä sellaisena kun on. Minä pidän kaiken sisällä. En hajoile enkä itke. Ikinä.

Säälin itseäni ja teen itseni tärkeäksi. Miten hirveää, kamalaa minulla on ollutkaan. Kaikki. Mutta oikeasti kyllä ihmettelen, miten voin olla näinkin normaali. Kyllä vaan. Vaikka koko mun elämä on ollut yhtä kuolemaa. Syntymätön isosisko, ei olisi pitänyt olla minuakaan. Vuosia tapan itseni tapan itseni, ja se on sinun syy. Menen parvekkeelta alas, syön myrkkyä, kilistelen veitsiä. En siis minä.
Vähän myöhemmin tapan sut tapan sut. Kertaa kaksi. Näännytän itseni. Tapan sut. Ja siten ei mitään. Välipitämättömyyttä. En ole ikinä halunnut kuolla, enkä todellakaan halua sitä edelleenkään. Jos saisi ensin elää. Rauhassa.

Siinä tämänpäiväiset.