Olipa hirveä yö taas :( Päivä meni ihan ok, tai no, lähetin pojan kouluun, menin takaisin nukkumaan, heräilin puoliltapäivin, parissa tunnissa sin itseni heräämään ja lähtökuntoon (hirvee puleeraaminen ja vaatteiden valinta ymsyms..) ja lähdettiin pojan kans ostosreisulle. Illalla ihan säyseä, mutta jotenkin tosi pysähtynyt olo, ihan kuin ei olisi ollut oikein mitään ajatuksia, oli vaan niin yksinäinen, hylätty olo.. Mies on työmatkalla ja mä olen jotenkin hirveen mustasukkainen. Epäilen (hetkittäin) että onkin siellä jonkun naisen kanssa reissussa (on miesporukassa) tai käy jossain huorissa.. Yöllä en saanut nukuttua niin yritin soitaa miehelle. Soitin varmaan 20 kertaa, ei vastausta, viestejä laitoin varmaan kans joku 15 ja ihan hirveeä tekstiä : ( Tosi aggressiivista, sydän hakkas niin kovaa, että tuntui etten paikalla pysy. Välillä raivoan ja sitten itken ihan hulluna kuin joku pikkulapsi. Niin kuin puhelimessa kun lopulta soitti, ekä 10 minuuttia siitä kun yrtin soittaa. Aikamoisen tujauksen sai taas Oxepamia ottaa, että sain itseni tainnutettua. Sekasin taidan olla. Olenko mä jo ihan vainoharhainen..? Miten voin olla näin herkillä koko ajan? Nyt aamulla heti monta rautaa tulessa vaikka vaan 5 tuntia nukuin..

Mullla on pää kuin paksua puuroa, olo on ihan sumuinen.. Koko ajan oikeastaan, niin tajusin juuri. Eipä se varmaan tästä mihinkään muutu. Ei ainakaan näillä unilla ja tällä mielellä. Väsyttää koko ajan, mutten silti osaa nukkua. Aamusin tuntuu, että miten ihmeessä saan taas päivän kulumaan? Herään aikasiin, en saa siitäkään helpotusta ja päivää lyhenemään, että posottaisin nukkuen puolille päivin, vaan olen heti ihan kärppänä hereillä, kun vähänkin kuulen jotain. Korvatulpista huolimatta kuulo on aika terävä ja häiriöherkkyys huipussaan. Huonompi hommahan se olisi nukkua kaiken päivää, enkä varsinkaan halua jäädä sänkyyn hakaamaan kuin mikäkin hapan silli, kun muu perhe lähtee elämään tavallista ihmisten arkielämää. Mä olen vaan täällä, jumissa.

Ei mulla ole tälle viikollekaan yhtään mitään, ei mitään sovittua, eikä kyllä kiinnostaisi yhtään sopiakaan.. Ja jos sopisin, peruisin sen 99% todennäköisyydellä. Joten en tee mitään. En ainakaan sovi, enkä lupaa. Eikä huvita. Aamulla sain itseni raahattua ulos kotoa ja lähdin jumppaan. Olo oli kyllä niin surkea, että houkutelevasti auki jätetty, sekainen ja lämmin sänky olisi kyllä houkutellut enemmän, kuin harmaana ja sumuisena vihmova marraskuinen aamu. Mutta sain lähdettyä. Vaikka käytinkin lähtemiseen pari tuntia (mennäkkö vaiko eikö mennä, mitä mä paan päälle, olen kamalan näköinen, silmät ja naama turvonneena (viikonlopun reippaasta kyynelten vuodatuksesta ja epäterveellisestä ruoka - ja juomavaliosta), vanhan, köyhän, nukkavierun näköinen.. Ja kaikki katsoo miten surkea vanha masentunut syrjäytynyt onneton tyyppi tuolta tulee.. Koko ajan mieli heittää kapuloita rattaisiin, mutta silti mene ja heitän kapulat menemään. Menen, vaikka raskaalta ja aika turhalta tuntuu. On mullakin elämä.

Päivät raahautuu mitään sen kummempaa tekemättä. Ihmeen vähän sitä voikin tehdä.. Päivällä nukahdin hetkeksi, puoli uneen, en halua ikinä nukkua kun E. tulee koulusta. Joku järki se on oltava, ja jotain rajaa.. Muttta näin nää menee. Kohta ehkä syödään. Illalla ehkä käyn kirjastossa, apteekissa pitää ainakin käydä. Kai tämä tästä. Tämäkin päivä.