Psyko

Mä olen nyt aloittanut terapiaprosessin. Päätettiin niin tammikuun lopulla, kun kävin viimeksi lääkärin vastaanotolla. Terapian tarpeellisuudesta ja sen aloittamisesta on ollut puhetta koko ajan, minulle itsellenikin se on ollut ihan itsestäänselvyys, että sen haluan ja tarvitsen. Sitä olen odottanut oikeastaan jo kymmenen vuotta! Siitä saakka, kun sain ensimmäisen kerran aikuisiällä masennus diagnoosin. Silloin en sitä saanut ja välissä olikin pitkä tauko, että ajattelin ettei mulla mitään ole. Masennusko muka? No kai mulla jotain on, kaksi vuotta sairaslomalla ja nyt vuosi lisää kirjoitettuna.

No, nyt on vähän toiset sävelet -vaikken aina tunnekaan itseäni sairaaksi, aina olen ollut tällainen. Mitään selkeää sairastumisen hetkeä tai kohtaa, milloin olisi joku selkeä käänne tullut, ole ikinä ollut. Tuntuu oudolta puhua sairaudesta. En miellä itseäni sairaaksi, vaikka sen myönnän, että asioita on, mitkä rajottaa elämää, enkä kykene yleisesti terveyden määritelmän mukaiseen elämään (esim. käymään töissä..). Kyseenalaistan kaksisuuntaisen diagnoosin, lääkityksen, kaiken ja ajattelen vielä, että ehkä tämä ei kuitenkaan lopullista ole. Diagnoosinikin on vielä määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. Lääkärin mukaan sairauteni on traumaperäinen, vaikka traumat kuulemma vaikuttavat ihan biologiaankin. Tekevät alusta asti niitä käytäviään mieleen ja muovaavat todellisuutta omanlaisekseen. No joka tapauksessa. Ongelma on syvällä, siellä lapsuudessa. Arkiseen toimintakykyyn sairaus ei ole (paitsi työkyvyttömyyteen) vaikuttanut, en ole lamaantunut, toimin, osaan ja ymmärrän. En sotke asioita enkä tarvitse ns. konkreettisiin asioihin apua. Osaan ne. En tarvitse kotiläksyjä.

Terapiasuuntaus tulee olemaan psykodynaamista,-analyyttistä terapiaa, päivitetty versio psykoanalyysistä. Ehkä rankempaa ja syväluotaavampaa kuin yleisempi kognitiivinen terapia, perustuen siihen,että ne ongelmat on siellä lapsuudessa, varhaisia ongelmia kiintymssuhteissa ja missä sitten ovatkaan. Mulla on niin paljon mustia aukkoja mielessä, että sieltä löytynevät, ne mitkä ahdistusta pitävät yllä. Mielenkiinnolla katson tulevaan, tuntuu tosi mielenkiintoiselta ja olen iloinen, että nyt vihdoinkin on se hetki, mitä olen odottanut. Minut on otettu vakavasti ja kuullaan. Saan apua. On jotain mitä odotan tulevaisuudelta, joku tavoite. Mikä tuntuu vieläpä mielekkäältä. Valoa tunnelin päässä? Ehkä kun yksi asia lähtee rullaamaan eteenpäin ja onnistuu,  käy niin muidenkin asioiden kanssa. Kun yksi onnistuu, niin onnistuu toinenkin.

Heti lääkärin kanssa tehdyn päätöksen terapian aloittamisesta tehtiin, aloitin terapeutin etsimisen. Laitoin sähköpostia varmaan parillekymmenelle terapeutille. Nimiä oli niin paljon, että oli aika vaikea löytää ne sopivan tuntuiset. Neljän terapeutin kanssa sovin tapaamisen, haastatteluajan ja siitä se lähtee. Kerrankin olen tehnyt jotain heti, isoa ja konkreettista. Onnistuminen.

Tänään kävin tapaamassa ensimmäistä terapeuttia. Olin aamulla tosi levoton. Tai oikeastaan jo illalla ja yöllä. Ahdistus oli tavallistakin ikävämpää ja jotenkin pelotti. Olin säikky ja säpsähteleväinen. Eikä yhtään väsyttänyt. Itkin, että miksi en osaa nukkua! Niin yksinkertainen asia, mutta ei vaan onnistu. Oli kuuma ja hankala olo. Tainnutin itseni puolellatoista Oxaminilla ja puolikkaalla Tenoxilla. Mutta joskus kahden aikaan yöllä vasta. Taas yritin sinnitellä ilman. Luin, ajoin J.n sohvalle (liikaa melua =tuhinaa..), enkä saanut unta. Lääkkeillä onneksi nukahdin, mutta heräsin jo seitsemältä. Olin tosi väsynyt, mutten mennyt enää sänkyyn. Hyvä minä. Aamulla olin koko ajan vauhdissa, koko ajan tein jotain, siivosin, värjäsin hiuksia, valitsin vaatteita, soittelin puheluita (ulosottoon..), kuuntelin musiikkia, roikuin koneella, pesin pyykkiä ja kirjoitin kirjettä. Kävin kaksi kertaa suihkussa. Yli tunnin valmistauduin lähtöön, meikkasin ja laitoin hiuksia, pukeuduin ja ravasin pelilin luota toiselle. Niin ja otin kyytipojaksi vähän vajaan yhden Oxaminin. Oli jotenkin tärisevä ja paniikkimainen olo.. Bussimatkan sain sentään luettua kirjaa.

Tapaaminen meni ihan hyvin. Odotin väärässä kerroksessa odotushuoneessa, mutta terapeutti kävi sieltä mut hakemassa. Olo oli onneksi silloin jo ihan rauhallinen : ) Ihan mukavan oloinen oli, sellainen ehkä vähän päälle viisikymppinen nainen. Lyhyet vaaleanruskeat hiukset, silmälasit, ystävällisen näköinen ja rennon oloinen. Terapeutin huone oli ihana, se jäi eniten mieleen. Ihanan pehmeät nojatuolit, pieni musta pöytä jolla oli kynttilä ja pienia koristekiviä, pehmeä paksu matto, värikkäät verhot. Seinillä oli canvaas-tauluja ja tunnelma siellä oli ihana. Ei mitään virallista, ei edes tietokonetta missään. Pieni kirjoituspöytä vain. Olin etukäteen kirjoittanut pitkän sähköpostiviestin, missä kerroin aika pitkästi melkein koko elämäntarinan, lyhennelmän. Sitä käytiin tuolla käynnillä läpi. Helppo oli puhua ja olin jopa aika puhelias, juttua tuli. Terapeutti kommentoi ja kyseli sopivasti. Ehkä vähän liian teennäisellä tai holhoavalla tyylillä. Yhden kerran huomasin, ettei ollut kuunnellut, kysyi jotain, jota olin juuri aikaisemmin sanonut. Mutta lähtiessä oli ihan hyvä tunne. Ensi viikolla on kaksi tapaamista.

Alla vielä sähköposti jonka lähetin.



"Hei.

Löysin yhteystietosi Therapeia-sivustolta ja ajattelin lähestyä sinua sähköpostitse, jotta voin kertoa enemmän itsestäni, tämänhetkisestä elämäntilanteestani ja taustoistani. Etsin terapeuttia pitkäaikaiseen intensiiviseen psykodynaamiseen psykoterapiaan, jonka toivoisin pääseväni aloittamaan mahdollisimman pian, tulevan kesän-syksyn aikana.

Olen 41-vuotias nainen Helsingistä. Olen ollut sairaslomalla kohta kaksi vuotta, keväästä 2011 asti. Sairaslomaani jatkettiin juuri vuodella, jotta voin keskittyä kunnolla terapian aloittamisen. Oloni on tasoittunut ja olen motivoitunut työstämään asioitani, jotka ovat sairastumiseeni vaikuttaneet, pitävät oireita yllä ja rajoittavat elämääni ja on vienyt työkykyni. Hoitokontaktissa olen psykiatrian poliklinikalla.

Diagnoosini on tällä hetkellä kaksisuuntainen mielialahäiriö, oireilen enimmäksen sekamuotisesti, selkeitä masenns- tai maniavaiheita minulla ei ole juuri ollut, enkä ole ollut aikuisena sairaalahoidossa. Suurimmat oireet minulla ovat ahdistuneisuus, jännittäminen ja sosiaalisista tilanteista vetäytyminen, ärtyneisyys ja aggressiivisuus. Mieliala on masentunut, mutta toimintakykyni on enimmäkseen pysynyt hyvänä.

Vuonna 2002 sairastuin ensimmäisen kerran aikuisiässä ja sain ensimmäisen kerran masennus-, paniikkihäiriö- ja ahdistuneisuushäiriödiagnoosin. Olin silloin vuoden sairaslomalla, hain Kelalta tukea terapiaan, muttei minulle sitä silloin myönnetty. Toinen sairausjakso minulla oli vuosina 2009-2010.

Oireilin runsaasti jo lapsuusaikana, jo 6-vuotiaana kärsin kovista jännitysoireista enkä pystynyt niiden takia käymään koulussa. Lintsasin paljon ja olin lähes koko lapsuuteni kontaktissa perheneuvolaan, erilaisia terapiamuotoja kokeiltiin ja olin alle 10-vuotiaana Auroran lastenpsykiatrisella osastolla osastohoidossa pari vuotta ja kävin sairaalakoulua. Äitini sairastaa maniapainotteista kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vanhempani erosivat kun olin 6-vuotias ja jäin asumaan äitini kanssa. Lapsuudesta on jäänyt paljon turvattomuutta, enkä ole näitä asioita aikaisemmin juurikaan käsitellyt.

Minulla on kaksi lasta, 14- vuotias poika ja 21-vuotias tytär. Olen eronnut kahdesti ja elänyt vuosia yksinhuoltajana, nyt olen ollut jo yli kymmenen vuotta avoliitossa. Harrastan lukemista, kirjeenvaihtoa ja liikuntaa monipuolisesti. Ammatiltani olen mielenterveystyöhön suuntautunut lähihoitaja. Olen työskennellyt neljä vuotta vanhusten hoidon parissa. Aikaisemmin olen työskennellyt muilla aloilla.

Olisi kiva kuulla lisää mahdollisuudestasi sopia minun kanssa tapaamisajan ja keskustella enemmän terapian aloittamiseen liittyvistä asioista".

Nyt nukkumaan. Kello on 23.47 (aikatauluasetukset on tässä ihan omaa luokkaansa..)

Tärisyttää

Miksi mua jännittää koko ajan? Mua jännittää sekin, kun päätän tulla tänne blogiin kirjoittamaan. Kiertelen ja kaartelen, ja kun päätän istua alas ja laittaa sormet näppäimille kulkemaan, alkaa sydän hakkaamaan ja kroppaa tärisyttää, ihan kun en haluaisi päästää itseäni kirjoittamaan (muistan; "lopeta se paperin kaivaminen ja tee jotain järkevää"), vaikka kuitenkin haluan ja tiedän, että kirjoitan kuitenkin. En varmana ole kirjoittamatta. En ikinä. Saan kirjoittamalla asioita johonkin järjestykseen päässäni ja sitä kautta muutenkin elämässä. Välillä huomaan kirjoittaessani, että aika katoaa ja mieleen tulee sellaista, mitä en muuten ole huomannut, tai ole huomannut ajatelevani niin. Jotain ihan uusia oivalluksia, jotain, mikä lähtee yhdestä ajatuksesta, lauseesta, ja kasvaa sitten isommaksi oivallukseksi. Tai kysymykseksi. Koen ja tunnen, että niissä aina joku järki on, en ajattele ihan perättömiä. Onneksi. Eikä se, onneksi, ole edes mun omaa keksintöä pelkästään. Hoitaja on sanonut, että olen älykäs ja osaan ajatella asioita rakentavasti, ymmärrän, mistä mikäkin johtuu, mutten silti osaa niitä korjata itsekseni. Ja tässä tapauksessa; tieto lisää tuskaa.

Jos en pystyisi kirjoittamaan (tai liikkumaan paljon) en varmaan olisi olemassakaan. Tiedän, ettei mikään lääke, mikään hoito tai kukaan pysty korvaamaan sitä, miten tärkeitä nämä kaksi asiaa mulle on. Mieluummin olisin sitten vaikka ilman lääkkeitä. Pystyisinkö? Mitä jos sivuvaikutukset, kuten se Liton yleisesti tuoma tärinä, varsinkin käsien tärinä, olisi niin paha, etten pystyisi jompaan kumpaan, enkä pystyisi lääkettä lopettamaan. Jos ja jos. Ristiriitaisuuksia, mutta niitä nousee, kun en saa kaikkia palikoita itsekseni kohdilleen, menevät limittäin ja lomittain, väärin päin. Toivottavasti joku kerta oikeinkin. Tai ainakin lähelle. Kokonaan valmiiksi ei kuitenkaan ikinä tule.

Eilen olin taas itsekkäänä oman itseni rouvana, makasin ja haukottelin. Suhtauduin ylimalkaisesti ja epäkiinnostuneesti, poissaolevasti. Väsytti ja tylsistytti. Olin ihan hiljaa ja syventyneenä omaan olemiseeni ja oloihini. E. tuli koulusta, sillä oli ollut huono päivä. Väsyttävä, pitkä, raskas. Oli saanut kokeesta huonon numeron ja oli pahalla mielellä siitä. Yleensä pärjää hyvin, vaatii ehkä itseltään liikaakin ja yrittää kovasti. Paljon osaa ja ymmärtää helposti, ja (näennäisesti?) paljon yrittämättäkään. Varmasti yrittää. Mutta eilen oli kuitenkin pahalla mielellä. Tuli lähelle istumaan, ja varmasti odotti, että olisin keskittynyt siihen, mitä oli kertomassa. Olin olevinani, mutta ehkä en sitten kuitenkaan tarpeeksi ollut. Sanoi mulle "miksi kukaan muu ei saa olla huonolla tuulella tai valittaa, kuin sinä?". Siinä sen kuulin. Ihan oikein mulle. Olen mä sen huomannut, että mun mielialat, milloin paha olo, ahdistaa ja on tyhjää ja turhaa, tai milloin on asiaa ja arvosteltavaa, mielipidettä niin painavaa, että se huomaa ja kuulee. Mielialat keinuttaa koko perhettä, ylös alas, muut ovat varmaan tuntosarvet kohollaan, että mistä tällä kertaa tuulee. Mitä nyt on odotettavissa? Harmaata poissaoloa vai levotonta keskittymiskyvyttömyyttä? Se on kaikista pahinta, sitä mitä mä olen pelännyt olevani ja yrittänyt olla olematta. En kai mä vaan ole sellainen? Mä.

Sellaisena minäkin muistan sen, sen kamalan lapsuuden, missä en saanut mitään huomiota, en tilaa tai sijaa tunteilleni, ajatukselleni, toiveilleni, mielialoilleni. Ohjausta ja ymmärtämystä, kuuntelua, lämpöä, turvaa, tasapainoa. Ja nyt mä olen samanlainen, teen samaa muille. Toistan sitä, mitä en varsinkaan haluaisi. Oliko mullakaan sitten niin kamalaa? Ehkä olen turhaan sillä ratsastanut, nuollut haavojani ja peittänyt sillä kaiken muun, "mulla on ollut niin rankkaa", ymmärtäkää ja huomatkaa mut. Voisin ehkä huomata välillä muitakin. Inhoan ajatella "ellei sinua ole rakastettu, et voi sitä itsekään tehdä". Varmasti on rakastettu, välitetty, mä en ole sitä vaan huomannut. Nyt vaan itse toistan samaa. Haluamatta.
En minä tarkoita sellainen olla, välitän kyllä, haluan kuunnella, olla läsnäoleva, turvallinen, lämmin ja rakastava. En halua olla itsekeskeinen, puhua koko ajan itsestäni, toisinaan olla täynnä itseäni, arvostella ja vihata, kadehtia, vertailla. Tai valittaa, nyt on huono olo sieltä ja täältä ja kaikki on niin ollen turhaa, kuolisinpa pois. Suurin osa on tiedostamatonta ja se on kai se, mikä sitten ohjaa enemmän kuin se tiedostettu (mikä on sekin kai vähän väärillä väreillä painettu).

Siitä mä olin kuitenkin iloinen, vaikka E. mua arvosteli kovilta tuntuvin sanoin, sanoikin myöhemmin, ettei sitä tarkoittanut mitä sanoi. Mutta kyllä tarkoitti, ei olisi sitä muuten sanonut. Mun mielestä se on vaan hyvä, että sanoo, vaikka viesti ei olekaan mieluinen. Ei sellaiset lapset, jotka kokevat olonsa täysin turvattomiksi tai haavoittuneiksi, uskalla sanoa vanhempiaan vastaan. Niin se vaan on. Sanoin, että hyvä että sanoi, jos kokee asian noin. Osaan kiinnittää asiaan huomiota. Tiedostan sen. Tai ainakin sanoin, että saa sanoa mitä ajattelee. Olen aina ajatellut, että olen jotenkin kauhean älykäs, vahva, elämänkokemusten ja tapahtumien karaisema, vaikeista elämäntilanteista yli päässyt. Käyny oikein elämän korkeakoulun (joskus olen kehunut, että tällä elämäkokemusten ja vastoinkäymisten selättämisen voimalla olisin voinut tulla joksikin tosi tärkeäksi, opiskella vaikka lääkäriksi..) ja kuvitellut sillä jotain erityisasemaa saavuttaneni. Tajusin tänään, että en ole oppinut kriisistä toiseen eläessä ja niistä irti pyristellessä, paljon mitään. Olen jäänyt mieltäni ihan lapsen tasolle, itseluottamus ja -tuntemus on jossain siellä kolmenkymmenen, tai kahdenkymmenen, vuoden takana. Valitan kuin lapsi, aina on joku asia pielessä, on huonot hiukset, finni poskessa, olen ruma, köyhä, en ole saanut sitä tai tätä.. Aina ne samat; "Mun pitää saada..". Muut menee siellä jossain.

Inhoan sanaa narsisti, se on pelkkä muotisana eikä tarkoita yhtään mitään. Joka paikkaan sitä tungetaan, mutta mä en siihen lähde. Parempi sana on kehittymätön. Vähän niin kuin huumeiden käyttäjä; jos aloitat huumeiden käytön 15- vuotiaana ja lopetat sen 30- vuotiaana -> olet silloin samalla tasolla henkisesti, kuin 15- vuotiaana. Olet oppinut elämään vaan kriisistä toiseen. Et mitään muuta. Mihinkään muuhun ei ole ollut tilaisuutta. Perusta on hajalla, pohjakuntoa ei ole. Pelkät hengissäpysymisen taidot..

Nyt mä vaan kirjoitan. Olen kirjoittanut jo kolme tuntia. En tätä tekstiä. Aikaisemmin kirjoitin kymmenen sivua käsin, kirjettä. Nyt lähden kauppaan. Maa kutsuu.

Uutta ja vanhaa

Piti tämäkin sitten tapahtua.. Illalla söin kovaa paahdetua ruisleipää ja oikealta alahampaasta halkesi puoli hammasta irti. Siinä se nyt roikkuu miten kuten kiini osittain, mitään en uskalla syödä, ettei hampaan pala tipu kokonaan. Vähän sitä hampaan palaa voi onneksi työntää alaspäin, irrallinen leegopalikka. Kieleen se osuu ja raapii koko ajan. Voi paska. Onpa kivaa, että hampaat murtuu suuhun. Mahdollisesti tuo on jo aikaisemmin juurihoidettu kuollut hammas, mitään särkyjä ei tunnu, niin se varmaan sitten on. Tunnoton, mitään särkyä ei onneksi tunnu. Iso paikka siinä oli. Hammas vaan murenee ympäriltä. Äsken soitin hammaslääkäripäivystys numeroon, numero tallentuu ja soittavat takaisin kun kerkeävät. Parempi niin päin, inhoan roikkua puhelimessa jonottamassa. Saa nähdä milloin, puolen vuoden päästä ehkä, sinne hoitoon pääsen. Inhottaa, mieluummin olisin menemättä, mutta nyt on pakko. Siihen mä aina hammaslääkäriin menemistä jätän, kunnes on ihan pakko. Kaksi vuotta sitten olisin päässyt hampaanpaikkaus ajalle, mutta enpä saanut mentyä. Se on eri hammas, mikä ei ole vielä hammaslääkärintuoliin pakottanut..
Sain ajan, viikon päähän. Näin tässä sitten roikutaan. Väliaikainen paikka siitä oli irronnut, niin näki hoitaja koneeltaan. Toinen (nyt ehjä) puoli hampaasta on muovia, hammas juurihoidettu, niin eipä todennäköisesti tule särkyilemään, kuollut hammas. Mitenhän tässä nyt syödään, puuroa ja velliä, jugurttia varmaan luvassa. Ei tee mieli syödä sitäkään vähää. Juon kahvia.

Muuten ilta meni ihan hyvin, ei suurempaa valittamista. Ilta meni syöntien ja muiden kuvioiden jälkeen siellä jumpassa hikoillessa. Taas oli hiukset latvoja myöten märkinä. Rankka tunti, ihanaa. Mä niin tykkään. Tunnit on nyt alkuvuodesta aina tosi täynnä, mutta sekaan mahtuu tilavaan saliin eikä ahtaalta tunnu. Tuolla on niin kivat ohjaajat, hyvät vaihtelevat ohjelmat, musiikki on hyvää ja meno mahtavaa. Euforiaa. Moni siellä tuntee toisensa, mutta itse haluan olla itsekseni, en koe mitään tarvetta juoruilla siellä tai kertoa elämästäni sen enempää. Jännitän, mutta roikun mukana. Hiki valuu kainaloista jo ennen tuntia.Tuolla on aika tiivis, tuttu porukka ja kun olen tuolla jo yli viisi vuotta käynyt, on kantaporukka jo ihan tuttuja naamoja. Mitä mä kenellekään puhuisin. Tyytyväinen olen silti, että jaksan ja saan tuolla käytyä. Jonkunlaista sosiaalisuutta kai sekin, kun siellä porukassa ollaan. Tuntui että olisin jaksanut kaksi tuntia jumpata peräkkäin, muttta riittänee tuo yksikin. Tällä kertaa. Liikuntaa tuli kuitenkin eilen kaksi tuntia yhteensä, kävelylenkkeineen. Ehkä tänään illalla taas.

Yö oli taas aika kamala. Illalla väsytti aika paljon. Sen jälkeen kun olin aikani panikoinut hammasta. Menin kuitenkinitselleni aika ajoissa sänkyyn (puolen yön aikaan), otin puolitoista tablettia Oxaminia, laitoin korvatulpat korviin, luin kirjaa vähän aikaa. Nopeasti silmät alkoivat tuntumaan raskailta ja nukutti. Valot sammutettuani ei enää väsyttänytkään, Pyörin sängyssä ja olin ihan pirteä. Ei tuo pahuksen rauhoittava auta enää yhtään mitään. Muuta kuin että olen päivällä kuin unessa kävelijä, surkea haamu. Olen yöllä tosi häiriöherkkä, pitää olla ihan pimeää (meillä on sälekaihtimien lisäksi kolmet paksut verhot ikkunassa). Vaikkei yöllä vielä ole ihan valoisaa, on pihan katuvalot sen verran kirkkaat, että valaisevat huonetta ärsyttävästi. Unen ja rentoutumisen odottaminen tekee tosi hermostutttavan olon, tönin J.tä kun tuhiseen, pyörin ja hyörin. Jalat tuntuu levottomilta ja hermostuneilta. Sain ehkä viisi tuntia nukuttua. Liian vähän. Heräsin seitsemän aikaan, herättelemään E.tä. J. läti viemään sitä fysioterapiaan (niska on vaivannut E.tä pidemmän aikaa).
Ei nuo rauhoittavat selvästikään enää auta mua, muuten kuin siten, että olen päivät väsynyt ja poissaoleva, kävelevä haamu. En edes muista, milloin olen nukkunut kunnolla. Mulla on ikävä hyviä unia, pirteänä heräämistä ja positiivisen energistä oloa päivällä. Meno on vaan pakonomaista, väsynyttä säätämistä ja viuhtomista. Kädet käy ja liikkeessä pitää olla.

Kello on nyt 9.06. Käyn ottamassa lisää kahvia ja yritän olla menemättä enä sänkyyn. Ulkona on ihanan valoisaa ja linnut laulaa. Ehkä teen pienen happihyppely lenkin, kauppaan on kuitenkin kohta pakko mennä.

Kirkasta

Viime yönä oli täysikuu, katsoin sen kuukalenterista. Ehkä siinä oli syy, miksi en saanut unta? En mä ennen ole tietääkseni kuuhullu ollut -mistä sen tämän kaiken muun keskellä huomaisi?- mutta kai toi vaikuttaa joihinkin aiheuttaen unettomuutta. Niin olen kuullut. Mene ja tiedä. Taikauskoinen en ole kyllä ollenkaan, joten en sen mukaan lähde mitään johtopäätöksiä sen enempää tekemään.
Valvoin viiten asti, neljän jälkeen menin sänkyyn, otin yhden Oxaminin (15mg), laitoin korvatulpat korviin ja olo rauhottui hiukan. Mutta ei tarpeeksi. Mä taidan saada jotain hallusinaatoita noista bentsoista. Monena yönä tässä viime aikoina olen unta odotellessa nähnyt omitusia juttuja, valveunia ne varmaan on, tai sellaista unen näkemistä, mitä voi tulla juuri ennen nukahtamista. Paitsi etten ollut nukahtamaisillani. Jännitynyt ja kaukana uneen vaipumisesta. En oikein muista niitä jälkikäteen tai osaa niitä se tarkemmin kuvailla. Tunnen ne mielen muodostamiksi, enkä kuvittele esimerkisi huoneessa jonkun olevan. Sellaista etäistä, unenkaltaista enemmän. Usein ne on kasvoja, joku kävelee ohi, kuuluu musiikkia, niin kuin joku kappale olisi jäänyt mieleen pyörimään (vaikken juuri koskaan musiikkia kuuntele, olen mieluummin hiljaisuudessa). Ei mitenkään pelottavaa, outoa lähinnä ja sellainen jännityneen ahdistava olo niistä jää. Selkeesti ne liittyy noihin rauhottaviin lääkkeisiin. Ei ne mua kuitenkaan haittaa, ymmärrän ne uneksi ja ajatuksiksi vain. Tenoxista saan tuollaisia vielä enemmän, enkä sitä lääkettä halua käyttääkään juuri sen takia.

Olin ihan pirteä, nousin uudestaan ylös ja ajattelin että valvotaan sitten koko yö. Harvoin, tai oikeastaan ikinä, niin ei ole tapahtunut. Aina saan nukuttua edes muutaman tunnin. Halusin kuitenkin nukkua ja otin toisen Oxaminin. Sillä nukahdin. Aamusta, kun E. ja J. lähtivät arkiseen aherrukseen, mulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa. Heräsin klo 12 kun J. soitti. Tulihan niitä unitunteja sitten kuitenkin ihan tarpeeksi. Aamulla, tai silloin päivällä, kun nousin, olo oli kyllä aika sekava, enkä tahtonut herätä millään, kahvista ei ollut paljon apua. Nälkä mulla ei ole enää ikinä, mutta pakottauduin syömään jugurtin ja banaanin aamulääkkeiden oton yhteydessä. Niin ne on suositeltu otettaviksi. Mutta enpä mä ole huomannut eroa, syön tai en syö. Nälkä mulla ei ole oikeastaan milloinkaan, mutta parempi se niin päin on, kuin että kokoajan roikkusin jääkaapin ovessa ja ahtaisin ruokaa itseeni ja lihoisin. Laihtumaan en ole kuitenkaan päässyt, eikä kyllä tarviikaan, vaikka mieluisampi vaihtoehto se noista kahdesta kuitenkin olisi. Syön mielelläni herkkuja ja päivittäisen kalorintarpeen saan usein suklaasta, pizzasta tai sipseistä. Ruoka mitä syön normaalisti, on aika terveellistä. Mutta nyt ei maistu oikein mikäään, eikä mitään mielihaluja ole. Enemmän kaikki ruoka vaan inhottaa. Ei herkutakaan oikein miltään maistu.

Meinasin jäädä koneelle roikkumaan, mutta onneksi sain itseni liikkeelle. Vedin äkkiä pipon päähän takkuisen hiusten päälle, aurinkolasit silmille, takin niskaan ja lähdin ulos. Mikään ei ole niin virkistävää, kuin kävellä tuolla metsässä, ihanassa hiljaisuudessa. Harvoin tuolla tulee ketään vastaan, näin arkisin keskellä päivää ainakaan. Lunta on tosi paljon ja valoisuus ja kirkkaus, vaalean sininen taivas, kiiltävä hanki ja puista tippuva lumi pöllähteli ja humahteli ympärillä. Puiden oksat taipuu painavan auringon sulataman lumen alta ja tiputtelevat talven kuormaa päältään. Metsässä menee vain pienet polut jota pitkin mahtuu kävelemään vaan peräkkäin, vastaantulijan sattuessa kohdalle, on toisen väistettävä hangen puolelle odottamaan, että toinen pääsee ohi. Merelle on ihanat näköalat, latuja ja hiihtäjiä on paljon liikkeellä, pilkkijöitä. Pian meren jää sulaa. Itse en jäälle halua mennä, mieluummin kävele metsässä vaihtelevassa maastossa ja maisemissa. Mitä iloa olisi kävellä vaan suoraa tietä eteenpäin, muiden ihmisten seassa, mieluummin olen metsässä, vaihtelevassa maastossa ja maisemissa. Rauhassa.

Kävelin tunnin, kävin samalla reissulla nopeasti kaupassa. Kotiin tultua oli aika lämmin, ulkona oli varmasti lämpöasteita ja mulla ihan samat varusteet päällä kuin ihan kylmiä talvipäivinä, hiukset ja selkä olivat koskeina hikoilusta ja oli pakko mennä suihkuun. Laitoin hiuksiin öljyhoidon, vaihdoin mukavat kotivaatteet päälle, laitoin pesukoneen päälle. Mun hiukset on kamalat. Ne ovat ihan selvästi ohentuneet ja ovat muutenkin huonokuntoiset. Latvat varsinkin ovat kamalaa lampaanvilla, takkuista hamppua. Katkeilevat ja tarttuvat vaatteisiin ja hiusharjaan. Koen mutenkin olevani huonon näköinen, olen aika kalpea ja väsyneen näköinen, silmänaluset on tummat ja naamaan on ilmestynyt muutama finni (ehkä Litosta?) ja väsymys on tuonut juonteita enemmän esiin. Olen ihan harmaa, väsyneen näköinen. Joskus ajattelen, että ihmiset katsovat, kun olen jotenkin sairaan ja huono näköinen, säälivästi. Häpeän itseäni, eikä mulla ole varaa hoitaa itseäni tarpeeksi. Käydä kampaajalla tai ostella uusia vaatteita.

Illalla aion vielä mennä jumppaan, muokkaus-tunnille. Kävely ei minusta tunnu sillä tavalla urheilulta, vaan on enemmänkin meditatiivista, rauhoittumista ja rentoutumista, mitä kaipaan ja tarvitsen toki, mutta kaipaan reippaampaa liikuntaakin, hengästymistä, lihasten väsyttämistä, hikeä (hikoilen nykyään ihan mielettömästi! Olen aina hikoillut paljon, mutta nykyisin se on jotain ihan muuta. Jumpassa mun ympärille muodostuu lätäkkö, hiki tippuu minusta kuin olisin juuri tullut suihkusta..). En väsy liikkumaan ikinä, vaikeampi mun on olla liikkumatta, kuin liikkua. No, onneksi fyysinen kunto on sentään hyvä.

Meinasin kirjoittaa tähän vielä terapia-asiasta ja siitä, miten nyt siihen liittyen olen saanut hyviä uutisia. Jo terapian aloittamisen päätös on hyvä uutinen, olen sitä tiennyt tarvitsevani ja odottanut jo vuosia, mutta hyviä uutisia on tullut sen käytännön asioihin liittyenkin. Kirjoitinkin niistä tähän, mutta katosivat. Tämä kone on nin herkkä ja usein kadottaa sen, mitä olen kijoittanut. Mutta, kirjoitan niistä myöhemmin.

Vuoden ensimmäinen

Oho, mä en ole kirjoittanut tänne tänä vuonna ollenkaan.. Mielessä on kyllä ollut useinkin, ei ihan joka päivä, mutta melkein, mutten ole vaan saanut aikaisiksi. Olen jotenkin kierrellyt ja kaarrellut ja jättänyt vaan kirjoittamatta. Kynnys on kasvanut ja on tuntunut vaikealta taas jatkaa kirjoittamista. Mistä mä kirjottaisin, pitääkö kirjottaa kaikki mitä tänä vuonna on tapahtunut, vai mitä mietin vaan tänään tai just nyt.

Mitä tässä nyt oikeastaan on tapahtunutkaan. Pari kuukautta on jo mennyt tätä vuotta. Aina mä en jaksa muistaa edes, että mikä päivä tänään on, mitä tapahtui viime viikolla tai kuukausi sitten. Kaikki päivät on niin samanlaisia. Aika harmaata ja ikävää, enimmäkseen. Saman kaavan mukaan kiertäviä päiviä, eikä oikeastaan mitään, mikä jäisi mieleen. Samaa rataa päivät kuluu ja samalla päässäkin pyörii ne samat asiat. Tiedän, että pitäisi lähteä kauemmaksi, tehdä jotain uutta, keksiä jotain, piristävää ja virkistävää. Saisi ajatuksetkin vähän tuulta alleen, eikä vaan jauhaisi aina samaa. Niinhän se menee.

Mutta minne sitä menisi? Ei mua huvita osallistua mihinkään toimintaan, mihinkän mielenterveysyhdistysten kerhoihin, ryhmiin tai mitä niitä on. Kartan kaikkea sellaista. En viihdy porukoissa, en ole ikinä viihtynyt. Joka paikassa, missä on useampi ihminen kuin kaksi, syntyy (varsinkin sellaisissa, missä on paljon naisia) kuppikuntia, erilaisia ryhmiä ryhmien sisällä ja aina mä jään sinne ulkopuolelle. En edes halua sisäpuolelle, en jaksa enkä välitä. Olen yrittänyt, mutta kokenut sen turhan raskaaksi siihen nähden, mitä se sitten antaisi. Yleensä vaan saan pettyä ja kokea aina uudestaan olevani vääränlainen, tai ainakin erilainen. Siinä varmasti yksi suurimmista syistä, miksi olen tässä tilanteessa. Syrjässä ja työkyvyttömänä, näköalattomana..

Päivät kulkee aikalailla samaa kaavaa; aamulla yleensä herän kun poika lähtee kouluun ja mies töihin (onneksi mulla on perhe), yleensä pyrin jäämään jalkeille, juon kahvia, teen vähän kotitöitä, tiskaan, pyykkään, luen Hesaria (ainakin otsikot koitan joka päivä lukea), roikun Facebookissa (vaikka siellä on ihan älyttömän tylsää ja turhauttavaa) tai kirjoitan kirjeitä (niihinkin olen kyllä vähän kyllästynyt ja olen ajatellut jättää koko homman..). Nyt olen onneksi innostunut lukemisesta, olen lukenut tänä vuonna jo 8-9 kirjaa (voin laittaa listaa luetuista kirjoista myöhemmin). Urheillut olen myös tosi paljon, melkein tunnin päivässä, 6-7 h/viikko. Ohjattuja jumppatunteja; muokkausta, body pumpia, kahvakuulaa, spinningiä ja salia, uintia ja kävelylenkkejä. Välillä kaksikin jumppatuntia yhteen menoon, tai sali & spinnig tms. Joskus käyn salilla aamupäivillä, ja siihen saa kulumaan hyvin kolmekin tuntia matkoineen. Iltapäivisin yleensä kirjoittelen tai luen. Yritän olla nukkumatta. Teen ruokaa siihen kun J tulee töistä. Ja sitten vaan kotona olemista, telkkarin katselua ja koneella roikkumista. Möllöttelyä. Yhdessä olemista. Meneehän ne niinkin, päivät. Onneksi aina jaksaa sentään jotain tehdä. Tuo liikkuminen on niin tärkeää, että ellen siihen kykenisi tai sitä jaksaisi, niin en tiedä, missä olisin.

Nukkua mä en osaa oikeastaan milloinkaan, en aamulla, en päivällä (joskus yritän ja meinaan nukahtaa jos yö on mennyt tosi huonoilla unilla) enkä varsinkaan yöllä. Nytkin kirjoitan sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kello on 02.55. Yritin tunnin saada unta, en nukahtanut ja nousin ylös. Ei sitten nukuta. Viime yön nukuin ihmeen hyvin, yökahdesta aamuyhteentoista melkein! Olin ihan yllättynyt, ajattelin että olen taas oppinut nukkumaan, mutta en taas tänä yönä osannutkaan. Tenox ei mua nukuta, Oxepamilla nukun välillä. Nyt yritän olla ilman. Ei sekään oikein auta. Osaan välillä nukkua onneksi ilmankin. Tänä yönä nyt näin. Ilman lääkettä, ilman unta. Ajattelin että olisin saanut hyvinkin unta. Kävin päivällä puolentoista tunnin kävelylenkillä, ihana ilma oli. Aurinko paistoi kirkkaasti ja oli ihan lämmin. Yksin kävin, J. ja E. olivat laskettelemassa.

Litoa olen käyttänyt nyt kaksi kuukautta, en tiedä onko se vaikuttanut oikein mitenkään. Ehkä olen vähän rennompi ja rauhallisempi, en räjähtele samalla tavalla kuin ennen, enkä aamulla herää enää samanlaiseen raastavaan ahdistukseen kuin aikaisemmin. Eikä illalla ja yöllä ole enää niin kovaa ahdistusta, sellaista "rautakanki"-oloa.. Toisaalta on ehkä vähän pysähtynyt ja haluttomapi olo. No, enemmän ehkä positiivista kuin negatiivista sanottavaa. Kilpirauhasen vajaatoimintaa pelkään. Pelkään edelleen sitä lihomista ja uutena huolena hiusten lähtö (harjaan jää paljon enemmän hiuksia kuin ennen ja jatkuvasti suortuvia saan olla vaatteista nyppimässä..). Muuta läkkeeseen liittyvää en uskalla pelätä. Haluaisin että tämä auttaisi ja jos tarpeeksi uskon, se ehkä auttaakin. :)

Mutta sellaisia sekavia sepustuksia tänä yönä. Kiva oli kirjoittaa pitkästä aikaa.