Täällä ollaan pakkasen tainnuttamana, tai jumpan ehkä paremminkin. Jumppakärpänen on puraisuut mua nyt ihan kunnolla ja salille suuntaan säällä kuin säällä, aivan sama mitä taivaalta tulee, tai miten pakkanen paukkuu, jumpalle mut saa aina lähtemään (tai siis yleensä silloin, kun mua on tällainen jumppakuume on iskenyt). Aamulla lähtöä tehdessä ja mennessä ajattelin, etten voisi olla liikkumatta, en voi. Hyppisin varmasti seinille jollen pääsisi liikkumaan. Happi loppuisi, seinät kaatuisivat päälle. Mulla on sitä hermostumisenergiaa niin paljon, että se ajaa tekemään koko ajan asioita, ja tiettyyn pisteeseen asti se tietenkin hyvä onkin. Mutta siinä vaiheessa kun sydän hakkaa lakkaamatta ja hengästyt jo puhuessa, kädet tärisee ja silmät pullistuu, olen jo vähän huolestunut. Siis nämä muuallakin kuin jumpassa. Mulla on energiankulutuskin aika kova, varmaan juuri sen takia, kun olen niin kierroksilla ja hermostunut koko ajan.
Jumpassa jaksoin hyvin, vaikka joulutaukoa oli kolmisen viikkoa. On ihanaa päästä oikein kunnon rääkkitunnille päästelemään höyryjä pihalle. Inhoan vaan jumpan jälkeen pukea vaatteet päälle ja painella ulos, mulla oli hiki toppatakissa vaikka pakkasta on tänään melkein kaksikymmentä astetta. Nyt meni siis toppatakki ja pipo suosiolla päälle. Ja niistäkin nyt piti sitten kuvat ottaa todistusaineistoksi. Suttuiset kuvat nappasin just lähtiessä, ja niiden takia meinasin myöhästyä koko tunnilta. Miten voi ihminen olla niin hölmö ja jään asioihin kiinni, teen mitä hyvänsä, en osaa sitä lopettaa. Mulla lienee AD/HD (vaikka siinä kai aika paljon samoja oireita on kuin kaksisuuntaisessa. Olen lopettanut sairauslistojen lukemisen jo ajat sitten, olen tyytynyt tähän nykyiseen ja sen pikkiin laitan kaiken..:) Sähköt sekaisin joka tapauksessa. (ja kuvat on ihan väärän värisiä, takki on musta -ja vähän likainen, eikä seinä ole sininen..)
Äsken yritin vähän lepäillä, ei väsyttänyt, mutta kierroksia oli niin että menin peiton alle vähäksi aikaa. Sitähän sanotaan, että lämpimän peiton alle meneminen auttaa rauhattomuuteen ja ahdistuneisuuteen. En osaa nukkua päivällä, enkä yölläkään kuin viitisen tuntia, lääkkeillä. Mutta yritän rentoutua. Yritin, silti olo on nyt ylös noustua ollut sellainen kuin olisi pala koko ajan kurkussa. Moottori käy? Lääkkeitä toki voisin syödä vaikka minkälaisia laatuja ja määriä ja niiden avulla nukkua vaikka elämän läpensä, mutten halua liikaa lääkkeitä, tiedän että levottomammatkin vaiheet menevät ohi. Ja missä menee sitäpaitsi normaalin toimeliaisuuden ja manian tai hypomanian ero? Mä en ole siitä ihan varma. Mutta normaali toimeliaisuus tuntunee miellyttävältä, eikä siltä, kuin olisi juonut viisi pannullista kahvia ja lavallisen energiajuomia. Syön Litoa (maniaan), Lamictalia (masennuksen estoon) ja Oxaminia (rauhoittumiseen). Seuraavaksi on kuulemma vuorossa Serenase, viisikymmentä vuotta vanha oikein vanhanpolven neurolepti, pienellä annoksella levottomuuteen ja maniaan, mutta silti. En syö. Uusia neuroleptejä en suostu suuhuni vapaaehtoisesti laittamaan. Tosi moni on lihonnut niistä monta kymmentä kiloa ihan muutamassa kuukaudessa, olen kuullut jonkon lihoneen jopa viisikymmentä kiloa kyseisiä lääkkeitä syömällä. Mahdollisesti Serenasekin (Haloperoidi). Viisikymmentä vuotta vanha lääke on Litokin ja sitä pidetään parhaimpina lääkkeinä kaksisuuntaiseen (jostain kuulin että se olisi ainut lääke joka on kehitetty tähän sairauteen, muut on etupäässä skitsofrenian hoitoon tarkoitettuja lääkkeitä ja vasta toissijaisesti kaksisuuntaiseen). Voi tehdä tuhoja munuaisille ja kilpirauhaselle, muttta koitan olla niitä ajattelematta. Verikokeita seurataan.
Tedän, että saan oloani kaitsettua liikkumisella ja kirjoittamisella (olen muutaman päivän aikana kirjoittanut muualle kuin tänne useita kymmeniä sivuja tekstiä käsin, eikä mulla ole iso käsiala. Yhtenä yönä en saanut unta kun silmät niin paloivat ja kävin ylikierroksilla), nyt syön D-vitamiinia ja Omega3.a, käyn metsälenkeillä hengittelemässä ja luen (no nyt en ole voinut muutamaan päivään siihen keskittyä, enkä oikein tv.n katsomiseenkaan. Kirjoittaisin vaan). Rentoutumisenkin voisin ottaa päiväohjelmaani, mutten ole sitä oikein oppinut. Kun menen toiminnalla ylikierroksille, jään tekemään ikuisiksi ajoiksi jotain mihin olen syventynyt, ja kun lopetan sen, jatkaa pää työtään. Yhtenä yönä tuli voimalla oikein ikäviä asioita, vanhoja kummallisia flachbackejä, mitä tämä välillä teettää. Joskus myös kivoja juttuja, niin kuin viime yönä. Muistelin ja elin sitä hetekä kun opin ensimmäisen kerran ajamaan pyörällä niin ettei kukaan pitänyt kiinni, huiskis ja menin alamäkeä vauhdikkaasti hiukset hulmuten. Olin äidin kanssa. Ne ikävät muistikuvat liittyivät mummon kuolemaan, kuoli kotiin. Kuulin nyt elvytyksessä käytetäävän defilibaattorin sähköisen äänen, bhfiuu (en kuullut, mutta kuvittelin sen voimakkaasti). Tultiin paikalle juuri kun oli menehtynyt. Valkoisia miehiä ja hapen loppumisen tunnetta. Monista muistakin asioista ja muistosita tunnetilat ja se tunne, mikä sillloin on ollut, tulee sellaisenaan voimakkaana päälle. Kaikki tulee voimakkaampana, ja sehän se vitsi tässä sairaudessa on. Hyvä ja paha. Tosi.
Ja jos siis söisin kaikki murut mitä lääkäri määrää, en varmaan tekisi noista mitään. Ainakaan samalla intensiteetillä ja innolla kuin nyt. Tasapainoa on vaikea löytää, eikä täydellistä monissakaan tapauksissa löydy.
Sellaisia kuulumisia näköjään tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti