maanantai 13. toukokuuta 2013

yliherkkyys

Meinasin tulla jo yöllä kirjoittamaan tänne ulos kaikkea pään tekemää kiusaa, mikä ei antanut mun nukkua rauhassa ennen kuin tyrmäsin itseni uneen isommalla annoksella tarvittavaa rauhoittavaa lääkitystä. Nukuin sikeästi, sammuin uneen ja havahduin aamulla hereille kun perhe lähti, mutten noussut ylös sängystä ja jäin jatkamaan unta vielä muutaman tunnin. Luuseriolo. Hyvin harvoin jään näin sänkyn, mutta nyt oli yksi sellainen aamu. Nyt on edelleen aika kolkko ja ankea olo. Käsissä ja kropassa on vauhtia, teen asioita täällä suit sait ja taas saa tehdä enemmän töitä sen eteen, että olen vaan paikoillani ja keskityn yhteen asiaan kerralla. Nyt on koti järjestelty yön jäljiltä kuntoon, kahvit juotu ja pakkasin uimahallikassin valmiiksi. Aamupalaa ei tee mieli, mutta pakko se on jotain koittaa haukata  ennen uimaan lähtöä. Olen menossa tyttöni kanssa uimaan, hyvä että on jotain tuollaista menoa, mitä en voi / halua  perua.

Mutta siitä yöstä. Illalla alkoi väsyttämään siinä ihan sopivaan aikaan, vähän ennen puoltayötä. Sitä pidän yleensä aikaisena aikana, en koskaan mene ennen yhtätoista illalla edes yrittämän nukkumista. En osannut tehdä niin edes silloin kun olin vielä töissä. Nyt väsytti mukavasti, otin iltalääkkeet ja tuntui mukavalta vetäytyä sänkyyn peiton alle. Ajattelin että oli ollut kiva äitienpäivä, miten hyvää mun elämä on ja miten ihanat lapset ja mies mulla on, ei mitään sellaista, mistä pitäisi olla mitenkään erityisen huolissaan tai murheissaan, elämä kulkee tavallisesti, vaikka oma mieli välillä temppuja tekeekin ja tuo omia heilahduksiaan, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on oikestaan aika hyvin. Mietin sitäkin, että olen oikeastaan aika terve ja hyväkuntoinen ihminen, siis fyysisesti. Vaikka olen jo ylittänyt neljänkympin, olen ihan terve, mulla ei ole mitään fyysistä perussairautta  eikä ikinä mitään kipuja tai kremppoja, ei ikinä ole ollutkaan, eikä tunnu siltä että tulisikaan. Tätä oikeastaan ihmettelenkin joskus. Luin hetken, alkoi väsytti ja sammutin valot.. Sitten ei  enää väsyttänyt yhtään. Oli liian valoisaa, patterit humisivat ja vaikka oli oikeasti aika hiljaista, tuntui se hiljaisuus melkein meteliltä. Kummallinen tunne. Korvissa humisi ja sellainen jatkuva humina alkoi käymään hermoille. Olin taas häiriöherkkä ja ahdistuin kovaksi ja levottomaksi. Eikä väsyttänyt yhtään, olin pirteämpi kuin monesti päivisin. Nyt olen kyllä ollut aika pirteä, innokas ja melkein riehakas muutaman päivän, sen päivän jälkeen kun lautaset lenteli ja oli muutenkin draamaa, on olojen noppa kääntänyt kylkeä ja olo on ihan toisenlainen. Ylivirittynyt. Kummallista miten olo voi niin paljon muuttua. Ja ihan hetkessä. Hiukan aikaisemmin ajattelin että miten asiat ovatkin hyvin, ja hetken päästä olen pelokas, ahdistunut, kireä, säikähtänyt, hädissäni. Mielialan vaitelut eivät petä koskaan.

Kirjoitin tänne muutama päivä sitten siitä, että poikani koulun opettaja oli tehnyt itsemurhan viime viikolla, aiheesta pidettiin tiedoitustilaisuus koululla silloin, muttei opettaja ollut kuin kasvotuttu pojalleni eikä siis häntä opettanut ikinä. Joku aika nuori, vaalea, kielten opettaja, etunimi kerrottiin. En osannut opettajaa aikaisemmin yhdistää, mutta eilen kun tyttönikin oli käymässä, katseltiin lasten vanhoja valokuvia, katseltiin tytön koulukuvia niin tajusin, että kyseinen opettaja oli ollut H.n luokanvalvoja yläasteella.. Opettaja sairasti Parkinsonintautia (tai no, niin arveltiin), täristi jo silloin viitisen vuotta sitten (kun H. lopetti yläasteen), oli välillä aika poissaolevan oloinen, mutta ihan terveen ja tasapainoisen oloinen nainen oli muuten. Tieto järkytti mua jotenkin todella paljon ja reagoin siihen ihan älyttömän voimkakkaasti, vaikken ole koskaan mikään kouluaktiivinen vanhempi ole ikinä ollutkaan, eikä opettajat ole ns läheinen tuttu ole mulle ollut. Viime yönä ajatukset menivät tähän opettajaan ja ajattelin sairauttaan ja tätä itsemurhaa kamalan yksityiskohtaisesti, kuvittelin miltä oli näyttänyt kuolleena ja miten oli käytännössä toiminut. Tapaa miten tappoi itsenä, ei ole tietenkään kerrottu, vaikka koululaiset ovat kuulemma sitä kyselleetkin koulussa.. Ajatelin kamalaa Parkinsonintautia, miten se etenee ja tekee ihmisestä pikkuhiljaa täysin toimintakyvyttömän. Ahdistun tuollaisista sioista ihan kohtuuttoman paljon ja jo se tekee ahdistavan olon. Pelottaa. En kuitenkaan voi elää sellaisessa maailmassa, mistä olisi kaikki surulliset asiat ja sairaudet pyyhitty pois.

Samaan aikaan aloin suremaan monia muitakin asioita, ne kasaantuivat päälle ja lopulta päässä oli sellainen epätoivoisten ja surullisten asioiden sekamelska mikä vei mut ihan säikyksi. En halua kuulla aina kaikkea ikävää, tuntuu, että kaikkea sellaista on ihan kamalasti ympärillä. Tai sitten vaan huomaan ne liian selvästi ja varsinkin reagoin niihin kohtuuttoman voimakkasti. Mun pitäisi elää varmaan pumpulissa, etten enää saisi yhtään kolausta maailmalta. Mutta eihän se ole tietenkään mahdollista. En haluaisi olla näin herkkä, mutten halua kovettaakaan itseäni. Nousin yöllä ylös ja tulin koneelle, siinä kahden aikaan yöllä. Ajattelin tulla kirjoittamaan ajatuksia ulos ja odottamaan että alkaisi väsyttämään. Samoihin aikoihin kun havahduin unen ja valveen rajalla säikyksi, kuului yläkerrasta kamala kolahdus. Ajattelin että E. siellä vielä kulkee ja kolistelee ovia nukkumaanmenoa valmistellessaan. Valvoo aina viikonloppuisin liian myöhään ja näin sunnuntain ja maanantain väliset yöt ovat myös yhtä soutamista ja huopaamista..

Kolahdus kuitenkin tuli siitä, kun E. oli pyörtynyt ja oli kaatunut huoneensa lattialle! En tapahtumaa nähnyt, mutta tuli kertomaan ja säikähdin sitäkin tietysti ihan kauheasti. Omituista että samaan aikaan mulle tulee outoja pelkotilakohtauksia ja samalla toisessa huoneessa poikani pyörty.. Tiedän, ettei niillä kahdella asialla voi olla mitenkään tekemistä toistensa kanssa, mutta pelottavalta ja kolkolta tuo yhteensattuma tuntui kaikesta huolimatta. E. tuli alas, kävi juomassa mehua ja mä katsoin, ettei sillä ole päässä mitään näkyvää ruhjetta eikä ole muuten mitenkään "outo", vähän säikähtänyt vaan. Mulla oli kummallisen kolkko ja pelottava olo, niin kuin jotain olisi tapahtumassa, valmistautumassa johonkin hirveään huipentumaan. J. vaan nukkui ja mä sitä tietysti taas herättelin, vaikkei täällä mitään suurta hätää ollutkaan, mulla vaan langat taas sotkeentui käsissä enkä osannut tilannetta. No, eipä siinä sen ihmeellisempää tapahtunut. Mä otin riittävästi lääkkeitä että saisin nukuttua, ilman se ei enää tulisi, olo oli niin jännittynyt. Käskin E. laittaa yläkerran portti portaisiin kiinni, ettei putoaisi, jos vaikka kävelisi unissaan tai pyörtyisi uudestaan. Poika kävi nukkumaan ja mä yritin saada itseni rentoutumaan ja rauhoittumaan. Vielä yhden kerran kävin tarkastamassa, että pojalla on kaikki hyvin ja olihan siellä. Mä nukahdin humauksessa yht äkkiä, ensin vaan odottelin ja odottelin ja ajattelin, ettät tässä tämä yö menee ihmetellessä, mutta jossain vaiheessa uni oli humahtanut yli ja havahduin aamulla hereille. Tuo lääkeuni on omituista, nukahtamisesta, tai muutenkaan koko yöstä, ei jää mitään muistikuvaa. On aika ihanaa, kun uni ja unohdus vie mukanaan levottomuuden, pahan ja kireän olon..

Kirjoitan tämän nyt illalla loppun. Aamupäivällä en ehtinyt jäädä kirjoittamaan niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut kaiken ylös mitä haluan tänne kertoa. Kirjoitan aina liian pitkästi, en osaa kirjoittaa lyhyesti, en mitään. Enkä ajatella lyhyesti, nopeasti tai riittävän selkeästi, siis itselleni ainakaan. Asiat ja ajatukset lähtevät tosi helposti rönsyilemään sinne tänne ja yleensä se punainen lanka häviää jossain vaiheessa. Mutta ehkä nyt nuo eilisiltaiset tulivat ulos jossain muodossa ja siinä nyt pysyvät.
Tänään soitin aamulla lääkäriin aj siellä neuvottiin miten kannattaa toimia ja  minkälaisia oireita tarkkailla. Pojalla on ollut samaan aikaan, ja jo siis kauan aikaisemminkin vaihtelevasti, niskakipua ja halusin että tuota asiaa nyt tutkittaisiin tarkemmin. Fysioterapiassa on käynyt, muttei sillä ollut juuri mitään vaikutusta. Heinäkuulle vasta saatiin aika, mutta akuutissa hädässä tietenkin pääsee nopeamminkin. Niin, ja siellä uimassa tuli käytyä ja ihan kivaa oli, vaikka taas sain pakottaa itseni liikkeelle. Apteekissakin piti siinä samalla käydä.


lauantai 11. toukokuuta 2013

Endorfiinipölly

Lauantai-illan terveiset täältä kotisohvalta koneen takaa :)

Ajattelin tulla muutaman rivin naputtelemaan, vaikkei nyt olekaan sellainen kovin avautuva olo, tai ei ole mitään sellaista, mistä haluaisin erityisesti avautua ja pauhata.. Ja tällöin monesti tuntuu, ettei ole mukamas mitään asiaa eikä kirjoitettavaa. Vaikka oikeastihan tämä on siis paljon parempi olotila kuin se kamala ärhäkkä kuplinta ja vihaisena oleminen. Mutta voihan tänne muutakin kirjoittaa kuin sitä negatiivista avautumista ja pään aukomista. Näin paremman voinnin päivänä ei usein vaan tule kirjoitettua, on kaikkea muutakin tekemistä ja menemistä.

Tänään on ollut aika paljon sitä positiivista energiaa, yö meni ihan hyvin vaikka luin taas tosi kauan, uni tuli silloin kun halusin, ja nukuin ehkä vajaa kahdeksan tuntia heräilemättä ja sikeästi, niin kuin olen nyt onnekseni saanut nukkua jo aika kauan (paria poikkeusta lukuunottamatta). Aamulla heräsin yhdeksän aikaan kun joku  soitti tuntemattomasta numerosta. Ehdin siihen herätä ja sitten soiminen loppui. Kummallinen soitto ja aika, ei mulle kukaan yleensä soita, varsinkaan siihen aikaan. Eikä kyllä oikeastaan mihinkään muuhunkaan aikaan. Äiti välillä, mutten usein sillekään vastaa. Ensin harmitti kummallinen soittoherätys, mutten jaksanut sitä jäädä miettimään (nyt viimeaikoina noita tuntemattomasta numerosta tulevia omituisia soittoja on tullut jokunen) ja oli ihan hyvä aika herätä. Keitin kahvit ja lähdin aamupäivätunnille spinningiin ja hetkisen ennen tuntia olin salilla lämmittelemässä ja herättelemässä lihaksia ja kävin isot lihasryhmät nopeasti läpi laitteissa.

Ihana mahtava spinnutunti olikin. Ai että. Siinä alussa tuli sellainen ihan kunnon euforiahumahdus, ihossa kihelmöi ja tuli tuttu tunne aikaisemmilta ajoilta kun voimaa oli ja sen oikein tunsi hyökyvän päälle. Musiikki oli mahtavaa, sellaista rock-henkistä tällä kertaa ja tuntui että olisi voinut ruveta jammailemaan siinä pyörän päällä, naputtelin vaan sormilla pyörän ohjaksia. Mä niin tykkään tosta lajista ja siitä mahtavasta endorfiinipöllystä mitä siinä tulee. On raskasta, muttei liian. En jaksa juosta, mutta tuo spinning on rasittavuudeltaan ja tehoiltaan suunnilleen samaa luokkaa. Koko salilla oloajan oli sellainen hymyilevä olo ja innokkaasti tervehdin siellä ohjaajia ja kanssajumppaajia moneen kertaan, kiittelin ja olin oikein hunajaa. En tuntenut itseäni mitenkään huonoksi enkä vertaillut itseäni muihin. Vaikka aamulla vaaka näytti eilisiltaisen oluen juomisen ja sipsien syömisen (lätkämatsin ohella) jäljiltä masentavia lukuja, ei se jaksanut kovin pitkään masentaa ja ajattelin jopa että eihän kaikkien tarvii olla laihoja. Oli muuten aika komeita miehiä ohjaajina tänään spinnussa ja jumpassa. Seuraavia tunteja odotellessa.

Nyt ei liikunnan jälkeen tullut mitenkään väsynyttä oloa, melkein päin vastoin. Tuo liikunta saa mut ihan selvästi piristymään oikein kunnolla ja olen miettinytkin, että kannattaisi varmaan painottaa noi tunnit aina aamupäiviksi. Myöhemmät iltajumpat vievät ylikierroksille kun syke nousee, enkä osaa sitten rauhoittua rennoksi ja nukkuminen on vaikeaa. Iltaisin  tunneissa on paremmin valinnanvaraa, mutta voi kai niilläkin käydä kohtuudella. J. tuli hakemaan mua autolla jumpasta ja ajeltiin samantien kauppaan ostamaan viikonlopun ruuat. Nähtiin jotain J.n tuttuja ja mulla oli taas niin hauskaa juttua olevinaan, ihan jälkihiki siinä pukkasi päälle. Kotiin tultua aloitettiin heti siivoaminen, pestiin alakerran ikkunat ja siivottiin muutenkin hyvin. Mä hinkkasin keittiötä oikein kunnolla, kaikki kaapinovet, hellan, kaakelit.. Siivottiin yhdessä ja melkein kolme tuntia saatiin siihen menemään. Siistiä tuli. En malttanut sitä ennen edes käydä suihkussa, ajatelin että lämmin siinä tulee siivotessakin. Siivottua kävin suihkussa ja sitten maltoin hetken olla aloillani kun katsottiin telkkarista lätkää ja sen jälkeen ruuanlaiton pariin. Siinä tämä päivä on mennyt, koko ajan on ollut jotain tekemistä ja tosi äkkiä on päivä mennyt. Äsken katselin vähän aikaa Euroviisujen esikatselua, mutta on niin pitkä, koko illan kestävä ohjelma, ettei kyllä kiinnostus riittänyt. Katselin ja kuuntelin huvikseni YouTubesta mieluisimpien maiden (Englanti, Italia, Turkki, Suomi, Irlanti) kappaleet ja videot.

Tänäiltana ei enää tee mieli katsoa telkkaria, eikä oikeastaan huvita koneellakaan roikkua. Kirjanlukua on varmaan seuraavaksi luvassa, jos sen verran malttaisi olla ja miksi en malttaisi, kun olen aikaisemminkin malttanut. Kävin eilen perjantaina muuten kirjastossa palauttamassa pari luettua kirjaa ja kolme kirjaa taas lähti mukaan. Luen suunnilleen kirjan viikossa, niin pian pääsee aina uuden tarinan pariin. Välillä lukiessa on nyt tullut sellainen flow-tunne, niin kuin ei edes lukisi vaan tavallaan "näkee" ne tapahtumat tai on niissä mukana. Vaikea selittää, mutta siltä sen on kai tarkoituskin parhaimmillaan tuntua. Olen lukenut niin paljon, että se on muuttunut sujuvaksi. Ihanaa, tai sitten tuo Eropaperit-kirja on vaan niin hyvä. Siitä on enää satakunta sivua jäljellä ja ihan harmittaa kun pian loppuu. Löydän siitä paljon samaistumisen kohtia, samaistun kirjan kuusi vuotiaaseen Saraan, jonka vanhemmat eroavat ja tyttöä käytetään valtapelin nappulana. Tarina kertoo tästä läpi koko elämänsä, pikkulapsesta aikuiseksi ja itse äidiksi. Suvun muutkin henkilöt kulkevat tarinassa mukana vuosikymmenten läpi ja kaikkien tarina on kiinnostava ja koskettava.

Omat vanhempani erosivat kun olin kuusi vuotias. Eroa ennen viihdyin enemään isäni kanssa, en halunnut olla äidin kanssa ja kaksin jääminen tuntui pelottavaltakin. Lopulta jäin äidin kanssa asumaan, mutta pian äiti meni uusiin naimisiin ja minä jäin mummolle. Eron aikoihin vanhempani riitelivät ja kävivät käräjillä asti siitä, kumpi minut saa, mutta sitten kun äiti sai, hylkäsi hänkin minut. Molemmat perustivat heti uudet perheet ja mä jäin sellaiseksi heittopussiksi isän perheen, äidin perheen ja mummon luona olon väliin. Missään en ollut oikein kotonani. Vieläkin sama välitilaolo jatkuu enkä tiedä, miten koskaan pääsen tästä vahvemmaksi. Käsitttelen asiaa jatkuvasti mielessäni. Onneksi pian ei tarvitse selvitä siitä kokonaan yksin. Tässä näin lyhennellysti, tästä asiasta, aiheesta ja siitä kumpuavista ajatuksista voisin kirjoittaa vaikka miten monta sivua.

Kirjasta;

"Tavallaan tämä on jokapäiväinen tarina. Rumaksi ja lähes sietämättömäksi asian tekee lasten käyttäminen välineenä ja taistelukeinona avioeron eri tilanteissa, toisen vanhemman mitätöinti ja vallankäyttö, jopa harvinaisen kekseliäs pelottelu. Selväksi käy, että avioerosta kärsivät kaikki, eniten lapset. Lasten tuskaisia ajatuksia ja pelkoja käydäänkin läpi ahdistavan tarkasti. Tapaamisoikeudet, eri vaatteet ja ruokavalio ”toisessa kodissa”, minuuttiaikataulut ja erilaiset kasvatusmetodit saavat pienen Saran välillä lähes luhistumaan, mutta kuitenkin pitämään huolta pikkuveljestään."

"Kituu. Kampeloita ei saanut jättää kitumaan. Sara oli kampela, vankina ahtaassa sumpussa, jonka raoista hohti meren vihreä kajo. Hänelle ei ollut missään tilaa"

"Sara olisi halunnut olla pieni kuin riisinjyvä jottei olisi kenenkään tiellä, mutta hän oli suuri, isot latuskat jalat, pitkät käsivarret, pitkä tyttö siitä tulee, terveyssisar sanoi ja hän sai pukea sukkahousut takaisin. Viimeinen kesä lapsena, sanoi vanha mies pysäkillä, mutta äiti kuiskasi että mies puhui höpöjä. Nyt Sarasta tuntui, että se oli totta, edessä oli viimeinen kesä lapsena. Isä oli luvannut ettei jättäisi yksin ja silti se jätti, myrkky levisi tuulten mukana ympäri maailmaa. Hän puristi silmät kiinni. Silmät palaisivat auki ja iho irtoaisi riekaleina, kun atomipommi  tulisi."


perjantai 10. toukokuuta 2013

Tukkoista yritystä

Voi tuska, mulla on nenä ihan tukossa ja keuhkoissakin jotenkin outo "kutiseva" olo. Aivastuttaa ihan jatkuvasti ja turvottaa. Jälkimmäinen ei kai kuulosta allergiaoireelta (tai voi se kai olla jos limakalvot kasvoissa on turvoksissa..?). Ei mulla ole diagnosoitu mitään siitepölyallergioita, mutta joskus saatan oireilla. Ihan tylsää jos nyt pitää tarttua allergialääkkeisiin, nekin väsyttävät niin vietävästi, ihan kuin tässä ei olisi jo muutenkin väsynyt. Tai jos tulen kipeäksi. En ole aikoihin ollutkaan. E.llä on edelleen aika kova yskä, vaikka on jo neljä päivää syönyt antibioottikuuria, astmalääkkeitä ja limaa irroittavaa yskänlääkettä. Yskä on sellasta tosi kumisevaa ja tosi ikävän kuuloista. Voihan se olla, ettei ole antibiooteille altis taudinaiheuttaja sitten. Virusjutut on sen takia sitten aika paljon pitkäaikaisempia ja sitekeämpiä riesoja. Voihan se olla, että olen itse saanut saman taudin. Mullakin on infektioastma ja oireet pahenee flunssassa tai allergioiden yhteydessä eikä astmalääkkeetkään lähde heti puremaan jos astmaoireet ehtii päälle. Ehkä kannattais aloittaa ne jo varmuuden vuoksi, ei niistä kuitenkaan pahemmin haittaa ole.. Jos hengenahdistukset iskee kunnolla päälle, on se tosi ahdistavaa, tulee niin tukkoinen olo että oleminen on aika tukalaa. Vinkuu ja hengästyttää. Nyt aivastuttaa koko ajan.

Olosta huolimatta ajattelin heti aamulla että pitäisi mennä taas salille.. Kävin vaa'alla aamulla ja lukemat taas ahdistavat. Kuukautiset nostavat aina painoa, mutta silti lukemat tuntuvat liian korkeilta ja tuntuu, että painonnousukin tekee jotenkin väsyneen ja voipuneen olon. Ruoskiminen on siis taas alkanut. Luin eilen vanhoja kirjeitä mitä olin saanut joskus maaliskuun puolivälissä ja huomasin että siihen aikaan mulla oli aika vauhti päällä, treenasin silloin sen kahdeksan - kymmenen tuntia viikossa, enkä silloin nukkunutkaan. Ja sen jälkeen tuli rytmihäiriöt. Silloin painoin kolme - neljä kiloa vähemmän kuin nyt. Ei ihme. Mutta ahdistaa tämäkin tilanne. En halua muuttua liikkumattomaksi, väsyneeksi ja lihoa.. Tämänkin kanssa on ihan kamalaa tasapainottelua. Käy ihan työstä. Mutta, en mä nyt taida tänään sinne salille.. tai en mä tiedä. Katsotaan nyt. Mun on vaikea tehdä päätöksiä tuollaisistakin asioista, koko ajan vaan virvon ja varvon, että meen, en mee, meen. Pitäisi olla joku pussi missä on lappuja eri vaihtoehdoista ja sitten nostaisi sieltä umpimähkään lapun ja tekisi sitten mitä se sanoo. Sitä viikko-ohjelmaa ajattelin mutten ole sitä vielä saanut tehtyä. Se olisi jotenkin selkeämpää ja sellaista mikä vaatisi enemmän järjestyksessä pysymistä ja suunnitelmallisuutta, kuin ihan joku arvonta. Tekisi sen vaikka sunnuntaina alkavalle viikolla ja sitten pysyisi siinä vaikka mikä olisi. Voisi olla aika hyvä. Ehkä ensi viikoksi.

Olen mä kyllä tällä viikolla ollut aktiivisempi kuin aikaisempina viikkoina. Tällä viikolla olen liikkunut joka päivä vähän, kävelylenkkejä metsässä ja se yksi sali-spinning kerta. Joka päivä olen jaksanut muutenkin, enkä ole vetelehtinyt vaan yövaatteissa tukka pysytyssä koko päivää. Eilen innostuin jostain syystä kirjoittamaan ihan paperikirjettä, sain kirjoitettua sen valmiiksi ja aloitin illalla toista. Onneksi tulee tekstiä taas paperillekin. Yhtenä iltana yksi mun kirjekavereista tuli moikkaamaan naamakirjassa ja kysyi mitä mulle kuuluu. Jotenkin se motivoi. Aikaisemmin ajattelin ettei ketään kiinnosta mun typerät asiat ja turha niitä on raapia papreille ja lähettää jollekin luettavaksi. Ajan hukkaa. Nyt kuitenkin kirjoitin ja tuli ihan kiva mieli siitä. Iso kasa vastattavia kirjeitä pölyttyy edelleen kansiossa kaapin perukoilla, ehkä niitä saa sieltä pikkuhiljaa purettua. Väkisin en kyllä kirjoita, siinä ei ole mitään järkeä. Olen aina sellainen, että jos teen jotain, teen sitä paljon ja tosi intohimoisesti, enkä malttaisi lopettaa ollenkaan. Ja sitten kun en tee, niin en todellakaan tee, enkä edes ajattele tekeväni. Vähän joka asiassa olen tuollainen ja tuskin se koskaan muuksi muuttuu, jotain pientä hienosäätöä olisi kuitenkin hyvä olla.

Eilen oli helatorstai ja oli ihan kiva päivä. Alunperin mun oli tarkoitus mennä tyttöni kanssa uimaan taas pitkästä aikaa, mutta se peruuntui kun H. oli ollut edellisenä iltana työkaveiden kanssa illalla ulkona ja ilta oli mennyt niillä tosi pitkäksi, oli vasta joskus aamuyöllä kotiutunut. Ei sitten jaksanut lähteä uimaan, niin kuin vähän epäilinkin. Joku toinen kerta sitten. J. oli aamupäivän töissä, mulla meni aamupäivä melkeinpä nukkumiseen. Yhdentoista aikoihin vasta sain itseni liikkeelle ja nousin heti kirjoittamaan. Iltapäivällä poika lähti isänsä kanssa viettämään päivää ja me lähdettiin J.n kanssa ulkoilemaan. Tehtiin taas pitkä lenkki tuolla tutuilla poluilla ja oli kivaa. Ihana lintukonsertti oli. Siskon mies soitti siinä kun oltiin liikkeellä ja tavattiin niitä tuolla rannassa kun tultiin takaisin päin. Sisko ja siskon tyttö siis myös. Käytiin siinä jäätelökiskalla ja istuttiin hiekkarannan portailla ja katseltiin kun M. leikki rannassa ja teki meille hiekkakakkuja <3 Oli tosi lämmin ja mukavaa, mittarissa oli ekaa kertaa tänä keväänä ihan kesäisiä lukemia. Muutama rohkea oli jo kahlaamassa meressä ja joku istui uimahousuissa pyyheen päällä kuin helteellä konsanaan ja oli jo ehtinyt polttaa selkänsä :D Mä en tykkää kesällä maata tuolla hiekkarannalla, siellä on silloin niin paljon ihmisiä ja on sellainen näyttäytymispaikka, naiset ja miehet treenaa vuoden salilla ihan kuin päästäkseen paistattelemaan rannalla ja esittelemään saavutuksiaan. Vaikka itsekin käyn salilla, mua ällöttää tuollainen, enkä tykkää mitenkään esiintyä yhtään missään. Mieluummi menen pidemmälle johonkin kallion nokkaan kirjan kanssa.

Kotiin tultua J. laittoi meille ruokaa, falafel-kasvisvartaita, riisiä ja jugurtti- ja salsakastiketta. Tekee tosi harvoin ruokaa ja oli kiva päästä kerrankin valmiiseen ruokapöytään ja varsinkin, kun oli tehnyt sellaista ruokaa mistä mä erityisesti tykkään. Itse ei niin kasvisruuista välitä, mutta osaa niitäkin syödä. Paljon tuli syötyä ja jälkiruuaksi meni marjapiirakkaa ja monta keksiä. Tuli ylensyönyt ja paksu olo.. Illemmalla katsottiin telkkaria ja myöhemmin mä vielä kirjoitin. Yöllä jäin taas lukemaan enkä sitten saanut unta. Pyörimiseksi ja hermoiluksi meni ja J. joutui pitkästä aikaa sohvalle. E. ei saanut myöskään oikein nukuttua ja yski aika kauan.
Tänään ei ole vielä paljon ehtinyt tapahtua. Aamulla oli tosiaan aika tukkoinen olo ja väsytti ihan hirveästi. E. tuli mua herättelemään ja oli laittanut kahvin tippumaan, juotiin pikaisesti kahvit ja joutui taas kiireellä lähtemään kouluuun. Se tuppaa aina jäämään viimetippaan. Pitäisi laittaa pyörät kuntoon vaikka viikonloppuna niin olisi paljon mukavampi ja nopeampi E.n mennä koulumatkat ja mä  tykkään pyörällä päräyttää salille, tulee helpommin lähdettyä. Nyt menen suihkuun ja sitten teen jotain muuta.

Kellon on 10.04 perjantaiaamuna, aika-asetukset taas näyttävät ihan omiaan.


keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Oletustotuuksia

Taas keittää. Mun pitäisi ilmeisesti pitää pääni kiinni siellä missä on muita ihmisiä eikä kertoa mielipiteitäni mistään asiasta, jos ne ovat erilaisia kuin muilla. Olen tosi pettynyt. En tällä hetkellä saa mielipiteiäni julki ja keskustelua perheen ulkopuolisten ihmisten kanssa muualla kuin näissä "vertaistukiryhmissä", mutta ilmeisesti pitää jättäytyä niistäkin pois. Heti aletaan arvostelemaan, mennään henkilökohtaisuuksiin ja syytetään että "räksytän" ja etten voisi reaalimaailmassa näin käyttäytyä. Ja siis olen vaan sanonut oman mielipiteeni asiallisesti, ja se tuomitaan heti räksyttämiseksi ja oletustotuudeksi!! Siis oletustotuudeksi? Jos mulla on joku mielipide, kai se on totta mulle, vaikka joku muu sitä ei ymmärtäisi tai olisi samaa mieltä, ei se tarkoita heti että mä olen väärässä. Ja jos ovat päättäneet että olen väärässä, pysyy se päätös ja olen lopulta väärässä, ja jos yritän selvittää asiaa ja toivon perusteluja, syytetään räksyttämisestä. Kirjoitan enemmän, pidemmin, ja yleensä myös paremmin, kuin useimmat (ryhmistä olen pysynyt ulkopuolella kauan, nyt uskallauduin kirjoittamaan ja tässä on tulos), eikä niitä sitten varmaan ymmärretä. Mistä helvetitä näitä taas tietää. Mutta mielipiteitä ei saa nähtävästi olla kuin tietyillä henkilöillä ja heillä on myös oikeus näköjään olla sitten muiden yläpuolella ja jakaa oikeuksiaan miten sattuu. Ihan sama, olen sitten hiljaa, mitä sitä idiooteille yrittää rautalangasta vääntää, kun eivät tajua niin eivät tajua, eipä ole mun ongelma. Onneksi mulla on tämä blogi ja lukijoitakin, etten kai ihan puutaheinää ja epärealistisia ajattele ja kirjoita.

Olen taas hermoillut tuon ryhmäasian takia tänään aika paljon, hermostuttaa ja käyn koko ajan katsomassa olenko saanut jotain vastauksia. Joku siellä onneksi edelleenkin komppaa mua, eli en ainakaan ihan täysin hakoteillä ole. Ihan sama, mitä jotkut kirjoitus- ja ajattelutaidottomat minusta ajattelevat. Tuntuu vaan surulliselta, että olen joka paikassa aina väärässä, väärässä paikassa väärään aikaan. Siis suuren yleisön edessä.  Mitä se kertoo, että olen ihan jumalattoman tyhmä? En omasta mielestäni. Pitäisi pysytellä pois ryhmistä ja tuollaisesta virtuaalimaailmasta muutenkin, ei ne yleensä tiedä kuin ongelmia ja pahaa mieltä. Paljon muuta maailmaa perheen ulkopuolella mulla ei sitten olekaan, mutta olkoon sitten näin. Hiljaisissa vesissä ne suuret kalat kutee.. Olen myös edelleen sitä mieltä, etten halua kavereita muista sairaista, kamalaa olisi, jos elämä pyörisi vaan sairauksien ja vajavaisuuksien ympärillä, mietittäis mistä milloinkin kiikastaa ja puristaa ja voivoteltais milloin mitäkin. Ei kiitos. Sitäpaitsi olen yleensä toimintakykyisempi kuin suuri osa muista mielenterveyskuntoutujista, normaalielämä toimii, en sössi asioitani tai ole jotenkin ajattelukyvytön, lääkeillä itseäni sumentanut zombie. No, tulee nyt ehkä vähän raskasta dataa, mutten nyt tunne ihan väärässä olevani näiden ajatusteni kanssa.

Muuten tämä päivä on ollut ihan kohtuullisen hyvä. Aamula heräsin aikaisiin, seitsemältä, heräteltiin poikaa kouluun, vaikka protestoikin että on vielä liian kipeä mennäkseen kouluun, mutta kun lämpöä ei enää ollut kahteen päivään ollut, sai mennä. Yskää yhä on, mutta sehän voi kestää monta viikkoakin. Vilustutti itsensä vappuna kaupungilla raukka.. Liikuntatunnille ei tietenkään voinut osallistua ja laitoin siitä opettajalle viestiä. E. oli aamulla tosi huonolla tuulella ja haukkui ja oli taas ilkeä, tuli huorittelua ja vaikka mitä, yleensä vetää aina sen kortin, että kun mä vaan olen kotona enkä tee mitään. Mä yritän silti aina pitää malttini, sen olen oppinut, että jos lähden mukaan siihen riehumiseen ja räksyttämiseen, ei siitä seuraa kuin vielä huonompi mieli. Sanon tietenkin pojalle, että puhetyyli loukkaa, mutta yritän pysytellä tilanteen yläpuolella. Onneksi se onnistuu. Yksin jäätyäni en jäänyt tänne voivottelemaan itseäni vaan lähdin ulos. Tein reilun tunnin kävelylenkin tuolla luonnossa. En nähnyt koko reissulla kuin pari ihmistä, linnut lauloivat kovaan ääneen ja oli ihana tunnelma. Hiirvenkorvia puissa ja valkovuokkoja. Vähän tuntui henkeä ahdistavan, mutta luulen sen johtuvan siitepölyistä, tai sitten urheilin eilen liian rankasti pitkän tauon jälkeen. Yöunet ainakin meni ihan plörinäksi ja epäilen kovaa spinning yms treeniä syyksi siihen, vetäsi ylikierroksille, tai lisäsi niitä. Nukuin ehkä neljä tuntia ja pätkittäin.. Pitää nyt yrittää olla ahmimatta liikaa noita liikuntatunteja, helposti se ryöstäytyy käsistä ja innostun liikaa..

Kävelylenkin jälkeen kävin samalla reissulla kaupassa, ostin ruokaa nyt päiväksi ja illaksi, illalla pitää mennä vielä uudestaan kauppaan kun huomenna on helatorstai ja kaupat kiinni. Mikä  tuo helatorstai edes on? No, onpahan vapaapäivä ainakin pojalla koulusta ja tytöllä töistä, J. meinaa mennä kuitenkin töihin. Tekee nyt ylitöitä niin paljon kuin vaan mahdollista, rahat ei meinaa muuten riittää. Tänään kuuli että lähtee Teksasiin kesäkuun alussa viikoksi työmatkalle. Oli siellä joskus vuosi sitten talvellakin saman verran, ja samassa paikassa. Jotain tuulivoimalajuttuja siellä.. Vähän jännittää, miten jaksan olla yksin sen ajan, tai tietenkin lasten kanssa, mutta yksin aikuisena. On se ennenkin mennyt, niin miksi ei jatkossakin menisi. Puhekaveria, tai sellaista jolle mä voisin avautua, ei sitten niin ole, mutta ehkä teke ihan hyvääkin. Joskus puoli vuotta sitten kun oli Turkissa työmatkalla pari päivää, olin aika huonona. Ei hetkeen vastannut puhelimeen ja meinasin tulla ihan hulluksi sinä aikana, eikä sitä aikaa siis kulunut kuin puolisen tuntia tai vähemmän. Revin täällä verhoja tangoista ja sydän hakkasi niin, että hyvä kun ei ulos tullut. Näin täällä. Sen jälkeen on lääkitystä tehostettu..

Nukuin iltapäivällä pienet päiväunet, menin lukemaan ja taas silmät alkoivat nuokkumaan siihen malliin, että pienet päiväunet oli ihan paikallaan. Luen nyt Laura Honkasalon Eropaperit- kirja ja tykkään kovasti. Olen parissa päivässä lukenut sitä yli sata sivua, on neljäsataa sivuinen kirja, muttten toivokaan sen nopeaa liian nopeaa lukemista. Tykkään tarinasta ja tekstistä kovasti. Pitääkin katsoa saman kirjailijan muitakin kirjoja, kun tuo tulee luettua loppuun. Hanna-Riikka Kuisman Valkoinen valo-kirjan luin pari päivää sitten loppuun, mutten siitä niin hirveästi välittänyt, en oikein tiedä miksi, kun en kuitenkaan osaa sanoa, mitä vikaa siinä olisi ollut. Ei kai mitään, mutta ei niin sykähdyttänyt. Mä olen lukenut tänä vuonna jo yli kaksikymmentä kirjaa, enenmmän kin viikkoja on tässä vuodessa ollut. Ihanaa kun on niin hyvä lukuvire päällä. Iltaisin yleensä jään lukemaan liian myöhälle, pitäisi malttaa mennä aikaisemmin sänkyyn ja lukemaan, niin ei menisi aina yhteen-kahteen yöllä ennen kuin saan käytyä nukkumaan.

Poika tuli äsken koulusta ja kovin on väsyneen oloinen ja tuossa vähän niiskuttaa. Yleensä ollaan laitettu kahvit ja syöty jotain välipalaa kun on tullut, mutten nyt neljän aikaan enää viitsi laittaa mitään välipalayömistä, teen ruuan, tomaatti-mozzarella pastaa ja feta-salaattia, tunnin päästä ja siihen pitää säästää mahaa :) Ja syötyä pitää taas lähteä kauppaan. Kamalasti menee ruokaa ja rahaa ruokaan, kaikki on niin kamalan kallista, ja tietysti kun perheessä on eri ruokia syöviä, usein pitää olla kahta eri ruokaa, niin meneehän niihin, kaikki mitä tulee ja mitä jää. Se kolmekymmentä euroa päivässä menee ihan vaan ruokaan, ja se tuntuu aika paljolta. Vaikka onhan meitä kolme, ei varmaan paljon sen vähemmällä voisi selvitäkään. Alkaa olla kyllä nälkä. Herkkuja en ole nyt syönyt kai kolmeen päivään ja ihan hyvältä tuntuu, on selvästi pirteämpi ja jaksavampi olo jotenkin, tulee syötyä sitten enemmän kaikkea oikeaa ruokaa ja ravitsemustilakin on varmaan aika paljon parempi, kuin silloin kun päivän ateria koostui sipseistä ja suklaasta. Tänään on lihakset vähän juntturassa, tuntee jotain tehneensä, kuukauden tauon aikana ehtii jo lihakset unohtaa treenit. Silloin kun liikuin paljon, ei lihaksissa tuntunut ikinä mitään ja sekin oli kyllä vähän tylsää ;) Tämänpäiväinen kävely teki kuitenkin varmaan ihan hyvää, ilman olisi varmaan paljon jumimpi olo.

Lähden tästä muihin hommiin. Heti laski verenpaine normaalilukemiin kun pääsin tänne avautumaan. Laitoin ryhmään tuon ensimmäisen kappaleen tästä tekstistä ja siihen on tullut tykkäyksiä ja kannatusta <3 Vääräksi tuominneet eivät tosin ole, tietenkään, vastausta laittaneet, mutten sitä kaipaakaan.


tiistai 7. toukokuuta 2013

levottomuuden alku

Maanantaina

Yritän nyt saada aikaan niin paljon, että istun tässä ja kirjoitan. Koko päivän, ja ehkä eilenkin, ajattelin että haluaisin kirjoittaa. Paljon asioita on taas pyörinyt päässä ja moni niistä on ehtinyt karatakin tässä jonnekin saavuttamattomiin, mutta yritän nyt saada jostain hetkestä kiinni. Vaikka sitten ihan tästä näin vaan. Olo on vähän sellainen ihmeen kiireinen, päässä on tuhat ja sata asiaa ja olen menossa mietteissäni sinne ja tänne, enkä saa kunnolla kiinni mistään. Tyhjä olo on muuttunut täydemmäksi, ruuhkaiseksi, pitäisi mennä ja tulla. Päivät vilahtaa menemään, aina on ilta. Nyt alkaa olla vuorokausi lopuillaan, mutta mä en vielä malta mennä nukkumaan. En yleensäkään mene ennen puoltayötä, ettei tämä nyt niin ihmeellistä. Suunnittelen jo huomista päivää, mitä teen milloinkin ja missä järjestyksessä, mihin jumppaan menen, milloin käyn kaupassa, mitä ruokaa ostan ja laitan, milloin vien reseptit uusittaviksi. Milloin ehdin kirjoittaa, lukea, olla vaan.

Ajatuskaan ei nyt tahdo pysyä paikallaan enkä tahdo saada kirjoitettua mitä ajattelen, vai ajattelenko edes mitään. Kierrän kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Tai jotain. Tänään on kuitenkin ollut aika suhinapäivä. Ihan positiivisissa merkeissä enimmäkseen tosin. Huomaan kyllä, että olo on muuttunut aikalailla viimeaikaisten masennusolojen ja mustien syövereiden pyörteistä. En ole ainakaan niin väsynyt. Viime viikolla kun  tuntui vaikealta pysyä edes pystyssä, poissa sängystä, olisin halunnut vaan nukkua koko ajan ja olo oli niin raskas fyysisestikin, että olo oli kuin kuolemansairaalla. Nyt olen ihan pirteä, vielä nyt yölläkin, vaikken ole edes nukkunut päiväunia. Se on jo jotain. Olo on sellainen, no ylivirittynyt kai on kaikkein kuvaavin ja yksinkertaisuudessaan sopivin, vaikkei kovin nokkela olekaan. Ihan niin kuin istuisi tässä sohvalla vähän korkeammalla ja kevyemmin kuin tavallisesti. Voimakkaampi ja täydempi olo.

Nyt illalla kyllä olen hermostunutkin, ja ollut vähän riehakas. Olen kirjoittanut näppäimistö suhisten ja kone kuumana sylissä taas mielipiteitäni vertaistukipalstalle. Onnistun aina olemaan eri mieltä asioista kuin miten valtaosa muista ihmisistä tuntuu ajatteleva. En ymmärrä miksi aina pitäisi olla samaa mieltä asioista, kuulua kuppikuntiin ja kaikenmaailman akkakerhoihin ja siellä yhdessä hämmentää ja häärätä, etsiä aina joku joka ajattelee eri tavalla ja sitten iskeä vyön alle ja mennä henkilökohtaisuuksiin, vaikka tarkoitus on ollut keskustella aiheista eikä henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ilmeisesti kun eivät keksi parempaa sanottavaa, iskevät sinne vyön alle ja kaivavat jotain henkilökohtaisuutta väärin ajattelevasta millä voi lyödä lyttyyn ja hiljaiseksi. Ilmeisesti aina pitäisi vaan olla samaa mieltä kaikesta, tai jos ei ajattele niin kuin muut, olet sitten yksin ja väärässä. Totuudenpuhujaahan aina vihataan, vai miten se nyt menikään? Ei kuunnella eikä keskustella, jyrätään vaan että oksat pois. Joka päivä mun ajatus siitä, että haluan olla mahdollisimman vähän ja harvojen ihmisten kanssa tekemisissä, vaan vahvistuu. Välillä tosin ajattelen, etten haluaisi ketään ihmisiä ympärilleni, että haluaisin erkoitua kaikista, omasta perheestänikin. Mun rakas perheeni onkin ainut sosiaalinen kontakti mitä mulla on, enkä muuta tarvitsekaan.

(Tiistaina kello 14.00 en jaksanut eilen keskittyä alkua pidempään kirjoittamiseen ja lähdin nukkumaan. Ihanaa että saan nukuttua ihan kunnollisia pitkiä yöunia. Nyt kirjoitan loppuun, vaikka tuntuu keskittymiskyky olevan huono kirjoittamiseen).


...Paitsi että teen kaikkien muidenkin elämän vaikeaki ja raskaaksi. Mun pitäisi varmaan kirjoittaa siitä minkälainen olin eilen ja miten on taas monia haavoja revitty auki ja palattu taas ties minne, ruutuun nolla. Riehun, heittelen lautasia, huudan että tapan itseni, millään ei ole mitään väliä. Perheelle, rakkaille, pojalleni ja miehelleni. Puhun koko ajan itsestäni, hiuksistani (siitä miten hirveät ne on) jo ainakin neljä viisi päivää. Koko ajan jauhan samaa, levy on jäänyt paikalleen ja pahasti. Pelkään omia reaktioitani, räjähtelyjä, joita ei ennakoi mikään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta lentää lautanen seinään, ruuat toisen (miehen) päälle, syljen ja huidon. Huudan ja uhkailen. Ja sitten vimman häntä tippuu jyrkästi kuin vuoristoradassa ja ääretön masennus, itseinho, häpeä kaatuu päälle ja vajoan puhumattomuuteen, väsymykseen, raskaaseen kuoppaan. Mies sanoo voisit olla huonommassakin kunnossa. Siitä suutuin.

Nyt olen ollut pari päivää aika pirteä, en tiedä, mikä ajaa tekemään ja touhuamaan? Sama varmaan, kuin mikä antaa voimaa riehumiseen ja räjähtelyyn. Suuntaan nyt sen voiman muualle, teen taas koko ajan jotain. Aamulla väsyttää, mutta pian touhuan. Aamulla siivosin, pesin pyykkiä, pesin hiuksia kahdella eri keltaisuutta taitavalla hoidolla, valmistauduin kauppaan lähtöön äärimmäisen kauan, päätin kokeilla uutta reseptiä, kävin kaupassa, laitoin ruuan uuniin valmistumaan. Kohta lähden jumppaan.

Siinä joku mun kirjoitus tonne typerään ryhmään. Onneksi pari ihmistä tykkäsi mun mielipiteistä ja jopa "komppasivat" mua, etten ihan yksin sentään seiso sanojeni takana. Hyvä niin.

"Mun mielestä tässä mentiin henkilökohtaisuuksiin monessa kohtaan, juuri toi "jos ei kelpaa lähde menemään" ja "mistäs sulla kenkä puristaa" ym vastaavaa vaikka mielestäni kirjoitin asiasta yleisesti, rauhallisesti ja mielestäni ihan järkevään sävyyn. Ymmärsin sen lähinnä niin, että ajatus ei mennyt "vastapuolella" perille ja piti sitten hyökätä henkilökohtaisuuksiin, vaikka ne eivät asiaan millään tavalla liittyneet. Mun mielestä ylläpito on aikaisemminkin käyttänyt täällä valtaansa aika sumeilematta ja välillä on kieltämättä tuntunut siltä, että eivätkö itse vaan jaksa kyseisiä asioita käsitellä ja joutua kohtaamaan.. Sananvapaus se pitäisi olla ja mikä mielenterveysryhmä se sellainen on, missä ei saa niistä kaikkein vaikeimmista ja kipeimmistä asioista kirjoittaa. Huono ryhmä mun mielestä."

"Luuletko, että jos jollain olisi jonain yksinäisenä iltana itsetuhoisia AJATUKSIA ja olisi aikaisemmin tykännyt kirjoittaa tänne ja tuntenut saavansa tukea ja apua siitä, että saa ajatuksena puettua sanoiksi (teot on aina sanoja joita ei ole saanut sanottua), lähtisi päivystykseen jonottamaan koko yöksi, sanoisi että mulla on itsetuhoisia ajatuksia. Sille sanottais että mene kotiin. Joku lääkäri sanoi mulle joskus, että jos puhuu itsetuhoisista ajatuksista, ei yleensä sellaisia tee. Mutta ei päivystyksessä ole aikaa kuunnella ja jutella, siellä puututaan vaan tekoihin. Kuuntelemista siinä tilanteessa tarvitsee.
Jos täällä koko ajan määrätään että mistä saa puhua ja millä tavalla ja pelotellaan ryhmästä ulos heittämisellä niin todennäköisesti tänne kirjoittajat vähenevät kovaa vauhtia Olen huomannutkin että ryhmä on hiljentynyt paljon viime aikoina, ehkä juuri jyrkän määräysvallan takia?"


Kello 18.33

Pakko oli tulla tänne vielä kirjoittelemaan nyt illalla kun nyt taas siltä tuntuu, että kirjoittaa pitäisi. Äsken syötiin mun aikaisemmin tekemää ruokaa, minkä J. lämmitti sillä aikaa kun mä kävin suihkussa salin jälkeen. Ihanaa, sain siis mentyä salille ja olen niin tyytyväinen että menin. Oli ihanaa ja jo siitä tuli tosi hyvä mieli, että pääsin kuin pääsinkin sinne asti, pysyin päätöksessäni mennä. Aikaisempina viikkoina olen suunnitellut että ensi viikolla sitten taas aloitan, mutta nyt kyllästyin vitkuttelemiseen. Kävin eilen vaa'alla pitkästä aikaa ja paino oli noussut korkeampiin lukemiin, kuin mitä se on ollut aikoihin. Vuosi sitten kesällä lihoin lähelle omaa ylipainorajaani ja syksyllä-talvella laihdutin lähes kymmenen kiloa, silleen pikkuhiljaa ja järkevästi, syöden. Nyt paino on lähtenyt liikuntalakon aikana nousuun ja raja mitä olen itselläni pitänyt, meni yli, joten nyt vähän ryhtiliikettä ja painoa alas päin. Tällä hetkellä olen juuri normaalipainoni sisäpuolella, siinä ihan puolivälissä, mutta tunnen oloni kotoisammaksi pikkuisen soukempana. No, tänäaamuna paino oli jo melkein kilon vähemmän kuin eilen, turvotuksia varmaan herkuista (suolasta) ja liian vähäisestä veden juomisesta. Otaksun. Mutta tänään olin tosiaan vähän aikaa salilla, tein vatsa-, selkä- ja vähän jalka/pakaraliikkeitä laitteissa, spinningissä vaan tunnin ja vähän aikaa crossarilla polkemista siihen päälle. Ei oikeastaan tuntunut, että taukoa  olisi ollut. Ainakaan näin kauaa. Katsoin just Heiaheiasta että olin melkein päivälleen kuukauden treenaamatta. Varmaan on tehnyt ihan hyvää. Ei sitä jaksa hullukaan aina paahtaa. Olen jo kaikkinensa käynyt salilla seitsemän vuotta melko säännöllisesti (suunnilleen satakolmekymmentä kertaa vuodessa kirjautumistilaston mukaan), ettei pari kuukauden taukoa -mitä yleensä vuodessa tulee- maata merelle heitä.

Mutta muutakin. E. on ollut nyt kaksi päivää pois koulusta, kovassa yskässä ja lämpöäkin on välillä ollut. Eilen käytiin lääkärissä kun sillä on henki vinkunut, sillä tulee aina astmaoireita kipeennä ollessa ja senkin takia saa vähän herkemmin lääkäriin mennä ja antibioottikuurihan se nytkin tuli. Lääkäriin onneksi päästiin, mutta vastaanotto oli niin lyhyt ja nopea (varmaan kesti pari minuuttia) että ihan huvitti.. No, lääkekuuri saatiin ja kait se on tehonnut. Paremmin poika voi, eikä lämpöäkään ole enää ollut. Huomenna saa kyllä jo mennä kouluun. Hirveä protesti siitäkin. Ja vähän kaikesta muustakin nyt. Ei viitsisi tehdä mitään, projekteja ja tulevia kokeita on paljon. On ollut aika paljon pois koulusta muutenkin, kuin mitä nyt. Melkein joka viikko on ollut joku päivä tai joitain opitunteja mille ei ole suostunut menemään. Liikuntatunnit on niitä, mitä on ihan selkeästi lintsannut nyt muutaman viikkon. On yrittänyt, että laittaisin jotain selvitystä, että poissaolo olisi luvallinen, mutta en kyllä laita. Tehköön vaikka jälki-istunto tunteina (tsemppikerho kivasti noiden koulussa) jos ei muuten. Huomenna ei voi liikuntaan osallistua, mutta kouluun saa jo mennä. On ollut nyt muutenkin tosi uhmakas ja on rähjännyt ja paiskonut. Vähän huolestuttaa, mutta toisaalta on kai ihan hyväkin, että uskaltaa kotona päästellä höyryjä, vaikkei se kivaa olekaan. Huolestuttavampaa olisi, jos murjottaisi vaan hiljaa ja sulkeutuneena jossain nurkassa koko ajan. Ei ole helppoa olla teini-ikäisen äiti, eikä varmaan teini-ikäinenkään.

Tänään E. kuuli kaveriltaan ikäviä uutisia koululta. Siellä oli pidetty muistotilaisuus erään opettajan muistolle, joka oli kuulemma tehnyt itsemurhan just.. Ei ollut onneksi ollut E.n opettaja, mutta tiesi kyllä kyseisen opettajan, melko nuori nainen, kielten opettaja. Jotenkin tosi järkyttävä uutinen. Oli kuulemma ollut ihan töissä koko ajan ja tuo tullut ihan yllätyksenä. Varmasti hirveä järkytys koko koululle ja rajua lasten kuulla tuollaista tapahtuneen. Ja juuri kun minä olen samalla asialla täällä kotona uhkaillut.. :(  Kamalan raakaa ja julmaa kaikki. Surullista. Luulisi, että koululta tulisi vanhemmillekin tiedote tapahtumasta, hyvä kai se on tietää kotonakin.

Mutta sellaista. Nyt käyn pitkäkseni sohvalle ja alan töllöttämään telkkaria. Olo on jotenkin rennompi ja keskittymiskykyisempikin kuin vähään aikaan. Ehkä se on se liikunta?

perjantai 3. toukokuuta 2013

Blondiks

Tänään oli niin epävarma olo tästä "porkkanapäästä" että oli taas pakko viritellä kamera ja ottaa muutamat kuvat itselaukaisimella. Noi kuvat on otettu suoraan ikkunan edessä ja vähän olen niitä kirkastanut vielä kuvankäsittelyllä, ettei nyt ihan keltaiselta näytä kuvissa, mutta vähän tuollainen vaaleanpunertava sävy niissä nyt jokatapauksessa on, mutta olkoon. Meinasin jo ostaa kaupasta lisää myrkkyjä, mutten sitten kuitenkaan, sellainen ihan valkoisen vaalea tai vielä pahempi, sellainen ihan kirkkaan kellerertävä se vasta hirveä olisikin. Tuo hiusväri on luonnostaan, tai siis ennestään, vähän tuollainen raidallinen, niin väri ei ole sen takia ihan tasainen, vanhojen raitojen ja auringon vaalentamaa raidotusta puskee väristä läpi, mikä on ihan hyvä vaan. Eilen olin niin epätoivoinen että näin jo mielessäni itseni pilkkomassa keittiösaksilla tupsuja päästä umpimähkään.. No, onneksi en tarttunut toimeen, se olisi varmaan harmittanut jälkeenpäin vielä enemmän, kuin ehkä aavistuksen epäluonnollinen / kummallinen hiussävy.. Mutta niin mä vaan jaksan jauhaa yhdestä hiusväristä jo kai kolmatta päivää. On jäänyt taas pikkuisen levy jumiin tämänkin asian kanssa. Ei mitän uutta siis silläkään rintamalla.



Mutta mitäs muuta. Eilen oli kyllä kaikinpuolin aika synkkä ja musta angst-päivä ihan alusta loppuun asti. En saanut koko päivänä puettua päälleni ja yritin nukkua mahdollisimman paljon. Yllättävän paljon jaksoinkin, en sentään koko päivää, mutta melkein. Ja loppuajan olin aika alamaissa, ei paljon elonmerkkejä ollut mihinkään suuntaan. En käynyt kaupassa, en missään. J. sai töistä käytyään käydä ruokaostoksilla, mä en viitsinyt liikkua mihinkään suuntaan, en hakenut edes postia laatikosta tai pyykkejä kuivaushuoneesta. E. oli kipeänä kotona, mutta onneksi oli myös niin väsynyt ja nuutunut, että nukkui kans suurimman osan päivästä, niin en sitten minäkään joutunut potemaan ihan niin huonoa omaatuntoa ja syyllisyyttä, kuin jos olisi ollut pirteämpi ja seuraa kaipaavampi. Ja mä olisin vaan maannut kuin härski silli. Illalla olin yhä vaan hermostunut. On se kumma, kun hermoiluun riittää energiaa, vaikka ei sitten mihinkään muuhun. Oli kyllä ihan sanomattoman huono olo ja kaikki ärsytti niin paljon. Valittamista keksin ihan mistä tahansa, kaikki näytti hirveältä ja tuntui täällä kotona todella siltä, että seinät kaatuvat päälle, niin kuin olisin jossain pienessä pahvilaatikossa, kaikki seinät liian lähellä, harmaata ja kalseaa, kolkkoa. Rumaa. Otin illalla iltalääkkeen lisäksi tarvittavaa lääkitystä, olin niin hermostunut ja halusin siitä olosta vapaata. En olisi varmaan saanut nukuttua ilman, kun en ollut koko päivän aikana tehnyt paljon mitään muuta kuin maannut sängyssä ja sohvalla. Sellainen järjen hiven mun mielessä illalla kävi, että mun pitäisi tehdä itselleni vaikka joku viikko-ohjelma, keksisin ja päättäisin itselleni joka päiväksi jotain tekemistä kodin ulkopuolella ja pitäisin niistä suunnitelmista ja päätöksistä kiinni vaikka mikä olisi. Mua harmittaa ja huolestutaakin se, että olen luopunut niistä asioista, mitkä ovat aikaisemmin olleet ehdottoman tärkeitä mulle ja sellaisia, joiden olen ajatellut pitävän mut kiinni jossain järjellisessä rytmissä ja liikkeessä. Niinkuin liikkuminen ja se kirjeenvaihtoharratus. Kumpikin niistä on jäänyt ihan kokonaan, eikä yhtään nappaa kyllä kumpikaan. Kirjoittaminen on sentään blogin kautta jonkunlaisissa voimissaan, muttei tämä kuitenkaan samanlaista ole kuin se, että kirjoittaa henkilökohtaisia kirjeitä ja vain yhdelle ihmiselle kerrallaan. Kirjeen kirjoittaminen on paljon hitaampaa ja enemmän keskittymistä vaativaa tekemistä, siinä ei voi korjata jälkeen päin mitä on kerran kynästään päästänyt, ja on tietysti ihan eri tavalla vastavuoroista kuin tämä blogikirjoittaminen. Mutta, ehkä ensi viikoksi teen itselleni jonkun lukujärjestyksen ja teen jotain, joka päivä, kodin ulkopuolella. Siivoamista ei lasketa.

Tänään oli herätessä ihan ok olo. Ei mitään erityisen hyvää, muttei huonoakaan. Päätin lähteä käymään Kelalla, vein (nyt vasta) sen terapiatukihakemuksen. Olin sen mielestäni ihan hyvin täyttänyt, mutta jotain rastiruutuun kohtia olin unohtanut täyttää, enkä ollut varma, mitä laitan siihen kohtaan, missä kysyttiin terapian kestoa, siis vuosissa. Mietin kun se pitää vuosittain hakea uudestaan, niin haetaanko sitä ensimmäisellä hakemuksella vuodeksi kerrallaan? Kirjoitin siihen sen kolmen vuoden aikavälin, sille ajallehan se tuki on mahdollista saada. Käsittelyaika on kuulemma kuukauden tai vähän allekin kuulemma voi olla. Aika jännä, nyt van odotellaan. Ehkä soittelen perään, niin saatan saada päätöksen nopeamminkin. Enkä edelleenkään suostu ajattelemaan sitä mahdollisuutta, etten sitä tukea saisi, olen varma, että saan sen. Varmasti kaiken muun lisäksi vaikuttaa myös se, että mulla on edelleen vakitunen työpaikka kaupungilla ja olen hoitaja ammatiltani. Varmasti katsovat, että tuo pitää kuntouttaa takaisin työkykyiseksi. Se kun taitaa olla valtion näkökulmasta se kaikkein tärkein asia, että palautuu veroja maksavaksi kunnon kansalaiseksi. Ja sen mukaan sitten tarjoavat auttavaa kättään ja raottavat rahahanojaan. Ymmärrän sen tietenkin ja olen tyytyväinen itseeni ja järkeeni siinä mielessä, etten irtisanoutunut ja lähtenyt työpaikasta ovet paukkuen ja polttanut sillat perässäni. Toinen juttu on tietysti se, haluanko niitä töitä enää ikinä tehdä, jaksanko yleensäkään ikinä tehdä mitän töitä (epäilen) ja pysyykö työpaikka olemassa (kaupunki ei voi kovin helposti irtisanoa työsuhdetta pitkänkään sairasloman / työkyv.eläkkeen takia, toisin kuin yksityisellä puolella voi saada kenkää jo vuodenkin sairastamisesta, mutta joku aikamääre siinäkin tietysti on). Mutta paperilla nyt näyttää sentään paremmalta, kuin että siinä kohtaa ei olisi mitään.

Mitäs muuta. Vajaan tunnin jonotin Kelalla ja sen jälkeen kävin kaupassa. Hurraa, toimelias päivä. Eksyin Lindexille ja ostin sieltä eläkepäivän kunniaksi yhden valko-musta raidallisen paidan ja pitsikuvioiset sukkikset. Ruokakaupasta tarttui taas herkkuja mukaan, ja huulikiillon ja kynsilakan halusin myös. Pitäähän sitä nyt jotain iloa olla tilipäivänä. Nyt viime aikoina on tullut syötyä oikeastaan vaan herkkuja. Eilenkin söin kaupan kasvispitsaa mitä ryyditin fetalla ja oliiveilla ja jälkiruuaksi suklaajäätelöä. Tuntuu että mitä enemmän syö, sitä enemmän tekee mieli kaikkea hyvää. Nälkä kasvaa syömällä ihan selkeästi. Hiilarikoukku. Vaa'alla en ole viitsinyt käydä moneen päivään, enkä kyllä menekään. Vaatteet mahtuu samalla tavalla kuin ennekin, mutta jotenkin olo on vähän pöhö ja väsyttää ja turvottaa. Alkaa olla jo ikävä niitä aikoja, kun söin teveellisesti ja liikuin enemmän, tai paljon. En taida juodakaan tarpeeksi, ainakaan vettä. Tuon Litolääkityksen kanssa pitäisi olla tarkkana sen kanssa, mutta on vähän päässyt lipsumaan.. Suolaa olen taas saanut senkin edestä. Mutten jaksa niistä stressata, mulle ei ole tullut minkäänlaisia tuntemuksia tai sivuvaikutuksia siitä lääkkeestä, enkä kyllä ole varma, onko siitä mitään hyötyäkään, mutta menköön. Haluan että se sopii, ja yritän siihen uskoa. Sen verran, että pää pysyy kasassa niin, että kestän pian koittavan terapiatyöskentelyn.
Illaksi tuli ostettua taas herkkuja, pihtaan päivällä niin jaksan illalla syödä.. Ja herkut mahtuvat ja maistuvat paremmin, kun ei ole puputtanut koko päivän jotain tylsää. Todella aikuismaista. Tänään alkaa MM-lätkät ja niiden kuunniaksi pitää tietysti olla jotain hyvää naposteltavaa kun katsellaan ekaa matsia. Mutta nyt tuli nälkä kun tässä syömisiä mietin.

Hyvää viikonloppua :)








torstai 2. toukokuuta 2013

Toinen toukokuuta

Toinen toukokuuta ja olo on sellainen että tekisi taas vaihteeksi mieli mennä nukkumaan. Ärsyttävä olo, pientä krapulanpoikasta, flunssaa tai allergiaa, väsyttää, ärsyttää ja aurinkoinen sää ulkona käy hermoille. Tekisi mieli vetää kaihtimet kiinni ja häipyä peiton alle. En vaan saa aikaiseksi tehdä mitään, tai en kyllä edes tiedä, mitä voisin tehdä. En kai yhtään mitään. Ei jaksa siivotakaan koko ajan, vaikka hinkattavaa riittäisikin, keittiön valkoiset kaapinovet näyttää kamalilta, ja ikkunat on niin pölyiset, että hyvä kun ulos näkee. Ärsyttää kirjoittaakin, kun tuntuu ettei ole edes mitään järkevää kirjoitettavaa. Hyvin on siis alkanut taas tämäkin kuukausi. Tämä epäelämä käy kyllä hermojen päälle ihan kiitettävästi, on ihan kamalaa olla näin tyhjän panttina.

Eilen oli kyllä ihan kiva päivä, ehkä tämä on nyt sitä moraalista krapulaa (vaikkei mitään moraalitonta tullut tehtyä:) kivan päivän ja illan jälkeen. Fyysisesti mulla ei ole mitenkään krapulainen olo, vaikka eilen tulikin juotua jonkun verran. En laskenut, mutta useampi kuin pari, olutta ja kuohuviiniä, yksi pullo shampanjaakin oli. Oltiin siellä Uutelassa piknikillä. Laitettiin eväitä itsellemme, ja E.tä valmisteltiin piknikille tyttökaverinsa kanssa myös, oli kuhinaa ja laittamista keittiössä. Hirveät määrät herkkuja ja käytiin ostamassa jostain pikkukaupasta vielä lisää juotavaa ja syötävää.. Kumma kun ei ikinä mikään määrä riitä, vaikka miten ostaisi, on kaikki silti aina loppu. Mitenhän se on mahdollista? Mä taas stressasin tapani mukaan hirveästi. Aina sama juttu jos on jotain tavallisuudesta poikkeavaa tekemistä, vaikka se olisi kivaakin, niin hermoilen ihan hirveästi. Olisipa kivaa olla rauhallinen ja tyyni, ettei joka asiasta tarvitsisi tehdä kauhea myrsky vesilasiin. Puoli yhden aikaan päivällä oltiin rannassa retkipaikassa, mihin siskon perhe tavaroineen ja kamppeineen olivat leiriytyneet. Laitettiin nuotioon tulta, siinä kohtaa ihan rannassa oli kiva isoista kivistä tehty nuotiopaikka ja siihen saatiin hyvät tulet tehtyä. Aivan ihana paikka olikin, meri oli jo ihan auki ja vesi kimmelsi ihanasti, taivas oli ihan pilvetön ja sininen ja meri näytti ihanalta kun oli niin kirkasta. Ihan kesän näköistä jo. Välillä tarkeni olla ilman takkiakin, niin lämmin oli, vaikka luulisi että siinä rannassa aina tuulisi, mutta nyt oli ihanaa. Syötiin hyvin ja vähän juotiinkin. Välillä vaihdeltiin auringon mukaan istumapaikkaa ja ihania lämpimiä kallionkoloja löydettiin ja kalliot oli ihanan lämpimiä. Ihan kuin kesällä. Oltiin melkein yhdeksään asti illalla tuolla, nopeasti kului aika ihan huomaamatta, niin hyvin viihdyttiin. Sieltä lähtiessä käytiin vielä terassilla tässä lähellä parilla siiderillä nopeasti ja kotiuduttiin kohtuullisen ajoissa kotiin. Muilla oli tiedossa kuitenkin seuraavana päivänä töitä. Yhdeksän tunnin ulkonaolo väsytti kyllä mukavasti, iho on kasvoissa vähän palanut, ekan kerran tänä "kesänä". Nyt on punaisen naaman lisäksi samaa sävyä hiuksissa. Sellainen porkkana..

Mulla oli viime yönä ihan kipeä olo, nenä oli niin tukossa että heräsin siihen yöllä kun henki ei kulkenut kunnolla ja kävin ottamassa allergialääkettä, sen jälkeen sain onneksi nukuttua ihan hyvin. Heräilin aamulla herättelemään poikaa kouluun, mutta väitii olevansa niin kipeä, ettei jaksanut lähteä:( Ja lopulta jäikin kotiin, vaikka miten yritin herätellä ja patistella lähtemään. Mittasi "kuumeen" ja lämpöä olikin vähän tavallista enemmän, joten jäi kotiin ja meni takaisin nukkumaan. Ja niin tein minäkin. Tosi tympeä olo oli taas ja onneksi sai muutaman tunnin nukuttua pois tästäkin päivästä. On se kivaa, kun elämä menee vaan siihen, että odottaa päivien kuluvan iltaan ja nukkumaan pääsyä. Siis oikeasti, niin ahdistavaa ja ärsyttävää. Kello on kohta kaksi iltapäivällä, enkä mä ymmärrä, millä saan tämänkin päivän taas menemään. Ei kiinnosta tehdä niin yhtään mitään. En ole edes pukenut päälleni, olen edelleen vaan yöpuvussa, lehti ja posti ovat hakematta laatikossa. Kahvit sentään keitin ja syötiin vähän. Mulla on kyllä ihan turvonnut ja läskistynyt olo, liikaa on tullut tässä herkuteltua ja kun liikunnat ovat jääneet melkein kokonaan pois, niin sen kyllä huomaa, ja varsinkin tuntee.

Tiistai-iltana (silloin vappuaattona) värjäsin hiukset ja nekin tuntuu ihan kamalan näköisiltä nyt. Sitä punapigmenttiä kun on hiuksissa, niin aina se punaisuus vaan paistaa sieltä läpi, vaikka inhoan sitä. Tai tietysti juuri siksi. Pitäisi varmaan värjätä hiukset punaisiksi, silloin varmaan ainakin tulisi oikea sävy. En kyllä tykkää yhtään punaisista hiuksista, sellaisetkin ovat joskus olleet. Pitäisi värjät mustiksi, niin siihen varmaan peittyisi. Joskus (silloin kun E oli pieni) mulla oli mustat hiukset, sellainen lyhyt polkkamalli ja se oli ihan kiva. Vajaan vuoden sitä pidin ja sitten leikkasin ihan lyhyet hiukset ja vaalensin niitä monta kertaa kun halusin päästä siitä mustasta kampauksesta eroon. Mulla on aikoinaan ollut ihan joka mallia ja väristä hiustyyliä, mutta tämä vaala tuntuu kaikista omimmalta. Sellainen  maantie oikeasti. Mutten ole kyllä nyt tyytyväinen tähänkään. On sellainen "vaalean punainen", argh. Mutten olisi varmaan tyytyväinen vaikka olisi minkälainen tahansa.

Vähän väsyttäisikin taas ja tekisi mieli mennä pitkäkseen ja tarttua kirjaa. Vähän kyllä tuntuu siltä, etten kovin montaa minuuttia jaksaisi lukea, ennek uin silmät painuisivat kiinni. En nyt jaksa olla niin reipas, että menisin suikuun ja saisin raahauduttua kauppaan. Mennään sitten yhdessä kun J. tulee. Päässä seisoo nyt niin, etten mä tiedä, mitä edes sieltä kaupasta ostaisin. Hyvinpä menee taas, mutta menköön.