levottomuuden alku

Maanantaina

Yritän nyt saada aikaan niin paljon, että istun tässä ja kirjoitan. Koko päivän, ja ehkä eilenkin, ajattelin että haluaisin kirjoittaa. Paljon asioita on taas pyörinyt päässä ja moni niistä on ehtinyt karatakin tässä jonnekin saavuttamattomiin, mutta yritän nyt saada jostain hetkestä kiinni. Vaikka sitten ihan tästä näin vaan. Olo on vähän sellainen ihmeen kiireinen, päässä on tuhat ja sata asiaa ja olen menossa mietteissäni sinne ja tänne, enkä saa kunnolla kiinni mistään. Tyhjä olo on muuttunut täydemmäksi, ruuhkaiseksi, pitäisi mennä ja tulla. Päivät vilahtaa menemään, aina on ilta. Nyt alkaa olla vuorokausi lopuillaan, mutta mä en vielä malta mennä nukkumaan. En yleensäkään mene ennen puoltayötä, ettei tämä nyt niin ihmeellistä. Suunnittelen jo huomista päivää, mitä teen milloinkin ja missä järjestyksessä, mihin jumppaan menen, milloin käyn kaupassa, mitä ruokaa ostan ja laitan, milloin vien reseptit uusittaviksi. Milloin ehdin kirjoittaa, lukea, olla vaan.

Ajatuskaan ei nyt tahdo pysyä paikallaan enkä tahdo saada kirjoitettua mitä ajattelen, vai ajattelenko edes mitään. Kierrän kehää kuin kissa kuumaa puuroa. Tai jotain. Tänään on kuitenkin ollut aika suhinapäivä. Ihan positiivisissa merkeissä enimmäkseen tosin. Huomaan kyllä, että olo on muuttunut aikalailla viimeaikaisten masennusolojen ja mustien syövereiden pyörteistä. En ole ainakaan niin väsynyt. Viime viikolla kun  tuntui vaikealta pysyä edes pystyssä, poissa sängystä, olisin halunnut vaan nukkua koko ajan ja olo oli niin raskas fyysisestikin, että olo oli kuin kuolemansairaalla. Nyt olen ihan pirteä, vielä nyt yölläkin, vaikken ole edes nukkunut päiväunia. Se on jo jotain. Olo on sellainen, no ylivirittynyt kai on kaikkein kuvaavin ja yksinkertaisuudessaan sopivin, vaikkei kovin nokkela olekaan. Ihan niin kuin istuisi tässä sohvalla vähän korkeammalla ja kevyemmin kuin tavallisesti. Voimakkaampi ja täydempi olo.

Nyt illalla kyllä olen hermostunutkin, ja ollut vähän riehakas. Olen kirjoittanut näppäimistö suhisten ja kone kuumana sylissä taas mielipiteitäni vertaistukipalstalle. Onnistun aina olemaan eri mieltä asioista kuin miten valtaosa muista ihmisistä tuntuu ajatteleva. En ymmärrä miksi aina pitäisi olla samaa mieltä asioista, kuulua kuppikuntiin ja kaikenmaailman akkakerhoihin ja siellä yhdessä hämmentää ja häärätä, etsiä aina joku joka ajattelee eri tavalla ja sitten iskeä vyön alle ja mennä henkilökohtaisuuksiin, vaikka tarkoitus on ollut keskustella aiheista eikä henkilökohtaisista ominaisuuksista. Ilmeisesti kun eivät keksi parempaa sanottavaa, iskevät sinne vyön alle ja kaivavat jotain henkilökohtaisuutta väärin ajattelevasta millä voi lyödä lyttyyn ja hiljaiseksi. Ilmeisesti aina pitäisi vaan olla samaa mieltä kaikesta, tai jos ei ajattele niin kuin muut, olet sitten yksin ja väärässä. Totuudenpuhujaahan aina vihataan, vai miten se nyt menikään? Ei kuunnella eikä keskustella, jyrätään vaan että oksat pois. Joka päivä mun ajatus siitä, että haluan olla mahdollisimman vähän ja harvojen ihmisten kanssa tekemisissä, vaan vahvistuu. Välillä tosin ajattelen, etten haluaisi ketään ihmisiä ympärilleni, että haluaisin erkoitua kaikista, omasta perheestänikin. Mun rakas perheeni onkin ainut sosiaalinen kontakti mitä mulla on, enkä muuta tarvitsekaan.

(Tiistaina kello 14.00 en jaksanut eilen keskittyä alkua pidempään kirjoittamiseen ja lähdin nukkumaan. Ihanaa että saan nukuttua ihan kunnollisia pitkiä yöunia. Nyt kirjoitan loppuun, vaikka tuntuu keskittymiskyky olevan huono kirjoittamiseen).


...Paitsi että teen kaikkien muidenkin elämän vaikeaki ja raskaaksi. Mun pitäisi varmaan kirjoittaa siitä minkälainen olin eilen ja miten on taas monia haavoja revitty auki ja palattu taas ties minne, ruutuun nolla. Riehun, heittelen lautasia, huudan että tapan itseni, millään ei ole mitään väliä. Perheelle, rakkaille, pojalleni ja miehelleni. Puhun koko ajan itsestäni, hiuksistani (siitä miten hirveät ne on) jo ainakin neljä viisi päivää. Koko ajan jauhan samaa, levy on jäänyt paikalleen ja pahasti. Pelkään omia reaktioitani, räjähtelyjä, joita ei ennakoi mikään. Kuin salama kirkkaalta taivaalta lentää lautanen seinään, ruuat toisen (miehen) päälle, syljen ja huidon. Huudan ja uhkailen. Ja sitten vimman häntä tippuu jyrkästi kuin vuoristoradassa ja ääretön masennus, itseinho, häpeä kaatuu päälle ja vajoan puhumattomuuteen, väsymykseen, raskaaseen kuoppaan. Mies sanoo voisit olla huonommassakin kunnossa. Siitä suutuin.

Nyt olen ollut pari päivää aika pirteä, en tiedä, mikä ajaa tekemään ja touhuamaan? Sama varmaan, kuin mikä antaa voimaa riehumiseen ja räjähtelyyn. Suuntaan nyt sen voiman muualle, teen taas koko ajan jotain. Aamulla väsyttää, mutta pian touhuan. Aamulla siivosin, pesin pyykkiä, pesin hiuksia kahdella eri keltaisuutta taitavalla hoidolla, valmistauduin kauppaan lähtöön äärimmäisen kauan, päätin kokeilla uutta reseptiä, kävin kaupassa, laitoin ruuan uuniin valmistumaan. Kohta lähden jumppaan.

Siinä joku mun kirjoitus tonne typerään ryhmään. Onneksi pari ihmistä tykkäsi mun mielipiteistä ja jopa "komppasivat" mua, etten ihan yksin sentään seiso sanojeni takana. Hyvä niin.

"Mun mielestä tässä mentiin henkilökohtaisuuksiin monessa kohtaan, juuri toi "jos ei kelpaa lähde menemään" ja "mistäs sulla kenkä puristaa" ym vastaavaa vaikka mielestäni kirjoitin asiasta yleisesti, rauhallisesti ja mielestäni ihan järkevään sävyyn. Ymmärsin sen lähinnä niin, että ajatus ei mennyt "vastapuolella" perille ja piti sitten hyökätä henkilökohtaisuuksiin, vaikka ne eivät asiaan millään tavalla liittyneet. Mun mielestä ylläpito on aikaisemminkin käyttänyt täällä valtaansa aika sumeilematta ja välillä on kieltämättä tuntunut siltä, että eivätkö itse vaan jaksa kyseisiä asioita käsitellä ja joutua kohtaamaan.. Sananvapaus se pitäisi olla ja mikä mielenterveysryhmä se sellainen on, missä ei saa niistä kaikkein vaikeimmista ja kipeimmistä asioista kirjoittaa. Huono ryhmä mun mielestä."

"Luuletko, että jos jollain olisi jonain yksinäisenä iltana itsetuhoisia AJATUKSIA ja olisi aikaisemmin tykännyt kirjoittaa tänne ja tuntenut saavansa tukea ja apua siitä, että saa ajatuksena puettua sanoiksi (teot on aina sanoja joita ei ole saanut sanottua), lähtisi päivystykseen jonottamaan koko yöksi, sanoisi että mulla on itsetuhoisia ajatuksia. Sille sanottais että mene kotiin. Joku lääkäri sanoi mulle joskus, että jos puhuu itsetuhoisista ajatuksista, ei yleensä sellaisia tee. Mutta ei päivystyksessä ole aikaa kuunnella ja jutella, siellä puututaan vaan tekoihin. Kuuntelemista siinä tilanteessa tarvitsee.
Jos täällä koko ajan määrätään että mistä saa puhua ja millä tavalla ja pelotellaan ryhmästä ulos heittämisellä niin todennäköisesti tänne kirjoittajat vähenevät kovaa vauhtia Olen huomannutkin että ryhmä on hiljentynyt paljon viime aikoina, ehkä juuri jyrkän määräysvallan takia?"

Kello 18.33

Pakko oli tulla tänne vielä kirjoittelemaan nyt illalla kun nyt taas siltä tuntuu, että kirjoittaa pitäisi. Äsken syötiin mun aikaisemmin tekemää ruokaa, minkä J. lämmitti sillä aikaa kun mä kävin suihkussa salin jälkeen. Ihanaa, sain siis mentyä salille ja olen niin tyytyväinen että menin. Oli ihanaa ja jo siitä tuli tosi hyvä mieli, että pääsin kuin pääsinkin sinne asti, pysyin päätöksessäni mennä. Aikaisempina viikkoina olen suunnitellut että ensi viikolla sitten taas aloitan, mutta nyt kyllästyin vitkuttelemiseen. Kävin eilen vaa'alla pitkästä aikaa ja paino oli noussut korkeampiin lukemiin, kuin mitä se on ollut aikoihin. Vuosi sitten kesällä lihoin lähelle omaa ylipainorajaani ja syksyllä-talvella laihdutin lähes kymmenen kiloa, silleen pikkuhiljaa ja järkevästi, syöden. Nyt paino on lähtenyt liikuntalakon aikana nousuun ja raja mitä olen itselläni pitänyt, meni yli, joten nyt vähän ryhtiliikettä ja painoa alas päin. Tällä hetkellä olen juuri normaalipainoni sisäpuolella, siinä ihan puolivälissä, mutta tunnen oloni kotoisammaksi pikkuisen soukempana. No, tänäaamuna paino oli jo melkein kilon vähemmän kuin eilen, turvotuksia varmaan herkuista (suolasta) ja liian vähäisestä veden juomisesta. Otaksun. Mutta tänään olin tosiaan vähän aikaa salilla, tein vatsa-, selkä- ja vähän jalka/pakaraliikkeitä laitteissa, spinningissä vaan tunnin ja vähän aikaa crossarilla polkemista siihen päälle. Ei oikeastaan tuntunut, että taukoa  olisi ollut. Ainakaan näin kauaa. Katsoin just Heiaheiasta että olin melkein päivälleen kuukauden treenaamatta. Varmaan on tehnyt ihan hyvää. Ei sitä jaksa hullukaan aina paahtaa. Olen jo kaikkinensa käynyt salilla seitsemän vuotta melko säännöllisesti (suunnilleen satakolmekymmentä kertaa vuodessa kirjautumistilaston mukaan), ettei pari kuukauden taukoa -mitä yleensä vuodessa tulee- maata merelle heitä.

Mutta muutakin. E. on ollut nyt kaksi päivää pois koulusta, kovassa yskässä ja lämpöäkin on välillä ollut. Eilen käytiin lääkärissä kun sillä on henki vinkunut, sillä tulee aina astmaoireita kipeennä ollessa ja senkin takia saa vähän herkemmin lääkäriin mennä ja antibioottikuurihan se nytkin tuli. Lääkäriin onneksi päästiin, mutta vastaanotto oli niin lyhyt ja nopea (varmaan kesti pari minuuttia) että ihan huvitti.. No, lääkekuuri saatiin ja kait se on tehonnut. Paremmin poika voi, eikä lämpöäkään ole enää ollut. Huomenna saa kyllä jo mennä kouluun. Hirveä protesti siitäkin. Ja vähän kaikesta muustakin nyt. Ei viitsisi tehdä mitään, projekteja ja tulevia kokeita on paljon. On ollut aika paljon pois koulusta muutenkin, kuin mitä nyt. Melkein joka viikko on ollut joku päivä tai joitain opitunteja mille ei ole suostunut menemään. Liikuntatunnit on niitä, mitä on ihan selkeästi lintsannut nyt muutaman viikkon. On yrittänyt, että laittaisin jotain selvitystä, että poissaolo olisi luvallinen, mutta en kyllä laita. Tehköön vaikka jälki-istunto tunteina (tsemppikerho kivasti noiden koulussa) jos ei muuten. Huomenna ei voi liikuntaan osallistua, mutta kouluun saa jo mennä. On ollut nyt muutenkin tosi uhmakas ja on rähjännyt ja paiskonut. Vähän huolestuttaa, mutta toisaalta on kai ihan hyväkin, että uskaltaa kotona päästellä höyryjä, vaikkei se kivaa olekaan. Huolestuttavampaa olisi, jos murjottaisi vaan hiljaa ja sulkeutuneena jossain nurkassa koko ajan. Ei ole helppoa olla teini-ikäisen äiti, eikä varmaan teini-ikäinenkään.

Tänään E. kuuli kaveriltaan ikäviä uutisia koululta. Siellä oli pidetty muistotilaisuus erään opettajan muistolle, joka oli kuulemma tehnyt itsemurhan just.. Ei ollut onneksi ollut E.n opettaja, mutta tiesi kyllä kyseisen opettajan, melko nuori nainen, kielten opettaja. Jotenkin tosi järkyttävä uutinen. Oli kuulemma ollut ihan töissä koko ajan ja tuo tullut ihan yllätyksenä. Varmasti hirveä järkytys koko koululle ja rajua lasten kuulla tuollaista tapahtuneen. Ja juuri kun minä olen samalla asialla täällä kotona uhkaillut.. :(  Kamalan raakaa ja julmaa kaikki. Surullista. Luulisi, että koululta tulisi vanhemmillekin tiedote tapahtumasta, hyvä kai se on tietää kotonakin.

Mutta sellaista. Nyt käyn pitkäkseni sohvalle ja alan töllöttämään telkkaria. Olo on jotenkin rennompi ja keskittymiskykyisempikin kuin vähään aikaan. Ehkä se on se liikunta?