yliherkkyys

Meinasin tulla jo yöllä kirjoittamaan tänne ulos kaikkea pään tekemää kiusaa, mikä ei antanut mun nukkua rauhassa ennen kuin tyrmäsin itseni uneen isommalla annoksella tarvittavaa rauhoittavaa lääkitystä. Nukuin sikeästi, sammuin uneen ja havahduin aamulla hereille kun perhe lähti, mutten noussut ylös sängystä ja jäin jatkamaan unta vielä muutaman tunnin. Luuseriolo. Hyvin harvoin jään näin sänkyn, mutta nyt oli yksi sellainen aamu. Nyt on edelleen aika kolkko ja ankea olo. Käsissä ja kropassa on vauhtia, teen asioita täällä suit sait ja taas saa tehdä enemmän töitä sen eteen, että olen vaan paikoillani ja keskityn yhteen asiaan kerralla. Nyt on koti järjestelty yön jäljiltä kuntoon, kahvit juotu ja pakkasin uimahallikassin valmiiksi. Aamupalaa ei tee mieli, mutta pakko se on jotain koittaa haukata  ennen uimaan lähtöä. Olen menossa tyttöni kanssa uimaan, hyvä että on jotain tuollaista menoa, mitä en voi / halua  perua.

Mutta siitä yöstä. Illalla alkoi väsyttämään siinä ihan sopivaan aikaan, vähän ennen puoltayötä. Sitä pidän yleensä aikaisena aikana, en koskaan mene ennen yhtätoista illalla edes yrittämän nukkumista. En osannut tehdä niin edes silloin kun olin vielä töissä. Nyt väsytti mukavasti, otin iltalääkkeet ja tuntui mukavalta vetäytyä sänkyyn peiton alle. Ajattelin että oli ollut kiva äitienpäivä, miten hyvää mun elämä on ja miten ihanat lapset ja mies mulla on, ei mitään sellaista, mistä pitäisi olla mitenkään erityisen huolissaan tai murheissaan, elämä kulkee tavallisesti, vaikka oma mieli välillä temppuja tekeekin ja tuo omia heilahduksiaan, mutta suurimmaksi osaksi kaikki on oikestaan aika hyvin. Mietin sitäkin, että olen oikeastaan aika terve ja hyväkuntoinen ihminen, siis fyysisesti. Vaikka olen jo ylittänyt neljänkympin, olen ihan terve, mulla ei ole mitään fyysistä perussairautta  eikä ikinä mitään kipuja tai kremppoja, ei ikinä ole ollutkaan, eikä tunnu siltä että tulisikaan. Tätä oikeastaan ihmettelenkin joskus. Luin hetken, alkoi väsytti ja sammutin valot.. Sitten ei  enää väsyttänyt yhtään. Oli liian valoisaa, patterit humisivat ja vaikka oli oikeasti aika hiljaista, tuntui se hiljaisuus melkein meteliltä. Kummallinen tunne. Korvissa humisi ja sellainen jatkuva humina alkoi käymään hermoille. Olin taas häiriöherkkä ja ahdistuin kovaksi ja levottomaksi. Eikä väsyttänyt yhtään, olin pirteämpi kuin monesti päivisin. Nyt olen kyllä ollut aika pirteä, innokas ja melkein riehakas muutaman päivän, sen päivän jälkeen kun lautaset lenteli ja oli muutenkin draamaa, on olojen noppa kääntänyt kylkeä ja olo on ihan toisenlainen. Ylivirittynyt. Kummallista miten olo voi niin paljon muuttua. Ja ihan hetkessä. Hiukan aikaisemmin ajattelin että miten asiat ovatkin hyvin, ja hetken päästä olen pelokas, ahdistunut, kireä, säikähtänyt, hädissäni. Mielialan vaitelut eivät petä koskaan.

Kirjoitin tänne muutama päivä sitten siitä, että poikani koulun opettaja oli tehnyt itsemurhan viime viikolla, aiheesta pidettiin tiedoitustilaisuus koululla silloin, muttei opettaja ollut kuin kasvotuttu pojalleni eikä siis häntä opettanut ikinä. Joku aika nuori, vaalea, kielten opettaja, etunimi kerrottiin. En osannut opettajaa aikaisemmin yhdistää, mutta eilen kun tyttönikin oli käymässä, katseltiin lasten vanhoja valokuvia, katseltiin tytön koulukuvia niin tajusin, että kyseinen opettaja oli ollut H.n luokanvalvoja yläasteella.. Opettaja sairasti Parkinsonintautia (tai no, niin arveltiin), täristi jo silloin viitisen vuotta sitten (kun H. lopetti yläasteen), oli välillä aika poissaolevan oloinen, mutta ihan terveen ja tasapainoisen oloinen nainen oli muuten. Tieto järkytti mua jotenkin todella paljon ja reagoin siihen ihan älyttömän voimkakkaasti, vaikken ole koskaan mikään kouluaktiivinen vanhempi ole ikinä ollutkaan, eikä opettajat ole ns läheinen tuttu ole mulle ollut. Viime yönä ajatukset menivät tähän opettajaan ja ajattelin sairauttaan ja tätä itsemurhaa kamalan yksityiskohtaisesti, kuvittelin miltä oli näyttänyt kuolleena ja miten oli käytännössä toiminut. Tapaa miten tappoi itsenä, ei ole tietenkään kerrottu, vaikka koululaiset ovat kuulemma sitä kyselleetkin koulussa.. Ajatelin kamalaa Parkinsonintautia, miten se etenee ja tekee ihmisestä pikkuhiljaa täysin toimintakyvyttömän. Ahdistun tuollaisista sioista ihan kohtuuttoman paljon ja jo se tekee ahdistavan olon. Pelottaa. En kuitenkaan voi elää sellaisessa maailmassa, mistä olisi kaikki surulliset asiat ja sairaudet pyyhitty pois.

Samaan aikaan aloin suremaan monia muitakin asioita, ne kasaantuivat päälle ja lopulta päässä oli sellainen epätoivoisten ja surullisten asioiden sekamelska mikä vei mut ihan säikyksi. En halua kuulla aina kaikkea ikävää, tuntuu, että kaikkea sellaista on ihan kamalasti ympärillä. Tai sitten vaan huomaan ne liian selvästi ja varsinkin reagoin niihin kohtuuttoman voimakkasti. Mun pitäisi elää varmaan pumpulissa, etten enää saisi yhtään kolausta maailmalta. Mutta eihän se ole tietenkään mahdollista. En haluaisi olla näin herkkä, mutten halua kovettaakaan itseäni. Nousin yöllä ylös ja tulin koneelle, siinä kahden aikaan yöllä. Ajattelin tulla kirjoittamaan ajatuksia ulos ja odottamaan että alkaisi väsyttämään. Samoihin aikoihin kun havahduin unen ja valveen rajalla säikyksi, kuului yläkerrasta kamala kolahdus. Ajattelin että E. siellä vielä kulkee ja kolistelee ovia nukkumaanmenoa valmistellessaan. Valvoo aina viikonloppuisin liian myöhään ja näin sunnuntain ja maanantain väliset yöt ovat myös yhtä soutamista ja huopaamista..

Kolahdus kuitenkin tuli siitä, kun E. oli pyörtynyt ja oli kaatunut huoneensa lattialle! En tapahtumaa nähnyt, mutta tuli kertomaan ja säikähdin sitäkin tietysti ihan kauheasti. Omituista että samaan aikaan mulle tulee outoja pelkotilakohtauksia ja samalla toisessa huoneessa poikani pyörty.. Tiedän, ettei niillä kahdella asialla voi olla mitenkään tekemistä toistensa kanssa, mutta pelottavalta ja kolkolta tuo yhteensattuma tuntui kaikesta huolimatta. E. tuli alas, kävi juomassa mehua ja mä katsoin, ettei sillä ole päässä mitään näkyvää ruhjetta eikä ole muuten mitenkään "outo", vähän säikähtänyt vaan. Mulla oli kummallisen kolkko ja pelottava olo, niin kuin jotain olisi tapahtumassa, valmistautumassa johonkin hirveään huipentumaan. J. vaan nukkui ja mä sitä tietysti taas herättelin, vaikkei täällä mitään suurta hätää ollutkaan, mulla vaan langat taas sotkeentui käsissä enkä osannut tilannetta. No, eipä siinä sen ihmeellisempää tapahtunut. Mä otin riittävästi lääkkeitä että saisin nukuttua, ilman se ei enää tulisi, olo oli niin jännittynyt. Käskin E. laittaa yläkerran portti portaisiin kiinni, ettei putoaisi, jos vaikka kävelisi unissaan tai pyörtyisi uudestaan. Poika kävi nukkumaan ja mä yritin saada itseni rentoutumaan ja rauhoittumaan. Vielä yhden kerran kävin tarkastamassa, että pojalla on kaikki hyvin ja olihan siellä. Mä nukahdin humauksessa yht äkkiä, ensin vaan odottelin ja odottelin ja ajattelin, ettät tässä tämä yö menee ihmetellessä, mutta jossain vaiheessa uni oli humahtanut yli ja havahduin aamulla hereille. Tuo lääkeuni on omituista, nukahtamisesta, tai muutenkaan koko yöstä, ei jää mitään muistikuvaa. On aika ihanaa, kun uni ja unohdus vie mukanaan levottomuuden, pahan ja kireän olon..

Kirjoitan tämän nyt illalla loppun. Aamupäivällä en ehtinyt jäädä kirjoittamaan niin pitkäksi aikaa, että olisin saanut kaiken ylös mitä haluan tänne kertoa. Kirjoitan aina liian pitkästi, en osaa kirjoittaa lyhyesti, en mitään. Enkä ajatella lyhyesti, nopeasti tai riittävän selkeästi, siis itselleni ainakaan. Asiat ja ajatukset lähtevät tosi helposti rönsyilemään sinne tänne ja yleensä se punainen lanka häviää jossain vaiheessa. Mutta ehkä nyt nuo eilisiltaiset tulivat ulos jossain muodossa ja siinä nyt pysyvät.
Tänään soitin aamulla lääkäriin aj siellä neuvottiin miten kannattaa toimia ja  minkälaisia oireita tarkkailla. Pojalla on ollut samaan aikaan, ja jo siis kauan aikaisemminkin vaihtelevasti, niskakipua ja halusin että tuota asiaa nyt tutkittaisiin tarkemmin. Fysioterapiassa on käynyt, muttei sillä ollut juuri mitään vaikutusta. Heinäkuulle vasta saatiin aika, mutta akuutissa hädässä tietenkin pääsee nopeamminkin. Niin, ja siellä uimassa tuli käytyä ja ihan kivaa oli, vaikka taas sain pakottaa itseni liikkeelle. Apteekissakin piti siinä samalla käydä.