Toimiva ja tohina

Taas on yksi päivä illassa, tänään vähän parempi päivä kuin eilen (olen ajatellut että tänään ei ole onneksi tullut mitään ikäviä uutisia :) 

Eilen vaivasi monenlainen levottomuus ja paha mieli, sellaisella levottomalla tavalla, stressaan, valitan ja ravaan huoneesta toiseen eestaas ja olen jotenkin äkkinäinen. Silloin on siistiä, niin kuin aina, tavarat paikallaan just eikä melkein, mikä on aika surullista. Nyt olenkin kunnostautunut sotkemaan paperisilpulla. Eilen olin huolestunut, uutiset paasasi kauheuksia ja kun johonkin asian, tapahtumaan, tartun niin olen siinä tosi syvällä. Huolestuttaa ja surettaa maailma, sodat, katastrofit, terrori, enkä osaa olla osallistumatta aiheen murehtimiseen täydellä teholla. Minä maailman tuskainen. 

Olin, ja olen vähän vieläkin (pahin paniikki onneksi menee nopeasti ohi) huolestunut kun J on vielä Amerikan reissulla, nyt sillä on meidän aamuyön aikaan lähtö Dallasista Lontooseen ja sieltä Helsinkiin. Tänään on jo ajanut kohta kuusisataa kilometriä, piipahdus toisessa kohteessa (tuulimyllyjuttuja) ja sieltä kentälle. Sielläpäin on kaikki suurta, myös välimatkat. Tuulipuistot on syrjäisemmillä seuduilla minne niitä paremmin mahtuu. Ja autot on valtavia!

Aina mua jännittää kun matkustaa ja lentää pitkiä lentoja, nyt oli jo viidennen kerran parin vuoden sisällä Texasissa. Talvella oli Japanissa ja sitäkin pitkää lentoaan jännitin. Nyt jännitän taas. Mitä vaan voi tapahtua. En oikeasti päästä itseäni paniikin valtaan ja usko jotain tapahtuvan, ajattelen liikaa, järjellä ymmärrän, että asiat on enimmäkseen turvallisia ja tavallisia. En ole puhunut, saatikka tavannut ketään muita ihmisiä kuin lapsiani ( H kävi kerran) yhteentoista päivään. Pitkä aika. Niin silloin on otollinen ajattelemaan liikaa vielä enemmän. Aika pienet on elämänpiirit, mutta ei se haittaa, aina on ollut.

Mutta huomenna tähän aikaan J on kotona!

Eilen muuten puhuin, tai siis kuuntelin, puhelimessa! Äiti on laittanut tässä syksyn mittaan viestejä, kertonut omista kuulumisista, on kauhean sairas, niin kuin on ollut kai aina jollain tavalla, nyt vielä enemmän. Tavallaan olen turtunut siihen miten paljon hänellä on vaivoja ja sairauksia, olen kuunnellut niitä yli neljäkymmentä vuotta.. Vuorovaikutus ei ole molemmin puolista, toinen puhuu ja toinen kuuntelee. Ja on pelokas, hädissään ja huolissaan. Aihe vaan vaihtelee. Aina. Olen sitä miettiny paljon, että miten sellaista jaksaa oikeesti, olla aina se kuuntelija pelkästään. Kun en itsekään ole parhaassa terässä, tai edes vahvistunut kuuntelijaksi. Sen jälkeen kun luin "niitä papereita" ajattelin etten enää ikinä halua olla tekemisissä äitiini, mutta nyt näköjään taas olen. En ole ihan varma onko se hyvä asia. Otan taas lisää huolissaani ja kauhuissani. Kannan huolta ja syyllisyyttä, koitan toimia terapeuttina, puhelinkeskustelut on sitä että myötäillen, juu nii voi, jos itse sanon jotain,-, aihe vaihtuu. En ole saanut tähän vahvistusta. Jos ei ole itse ikinä tullut kuulluksi, ei ikinä. Ja sitten ei ole ollut mitään mitä joku kuulisi.

Mutta nyt on tavallista huonommassa kunnossa, kesällä oli jalkojen jäykistysleikkauksessa missä nilkka ns sementoidaan liikkumattomaksi (syystä että mursi jalkansa -80 luvulla ikkunasta hypätessään, eikä jatkuvista hoidoista huolimatta ole mennyt kuin kipeämmäksi) jottei irralliset luunsirut paina hermoa. Nyt on istunut pyörätuolissa kolme kuukautta. Mies hoitaa ja nostelee. Kohta saa kipsin pois ja olisi tarkoitus aloittaa kuntouttamiseen. Kävelee sitten töpöttävästi kun nilkka on samassa kulmassa pysyvästi.

Joutuu vaan samaan aikaan aloittamaan dialyysin, käy Meilahdessa verisuonikirurgiassa, suonia yhdistellään niin että saa kanyylin käsivarteen ja tee se itse-dialyysin kotona, 3-4 vuotta! Joka päivä pari tuntia. Kanyyli käsivarresta veri kiertää valtavaan laitteeseen ja takaisin suoniin, kone puhdistaa verta, toimii munuaisena. On jonossa munuaisen siirtoon, siinä joutuu sen kolmisen vuotta keskimäärin jonottamaan. Aika kauan. Ilman näitä toimenpiteitä kuolisi. Munuaiset tuhoutuivat noin viisitoista vuotta sitten litium-myrkytyksen takia, eivätkä siis (näköjään) palaudu. 

Lisäksi mielenterveysongelmat ja aivokasvain (joka on sekin ollut jo pari kymmentä vuotta) jota ei voi leikata. On vaaraton, mutta sellaisessa paikassa keskellä aivoja ettei sitä voisi leikata. Käy vuosittain magneettikuvauksessa. 

Muut sairaudet on pitkälti mielenterveyssairauden aiheuttamia, ikkunasta hyppäämisen ja lääkemyrkytykset. Ehkä kasvainkin liittyy näihin.

Surullista. Luulen että toisilla on enemmän kannettavana, yksi sairaus tuo toisen, tulee toisellekin ja kasvaa ja kasvaa. Silti osaan innostua ja olla tavallinen, en mässäile kauheudella, vaan päin vastoin, mun tehtävä on pysyä elävänä ja toimivana. Jos miettisin kaikkia mitkä on huonosti niin ei riittäisi tämä pää. Enimmäkseen on kuitenkin ihan hyvin kaikki just nyt. Tulipa kirjoitettua silti nämäkin nyt, selventää aina itselle ja siksi tätä blogi onkin :)

Hyvää yötä!

Ps taiteiltu on. Laitoin tänään kynsilakkaa ja uudella liisterillä touhuttua on kädet taas sen näköiset kun oisin raksahommissa ollut. Sotkusta homma tuo taiteilu. Yksi kollaasi alkaa tulla valmiiksi, seuraavan aloitin jo suurella tohinalla :)

Silmät sirrissä

Nyt on silmät jo hirmu väsyneet koko päivästä. Olen puolesta päivästä asti tehnyt tuota kollaasityötä mitä olen jaksanut ja ehtinyt muilta tekemisistä (siis nämä perus kauppa, pyykki, ruoka, tiski, puhelimen näppäily..). Teen sitä  olohuoneen lattialla! Ei kovin ergonomisesti sopivinta, mutta pöydän päällä ei kuvaa näe tarpeeksi kaukaa. Otan kameralla kuvia, on aika hyvä keino sekin. Mutta on jalat koetuksella kyllä, onneksi olen tähän asti saanut olla ihan ketterä koipinen. Tarkka sorminen ja silmäinen saa nyt olla myös kun teen pieniä yksityiskohtia.

Heräsin aikaisiin, niin hyvissä ajoin että päätin vihdoin viimein lähteä käymään labrassa! Vaikka ulkona satoi ja oli pimeää (eikä sateenvarjoa löytynyt mistään!), huivia vaan pään päälle ja menoksi, E lähti samaan aikaan ja valitettiin säätä yhteen ääneen. Labrassa oli väkeä kuin pipoa ja jonoa, mutta hyvin veti, alle puolessa tunnissa olin jo kotimatkalla. Kaupassa kävin, ja UFFissa, Löysin housutitselleni, sellaset mustat kapeet vähän kiiltävää, Entiset mustat perushousut on kauhtuneet harmaaksi, ja on niissä vähän maalitahroja kesäiseltä mökin maalaamisremppareissulta. Sovitin ja oli sopivat. Kotona tuntu vähän isoilta. Kuvasin ne päällä ja huomasin että olen tainnut laihtua. Ei hyvä asia enää. Syön kai liian vähän.

Labrakokeissa käyn suunnilleen puolen vuoden välein, kaikki katsotaan, iso verenkuva, maksa-arvot, litiumpitoisuus veressä (hoitotaso on kapea, ja sen yli mennessä voi olla vakava asia). Kilpirauhasarvot on tärkeät sen takia tarkkailla jatkuvasti, koska kolmannes litiumia käyttävä saa kilpirauhasen vajaatoiminnan. Mun arvot on vähän huonommat kuin mitä olisi hyvä olla, muttei niin huonot että siihen lääkitystä olisi ajateltu. Enkä itse halua. Ellei tietysti pakko ole. Oireet ja olot on niin moninaiset etten viitsi lähteä itse diagnosoimaan. Nyt otettiin tarkempi otos näistä arvoista. Saa nähdä mitä tulokset kertoo. Olo on ainakin ihan samanlainen kuin aina ennenkin. 

Pitää huolehtia ja olla tarkka, lääkityksen takia kaikki neste- ja suolatasapainot on tärkeitä, alkoholia ei saisi juoda ollenkaan (en juo muutenkaan) ja pitäisi kävellä trapetsilla väärinpäin. Liian huolestuneeksi en silti uskalla alkaa, jos nyt normaalia elämää viettää niin tuskin tässä hätää olisi. Ja jos tulisi, ei se etukäteen murehtimalla jättäisi tulematta. Ja kun paljon kaikkea on, ei sitä joka asiaa halua jäädä liikaa miettimään. Niin kuin vaikka elämään diagnoosiin mukaan. Niitä on niin monta etten perässä pysyisi Ei ne kerro millainen olen. En ole sairaus. Enkä niitä välitä miettiäkkään. Tiedostan kyllä. 

Välillä ihmetyttää hetkittäin, että kuinka mä eläkeläinen olen? Mutta olen nyt viime päivinä huomannut ajatuksissani sen, että ihan kiva, nyt ehdin taiteilla ja kaikkea, mitä milloin (kirjoittaa, lukea, kuunnella musiikkia, samoilla luonnossa, jutella ihanien ihmisten kanssa somessa) tai sitten maata yöpuvussa neljän seinän sisällä. Sekin menee ohi. Eikä se ole nyt kiellettyä. Olen laillisesti vapaalla, kuntoutujana, enkä mikään laiskamato (tyhjätasku kylläkin, mutta aika on tavaraa arvokkaampaa :)

Alla hyviä yksinkertaisia tosiasioita :)

Usein ne pienet perusjutut on niitä hyviä! Itse ajattelen tuota; ilon tähden, mitä hyötyä tai järkeä on silputa paperia ja liimata se uudelleen eri kohtiin, mutta se on nyt kivaa ja tuo iloa. Kaikki taide, kuvat, värit ne tuo iloa. Onko juuri mistään oikeasti "hyötyä"? Ja onko se ilo sitten. Tee jos joku on kivaa ja tuo iloa. Ja jos ei niin en tee.

Tuo hengittäminenkin on jännä juttu kun sen voi tosiaan unohtaa, pitkäksi aikaa voi jäädä vaan pinnallisesti hengittelemään, itse huomaan olevani usein liian vähällä hapella, käy huomaamatta, jännitän kehoani. Kunnon joogavenyttelyhengitykset tekee hyvää! Kun vaan tekisi :)

<3

"Tee asioita vain ilon tähden. Tee jotain, mistä saat ihan oikeasti hyvän mielen. Jotain, mitä ei tarvitse näyttää kenellekään muulle. Tee yhtä asiaa kerrallaan. 

Muistathan hengittää? Ota syviä henkäyksiä päivän mittaan. Ihan vain tarkistaaksi ettei stressi ole saanut sinua hengittämään tiheämmin. Rauhoittaaksesi kroppaa. Laske hartiat."

Arki-ilta

Tänään olen taiteillut taas suurella innolla. Maltoin pitää taiteiluajan lyhyempänä ja rauhallisempana ja tehdä muutakin. Kuten nyt joka päivä tietysti. Nyt on suunnitelmaa vähän pidemmälle eikä valmista tarvii saada samantien. Uusia ideoita syntyy samaa tahtia, mutta jos tuon yhden saisin loppuun. Tosi ihanaa on kyllä luoda ja tehdä, kädet käy vilkkaan, mutta osaan myös lopettaa. Tuo kollaasitaiteilu tuntuu kivalta, ei ole niin sotkuista kuin maalaaminen, mutta kivempaa (nyt) kuin piirtäminen, missä ei värejä tule käytettyä. Nyt teen aikalailla mustavalkoista jälkeä, ihan erilaista kuvaa kuin edellinen kukkapäätyttö. Mutta kasvokuva. On aika haasteellista, varjostukset ja korostukset, silmät suut, pientä pipertämistä osin. Nyt sentään leikkaan osan mallin kanssa (leivinpaperin läpi) enkä siis vaan revi paperin paloja.

Ihan hyvä päivä kuitenkin vaikkei aamu ihan mallikkaasti mennyt kun en jaksanut nousta herättämään E.tä kouluun, havainto on siitä, että E kurkkasi meidän makkarin ovelta ja moikkas mennessään (eli olin hereillä: ) Jatkoin unia melkein yhteentoista asti. Aina jää kumma morkkis, henkinen krapula, en tykkää kun jään maata röhnöttämään ja nukun puoli päivää. Haluaisin olla aamulla hereillä, tehdä normaaleja asioita ja olla normaali aikuinen ihminen joka herää aamulla. Muutenkin, ei siksi että pitäisi, vaan siksi että päivä on yleensä parempi silloin kun jaksan herätä aikaisiin. 

Olen muutenkin järjestyksen ihminen : )

Haluan tehdä asiat järjestyksessä ja hoitaa menemiset ja tekemiset. Sellaiset pakolliset alta pois. Jos on jonnekin mentävä niin haluan sen alta pois enkä jahkailla koko päivää. Niitäkin päiviä toki on, jolloin en pääse mihinkään, en pue oikeita vaatteita päälle enkä hiuksia harjaa. Mutta silloin kun olen normaalisti, olen  aikamoinen orjapiiskuri itselleni. Pitää olla siistiä, pyykit hoidossa, pitää olla hyödyllinen ja järkevä. Pelkkää kauppassa käyntiä varten pitää meikata hiukset pestä (joka toinen päivä) valita vaatteet. Ja haluan olla tehnyt kaiken tämän tiettyyn aikaan. Usein on sellainen kiireinen olo vaikkei ole oikeasti kiire.

Pitäis osata olla rennosti, rentoutumisen vaikeus se taitaa olla yksi isoimmista ongelmista. Jos olen masentuneempi olen ahdistuksen kireä, enkä voi rentoutua. Ja sitten kun on intoa, ei malta rentoutua. Sitten touhotan. Enkä saa yöllä unta. 

Tänään touhotin itseni kaupoille ja apteekkiin (sain käytyä! Apteekissa käyminen ja reseptilääkkeiden haku on iso inhokki!) Katselin taiteilutarvikkeita Tigerissa ja Suomalaisessa, kaikkea kivaa pikkutavaraa, mutten ostanut noista onneksi mitään. UFFilla kävin kun  oli tullut uusi valikoima : ) Kiertelin ja katselin ja sovittelin kaikkea kivaa varmaan tunnin. Ihania kaikkia juttua. Erikoisempia ja kummallisempia vaatteita kuin normikaupoissa (joista en ole aikoihin ostanut mitään). Olen vähän hassu, ostan herkemmin tyllimekon kuin perusjärkeviä juttuja. Yksistä housuista onnistuin rikkomaan vetoketjun.. Myyjä kiitti rehellisyydestä kun palautin ne pahoittelen enkä vaan piilottanut rekkiin. Takin ostin, sellaisen erikoisen. Laitan siitä kuvan jossain vaiheessa.

Iltapäivällä vähän taiteilua. Ruoan laitoin (tomaattikeittoa) ja syötiin yhdessä E.n kanssa. Juteltiin aika paljon tästä maailmantilan sekasorrosta. E kysyi että mitä pitäisi tehdä jos täällä tapahtuu sama kuin Pariisissa (terrori-isku..), "en halua sotaan". Kun näki perjantaina keskustassa kun poliisit tekivät ruumiintarkastuksia kaikille tummille miehille. Kaikista pelottavinta on ihmisten vihan ja pelon kasvattaminen ja toisiaan vastaan käyminen. Se kai on terroristien toivekin. Surullista että tällaisia joutuu miettimään, räjähtääkö jossain. Asutaan pienen kaupungin kokoisessa kaupunginosassa ja täällä on ehkä kolmannes ihmisistä maahanmuuttajataustaisia (E.n lukiossa ainakin) ja ihan rauhallista on aina. En ole mitään nujakoita huomannut. E sanoikin että yleensä vanhat kantasuomalaisukot kännipäissän ovat suurimpia suun soittajia. Järkevänä ei ole onneksi joutunut ikinä mihinkään kahakkaan.

Nyt on kotona kotoisaa ja rauhallista, sisällä ja ulkona. 

:)

Yökuulumisia

Eipä tule uni sitten niin kuin vähän pelkäsin. Kello on 02.26 ja ihan pirteänä. Sängyssä silmät selällään. Ärsyttää! Yritin saada unta tunnin, ei onnistunut. Lääkkeet niin kun pitääkin, ei mitään vaikutusta, paitsi mitä Litosta tulee hetki ilta-annoksen jälkeen vähän pönttö olo, semmoinen "mee nukkumaan". Ohi meni sekin sitten. Valvotaan sitten. Herätys on kello 07.30, melkein olisi sama valvoa sinne asti. En kyllä pysty. Enkä voi ottaa enempää lääkettä, sitten en ainakaan heräisi. Herään aina herättelemään poikaa kouluun, osaa itsekin (vaihtelevasti) mutta haluan silti. 

Silloin tällöin on sellaisia aamuja etten herää ja silloin on niin tunkkainen huonoäitiolo ettei se mene ohi ainakaan sen päivän aikana. Istun tukka pystyssä (tai mulla hankautuu sellaiseksi takkumyttykikkuraksi) kahvikupin vieressä kuin mikäkin peikko-akka. Eikä se ole hauska olo tai näky.

No mikä pitää hereillä, nyt en miettinyt maalauksia (paitsi äsken kun kävin syömässä pari leipää kun ajattelin sen ehkä väsyttävän) vaan ihan tätä maailmanmenoa, lievä maailmantuska näin vaihteeksi. Aina se on olemassa enemmän tai vähemmän, nyt viime päivinä enemmän. Pidin muutaman päivän pienemmällä uutisvirtaa ja tietotulvaa, etten olisi niin kovasti lähtenyt taas kaikkea suremaan ja pelkäämään. Nyt se ei ole onnistunut oikein. Eiliset Pariisin tapahtumat taas ravisteli mieltä. Yli sata kuollutta yht äkkiä, illanvietossa. Hienoissa paikoissa keskellä Pariisia. 

On vähän arveluttavaa että tietyissä maissa asuvien ihmisten kohtaama terrori olisi jotenkin eriarvoista. Monista muista terrori-iskuista ei puhuta mitään uutisissa, eikä paljon missään. Mutten lähde vertailemaan. Kaikki on yhtä hirveää. Jokaisen ihmisen jonkun toisen riistämä henki on liikaa. Maantieteeseen katsomatta.

Tänä yönä mietin uutista missä ilmoitettiin Ranskan pommittavan Syyriaa nyt oikein super pommituksin. Miten hirveää. Seuraan netissä Sky News uutiskanavaa ja siellä seurataan "tuntitunnilta" (erittäin huono uutislähde maailmantuskaiselle minulle) tapahtumia. Oli oikein videota miten nämä super pomittajat lähtivät kiitoon tulivana perässä. Näitä jäin sitten miettimään.

Ei ole maailmantilalla enää paljon paranemisen edellytyksiä. Ei kai ihmisiä voi tappaa ja ajatella että "nyt se loppuu kun saadaan joku porukka hengiltä".  Vaikealta tuntuu. Ihan kauheeta. Pelottavaa. Surullista. Poliitikot riitelee ja riehuu ajankohtaisohjelmassa. Usko ja luotto on mennyt ajat sitten. Mietin että miten rauhassa täällä saa olla (ainakin tässä just nyt), katselin verhon raosta ja ajattelin niitä superpommituksia. Siellä jossain Syyriassa. Siellä ei varmaan ole kovin rauhallista.

Täällä on ihan hiljaista. E oli muuten perjantai-iltana kaupungilla, keskellä Helsinkiä, Rautatientorin metroaseman aukiolla. Siellä oli hirveä määrä pommi-poliiseja, varustautuneena jykevämpiin asusteisiin, kilpiin ja suojalaseihin. Tekivät ruumiintarkastuksia joillekin tummille miehille. Varmaan joku pommiuhkaus ollut, ei siellä joka päivä kilvet kädessä kuljeta. Jo tuokin tuntuu kauhealta; nuoret on illalla kaupungilla, poliisit partioi täysissä vermeissä ja tekevät tarkastuksia. Tunnustelevat onko miehillä pommit paitojen alla. Eihän tuollaista pitäisi olla. Muuttuuko tuollainen ihan tavalliseksi jos sitä näkee nuoret tässä ja tulevaisuudessa. Silmät tottuu. Netti täynnä videoita missä huudetaan mitä sattuu, mitä  kaikki somenuoret tottakai katsovat. Vaikea olla näkemättä. Kauheaa olisi tuollaiseen tottua. Sotaisaan toraisaan. Pitääkö tässä kohta muonavarastoa kerätä kotiin.

Kello on nyt 03.07, neljä ja puoli tuntia aikaa herätykseen. 

Aamulla kello 12.08. 

Eipä ole taas hääviä. Nukuin yli E.n kouluunlähdön ja heräilin vasta reilu tunti sitten. Nyt on se istun kalpeana hiljaa kahvikupin vieressä. Ehkä tämä taas tästä lähtee. Jotain voisi taas näperrellä. Sitä ennen pitää selvitä kauppaan ja apteekkiin (se on inhokki homma)

Olen muuten huomannut että silloin kun kivat asiat rullaa mielessä paremmin, tulee herkästi myös huoli, tavallaan se huolipuoli aktivoituu myös. 

Mutta nyt tähän päivään : )

Sunnuntai-ilta

Ajattelin kirjoittaa nyt vaihteeksi. Olen  tässä muutaman päivän ollut niin kuvien maailmassa etten ole malttanut sanoja tuottaa, enkä kyllä ottaa juuri vastaankaan. Harmi, olen ilmeisesti valikoiva ihminen kun en osaa keskittyä moniin asioihin, jos innostun jotain tekemään, voisin tehdä sitä vaikka koko päivän. Silloinkin kun en tee, pyörittelen päässäni ideoita ja näen sieluni silmin miten värit soveltuu. 

Viime syksynä kun maalasin koko ajan (ne yhteensä viisikymmentä kuvaa) tunsin nukkumaan käydessä silmien nukahtaessa vielä teon liikkeen. Menee ihon alle se mitä teen. Innostuminen on hyvästä (ja olen tietysti iloinen ja yllättynytkin), mutta välillä ärsyttää kun pää jauhaa viittä eri kuvaa ja sataa asiaa yhdestä kuvasta. Ja seuraavasta. Ideoita tulee paljon, jo seuraava kun edellinen on vasta päässyt alkuun. Ahmin ideoita sieltä ja täältä (tänään jopa lenkkipolulta, mietin miten eri hiekan, havujen, lehtien, (suurin osa jo mössöytynyt mustaksi), heinikon, oksien puiden, sään värin sävyt näyttäisivät kun ne laittaisi sivusuunnassa riviin. Kollaasiksi. 

Nopeat inspiraation käännökset tekevät sen, etten kovin pitkään jaksa tehdä yhtä asiaa, haluan valmista nopeasti, teen pitkään ja pääni pyörälle kunhan valmista  tulee. Toivoisin olevani vähän huolellisempi ja malttavaisempi, sitä pitäisi harjoitella. Kuvan tullessa valmiiksi sillä hetkellä mielestäni huomaan siinä pian monenlaisia vikoja. Yleensä en niitä paljon lähde muuttamaan vaan koitan kestää ne sellaisenaan. Yhteenkään (no ehkä yhteen) en ole oikein tyytyväinen, enkä pitkäksi aikaa jätä kuviani esille enkä niitä seinille ripusta. Mutta "taiteilija ei ole ikinä tyytyväinen". Tai en minä ainakaan.

Nyt päätin istua kirjoittamaan niin pysyn nyt erossa taiteilukaapistani (mulla on vaan pieni keittiön kaapin hylly missä pidän tarvikkeita ja nyt olen tehnyt taiteilujani vaihdellen olohuoneen tai keittiön lattialla, välineitä on vähän, mutta kun otan esille mitä tarvitsen, on koko huoneen lattia täynnä paperia, liimaa, saksia, kaikenlaista) ja keskeneräisestä kollaasityöstä. Sormet syyhyäisi sitä tekemään, leikkaamaan ja liimaamaan, mutta jos vielä menen tekemään en malta  lopettaa tarpeeksi aikaisin jotta saisin nukuttua. 

Olen nukkunut kuitenki ihan hyvin. Viime yönä vähän vähemmän, heräsin tavallista aikaisemmin, laitoin kahvin tulemaan ja aloin piirtämään. Aivan samoin kuin viime syksynä. Yleensä tuskailen ja käynnistyä hitaasti jopa epätoivoisesti. Pari tuntia taiteilin ennen kuin palasin normaali elämään, tein kotitöitä, siivosin koko asunnon, kävin kaupassa ja lenkillä. Tulin taas taiteilemaan, parin tunnin kuluttua laitoin ruokaa, söin, juttelin Jn kanssa tunnin puhelimessa (netin kautta ilmaista), taiteilin vähän samalla. Leikkasin kuvia ja värejä seuraaviin inspiraation kohteisiin, kunnes yhdeksän aikaan lopetin. Kellon ympäri olin täydessä touhussa. Ja nyt kirjoitan. (En muuten ikinä lue vanhoja kirjoituksiani, kuten maalaukset pysyvät kaapin hyllyillä)

Vähän olen telkkaria kuunnellut, enemmän selaillut nettiä "Collage Art" kohdista : )

E tekee koulujuttuja, ei ole viikkoon tehnyt mitään, koulussa on käynyt joka päivä, mutta mitään tehtäviä ei ole tehnyt eikä lukenut. On jäänyt aika pahasti jälkeen kursseista ja muutaman joutuu varmaan jättämään pois, kuten viime jaksossakin. Tiputtautuu kurssilta pois kun tietää ettei enää pääse sitä läpi, tehtävät jäänyt samoin kokeisiin lukeminen. Harmittaa ja huolestuttaakin vähän. On väsynyt ja stressaantunut. Ei saa unta, koulussa on levotonta, ei jaksa eikä motivoi. Viime vuosi (lukion eka) meni tosi hyvin, oli innostunut ja motivoitunut ja keväällä keskiarvo oli parempi kuin ikinä ennen.

Varattiin muuten se aika koulupsykologille mutta meni ohi, E oli oikeana aikana odottamassa oven takana mutta mitään ei kuulunut. Jätin viestejä psykologille joka sitten ilmoitti ettei aikaa oltu varmistettu. Nyt psykologi jää kuulemma koululta pois, uusi tulee jossain vaiheessa. Kysyi E.ltä että saako antaa numeronsa uudelle psykologille. Siihen se jäi. Milloin lie sitten tulee. Ja onko pojalla vielä motivaatiota. Herkkää ja hienovaraista. 

Varsinkin se miten suhtaudutaan. Melkein seitsemäntoista vuotiaalla on tietysti oma vastuunsa siitä mitä tekee ja mitä valitsee, oman mielipiteeni olen esittänyt ja yritän olla tukena (en kuulemma osaa) ja J auttaa (mulle lukion tokan aineet ja aiheet ei sano mitään, en ymmärrä). Silti, vaikka jättäisi lukion kesken ja päättäisi tehdä jotain muuta, ei se olisi mulle mikään kriisi (se jos jäisi vaan kotiin olisi..), vaikka on fiksu ja pärjää tosi hyvin monissa aineissa, ei lukion käyminen ole mikään ehdoton. Onhan sitä muitakin vaihtoehtoja. Kunhan on itse tyytyväinen ja onnellinen.

J on ollut nyt viikon Texasissa. Vähitellen olen taas tottunut, ei tunnu oudolta ja epätodelliselta vaan olen ihan viihtynytkin. Nukunkin yksin ihan hyvin. Alussa oli ahdistava olo mutta nyt toiseen suuntaan. Ehtii tehdä omia juttuja enemmän. Tunnin puheluja kyllä soitellaan joka päivä (netissä : )

Ps. Nyt E sai yöllisen läksyjentekohepulin. Kävin lukemassa just englannin esseen aiheesta alkoholi :) 

Inspiraatiota etsimässä

Ajattelin ruveta etsimään taiteiluinspiraatiota ja selailin Pinterestiä, kollaaseja sekatekniikkaa tein viimeksi ja se oli kivaa. Muttei vielä taida olla aika. Tai nyt en jaksa, taidan mennä takaisin aamupäiväunille kun E lähti kouluun ihan pirteänä. 

On ollut tosi väsynyt nyt ja monia keskusteluja on käyty aiheesta. Surullista miten kovilla joutuu jo noin nuorena olemaan, kauhea stressi, liikaa koulutöitä ja huolellisesta kalenteriin suunnittelemisesta huolimatta ei tahdo voimat riittää tavoitteiden täyttämiseen. Tehtävien ja projektien tekemiseen, kokeisiin. On E.ssä sellaista perfektionistin piirrettä, jo alakoulussa se huomattiin ja olisi hyvä sille keskitielle pyrkiä, ettei kaikkien arvosanojen tarvitsisi olla kiitettäviä, vähempikin riittäisi. Sitten mennään ihan toiseen ääripäähän. 

Varaili itse ajan koulupsykologille jos sieltä saisi jotain neuvoja mitä ei ole itse tullut ajatelleeksi. Tai saa mieltä painavaa murhetta juteltua vieraalle ihmiselle. Ei tietenkään kaikkea ole kertonut, "te ette tiedä yhtään mitään" vaikka luulin että ollaan avoimia. Tietystihän nyt teini, nuori mies  ei kaikkea ikinä halua kertoa ja luonnollisestikin niin! Mutta ettei jättäisi koulua kesken.. Viime vuosi, eka lukiovuosi meni tosi hyvin (ysin keskiarvolla), mutta nyt on iso osa kursseista jäänyt kesken.. 

Tottakai saisi muutakin tehdä, en itsekää ole paljoa opiskellut enkä lukiota käynyt, saatikka muuten "hyvää koulutusta" saanut. Mutten sellaisia lähtökohtaisesti sellaisenaan arvosta. Ei  korkeasti koulutettu ole välttämättä viisas vaikkapa arkisissa asioissa, perheen kanssa, vaan koko elämä voi mennä uran perässä juoksemiseen ja vain siinä elämisessä. Ei tietenkään joka tapauksissa, mutta omalla kohdalla näin on toteutunut. 

Molemmat vanhempani ovat korkeasti koulutettuja eikä muihin asioihin jäänyt niin aikaa ja kiinnostusta. Jolla oli sitten aika ikäviä seurauksia jotka elävät mukana joka päivä. Oma lapsuuteni oli oikeastaan laitoksesta toiseen menemistä. Sairastanut olen kuusi vuotiaasta asti. "Poikkeukseelisen vaikean lapsuuden".

Peruskouluista kehotettiin vanhempia olemaan yhteydessä perheneuvoloihin, olin ahdistunut Suomeen muutosta, vanhempien vaikeasta pitkästä erosta mikä vei äidin mielisairaalaan. Ennen kuudenvuoden ikää olin muuttanut kuusi kertaa ja ollut kahdesti sairaalassa pitkän aikaa keuhkokuumeiden ja hinkuyskän takia, vanhemmat erosivat, ahdistuin, en puhunut, uskaltanut mennä kouluun. Eikä kukaan kotona huomannut tai kuunnellut.

Koulusta ohjattiin perheneuvolaan ja terapia aloitettiin (ei onnistunut, "äiti lopetti terapian hyödyttömänä") äiti Pääsi pois mielisairaalasta ja heti oli runsaasti tärkeämpää tekemistä kuin mun hoitoon sitoutuminen; uusi mies, työ, ammatti uusi perhe ja minä olin "se ongelma", niinkuin ilkeyttäni olisin sairastanut. "Äiti rajaa ongelmat Annaan, jos olisi toisenlainen ei ongelmia olisi" "ei halua puhua perheen muista asioista".

Sairaalaan vuodeksi. Olin "vakavasti häiriintynyt, regressiivinen, anorektinen ja mutistinen". Auroran sen jälkeen vanhemmat toivoivat Teinilään (lastenkoti), yrittivät lähettää Englantiin sukulaisille, terapia ei enää onnistunut, olin lopettanut puhumisen. Taas laitokseen, nuorisopsykiatrian päiväosastolle. 

Seuraavaksi oli paikka kokopäiväosastolle, sinne en enää mennyt. Kävin peruskoulun sairaalakoulussa ja yksityisopetuksessa ja sen jälkeen sain tehdä mitä lystäsin. Vanhemmat nosti kädet ylös. Menin töihin  16 vuotiaana, asuin hetken Englannissa isän perheen kanssa (en puhunut puoleen vuoteen) ja sieltä palattuani aloitin ns aikuisen elämäni. Ihan hajalla ja yksin. Vanhemmat eivät ole koskaan tukeneet, auttaneet tai olleet millään tavalla turvallisia tai huolehtivia. Suoraan sanottuna en voi kuvitella huonompia vanhempia! 

En syytä sairaudestani mutta syytän kohtuuttoman julmasta ja piittaamattomasti kohtelusta, turva ja tuki, kasvatus, kaikki sanahelinää. Osittain syytän heitä sairastumisestakin. Eivät ole edelleenkään kiinnostuneita kuulemaan. Enää en pyydäkään. Äiti on nykyään sairas mutten voi välittää, en tukea. Mitä ei ole saanut ei voi antaakaan. 

Mies, ensimmäinen lapsi. Kriisejä. Toinen liitto  ja toinen lapsi. Myrskyä ja kriisejä.

Tällä vuosituhannella tapasin J.n ja sen jälkeen on elämä vasta tullut normaaliksi. Ulkoisesti. Sairastanut olen jatkuvasti. Enemmän nyt kun on rauhallista. Myrsky on palannut sisälle huutamaan.

Mutta niin pitkä juttu tuli aiheesta "hyvä  koulutus". Mulla on ollut ainakin hyvä elämänkoulu ja ole muuten ylpeä tästä. Ihan hyvin voisin olla sillan alla tai mullan alla näillä menneillä, mitkä vaan edelleen vaivaavat. Ei ole hoitoa löytynyt.

Itse olen vähän koulutettu lähihoitaja (enkä jaksanut) enkö vaadi oleta toivo lapsen täyttävän omia "toteutumatta jääneitä" ammatteja. E on aina ollut tosi taitava matikassa ja psykologiassa tällä hetkellä. Mahdollisuuksia, mutta kyllä nuoretkin jo huomaavat surukseen ettei koulutuskaan välttämättä tuo varmaa työtä vaan kaiken eteen joutuu ponnistelemaan enemmän kuin koskaan. Jos saa edes sitä opiskelupaikkaa. Nuoretkin ovat jo ihan loppuun uupuneita.

Mutta jos E olisi onnellisempi opiskellessaan jotain muuta käytännön ammattia niin ihan hyvä, kunhan on tyytyväinen itse. Saa nyt punnita asioita. On aika "turhamainen", laittaa ja vaihtaa hiusmalleja ja on tosi tarkka ulkonäöstään ja vaatteista . Varaa aamulla pitkän ajan valmistautumista varten. Miehille vähän epätyypillisenkin paljon, mutta annan olla, arvostelematta. Kovan ahdistuksensa syytä olen miettinyt paljon tämänkin kautta. 

Mulla on ollut kamala aamu! Menin siinä yhden aikaan nukkumaan, nukahdin melkein heti. Juteltiin J.n kanssa, oli siellä työntouhussa ja kiipeämässä kohta tuulimyllyyn aloittelemaan tutkimusta jotta mikä mättää kun myllyt hajoavat yhtenään.. Lupasi että valvoo ja vastaa kun aamulla soitan (ennen seitsemää aamulla täällä kello on vajaa yksitoista illalla siellä) Nyt ei kuulunut mitään. Soitin 20 kertaa ja saman verran viestejä. Tuli paha mieli kun ei muistanut tai laittanut viestiä että käy nukkumaan. Olen kuitenkin huolissanikin kun roikkuu siellä myllyissä kymmenien metrien korkeudessa valjaissa roikkuen ja ties mitä tehden. Omat vaarallusuudet noissa. Eilen oli turvallisuuskoulutusta. Tuolla alueella on kalkkarokäärmeitä, tarantelloja ja isoja ampiaisia. Kuivaa preeria-aluetta.

Nyt ahdistaa kun ei vastaa. 

Vastasi lopulta. Ahdistuin ihan kohtuuttomasti kun ei vastannut vaikka oltiin soittoaika sovittu. Itkin tunnin ja otin rauhoittavaa (otan sitä päivällä ehkä kerran kahdessa kuussa) Nyt pitää nukkua pienet aamupäiväunet.

Niitä inspiraatioita siis : )

Järjen lämmittäijä

Kauniiden hetkien peittämä ahdistus.

Paha ja surullinen, ja illalla myöhemmin jopa melko sietämätönkin olo. Muta jotain mukavaa asiaa tehdessä on parempi olla, tuo värittäminen vie kivasti mennessään ja kynien rapina ja välittämisen äänikin on aika meditatiivista oikeestaan. Kuuntelin tv.tä samalla, musiikin kuuntelu voisi olla parempi. Aamulla väritin tuon yksityiskohtaisemman kuvan kertaistumalta ja tuon toisen yksinkertaisemmin illalla.

Ja sain ihanan kortin <3

Vähän kirjoitinkin. Nyt on vähän sellainen olo että näköjään pitää olla koko ajan jotain tekemässä mutta sen on oltava sellaista liikkuvaa, lukemaan jos alan, rentoudun niin paljon että silmät menee kiinni vaikka kuin haluaisin lukea!! Niin ärsyttävää. Luen sitten vaikka sivu kerrallaan. Haluaisin tuon Tiina Laitila Kälvemarkin Karkulahden lukea. Katselin ihanaa Rauhallisia hetkiä runo- ja vesivärimaalauksin kuvitettua kirjaa. 

Ilmeisesti on ymmärrettävä niin että käyn ylikierroksilla, ahdistaa enkä osaa olla tekemättä jotain, mutta tällä kotona, kovin kauas ulos ei ole nyt tullut mentyä. Mutta sitten kun pysähdyn ja koitan keskittyä, rentoudun liikaa. En huomaa vauhdissa väsymystä? Sitten yht äkkiä väsyttää ihan hirveästi.

Ahdistaa sekin kun J on nyt Amerikassa, työmatkalla, Teksasissa kaukana tarkalleen ottaen. On ollut tuolla jo viisi kertaa ehkä parin vuoden sisällä. Nytkin vähän kauemmin reissussa kuin yleensä, 10 päivää..

On projektipäällikkönä nyt jossain tuulivoimalaprojektissa, lähinnä nuo on ollut tutkimus- ja huoltokeikkoja ja niitä riittää. Vikoja löytyy aina uusia. Kello on tuolla kahdeksan tuntia vähemmän kuin täällä, silloin kun minä herään ja valvon menee J nukkumaan, ja kun mä menen nukkumaan on siellä iltapäivätyöt aluillaan. Ei siis hirveesti ehdi jutella puhelimessa. Nyt on tuntunut rankalta mulle. Aika menee hitaasti ja on outoa ja erilaista. 

Koitan nyt pitää itseni aktiivisena, mikä tarkoittaa nyt siis kirjoittelua, värittämistä ja muiden asioiden miettiminen ja suunnittelu. Ideoita tulee mutta yleensä ne ehtii torpata mielestä turhan nopeasti. Olisi kiva piirtää, maalata tai askarrella ihan alusta ja itse, mutta siihen ryhtyminen olisi vähän suuremman kynnyksen takana vielä. Olen välillä käynyt taidekaapeilla katsomassa että missä mitäkin on ja mitä sitä tuli tehtyä viime maalaamisinnon aikana. Kaapissa pysyvät.. Mietin että mitä järkeä olisi maalata vaikka kun aikaansaannos päätyisi kaappiin kasaan muiden joukkoon. Mutta onhan se tekeminen ihanaa. Vuosi sitten maalasin paljon, monta työtä lattioilla odottamassa, seuraavan kimppuun. Olen aika malttamaton enkä kovin pitkään jaksa yhteen tekemiseen, kuvaan tai muuhun, keskittyä. Kiva se vauhdikkuuskin pensseleiden ja värien kanssa. Tosi pienet tilat on taiteilua varten, mutta keittiössä huseeraan (paha kun niitä joutuu siivoamaan pois koko ajan)

Kerran ajattelin että maalaan koko seinän,ei paperin rajat tulisi heti vastaan.

Paperi ym kollaaseja on kiva kans tehdä. Repiä papereita ja liimailla uusiksi kuviksi.

Ainakin nuo nyt pyörii mielessä, hyvä ettei ihan tyhjää täynnä ole. Oman stressin aiheuttaa aikomus, ideat ja tekemisen tulemisen vaikeus. On niin Ku vanha moottori mikä ei millään käynnisty toimimaan oikeasti ja sit turhaudun. Sellaista kädenvääntöä.

Mutta nättejä juttuja tänään huonon olon lievitykseksi. Montaa draamaa taas, mutten tähän samaan nyt niitä.

Koukussa

Jäi Facebookin puolella positiivisuus haasteen pitäminen pariin päivään, ei sillä ettei niitä positiivisia ajatuksia ja pieniä arkisia hetkiä olisi joka päivä, arvokkaita joka kerta, mutta nyt on muuten ollut aika huolestuttavaa ja paljon aikaa päivästä jo parin päivän ajan on mennyt läheisen ihmisen huolten kanssa ja olen konkreettisesti ollut puhelimessa kiinni sen minkä olen ehtinyt. Puheluita ja viestejä tulee paljon. Akuutti tilanne.

J.n vanhemmilla on ollut perhekoti neljäkymmentä vuotta, nyt ovat lopettaneet kun viimeiset lapset ovat lähteneet kotoa ja vanhemmat jääneet eläkkeelle. J.llä on sisaruksia niin paljon ettei aina osaa laskea että kuinka monta. Tai millä tavalla laskettuna, lapsia, jo melkein aikuiseksi tulleita kun oli vasta pieni (osa lapsista oli huostaanotettu vasta teini-ikäisenäkin). Neljä J.tä nuorempaa, itsekseen asuvia ja aikuisia nyt kaikki. Vaikeaa on ollut kaikilla, eikä kukaan ihan täysin pärjäävä ole, kaksi asuu pysyvästi mielenterveyskuntoujien kodeissa. Lapsia on huostaanotettu. Puolisoja kuollut. Useiden biologiset vanhemmat ovat kuolleet ennen aikojaan, viinaan, huumeisiin, mielenterveysongelmiin. Useilla huostaanotetuilla, näillä J.n sisaruksilla, monia sairauksia, vanhempien raskausaikaisen viinanjuonnin aiheuttamana FAS-syndrooma. Mielenterveysongelmia, autismia. 

Surullista miten nopeasti asiat voivat kääntyä ihan sille huonoimmalle puolelle. Lapsi jätetty hakematta hoidosta katoamistemppuja, sekoilua. Valehtelua ja rahan pummaamista. Päihdeongelmaisia miehiä (yhdestä eronnut nyt toinen heti perään). Mies tärkeämpi omaa lasta.

Yhtäkkiä on lapsi sijoitettu, huumeseulat positiivisia, napit vastakkain lastensuojelun kanssa ja meille ja lapsen siskolle (jossa lapsi on nyt sijoitettuna) eri jutut, pussiin itsensä puhumista ja melkein täyttä tunteettomuutta ja epärealistisuutta, kieltoa. Valehtelua. "Kaikki on vastaan".

Olen yrittänyt kuunnella, jutella, kirjoittaa viestejä kannustaa, "menee kaikki ihan hyvin". Kaikki valuu kuin vesi kamelin selästä ja vastaukset on joka kerta erilaiset. Vähitellen tilanne on mennyt pahaksi, ensin sitä miettii epäilee ja sitten se on jo selvä asia, asiat olleet niin jo ties kuinka kauan. Raivo sääli ja suru. Enkä usko että kaikki menee ihan hyvin. Pelottaa ja huolestuttaa tuleva.

On surullista tietää ja ajatella neljä vuotiaan ihmettelevän missä äiti on. Onneksi saa alkuun olla tädillään, muttei tietoa kuinka kauan. Itse lupauduin olemaan taustajoukoissa jos tarvitsee apua. Ajatus viedä läheisen lapsi vastaanottolaitokseen on hirveä. Puhtaiden huumeseulojen odottaminenkin on pitkäpiimäistä hommaa. Nyt on kuukauden mittainen ensimmäinen sijoitus käynnissä.

Lastensuojelun sosiaalityöntekijä tulee soittamaan minulle ja J.lle erikseen tässä lähipäivinä. Ollaan ainoat läheiset joiden yhteystiedot halusi antaa kun kävi tänään juttelemassa lastensuojelussa. sosiaalityöntekijä oli ollut kuulemma "ärsyttävä ja ylimielinen". Sanoin että kannattaisi yrittää olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen. Ei se siinä vaiheessa kai enää onnistu kun on tuohon tilanteeseen joutunut. Meille avautuu usein (paitsi nyt on vaikea tietää mikä on totta ja mikä ei), ollaan käyty kaupasta jugurttia ja banaaneja kun poika on ollut kipeä ja kuumeessa, viety kuumeläkettä, käyty yhdessä kaupassa. Ollaan lainattu rahaa. Enää ei lainata.

Mitä sitä voi sanoa sosiaalityöntekijöille joilla on huostaanoton pyörät lähteneet pyörimään. Nyt jo alustava sijoitus tehty. Voiko sanoa mitä oikeasti ajattelee, että ei voi luottaa lapsen äitiin yhtään, enkä pidä sopivana huolehtimaan lapsestaan. Tässä kunnossa, aikaisemminkin niin ja näin. Rahaa ei ole eikä ruokaa kaapissa. Lapsi aina kipeä. Miten voisi sanoa että ihan hyvin niillä menee, oikein hienosti. Mikä tilanne. Molemmat vastaukset on huonoja. Huostaanotetun aikuisen lapsen huostaanotettavaksi tuleva lapsi.  

Ps. 

Katsoin illalla koneelta kaksi jaksoa uudesta "Koukussa"-sarjasta. Hyvin on teemaan sopiva nyt. Ihan katsottavan tuntuinen sarja.

Maanantai tiistai ja keskiviikko

Tiistai-illan ja keskiviikkopäivän terveiset (kirjoitin ensin että maanantai, no kuka näitä laskee)

Istuskelen täällä sohvalla ihan iltasella ja melko tavallisena muutenkin, en kirjoita yöllä enkä ole muutenkaan kovin kiihtynyt masentunut vihainen enkä ärtynyt. Pieni outo hammas-/ leukakolotus vaivaa mutta toivon että on ohimenevää. Ja leuasta johtuvaa. Purkan jauhaminen on loppunut lähes kokonaan seitsemänvuoden tauottamaan jauhamisen jälkeen. Tai sitten on ihan hammassärkyä : ( Voi olla että on reikää tehnyt sitten. Hammaslääkärissä käynnistä on kyllä aikaa liikaa!

Tänään oli hoitajalla käynti, aika oli yhdeltä enkä taas tapani mukaan osannut tehdä mitään järkevää. Pari tuntia menee äkkiä kun käyn suihkussa, meikkaan ja valitsen vaatteita (olen siis hidas ja hajamielinen ja juoksentelen edestakaisin : ) Heti panostusta kun on joku "meno", suurin osa elämästä menee kuitenkin kotona milloin missäkin rönttövaatteissa, villasukissa ja "viitassa" Palelen paljon ja pidän koko ajan selässä ja harteilla isoa huivia, jonka voi vetää kokonaan peitoksi jos siltä sattuu tuntumaan. Mukavuusvaatteet. Joskus voi pukea muutakin. Olen aikoinaan ollut aikamoinen vaatehullu ja riepuja on kertynyt iso kaapillinen. Töissä ollessa ja palkkaa nauttiessa meni vaatteisiin rahaa, nyt ei voi eikä tarvitsekaan ostaa. En pääse onneksi lihomaan niin samat vaatteet mahtuu pitkään. Ahdistuneena lopetan syömisen.

Hoitajalla siis. Otin mukaan niitä "vanhoja papereita" kirjekuoressa, mutta laukkuun taas jäivät. Viime kerralla oli toinen erä papereita mukana. Ei niitä ole suunniteltu, tai tarkoitus, yhdessä katsella ja käsitellä, mutta niihin liittyviin asioihin tietysti keskitytään aika paljon. Enemmänkin voisi. Kaipaisin sitä ehkä. Tuo hoitajalla käyminen ei ole kuitenkaan terapiaa, ja tapahtuu niin harvoin, käynti yleensä vain kerran kuukaudessa, ettei erityisen intensiiviseen työskentelyyn ole mahdollisuutta. Nyt asiat on aika pinnalla ja ylimääräisiä käyntejä voisin soitella ja varata jos siltä tuntuu.

Mutta nyt on tarkoitus keskittyä uudella yrityksellä siihen psykoanalyyttisen terapian saaminen. Olen miettinyt asiaa ja aion kääntyä vanhempieni puoleen terapian rahoittamisen tiimoilta. Olen miettinyt että onko kohtuutonta tai vaativaa pyytää niinkin suurta rahallista avustusta, mutten tällaista ajattelisi ellen tietäisi molemmilla olevan siihen mahdollisuutta jos tahtoa riittää. Vastauksesta ja lopputulemasta voin tehdä päätelmiä jokatapauksessa ja molemmissa vaihtoehdoissa siitä miten ajattelevat, ymmärtävät ja tietävät että olen nelikymppisenä työkyvytön. Pelottaa avun pyytäminen, mutta olen niin monenlaisiin pettymyksiin tottunut heidän tahoiltaan ettei kieltäytyminen yllätyksenä tulisi. Enkä ole koskaan mitään pyytänyt. Syyllisyyttä ja pelkoa sen sijaan tuntenut. Muistan papereita lukiessa ajattelevani että äidille tulee paha mieli (viimeisin yhteydenotto tuli kun äiti soitti js J sanoi etten halua puhua). Mutten syyllisyyttä tai itsekkyyttä tunne ajatuksesta että siirrän vastuun tästä hoidon toteutumisesta heille. Itselläni ei olisi mitään mahdollisuutta maksaa terapiaa enkä tukea siihen tosiaan enää saa.

Syyttää ei voi mutta vastuuta voi perätä. Ja minkä ovat taakseen jättäneet, edestään löytävät. Yleensä vanhemmat jossain vaiheessa auttavat lapsiaan. Aikuisiakin jos mahdollista. Sekin kuvaa ettei lapsillani ole isovanhempia. He, kuten minä aikoinaan, ovat jääneet aika täysin ilman minkäänlaista isovanhempisuhdetta, erityisesti poika on ollut aivan vieras ja kiinnostuksen ulkopuolella isovanhemmilleen. Isän puoleiset sukulaiset asuvat Turkissa joten yhteydenpito sinnekin on vähäistä, läheistä ja lämmintä tapahtuessaan. E.n isä asuu Suomessa ja on suureksi avuksi pojalleen, kustantaa lukioon liittyvät menot ja kalliimmat ostokset, puhelimen ja talvivaatteet nyt viimeksi. 

Vanhemmilla voi olla suosikkijärjestelmä lasten ja lastenlasten suhteen, varmasti se jollain tasolla on joka suvussa jossain kohtaa jollain tasolla, omassa ja lapsieni kohdalla se on toteutunut täydellisesti.

Molemmat vanhemmistani ovat paljon siskojeni apuna ja tukena lastenhoidossa ja muussa. Täältä tulee mustan lampaan terveiset siis. 

Omin keinoin on silti joka päivä rakennettava, hallittava itsensä ja päivänsä niin tasaisiksi kuin mahdollista. Se suru ja ikävä joka lapsuuden  asioista niin voimakas on ettet tämän ajan onni ja ilo pysty sitä aina voittamaan. Eikä sille mitään voi että ne mielessä pyörivät, se juuri kaikista ärsyttävintä on!

Juteltiin hoitajan kanssa tänään siitä että miten saisin surun pienemmäksi ja kauemmaksi tästä jokapäiväisestä mielestä. Ne on vanhoja asioita! Ei siinä auta kuin käydä ne läpi, tietää miten asiat on menneet, yrittää ymmärtää ja selittää ne mitä on tapahtunut ja vähitellen jättää lepoon ja asettaa omaan paikkaansa, peremmälle liian aktiivisesta mielestä. Vähän niin kuin terapiassa tehdään. Moni lähtee vasta terapiassa terapeutin kanssa käymään läpi tällaisia, nyt otin riskin ja kävin hommaan ihan itsekseni. Ei ihan helppoa muttei välttämättä pelkästään huonokaan. Tietämisestä saa "lihaa luiden ympärille" tietää mikä johtuu mistäkin ja miten mikäkin on mennyt milloinkin. Vielä en niitä osaa edes kunnolla jäsentää järkevästi mutta uskon että tarpeeksi tahkottuani asiat kypsyy. Ja sitten toivottavasti jää taakse.

On nämä tällaisia. Mutta nyt on aikaa miettiä ja aikaa muutenkin itselle, jospa nyt voisin keskittyä miettimään mitä haluan tehdä, mitä tietää ja mihin päiväni kuluttaa. Johonkin varmaan, en vielä tiedä mitä se voisi olla. Mutta nainen parhaassa iässä (toimintatetapeutin sanoin) varmaan jotain keksii. Suppeaksi on elämä nyt viime vuosina jäänyt, mutta eiköhän tämä tästä.

Illalla myöhemmin oli äänekästä keskustelua pojan kanssa.. Sill on ollut nyt pinna kireällä, on väsynyt ja stressaantunut koulusta ja kuulemma minustakin. Onneksi uskaltaa sen suoraan sanoa, yhtään en epäile etteikö olisi oikeassa, en itsekään itseni kaltaista jaksaisi. Masennus (ja vielä päälle kaikki muut sotkut ja diagnoosit) tekee varman itsekeskeiseksi; jatkuvaa valitusta ja jaksamattomuutta. En osaa keskittyä ja olen huonomuistinen, poissaolevaksi varmaan. Kun on paljon yksin jää sellainen omistaisikaan-vaihde helposti päälle. "Minä voin niin huonosti".. Se tulee ihan huomaamatta. Tajuan sen mutta siihen on vaikea vaikuttaa, ainakaan kokonaan. Ja varsinkin kun aina ajattelin että meillä on läheiset ja lämpimät välit perheessä. Ehkä enimmäkseen on? Kuuluu teinin huutaa ja kapinoida kotona mun mielestä. Jos siltä tuntuu. Missä muuallakaan, mieluummin kotona. Ja varmasti aiheita on. Hyvä että osaa sanoa vastaan. Tyttärelläkin oli tässä samassa iässä vaikeinta, uusi ja viimeinen (lapsena) murrosikä. Kyllä vanhemman pitää se kestää tai jos omat konstit ei riitä, hakea niitä muualta. Koulupsykologille ollaan nyt varaamassa aikaa.

Nyt olen kirjoittanut samaa tekstiä jo kaksi päivää. Aina tulee uutta asiaa, edellinen lause ja sana tuo seuraavan. Hyvä niin. Pahinta olisi jos ei ajatus liikkuisi.

Seuraavaan kertaan : )

Ps.

Hammas ei ole enää kipeä enkä ole purkkaa syönyt, arvasin että johtui leukaperistä tai muutoksesta suussa. Ihanaa ettei tule enää jatkuvaa myrkkyä, aloin miettimään että miten paljon (n 20 palaa nikotiinipurkkaa) myrkkyjä siitä saan, tosi huono olo tuli mitä pidempään tuota harrastin. Varmaan tuosta ei tarkasti edes tiedetä "mitään" mutta kemikaaleja ja muoveja monenlaisia, nikotiinin lisäksi.

Yöllisiä mietteitä

Yö taas, marraskuun eka. Muttei varmaan vika. Uneton yö. 

Millon tämä suru ja paha mieli väistyy? Loppuu tai edes taukoaisi enemmäksi aikaa. Tai olisi järkevä, aiheeseen tai tarkoitukseen sopiva. Surullinen asiasta minkä voisi tässä ja nyt ymmärtää ja pystyä vaikuttamaan siihen, selvittämään. Miksi ei niin monet iloiset, ihanat tavalliset hetket, päivät. Ihanat, oma perhe.

Miksi paha mieli ja paha olo. Miksi suru ja kipu ei suostu väistymään ja väsymään kaiken hyvän päältä. Eikö muka ole niin paljon hyvää joka korvaisi surua tuonutta ja kumoaisi kivun. Miten pohjattomasti sitä surua onkaan, ettei se hyvä mitä minulla on, riitä.

Tiedän että minulla on niin paljon hyvää tässä. Miksi se huono silti puskee päälle. Miksei sitä voi hiljentää. Korvaavilla kokemuksilla kartuttaa kivaa. Suru tekee hyvästä surua. Ja sen takia valvon.

 Tämä on ollut tavattoman surullinen päivä. Eilen oli minun syntymäpäivä ja se oli hyvä päivä. Yhdessäoloa rakkaiden kanssa koko päivän. Oli lämmin ja hyvä, iloinen olla. Niin hyvin kuin mahdollista. Ilman suurempia suruja. 

Yöllä oli silti paha mieli. Vuorokauden aikana olen itkenyt enemmän kuin mitä edes muistan. En itke juuri koskaan, vaikka syytä olisi yllin kyllin. Ja haluaisinkin, ja pitäisi ja olisi hyvä. Tuntuu omituiselta. Itken vaan sisäänpäin, salassa, itseltänikin, muilta ainakin. En ymmärrä avointa itkemistä, itselleni se on aivan vierasta. Kotonakin. Ajattelen sen olevan avoimuuden merkki. Itse en niin avoin ole. Joskus se on pelottavaakin, tunteettoman tuntuista. Itkemistä pahempi on jos ei voi vaikka haluaisikin.

Eilen illalla ennen nukkumaan käymistä silti näin tein ja tänään päivällä. Hakkasin samalla raastinraudalla tiskipöytää. Vituttaa että pitää olla niin huono olo vaikka kaikki on nyt ihan hyvin! Olisi ollut vaan silloin kun syytä oli. Ja sitä syytä oli paljon. Ne on niitä perus "silloin kun on keskellä vaikeaa elämäntilannetta on oltava vahva, eikä silloin ole varaa itse romahtaa". Tai. Eikä mitään kohtuutta. Kauan sitä kestikin.

Vituttaa tämäkin valitus mutta tulkoon ulos tämäkin vaikka vaikutan itsellenikin kiittämättömältä tyytymättömältä narisijalta. Narisen nämä tänne toivottavasti vähän vähemmäksi muualle sitten. 

On vaikea tottua nyt ajatukseen että olen eläkeläinen. On sitä odotettukin, pelätty ettei sitä saa kun niin kauan sanottiin "et sä eläkettä saa, olet liian nuori". Vielä tutkimusten jälkeisessä loppukeskustelussa lääkäri näin sanoi. Yritti vielä viimeisen kerran valaa toivoa ja uskoa niin kuin lääkäreiden aina pitää, tehdä kaikkensa. "Kunnian ja omantunnon kautta" (näin sanoi). Kahden viikon kuluttua postissa tulleessa lausunnossa luki "edellytykset pysyvään tuökyvyttömyyseläkkeeseen täyttyvät"

On se silti. Eläkkeellä voi tehdä töitä jos sitä ja tätä, eläkkeen voi laittaa vaikka hyllylle jos haluaa ihan täysipäiväisesti ja kokoaikaiseksi työskennellä. Mutta miten se, että saa eläkkeen, palauttaisi työkyvyn? Miten sillon saa eläkkeen jos epäillään että edellytyksiä työkykyyn olisi. Varmaan monissa tapauksissa, mutta itseni kautta nyt ajattelen siis vain. Itse en ainakaan usko nollan vertaa että ensinnäkään kykenisin työntekoon (ammattia josta jäin pois en enää edes saisi tehdä) ja jos niin mitä ja miten muka. Siksihän tässä eläkkeellä jo käytännössä ollaan.

Ja se että ollaan, on ihan todella järkyttävää! Ei kukaan halua nähdä itseään eläkeläisenä nelikymppisenä. Enkä niitä syitä mitkä tähän tilanteeseen on johtanut pysty oikein kunnolla ajattelemaan. Ilman että huudan ja hakkaan raastinrautaa käyräksi. 

Ehkä joskus hyväksyn asian.

Ps. Se DKT terapiahaastattelukin oli. Oikein mukava psykologi haastatteli. Asiat ei kuulostaneet yhtään sen huonommilta kuin paremmiltakaan terapian sisällöstä kuin mitä olin ajatellut. En erityisemmin tunne hoitomuotoa omakseni, itseasiassa kuulosti täysin minulle sopimattomaksi. Suurimmat (traumaperäiset syyt/oireet) tekijät jäävät "vähemmälle". Hyvähän se olisi opetella "ryhmässä olemista" (siihen se ensimmäinen vuosi menisi..), mutta en usko että palvelisi tarkoitustaan. Tietysti olisi hyvä olla joku paikka minne menee milloinkin tekemään jotain tiettyä asiaa, mutten usko että se silti riittää. 

Niin kuin kuvasin haastattelijalle, on suurin ongelma kärsimisen ylläpitäjäksi se, etten saa sitä sisäistä vanhaa, koko elämän vahvasti kertynyttä kenellekään kuulunutta pienen huutoa vaimenemaan (olin mutisti enkä ollenkaan kuultu tai tuettu) ja se vaan valittaa ja valittaa. Eikä se pyynnöstä vaikene (ns."älä ajattele vanhoja") Se pitää yllä jokaista oiretta, kehoa ylivirittyneessä paniikintunteessa ilman mitään hätää ja mieltä epävakaassa      asennossa. Ja uusi sana kuvaamaan; dissosisaatiohäiriö. Rakkaalla lapsella on monta nimeä..

Edellinen lääkärini psykiatrian polilla oli sitä mieltä että tarvitsen ehdottomasti syväluottaavamman psykoanalyyttisen terapian. Lääkäri oli mahtava paras lääkäri, terapiasuuntaus osittain vanhanaikaisessa huudossa tällä hetkellä, nyt ei ole tätä lääkäriä (eikä muutakaan polilla) eikä tämä terapiakaan ole mahdollinen (ei KELAn tukea). Mitä useampi lääkäri, sitä useampi mielipide. Useimmilla lääkäreillä ja terapiasuuntauksilla on selkeä tavoite; palauttaa potilaan työkyky. Ja sitähän tässä ei enää tehdä.

Ilmoittauduin kyllä tähän terapiaan josta haastattelussa kävin, jonotusaika puolesta vuodesta vuoteen. Luultavasti en osallistu.

Tänään mietin uudestaan tätä psykoanalyyttista terapiaa, omakustanteisesti. Maksaisi kuusisataa euroa kuukaudessa (kaksi kertaa viikossa käynti, kaksi tai kolme vuotta) Paljon rahaa mitä en itse, eikä miehenikään sairaan puolison kumppanina ja ylivelkaantuneena pystyisi ajatellakaan maksavansa. Mutta minulla on vanhemmat joilla olisi se varaa maksaa..

Nyt vaan mitataan sitä kiinnostuksen astetta. Itse en kumpaankaan tällä hetkellä halua olla missään tekemisissä enkä tulisi sitä itse pyytämäänkään. 

Olen kauan ajatellut etten pyydä vanhemmiltani mitään, en halua olla missään tekemisissä sen tähden mitä ovat antaneet minun kokea, sillon kun sairauden sydän on alkanut kasvamaan, eivätkä ole halunneet oman mukavuudenhalun takia hoidattaa minua määrätyllä tavalla. Ei käyttäneet määrätyssä terapiassa kun "ei ehtinyt" joten sairaalahoidot ja lastenkodin olivat helpompi vaihtoehto (jotkut vanhemmat ovat tietysti niin huonossa kunnossa että eivät pysty mitään tekemään, mutta jos molemmilla tahoillaan oli voimia ja kiinnostusta rakentaa uutta perhettä ja uriaan, molemmat hyvin koulutettuja ja työhön kykeneviä)

Niin heitteillejättö tuntuu lähimmältä kuvaamaan. 

Lähiviikkoina on määrä selvitä miten kiinnostus tässä vaiheessa näkyy.. Rahasta se ei nimittäin ole kiinni. Isäni vaimo jäi nyt vain vähän yli viisikymppisenä pois töistä "kotirouvaksi" jotta voi olla eläkkeellä olevan (terveen) isäni seurana kun aika käy hänellä pitkäksi yksin. Yhden ihmisen eläkkeellä pärjätäkseen Helsingissä hyvällä asuinalueella omakotitalossa asuminen ei mitään ilmaista puuhaa ole eikä ihan kansaneläkkeellä onnistu. Isäni oli johtava arkkitehti isossa yrityksessä.

Äitinikin oli sairaudestaan huolimatta työssä vanhuuseläkeikään asti. Siskoni sai juuri kymppitonnin ennakkoperintönä jotta pääsivät muuttamaan suurempaan asuntoon. 

Minä taas en ole saanut mitään muuta kuin pahan mielen. Mun lapsilla ei ole edes isovanhempia, ei kiinnostusta. Samat asetelmat jää voimaan aina, jos joku jää se jää. Pelottaa astua vaatimuksineen esille. En osaa arvata kumpi tulee olemaan vastaus, auttavat mua saamaan hoidon nyt mikä mulle kuuluu tai eivät. Se kertoo paljon. Ja tulee olemaan vastaus suuriin kysymyksiin. Luulen että se on nyt välttämätöntä.