tiistai 3. marraskuuta 2015

Maanantai tiistai ja keskiviikko

Tiistai-illan ja keskiviikkopäivän terveiset (kirjoitin ensin että maanantai, no kuka näitä laskee)

Istuskelen täällä sohvalla ihan iltasella ja melko tavallisena muutenkin, en kirjoita yöllä enkä ole muutenkaan kovin kiihtynyt masentunut vihainen enkä ärtynyt. Pieni outo hammas-/ leukakolotus vaivaa mutta toivon että on ohimenevää. Ja leuasta johtuvaa. Purkan jauhaminen on loppunut lähes kokonaan seitsemänvuoden tauottamaan jauhamisen jälkeen. Tai sitten on ihan hammassärkyä : ( Voi olla että on reikää tehnyt sitten. Hammaslääkärissä käynnistä on kyllä aikaa liikaa!

Tänään oli hoitajalla käynti, aika oli yhdeltä enkä taas tapani mukaan osannut tehdä mitään järkevää. Pari tuntia menee äkkiä kun käyn suihkussa, meikkaan ja valitsen vaatteita (olen siis hidas ja hajamielinen ja juoksentelen edestakaisin : ) Heti panostusta kun on joku "meno", suurin osa elämästä menee kuitenkin kotona milloin missäkin rönttövaatteissa, villasukissa ja "viitassa" Palelen paljon ja pidän koko ajan selässä ja harteilla isoa huivia, jonka voi vetää kokonaan peitoksi jos siltä sattuu tuntumaan. Mukavuusvaatteet. Joskus voi pukea muutakin. Olen aikoinaan ollut aikamoinen vaatehullu ja riepuja on kertynyt iso kaapillinen. Töissä ollessa ja palkkaa nauttiessa meni vaatteisiin rahaa, nyt ei voi eikä tarvitsekaan ostaa. En pääse onneksi lihomaan niin samat vaatteet mahtuu pitkään. Ahdistuneena lopetan syömisen.

Hoitajalla siis. Otin mukaan niitä "vanhoja papereita" kirjekuoressa, mutta laukkuun taas jäivät. Viime kerralla oli toinen erä papereita mukana. Ei niitä ole suunniteltu, tai tarkoitus, yhdessä katsella ja käsitellä, mutta niihin liittyviin asioihin tietysti keskitytään aika paljon. Enemmänkin voisi. Kaipaisin sitä ehkä. Tuo hoitajalla käyminen ei ole kuitenkaan terapiaa, ja tapahtuu niin harvoin, käynti yleensä vain kerran kuukaudessa, ettei erityisen intensiiviseen työskentelyyn ole mahdollisuutta. Nyt asiat on aika pinnalla ja ylimääräisiä käyntejä voisin soitella ja varata jos siltä tuntuu.

Mutta nyt on tarkoitus keskittyä uudella yrityksellä siihen psykoanalyyttisen terapian saaminen. Olen miettinyt asiaa ja aion kääntyä vanhempieni puoleen terapian rahoittamisen tiimoilta. Olen miettinyt että onko kohtuutonta tai vaativaa pyytää niinkin suurta rahallista avustusta, mutten tällaista ajattelisi ellen tietäisi molemmilla olevan siihen mahdollisuutta jos tahtoa riittää. Vastauksesta ja lopputulemasta voin tehdä päätelmiä jokatapauksessa ja molemmissa vaihtoehdoissa siitä miten ajattelevat, ymmärtävät ja tietävät että olen nelikymppisenä työkyvytön. Pelottaa avun pyytäminen, mutta olen niin monenlaisiin pettymyksiin tottunut heidän tahoiltaan ettei kieltäytyminen yllätyksenä tulisi. Enkä ole koskaan mitään pyytänyt. Syyllisyyttä ja pelkoa sen sijaan tuntenut. Muistan papereita lukiessa ajattelevani että äidille tulee paha mieli (viimeisin yhteydenotto tuli kun äiti soitti js J sanoi etten halua puhua). Mutten syyllisyyttä tai itsekkyyttä tunne ajatuksesta että siirrän vastuun tästä hoidon toteutumisesta heille. Itselläni ei olisi mitään mahdollisuutta maksaa terapiaa enkä tukea siihen tosiaan enää saa.

Syyttää ei voi mutta vastuuta voi perätä. Ja minkä ovat taakseen jättäneet, edestään löytävät. Yleensä vanhemmat jossain vaiheessa auttavat lapsiaan. Aikuisiakin jos mahdollista. Sekin kuvaa ettei lapsillani ole isovanhempia. He, kuten minä aikoinaan, ovat jääneet aika täysin ilman minkäänlaista isovanhempisuhdetta, erityisesti poika on ollut aivan vieras ja kiinnostuksen ulkopuolella isovanhemmilleen. Isän puoleiset sukulaiset asuvat Turkissa joten yhteydenpito sinnekin on vähäistä, läheistä ja lämmintä tapahtuessaan. E.n isä asuu Suomessa ja on suureksi avuksi pojalleen, kustantaa lukioon liittyvät menot ja kalliimmat ostokset, puhelimen ja talvivaatteet nyt viimeksi. 

Vanhemmilla voi olla suosikkijärjestelmä lasten ja lastenlasten suhteen, varmasti se jollain tasolla on joka suvussa jossain kohtaa jollain tasolla, omassa ja lapsieni kohdalla se on toteutunut täydellisesti.
Molemmat vanhemmistani ovat paljon siskojeni apuna ja tukena lastenhoidossa ja muussa. Täältä tulee mustan lampaan terveiset siis. 

Omin keinoin on silti joka päivä rakennettava, hallittava itsensä ja päivänsä niin tasaisiksi kuin mahdollista. Se suru ja ikävä joka lapsuuden  asioista niin voimakas on ettet tämän ajan onni ja ilo pysty sitä aina voittamaan. Eikä sille mitään voi että ne mielessä pyörivät, se juuri kaikista ärsyttävintä on!
Juteltiin hoitajan kanssa tänään siitä että miten saisin surun pienemmäksi ja kauemmaksi tästä jokapäiväisestä mielestä. Ne on vanhoja asioita! Ei siinä auta kuin käydä ne läpi, tietää miten asiat on menneet, yrittää ymmärtää ja selittää ne mitä on tapahtunut ja vähitellen jättää lepoon ja asettaa omaan paikkaansa, peremmälle liian aktiivisesta mielestä. Vähän niin kuin terapiassa tehdään. Moni lähtee vasta terapiassa terapeutin kanssa käymään läpi tällaisia, nyt otin riskin ja kävin hommaan ihan itsekseni. Ei ihan helppoa muttei välttämättä pelkästään huonokaan. Tietämisestä saa "lihaa luiden ympärille" tietää mikä johtuu mistäkin ja miten mikäkin on mennyt milloinkin. Vielä en niitä osaa edes kunnolla jäsentää järkevästi mutta uskon että tarpeeksi tahkottuani asiat kypsyy. Ja sitten toivottavasti jää taakse.

On nämä tällaisia. Mutta nyt on aikaa miettiä ja aikaa muutenkin itselle, jospa nyt voisin keskittyä miettimään mitä haluan tehdä, mitä tietää ja mihin päiväni kuluttaa. Johonkin varmaan, en vielä tiedä mitä se voisi olla. Mutta nainen parhaassa iässä (toimintatetapeutin sanoin) varmaan jotain keksii. Suppeaksi on elämä nyt viime vuosina jäänyt, mutta eiköhän tämä tästä.

Illalla myöhemmin oli äänekästä keskustelua pojan kanssa.. Sill on ollut nyt pinna kireällä, on väsynyt ja stressaantunut koulusta ja kuulemma minustakin. Onneksi uskaltaa sen suoraan sanoa, yhtään en epäile etteikö olisi oikeassa, en itsekään itseni kaltaista jaksaisi. Masennus (ja vielä päälle kaikki muut sotkut ja diagnoosit) tekee varman itsekeskeiseksi; jatkuvaa valitusta ja jaksamattomuutta. En osaa keskittyä ja olen huonomuistinen, poissaolevaksi varmaan. Kun on paljon yksin jää sellainen omistaisikaan-vaihde helposti päälle. "Minä voin niin huonosti".. Se tulee ihan huomaamatta. Tajuan sen mutta siihen on vaikea vaikuttaa, ainakaan kokonaan. Ja varsinkin kun aina ajattelin että meillä on läheiset ja lämpimät välit perheessä. Ehkä enimmäkseen on? Kuuluu teinin huutaa ja kapinoida kotona mun mielestä. Jos siltä tuntuu. Missä muuallakaan, mieluummin kotona. Ja varmasti aiheita on. Hyvä että osaa sanoa vastaan. Tyttärelläkin oli tässä samassa iässä vaikeinta, uusi ja viimeinen (lapsena) murrosikä. Kyllä vanhemman pitää se kestää tai jos omat konstit ei riitä, hakea niitä muualta. Koulupsykologille ollaan nyt varaamassa aikaa.

Nyt olen kirjoittanut samaa tekstiä jo kaksi päivää. Aina tulee uutta asiaa, edellinen lause ja sana tuo seuraavan. Hyvä niin. Pahinta olisi jos ei ajatus liikkuisi.

Seuraavaan kertaan : )

Ps.
Hammas ei ole enää kipeä enkä ole purkkaa syönyt, arvasin että johtui leukaperistä tai muutoksesta suussa. Ihanaa ettei tule enää jatkuvaa myrkkyä, aloin miettimään että miten paljon (n 20 palaa nikotiinipurkkaa) myrkkyjä siitä saan, tosi huono olo tuli mitä pidempään tuota harrastin. Varmaan tuosta ei tarkasti edes tiedetä "mitään" mutta kemikaaleja ja muoveja monenlaisia, nikotiinin lisäksi.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti