tiistai 25. syyskuuta 2012

Paska olo


Ei kuntoilusta näköjään aina tulekaan hyvä olo, pirteä mieli tai endorfiinipölly. Eilen illalla kävin spinningtunnilla. Koko päivän olin vaan möllöttänyt kotona, en ikinä käy missään (paitsi salilla), kaupassa käyminenkin tuntuu joskus isolta jutulta. Silti en ole väsynyt,haluaisin olla. Olen levoton ja vedän kierrosta täällä kotona, siivoan, häärään, järestelen, kuljen ylös alas, ryhdyn ja lopetan.. Ja kierros uudestaan. Kiire, ei mihinkään. Juoksen karkuun itseäni ja ajatuksiani. Ihan hyvinhän kaikki on, kotona on siistiä ja pyykit pestynä, ei tahroja keitiön kaapin ovissa. Laitan ruokaa, montaa lajia, hiilareilla perheelle ja ilman itselleni. Katan pöydän kauniiksi, neljää lajia ja yhteen sopivat astiat. Toimin kuin automaatti, teen vaan, pystyn, jaksan, suoritan, olen tomintakykyinen. Tympeää. Voisi kai olla muutakin elämään. Kuin kodinhoitajan rooli. Mutta mitä muut tekisin..

Käyn urheilemassa, tunnin liikuntapätkä ei tunnu missään. Olen pettynyt, jaksaisin enemmän. En saa vähäisestä liikkuimsesta enää hyvää oloa tai raukeaa rentoa väsymystä. Tunnin rääkkispinning saa hien pintaan ja hetkellisen hyvän olon jalkojen pyöriesä niin nopeasti kuin mahdollista. Päässä tykyttää ja syke nousee. Musiikki tuntuu hyvältä. Mutta äkkiä se on ohi. Suunnittelen seuraavaa kertaa, voisin olla silloin pari tuntia.

Illalla (urheilin kai liian myöhään, klo 19-20) sain kotona kauhean raivokohtauksen. Syy oli se, ettei J ottanut iltapalaksi esille laittamaani E.n köksäntunnilla leipomaa leipää. Huusin, että pilaa kaikkien päivän ja vie ilon ilmestymällä paikalle. Miksi ei voi tehdä ikinä mitään hyvää tuoda iloa ja hyvää mieltä muille. Möllöttää vaan telkkaria katsellen, puhumatta. Heittelin tavaroita seinään, halusin rikkoa puhelimeni. Tura kapistus minulle. Paha olo, en pysty lopettamana, rentoutumaan, lepäämään. Rintaa painaa ja paha mieli repii, samalla keho ei anna unta ja rauhaa olla vaan. Päässä vetää ja kiristää. Leukaperiä vetää ja haluaisin juosta ja riehua.. Syyllisys joka hekestä, pilaan kaiken ja teen muut surulliseksi. Syyllisyyden ja itseinhn paino istuu rinnan päällä ja tekee hetkestä vaikean jaksaa. Tyhjiä päiviä mitkä etsivät sisältöä, löytämättä sitä. Miten saan taas tämän päivän kulumaan?

Nukuin huonosti, tuntui kuin olisin nukkunut viiden minuutin pätkissä. Kaikki häiritsi ja herätti. Ajoin miehen sohvalle, hengityksen tuhina piti hereillä ja hermot pinnassa, korvatulpista huolimatta. Heräilin ja säpsähtelin vähän väliä, en tiennyt, olinko nukkunut vai en. Lepoa antavaa unta en ainakaan. Aamulla sama kireä olo, päässä veto, eteen päin. Silti en jaksa tehdä mitään. En tiedä mikä kiinnostaisi tai saisi jotain tekemään, yrittämään. En jaksa vastata puhelimeen. Jään kotiin ja unohdun tänne. Kohta saan olla yksin ja vajota omaan rauhaan ja ajatuksiin. Elleivät ne taas aja urhelemaa, hääräämään, siivoomaan.. Niin varmaan tekevät. En saa olla rauhassa itseltäni. Levätä.







maanantai 24. syyskuuta 2012














Että semmottii, vielä voisi muutaman kilon laihduttaa. Sitten kauppaan ostamaan vähän salaattia ja illalla spinningiin hikoilemaan. Silmissä pimene välillä, mutta ei nyt, vieläkin täysi olo viikonlopun mässyistä. Yök. Paino oli muuten yhden herkutteluillan jälkeen kilon enemmän kuin mitä se muuten nyt on ollut.
Mä en jaksa


En jaksaisi edes kirjoittaa, tuntuu turhalta, ei kukaan näitä edes lue. Itsekään en viitsi, tai halua. Typerää, turhaa, huonosti kirjoitettua, turhaa tekstiä turhista asioista. Mitä asioita tässä edes on. Mutta kirjoitan kuitenkin. Saan ajatuksia vähän ulos ja ehkä ne selkenevätkin siinä. Sanat ulos tulleessaan järjestävät asioita päässä. Mitenköhän sekaisin olisin, ellen kirjoittaisi?  En tiedä. Mutta kun kädet käyvät, tuntuu että jotain tulee ulos ja kevenen vähän. En jaksa puhua, en kirjoittaa, en tehdä mitään. Vain kirjoitan. Kirjoitan paljon, siihen tuntuu olevan ihan pakottava tarve, en osaa olla kirjoittamatta, vaikka samalla kun kirjoitan, inhoan sitä, mitä päästäni ja sormistani päästän ja haluaisin repiä ja hävittää. Käden liikkeen kautta jaksan vähän paremmin, kirjoitan, piirrän, maalaan kun saan niin paljon aikaisiksi.

Haluaisin vaan nukkua. Nukkuessa olen pehmeässä vuoteessa, tauolla elämästä. Ihana uneen vaipuminen ja raskas pitkä uni. Äsken nukuin päiväunet, menin lukemaan kirjaa, muttta nukahdin pari sivua luettuani. Ihme kyllä pystyn lukemaan ja muistankin melkein lukemani. En osaa lukea muualla kuin sängyssä ja silloin nukahdankin nopeasti, lukeminen etenee todella hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Siinäkin hyvä keino päästä hetkeksi pois omasta elämästä. Äsken vääntäydyin väkisin ylös, en tiedä mikä minut pakotti nousemaan ja heräämään. Vessaan taisin herätä. Näin myös aika ikävää unta, ahdistavaa, ja siitä on aina ihan hyvä herätä, vähän vähemmän ahdistavaan tähän päivään. Unen tunnelmat vaan jäävät herkästi elämään hereilläkin ja ovathan ne olemassa, ei niitäkän kokonaan karkuun pääse.

Unessa olin mökillä, lapsuuden rakkaassa kesäpaikassani. Kuvittelin olevani siellä kahdetaan poikani kanssa, piirsimme yhdessä ja odotin että saisin jäädä hetkeksi yksin, että poika lähtisi omiin juttuihinsa, kuin olisin odottanut hänen lähtevän kouluun, vaikkei se kesäpaikassa mahdollista olekaan, mutta jonnekin kuitenkin. Että saisin levätä.

Tarvitsen ajan olla yksin, en muuten jaksa. On vaikea jaksaa olla muiden kanssa, jopa oman perheen. En jaksa kuunnella enkä puhuakaan, välillä on vaikea edes seurata mitä muut puhuvat ja minulle kertovat. Usein haluan jäädä siitä sivuun. Minulla ei ole mitään kerrottavaa tai sanotttavaa. Olen hiljaa ja uppoutuneena omiin ajatuksiini,  tai pääni tyhjyyteen. Harvoin ajatuksetkaan ovat mitään hyviä, kevytä, piristäviä, iloisia. Yleensä pyörin syvissä vesissä, ajatukset satuttaa ja uuvutttaa. En jaksa niitä ajatella, haluan olla mieluuummin ajattelematta.

Unessa levonhetkellä paikalle tuli äitini, käveli mökin ovesta sisään niin kuin olisi koko ajan siellä ollut. Hetken ajattelin, että alkaisi ruoan laittoon ja söisimme yhdessä, olisi rauhallista, tavallista, turvallista, lämmintä, huolehtivaa, kaasulieden rauhallista huminaa tai halkoja uunissa. Hirveä riita alkoi kun enoni, jonka me  kaikki tiesimme kuolleen jo muutama vuosi sitten, ilmestyi paikalle kuin olisi siellä aina ollut. Siitä alkoi kamala riita. Paikalle oli yht äkkiä ilmestynyt koko suku, ihmiset joita mökillä yleensä oli paljon, mummo, ukki, äiti, miehensä, serkkuni.. Kokoonnuimme pihalle riitelemäään. Huusin omia asioitani, sairauttani, pahaa oloa, puolustauduin ja kerroin avusta jota saan ja johon olen oikeutettu. Äitin hyökkäsi kimppuuni, halveksivasti, huusi, löi, hieroi multaa kasvoihini. Eikä kukaan puuttunut siihen. Lapset olivat laiturilla ja olivat kuin eivät olisi mitään huomanneetkaan. Olo oli tukahtunut, olisin halunnut että joku olisi ollut puolellani, mutta kukaan ei ollut. Kaikki olivat hiljaa.

 Yritin soittaa miehelleni, ainoalle jolle puhun, unessa ja oikeassa elämässä. Puhelimeen vastasi joku muu, joka oli hetkessä luonani, mökissä. En saanut selvää, eikä minulle kerrotukaan, missä mieheni on, yritettiin, mutta siitä en saanut selvää tai ymmärtänyt. En saanut henkeä, kävin vuoteelle pitkäkseni, enkä saanut hengitettyä, en sisään en ulos, tunsin tukehtumisen tunteen. Jäin yksin, kaikki menivät pois ja tunsin itsekin vaipuvani pois. En jaksanut nousta ylös tai edes hengittää. Siihen uni loppui ja heräsin. Kipu ja yksinäinen olo mukana, se ei yleensä pois lähde, ei unessa eikä hereillä.

perjantai 14. syyskuuta 2012


Mä olen kasvanut kiinni niihin ajatuksiin joita toisillemme totuuksina hoettiin,
mä annoin niiden pitää aamut kaukana musta.

Ne sanoo mulle, tää on nyt sun todellisuus. Tää on nyt sitä, tässä kaikki tää on lopullisuus.
Tän ulkopuolella päivät valuvat hukkaan...

...Aggressio, päästä päästä irti jo, ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään.
Tää on hengen kuolio, ollut pitkään aikaan jo.
Täs on kaikki olemukseltaan väärää, haavekuva.
Hauras ja haavoittuva.
Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin tiivistynyt huokaus,

mun pitäis olla nyt tyyni ja rauhallinen, syvältä viisas.
Tunteelta harmoninen ja vauhtisokeana siltä hetkittäin näyttää.

...Aggressio, päästä päästä irti jo, ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään.
Tää on hengen kuolio, ollut pitkään aikaan jo.
Täs on kaikki olemukseltaan väärää, haavekuva.
Hauras ja haavoittuva.
Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin tiivistynyt huokaus.

...Aggressio, päästä päästä irti jo, ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään.
Tää on hengen kuolio, ollut pitkään aikaan jo.
Täs on kaikki olemukseltaan väärää..

...Aggressio, päästä päästä irti jo, ennen kuin se taittuu johonkin tyhmään.
Tää on hengen kuolio, ollut pitkään aikaan jo.
Täs on kaikki olemukseltaan väärää, haavekuva.
Hauras ja haavoittuva.
Enkä mä väitä enää olevani muuta kuin tiivistynyt huokaus.


Apulanta "Aggressio".


tiistai 11. syyskuuta 2012

Tänään täpinöissä


Eilen päivällä ja illalla olin oikeastaan koko ajan koneella, samoin tänään. Eilen loin uuden blogin kirjeenvaihtoharrastuksen ympärille, siellä kirjoittelen vaan mukavista (enimmäksen) harrastuksen ja kirjeystäviin liittyvistä asioista ja laitan kuvia kirjeistä, papereista ynnä muusta kivasta. Tein myös toisen Facebook-tilin kirjekavereille. Toivottavasti jaksan ylläpitää sivustoa. Harrastuksesta olen nyt niin innostunut, etten malta muuta oikein tehdäkään.. Kuvaan kirjeitä, paperita ja käsittelen (suttaan osoitteet pois), kirjoitan..

Piirtämäänkin tänään innostuin vähän, tein pienen luonnoksen, otin mallia yhdesä piirretystä postikortist. Harjoittelen mallista piirtämistä ja harjoitan kättä :) Haluaisin kovasti toteuttaa sen puun olohuoneen seinälle, ja kaikkia muitakin kivoja ideoita. Ideoita ideoita riittää <3


maanantai 10. syyskuuta 2012



Voi ahdistus


Mistään ei tule mitään. Ihan kuin olisi mustassa kuopassa mistä ei ylös pääse. Suljettuna laatikkoon ja ulospääsyä ei missään. Sätkin joka suuntaan, mutta olen kiinni enkä saa helpotusta. Näkymättömät narut vetää minua alas ja tekee olon sietämättömäksi, sitoo paikalleen niin ettei saa happea enkä pääse pois. Ei ole mitän edessä ei takana. Muuta kuin pahaa, vihaa ja synkkyyttä. Olen jäänyt vangiksi tähän kammottavaan oloon, vailla valon pilkahdusta. Pahoja muistoja, kipua ja yksinäisyyttä. Olen ihan turha, en jaksa. Pelkkää pahaa, raivoa ja aggressiivisuutta. Tukahdun tähän. Haluaisin rikkoa tarvaroita, katkoa sormia, kuhtua pois. Olen yksin mieleni sisällä, kukaan ei sinne näe enkä itse pääse sieltä pois. Haluan vaan hiljaisuuteen ja pehmeään lohtuun.





"Voices"

[Justin:]
Who is the master? Who is the slave?

[Madonna:]
Treat me like a curse
Then tell me I'm your saviour
I'm never with the stranger
I used to know so well
Waiting for your answer
Is a kind of torture
Could I grow accustomed to this kind of hell?

[Chorus:]
Are you walking the dog, 'cause that dog isn't new
Are you out of control, is that dog walking you
Haven't you had enough, now your time is up
Baby show me your hand
Voices start to ring in your head
Tell me what do they say
Distant echoes from another time
Start to creep in your brain
So you play madness like it's convenient
You do it so often that you start to believe it
You have demons so nobody can blame you
But who is the master and who is the slave?

First you say you love me
Then you wanna leave me
Then you say you're sorry
You play the game so well
I want your illusion
You're the greatest salesman
How could I refuse you
When you sold it to yourself

[Chorus]

 http://www.youtube.com/watch?v=COIUdFuSL0E&feature=related

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Uneton sununtaiaamuna


Miks mä en saa taaskaan nukutttua. En jaksa. Sain nukuttua ehkä vajaa viisi tuntia, yhden aikoihin käytiin nukkumaan ja heräsin jo kello 5.50. Ei kiva. Nukkumaan käydessä illalla olin vihainen kuin ampiainen, hermostunut ja teki mieli huutaa ( huusinkin) ja vieressä nukkuva tuhiseva Joonas ärsytti mua tosi paljon  ja ajoin sen sohvalle nukkumaan. Miksi pitää olla hermot näin pinnassa, niin ku joku vanne kiristäisi päätä ja kroppaa estäen rentoutuisen ja työntää eteenpäin menemään. Jauhan purkkaa naama irvessä, juoksen vessassa yhtenään, suunnittelen päivän liikuntoja (tekisi mieli lähteä heti lenkille tai aamuspinningiin), syömättä jättämisiä ja mieli vetää tekemään jatkuvasti, "mee,tee". Ajatuksia pursuaa, enkä vaan pääse rauhalliseen ja rentoutuneeseen olotilaan. Väsyttää, kyllästyttää, vituttaa, ärsyttää, ahdistaa. Ja kaikki pyörii niiden ympärillä. Saisipa nukutua. Hermostun ja hermostutan muut. Illalla en tuntenut väsymystä enkä nyt liian aikaisiin herätessäkään. Olisin halunnut jatkaa unia.

Syön ehkä liian vähän. Sekn varmaan vaikutaa. Painoa on pudonnut viime viikkojen aikana ehkä viitisen kiloa. Syön aika vähän; eilen aamulla lautasellisen puuroa ananaksen kanssa, vuohenjuustosalaatin (ilman leipää) ja illemmalla vähän lohta ja salaattia, "yöpalaksi" vielä purkillisen raejuustoa. Siinä ne. Nälkää ei paljon ole, välillä vatsa kurnii ja päässä huimaa ja silloin syön. Katselin kesällä otettuja rantakuvia ja hyi kamala mikä valkoinen, selluliittinen, läskimakkarainen valas olin (painoin silloin n 70 kg, hyh). Lisää on laihduttava, inhottaa mahamakkarat. Haluan olla kunnolla hoikka pieni ja kupruton. Tänä aamuna taas pomppasin vessassa käytyä vaa'alla, hyi, paino oli NOUSSUT kilon (63,5 kg)! Mitä, miksi. Lihottaako Lamictal sittenkin, syönkö liikaa, nouseko paino taas kamaliin korkeuksiin. En syö mitään. Haluan pienentyä. Suunnittelen tämän päivän liikuntoja ja heti tekisi mieli lähteä lenkille tai aamuspinningiin. Uimaan menoa ollaan suunnitelt täksi päiväksi Hennin kanssa, mutta ehkä pelkkä uiminen ei riitä tämän päivän liikunnaksi.


Kuinkas sitten kävikään.

Kello 19.47

On ollut aika touhukas ja kiva päivä oikeastaan kaikenkaikkiaan. Menin aamulla vielä nukkumaan vähäksi aikaa, nukahdin hetkeksi, mutta sellaista koiran unta se silti oli. Tyhjää parempi silti. Aamupalan ja koneella roikkumisen (ladattiin Spotify) jälkeen käytiin vähän ulkona kävelemässä, kaupassa ja laitoin ruoan valmiiksi iltaa varten (meksikolaista papupataa, koko annoksessa laskin olevan 551 kcal) ja maistoinkin vähän. Uimaan ei menty Hennin kanssa tänään ja niinpä menin spinning- ja ABS-tunnille (liikuntaa tänään 1 h 50 min kävelyineen). Energiaa tuntuu riittävän ja hyviä ideoita :) Välillä ärähtelen, mutta enimmäkseen aika positiivista. Kovin vähän olen vaan tänään syönyt (laskin että vaan vähän vajaa 700 kcal :/ ), vielä pitäisi koittaa jotain saada alas, liikuntaakin tullut niin paljon. Itseinho-olokin nostellut tänään päätään silloin ja tällöin.. Ei pidä vapaapäiviä. Mä olen taas pilannut koko viikonlopun itseni ympärilä pyörimisellä.


Loppuun pari inspiraatiokuvaa. Haluaisin tehdä tuollaisen puun olohuoneen seinään. Toivottavasti saisi aikaisiksi..



                                   http://www.ikea.com/fi/fi/catalog/products/90177061/
                                    Tollasella sit hyylyt.

                                Ihania purkkeja, tuostakin voisi saada maalausinspistä <3




perjantai 7. syyskuuta 2012





Tämän päivän lounasruoka näytti tältä;

Valmispakastepussi (Findus vai mikä se nyt oli..) Lämmin kreikkalainen salaatti (Kirsikka tomaatteja, pinaattia, oliiveja, fetaa, sipulia)
tuoretta basilikaa
jugurttikastiketta (Bulgarian jugurttia, sitruunan mehua, mausteita)
salaattia
tomaattia
pala ruisleipää juustolla (17%)







Kai sitä pitäisi sairaslomalaisena lähteä töihin. Eilen illalla selailin jo Mol.in sivuja (vaikka oma vakituinen työpaikka kaupungilla onkin, mutta niiihin hoitotöihin en susostuisi menemään mistään hinnasta...) Sellaista viestiä ja suoraa ihmettelyä "miten se nyt ei voi töihin mennä" on taas tullut yllin kyllin. Alkaa olla raha-asiat niin retuperällä että toivu tässä sitten mistään, kun kokoajan kurkkua kuristaa ja itkettää jatkuva rahan riittämisen huoli. Miehellä on pitkä koulutus ja ihan kohtuullinen palkka, mutta se ei riitä; asumismenot, opintolainat ja muut velat vie kaiken, joka penniä myöten. Mies on jo katsellut itselleen osa-aikaista työtä oman päivätyönsä lisäksi :( Hengissä tässä pysyy nippa nappa, mutta jos pitää ostaa vaikka lapselle vaatteita tai maksaa sähkölasku niin katastrofi!!! Miten näin voi toipua joskus sellaiseksi, ettei masentaisi, ahdistaisi. Tai elää näin vuodesta toiseeveitsi kurkullan, kuukauden pari sitä nyt seisoisi vaikka päällään. Itsellänikin on velkaa ja ulosotto kolkuttelee, mutta onneksi saan niin pientä kuntoututuea etteivät saa mitään, hah. Luottotietoja ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen.

Miten tässä voi antaa itselleen luvan ja aikaa toipua ja vahvista itseään. Olla tyytyväinen ja hyväskyä itsensä tällaisena kuin on ja hyväksyä tilanteen. Ymmärtämättömyys läheisten taholta on niin musertava. Töihin vaan "näytätkin niin pirteältä". Se ei näy miten rintaa puristaa ja olo on kuin veitsi kurkulla jatkuvasti. Rahattomuus,itsesyytökset, huoli ja ahdistus sulkee kotiin ja ajatuksetkin siitä mitä haluaisi tehdä, mikä vahvistaisi.



Lääkärin kanssa oli viime viikolla puhetta siitä, että vuoden alussa yritettäis aloittaa sitä terapiaa ja hakea tukea Kelalta. Sanoi, että sairaslomaa kirjoitettaan sitten vuodeksi kerrallaan kun terapian aloitan. Vielä en halua enkä koe olevani vielä niin vahva, että jaksaisi käsitellä vanhoja ja kipeitä asioita.. Tunnen siitä vähän (?) katkeruutta, ettei mulla ole ollut lapsena / nuorena mahdollisuutta kehittyä siihen suuntaan mihin olisin ehkä kyennyt ja mihin olisi ollut lahjoja. Mihinkään ei kannustettu. Myöhemmin kun olen asiaa "puhunut" äidille (kerran riidan keskellä, asiallinen keskustelu ei äidin kanssa onnistu. Muuten kuin häntä myötäilemällä) alusta asti pieleen menneestä koulunaloituksesta, syrjään jäämisetä, eristäytymisestä muihin lapsiin, ujo ja arka sivussa oleminen ja sitä kautta lintsaaminen jo ensimmäisistä luokista asti. Äitisanoi " sinun olisi pitänyt ottaa itse enemmän vastuuta koulusta" Siis kuusi vuotiaan!!? Mun mielestä alle lukioikäistä/peruskoulunsuorittanutta lasta ei voi velvoittaa "ottamaan itse (kokonaan) vastuta" kouluasioissa, vaan tarvitsee tukea, kannustusta, kiinnostusta asioistaan ja motivoinita.   

Olisin halunnut miettiä tarkemmin ja opiskella enemmän, nyt se tuntuu olevan myöhäistä. Sellaista työtä itä voisin tehdä, en halua ja mitä haluaisin, on käytännössä lähes mahdotonta.. En halua olla hoitaja, en jaksa sitä, en jaksa auttaa ja kuunnella muita koko elämäni. Olen sitä tehnyt jo ihan tarpeeksi, kymmeniä vuosia. Nyt on aika miettiä miä MINÄ haluan, vaikealta se tuntuu, mutta toivon sen vielä löytäväni. Yritän pitää toivoa yllä, vaikken tällä hetellä ole menossa minnkään. Kypsyttelen ja tasapainoilen.