Cathe

Mä en jaksa


En jaksaisi edes kirjoittaa, tuntuu turhalta, ei kukaan näitä edes lue. Itsekään en viitsi, tai halua. Typerää, turhaa, huonosti kirjoitettua, turhaa tekstiä turhista asioista. Mitä asioita tässä edes on. Mutta kirjoitan kuitenkin. Saan ajatuksia vähän ulos ja ehkä ne selkenevätkin siinä. Sanat ulos tulleessaan järjestävät asioita päässä. Mitenköhän sekaisin olisin, ellen kirjoittaisi?  En tiedä. Mutta kun kädet käyvät, tuntuu että jotain tulee ulos ja kevenen vähän. En jaksa puhua, en kirjoittaa, en tehdä mitään. Vain kirjoitan. Kirjoitan paljon, siihen tuntuu olevan ihan pakottava tarve, en osaa olla kirjoittamatta, vaikka samalla kun kirjoitan, inhoan sitä, mitä päästäni ja sormistani päästän ja haluaisin repiä ja hävittää. Käden liikkeen kautta jaksan vähän paremmin, kirjoitan, piirrän, maalaan kun saan niin paljon aikaisiksi.

Haluaisin vaan nukkua. Nukkuessa olen pehmeässä vuoteessa, tauolla elämästä. Ihana uneen vaipuminen ja raskas pitkä uni. Äsken nukuin päiväunet, menin lukemaan kirjaa, muttta nukahdin pari sivua luettuani. Ihme kyllä pystyn lukemaan ja muistankin melkein lukemani. En osaa lukea muualla kuin sängyssä ja silloin nukahdankin nopeasti, lukeminen etenee todella hitaasti, mutta etenee kuitenkin. Siinäkin hyvä keino päästä hetkeksi pois omasta elämästä. Äsken vääntäydyin väkisin ylös, en tiedä mikä minut pakotti nousemaan ja heräämään. Vessaan taisin herätä. Näin myös aika ikävää unta, ahdistavaa, ja siitä on aina ihan hyvä herätä, vähän vähemmän ahdistavaan tähän päivään. Unen tunnelmat vaan jäävät herkästi elämään hereilläkin ja ovathan ne olemassa, ei niitäkän kokonaan karkuun pääse.

Unessa olin mökillä, lapsuuden rakkaassa kesäpaikassani. Kuvittelin olevani siellä kahdetaan poikani kanssa, piirsimme yhdessä ja odotin että saisin jäädä hetkeksi yksin, että poika lähtisi omiin juttuihinsa, kuin olisin odottanut hänen lähtevän kouluun, vaikkei se kesäpaikassa mahdollista olekaan, mutta jonnekin kuitenkin. Että saisin levätä.

Tarvitsen ajan olla yksin, en muuten jaksa. On vaikea jaksaa olla muiden kanssa, jopa oman perheen. En jaksa kuunnella enkä puhuakaan, välillä on vaikea edes seurata mitä muut puhuvat ja minulle kertovat. Usein haluan jäädä siitä sivuun. Minulla ei ole mitään kerrottavaa tai sanotttavaa. Olen hiljaa ja uppoutuneena omiin ajatuksiini,  tai pääni tyhjyyteen. Harvoin ajatuksetkaan ovat mitään hyviä, kevytä, piristäviä, iloisia. Yleensä pyörin syvissä vesissä, ajatukset satuttaa ja uuvutttaa. En jaksa niitä ajatella, haluan olla mieluuummin ajattelematta.

Unessa levonhetkellä paikalle tuli äitini, käveli mökin ovesta sisään niin kuin olisi koko ajan siellä ollut. Hetken ajattelin, että alkaisi ruoan laittoon ja söisimme yhdessä, olisi rauhallista, tavallista, turvallista, lämmintä, huolehtivaa, kaasulieden rauhallista huminaa tai halkoja uunissa. Hirveä riita alkoi kun enoni, jonka me  kaikki tiesimme kuolleen jo muutama vuosi sitten, ilmestyi paikalle kuin olisi siellä aina ollut. Siitä alkoi kamala riita. Paikalle oli yht äkkiä ilmestynyt koko suku, ihmiset joita mökillä yleensä oli paljon, mummo, ukki, äiti, miehensä, serkkuni.. Kokoonnuimme pihalle riitelemäään. Huusin omia asioitani, sairauttani, pahaa oloa, puolustauduin ja kerroin avusta jota saan ja johon olen oikeutettu. Äitin hyökkäsi kimppuuni, halveksivasti, huusi, löi, hieroi multaa kasvoihini. Eikä kukaan puuttunut siihen. Lapset olivat laiturilla ja olivat kuin eivät olisi mitään huomanneetkaan. Olo oli tukahtunut, olisin halunnut että joku olisi ollut puolellani, mutta kukaan ei ollut. Kaikki olivat hiljaa.

 Yritin soittaa miehelleni, ainoalle jolle puhun, unessa ja oikeassa elämässä. Puhelimeen vastasi joku muu, joka oli hetkessä luonani, mökissä. En saanut selvää, eikä minulle kerrotukaan, missä mieheni on, yritettiin, mutta siitä en saanut selvää tai ymmärtänyt. En saanut henkeä, kävin vuoteelle pitkäkseni, enkä saanut hengitettyä, en sisään en ulos, tunsin tukehtumisen tunteen. Jäin yksin, kaikki menivät pois ja tunsin itsekin vaipuvani pois. En jaksanut nousta ylös tai edes hengittää. Siihen uni loppui ja heräsin. Kipu ja yksinäinen olo mukana, se ei yleensä pois lähde, ei unessa eikä hereillä.