valoisuus

Kaksi konetta myöhemmin, oman koneen näyttö; mennyttä. Lainakone pojalta; mennyttä (tai ainakin huollossa nyt)Nyt vanhan läppärin raato, näppäimistö toimii (ja tietysti se keskusyksikkö), kuva ei tule. Paisti kaapelilla liitettynä pikkutelkkariin. Vähän on kuin 90-luvulla, mutta pääsepä koneelle. Vaikka kivoja on olleet ne pari päivää kun en ole päässyt.. Olen saanut jopa tehtyä jotain. Olen lukenut kakis kirjaa, kirjoittanut pari kirjettä. Käynyt kirjstossa, kahvilla siskon kanssa (on pyytänyt että tavattais ehkä vuoden.. Nyt toteutui ja oli ihanaa Ensi viikolla uudestaan)

Ps. Hyvää siis kuuluu, terpaia kuviot alkavat olla terapeuttia vaille valmiit Keskiviikkona kävin tapaamassa erästä terapeuttia (liian kalsea enkä häntä valinnut..) joka uskoi että olisin itsekin lukenut psykologiaa kun puhun sillä tavalla ja käytän sellaista sanastoa. Psykologian maisterin, sosiaalityöntekijän ja psykoanalyytikon (yhden ihmisen siis:) suusta ihan kiva kuulla. Ei ole siis ihan hukkaan mennyt oma itseni analysointi, opettelu ja terapointi (vaikka joku kysyikin että "maksetaanko itsen analysoinnista hyvin" -joko tyhmä tai typerä-) Olen koko sairastamisajan keskittynyt kuitenkin enemmän rakentamaan kuin hajottamaan itseäni ja ympäristöäni. Siis niin kuin psykoloisesti.

Pitkään aikaan ei ole tuntunut näin tasapainoiselta ja melkein tavalliselta ja toiveikkaalta. Vaikka viime viikolla reunat paukkuivat ja näytöt lensivät, on kovalevy sentään kunnossa. Tässä parin päivän aikana on tullut muutamaan otteeseen sellainen ahaa-elämys, että mullahan on asiat oikeastaan aika hyvin..

9.9 on palaveri työhönpaluu jutuista, niistä kimpaannun silloin aikaisemmin (sillon kun se kone lensi..) kun lääkärin mielestä olen muka "fiksu ja filmaattinen ja kykeneväinen mihin vain" ja "todella vahva kun pystyt noin kovan mielenmyllerrkyksen kekellä käyttäytymään ja keskustelemaan normalisti (raivo ja paniikit reutoo mua aina tuolla lääkärikäynnillä, hikoilen, tärisen ja näplään hermostuneena mtä vaan, harhailen katsellani, mutta pidän sen hallinnassa, siellähän reudotte enkä lähde mukaan ) ja fiksusti ja hallitsemaan sen kaiken paniikin sisällä ja käytäydyn normaalisti". Se on kuulemma suurta vahvuutta.

Käynnin jälkeen ei siltä tuntunt eikä lääkärin tsemppaukseksi tarkoitetut sanat tuntuneet kuin kiusaamiselta ja vittuiluta, mutta nyt täytyy sanoa, että jonkinlaista toivottua ja odotettua vaikutusta on ollut. Toimin niin kuin neuvotaan. Ja paljon on lääkäreien työssä psykologia, usko näin kuin minä uskottelen sinua uskomaan. Psykiatriaa. Lääkkeistä ei puhuttu mitään .)

En kai kovin kaukana tämän erän selättämisestä. Alan vähän uskomaan niin.

sadepäivänä

välillä olen huomannut etten oikein edes muista mitä ruokia voisi tehdä, samat lajit toistuvat lyhyellä välillä, enkä oikein keksi ikinä mitään uutta. En ole mikään keittiöihminen, enkä oikein edes syöjä, syöminen unohtuukin usein ihan liian pitkiksi väleiksi, ja syön luultavasti jatkuvasti liian vähän. Mutta mieluummin liian vähän kuin liikaa. Niin päinhän se on jopa terveellisempääkin En ole koskaan ollut mikään ruoasta nautiskelija, syön elääkseni, en elä syödäkseni, vai miten se meni, ja syön lähinnä sen takia että pitää. Niin masentuneena kuin vähän vauhdikkampanakin syöminen helposti unhotuu. Perusterveellisesti syön, kasvispainotteisesti (kalaa pari kertaa viikossa), enkä noudata mitään kuureja. Samankokoisena olen pysynyt koko aikuisikäni (ja oikeastaan teini-iästäkin) Paino ei vaihtele edes liikunnan harrastamisen mukaan, mikä lienee ihan hyvä asia.

Nyt innostuin tekemään itse tomaattikeittoa :) Tosi mielikuviteuksellista mutten ollut tehnyt sitä ikinä ennen itse.. Isot miehet tarvitsevat vähän enemmän energiaa ja vatsantäytettä, joten tein lisäksi ihan uunileipiä (en välttele hiilihydraatteja :)

Emilillä oli pitkä päivä eilen. Lukio on alkanut ihan täydellä höngällä, päivät ovat seitsemän kahdeksan tuntisia ja läksyjä siihen päälle kahden kolmen tunnin tarpeiksi! On todella rankan tuntuista. Otti pitkän matikan ja fysiikan ja ne tietävät enemmän stressiä ja tekemistä. Matikka on jo nyt niin vaikeaa että ysin peruskoulumatikalla on tekemistä, eikä kaikkea saa edes ratkaistuksi. Onneksi perheestä löytyy puoliso joka osaa opettaa ja neuvoa. Huh!

Emilillä on kunnianhimo korkealla nyt, huolestuttaa jos ottaa lukion liian raskaasti ja uuvuttaa itsensä loppuun, nyt on kuitenkin koulua mennyt vasta viikkon.. Eilen tuli kirjastosta läpimärkänä rankkasateen alta, missä oli ollut tekemässä läksyjä kolme tuntia! Tähtää korkealle (on puhunut esikouluikäisestä asti että haluaa lääkäriksi tai arkkitehdiksi), mutta aika hurjalta tuntuu. Kaikki. Vaatimukset ja opiskelupaine. Ja omat vaatimukset itseään kohtaan. Eilen nukahti seitsemän aikaan illalla vaatteet päällä ja nukkui aamuun asti..

Itse voisin ottaa palasen ahkeruutta ja kovaa työskentelyä. Työelämässä se ei tällä hetkellä ole mahdollista, muttta muuten elämässä kyllä. Itseni kanssa. En silti valita, vaikka syytä olisi. Negatiivisuus syö, ja myy.

mistä löytyisi? jotain

päivänä eräänä & Orkidea

nyt maanantai aamuna katsotuna kovin kirkkaan näköistä silloin, nyt harmaata suttua ja vesisadetta ja sellaista edessä koko viikoksi ilmeisesti. Mutta ei haittaa. En ole säiden mukaan toimiva, huono tai hyvä mieli voi olla säällä kuin säällä. Enemmän edelleen motivoitumista tähän loman jälkeiseen elämään. Tai yritystä motivoitua yhtään mihinkään.

Viikonlopun tekemisinä siskon tytön synttärit ja eilinen purjehdusreissu, ehkä viimeinen tänä kesänä. Veneitä oli liikenteessä tosi paljon, eikä ihme, kun tänään katselee ulos. Eilen oli Suomenlinnassa puupurjeveneiden kokoontuminen, huomattiin tapahtuma liian myöhään, mutta ajateltiin, että nähtäisiin veneitä tuolla merellä. Ei nähty, tavallisia veneitä sitäkin enemmän. Oli aika tuulista, mutta ihan kivaa. Kuvia siitä myöhemmin. En voi olla laittamatta.

Tulevalla ja seuraavalla viikolla mielenkiintoisia ja jännittäviä menoja, isoja päätöksiä tulevan suhteen. Työhön ja sairaslomien jatkoon, ja terapiajuttuihin liittyviä päätöksiä ja näkemyksiä. Ehkä niiden jälkeen osaa taas katsoa paremmin eteenpäin.

Ankeutta vastaan ja eteenpäin. Vaikkei nyt ihan siltä tunnukaan.

Kuvia

1.  

inner peace

inner peace

Nyt kun on kesähelteet menneet ja syksyä ilmassa (syksyhän on aina ollut mun lempparivuodenaika, joten ei hätää. Kivaa vaan!) on aika miettiä jatkosuunnitelmia tälle arkiselle elämälle. Se määrä, minkä vietän yksin kotona päivässä, on aika masentava. Pojan ja miehen aktiivisen, tavallisen elämän seuraaminen ei sitä paremmaksi tee, vaan huomaan erakkoelämäni vaan paremmin niin. Mikä voisi olla tärkeämpää kuin oma perhe, mutta silti. Jos itse vaan makaa kotona kahdeksan tuntia päivässä, ei se ole terveellistä varmasti perheenjäsenillekään.

Toissapäivänä oli iso päivä; kävin kirjastossa (yksin) istuin kahvilassa kahvilla ja kiertelin kaupoissa. Ruokakaupassa ja kirppiksellä. Shoppailu ei enää oikein onnistu muualla, UUF.issa tuli pyörähdettyä ja löysin ihan kivan mustan Vilan kotelomekon (elokuun lopun mennon. Joka ei ole siis kuvissa) Kalliiden tavaroiden tai vaatteiden perään en ole ikinä ollut, ihan hyvä nykyisen tilanteen kannalta. Pienen eläkkeen siis.

Onhan noita kivoja asioita kuitenkin, vaikkei usein aamuisin siltä tunnukaan. Lukeminen ja kirjoittaminen leffojen katselun lisäksi on taas vähän enemmän kuvioissa kun ei tarvitse olla polkemassa rannalle koko ajan ja nyt:) Kaupassa käyminen on nyt kuitenkin jo päivän meno..

Terapeuttilistan (epätoivoinen) kahlaaminen on taas käynnistynyt. Eteenpäin sano elävävän mieli.

turhuutta

Kesä ohi, vettä sataa. Sinne meni. Ihan kiva vaan oikeastaan. Syksy on kiva ja rauhallinen, rauhallisempi. Ei tarvii niin tehdä mitäään. Saa olla yksin. Päivät rauhassa. Ei tarvii yrittää olla pirteä. Hetkeen.

Pojalla alkoi tänään lukio, aherrusta kolme vuotta, nopeasti mene sekin aika. Vastahan meni ekalle luokalle peruskouluun. Niin se aika vilahtaa. Siskon tyttö aloittaa huomenna koulutaipaleen.

Mulla  ei ole nyt mitään suunnitelmia, ei kiinnosta. Olisihan sitä jotain, jotain tylsiä juttuja mitä ennenkin. Niin kuin tämä. Turhaa, mutta niinkö se oli että kaikki on turhaa. Jotain kai pitää tehdä kun ei voi ihan tekemättäkään olla. Nyt voisi.

Syysmasennus seuraavana vuorossa siis. Yritän jatkaa turhien juttujen tekemistä. Kotitöiden lisäksi, jotta jotain tekisin. Muutakaan en nyt jaksa. Mennä töihin tai opiskella, jotta piristyisin. Just joo.

Kunhan nyt ei enempiä pilaisi.

kukkuu

Täällä taas viimeisemmät kuulumiset.
Vähän syyhyää sormet tännekin puolelle kirjoittamaan, mutta jahka näistä kesähelteistä päästään ja maltan siis olla kotona sen verran että saan enemmän tekstiä aikaan :)

Raikastus ois kiva

Raikastus ois kiva

Ukkosen ja sateen odotus tuntuu olevan tänään suosittu puheenaihe (netissä:), ja kyllä voin itsekin raikastavan sateen ja ukkosen odottajiin yhtyä. Pientä raikastusta tähän seisovaan trooppiseen ilmanlaatuun olisi ihan kiva saada. Kolmesti päivässä kylmässä suihkussa käyminen, jalat suihkutan niin kylmällä kuin vain suinkin kärsin, ja jonkin aikaa se viilentää oloa. Pää käy helteestä pehmeäkis, on hankala keskittyä lukemiseen ja jopa juttelemiseen ja yleensä olemiseen. Ihan kuin kunto olisi huonontunut tosi paljon..

Kunnon ylläpitämiseksi en ole tosin taas muutamaan viikkoon tehnyt yhtään mitään ja ruokailupuolikin on ollut sitä grillailua ja pizzalla käymistä. Helle turvottaa ja väsyttää.

Tänään pakkasin itseni Uutelan retkeä varten ja lähdin pyörällä polkemaan pitkästä aikaa. En ole tiennytkään että mulla on niin huono kunto! Hyvä kun jaksoin ajaa, poljin hiki hatussa Uutelaan, ja heti takaisin. Ukkonen jyrisi ja taivaalla oli mielestäni uhkaavan näköisiä pilviä, joten takaisin kotiin heti. Ukkosella oleilu vedessä tai puiden alla ei kuulu suosikkijuttuihin.. Turvallisesti kotona neljän seinän sisällä ukkosta on jännä seurata. Muuten ei.

Mutta eipä mitään ukkosta tullut. Tropiikki jatkuu. Huomenna yritän päästä uimaan, jos en ulos niin vaikka halliin sitten (voisi kyllä olla aika ankeaa..)
Söin sitten rannalle tekemäni eväät auringossa parvekkeella, mutta eipä siinä kärsinyt koviin montaa hetkeä sen enempää oleskella.

Outoa tämä kaupunkikesään totutelu nyt ;)


Enemmän juttuja taas toisella puolella. https://cathrinaz.blogspot.com

Hupsista

..hups,

en ole malttanut/muistanut/ehtinyt kirjoittaa tänne yli kuukauteen. Nyt kesällä toimii jostain syystä enemmän kuvallinen ilmaisu ja lyhyempi teksti, jota siis toisessa blogissa enemmän :)

http://cathrinaz.blogspot.fi/

reissu

Terveisiä Tallinnasta :)

Eilinen meni reissusta toipumiseen, ei sillä että krapulaa olisi ollut, vaan ikävästi ajottunut hammaslääkäriaika oli heti reissua seuraavana päivänä. Muttei se näin päin haitannut onneksi Tallinnan-reissua. Kivaa oli kaikinpuolin. Sääkin oli Helsingin harmaan tiuhkusateen jälkeen jopa ihan kesäinen, paljon lämpimämpi kuin täällä ja aurinko paistoi. Melkein kuin olisi etelässä ollut, enemmänkin kuin tuossa vastarannalla.

Viking Experssillä oltiin liikenteessä, vajaa kolme tuntia kesti lahden ylitys, ehdittiin syödä laivalla ja katsella kannella merta ja sitten oltiin perillä. Käveltiin jalat kipeiksi, mulla oli hetken aikaa korkokengät jalassa, halusin laittaa nuo, kun ei mulla yleensä ikinä ole niitä tilaisuutta pitää. Myöhemmin, Vanhan kaupungin mäen päällä kengät vaihtuivta ihan mataliin balleriinoihin. Mukulakivikaduilla oli aika koukeroista käveleminen, mutta niin sitä on hölmö ja kärsii :)

Reissua seuraavana yönä en nukkunut, tuleva hammaslääkäriaika jännitti ja parin viini lasillisen ja parin oluen jälkeen en nuku. Tai vaikka joisin vähemmän tai enemmän, en nuku. En tiedä mikä siinä on, mutta menen kai jotenkin ylikieroksille sitten.. Väärin päin kai, mitä normaalisti käy.

Pidempäänkin olisi reissussa viihtynyt, nopeasti päivä meni ja haikea olo jäi. Silloin kun on mukavaa, menee aina ihan liian nopeasti. Reissussa ei kauppoja kierrelty muuten kuin että Henni ja Emil (kai sitä voi nimilläkin kirjoittaa kun kuvilla ja kasvoillakin kirjoitan:) kävivät ostamassa aurinkolasit ja Henni laukun itselleen niistä sataman kojuista. Kovasti siellä yritetään kaupata kaikenlaista, aivan kuin etelässä basaareissa, ei tehnyt mieli mitään katsellakaan, kun heti tuntui että pitäisi jotain ostaa, mutten tosiaan koskaan reissuilla tee ostoksia. Jos jotain tarvii (on varaa ostella muuta kuin välttämättömät) niin sitä saa täältä kotimaastakin (eikä Tallinassa mitään sen edullisempaa ole kuin täälläkään, tai en tiedä kun en katsellut:)

Eilinen hammaslääkäri oli kamala.. Joulun aikoihin alaposkihampaasta halkesi syödessä pala, kävin sen korjauttamassa päivystyksessä kerran; irtosi, menin toiste; pysyi tähän asti. Eilen olisi ollut tarkoitus laittaa pysyvä paikka, mutta hammas meinattiin poistaa. En antanut. Väiteltiin kymmenen minuuttia -ainakin- hammaslääkärin kanssa ja paikkasi lopulta hampaan vaikka sanoi, ettei se tule kestämään. Nyt on sitten toinen hoitopaikka, ja pelkään koko ajan että se irtoaa. Sitten kun irtoaa, tietää se hampaan poistoa :( En ole -ihme kyllä- hammaslääkäripelkoinen, mutta pelkään hampaatonta suuta. Hammaslääkäri tietysti suositteli titaanihammasta (sellainen ruuvi leukaluuhun mhin tulee "tekohammas" päälle) mutta hintaa on pari tonnia.. :O Joopa joo.

Mutta se siitä.

Huomenna perjantaina alkaa Joonaksen loma, kaksi viikkoa, ja heinäkuun lopussa toiset kaksi viikkoa. Lauantaina tai sunnutaina olisi tarkoitus lähteä mökkeilemään, mutta säät näyttää aika surullisilta, nippa nappa yli kymmenen asteen päivällä. En silti haluaisi olla menemättä mökille, mutta lämmintä vaatetta saa pakata mukaan, toppatakkikaan ei varmasti siinä ihan rannassa ole liikaa. Vuosi sitten mökkeillessä meillä oli ihan yhtä huono onni.

Ps. Emil sai tänään kuulla että sai paikan Vuosaaren lukioon, kakkostoive siis. Laski koulujen sisäänotto-keskiarvorajat, pisteistä puuttui 0,07 että olisi pässyt ykköstoivekouluuun. 8,6 keskiarvolla on hassu mennä 7 keskiarvon lukioon. Jos peruutuspaikoja tulee, voi paikka Herttoniemeen olla vielä mahdollinen. Mutta hyvä tuokin ja näinkin.

(Kuvia)

vesi

..puhdistaa tunteitamme

“Veteen sisältyy niin paljon. Sillä on monia ihmeellisiä ominaisuuksia ja piirteitä, jotka eivät lakkaa hämmästyttämästä ihmisiä.
Vesi liittyy voimallisesti tunteisiimme, jotka ovat ihmiskunnan suuri oppiläksy. Vesimatka onkin myös matka tunteittemme kemiaan, tuohon haasteelliseen ja samalla palkitsevaan maailmaan, jolla on niin paljon annettavaa meille kaikille. Vesimolekyylit ovat vertauskuvallisesti tarkasteltuna emotionaalisia molekyylejämme. Ei tarvitse kuin tutkia omaa elämäänsä huomatakseen, miten merkitsevä osa tunteillamme on kokonaisolemuksessamme.
Vesi voi monin eri tavoin puhdistaa ja parantaa tunteitamme sekä avata samalla portin tiedostamattoman mielen valtavaan voimaan. Vesielementti on hyvin tärkeä omien luonnollisten intuitiivisten ja psyykkisten kykyjen lisääjänä. Usein voidaan huomata, että hyvin herkillä, intuitiivisilla tai psyykkisillä ihmisillä on varsin paljon nestettä kehossaan, tavanomaista kosteampi iho tai hyvin vetiset, melkeinpä kiiltävät, lasimaiset silmät.
Emootiot kastelevat kokemuksiemme maaperän ja myös auttavat tallentamaan niitä muistiimme. Kyyneleet ovat osa tunneilmaisuamme, ja niistä on löydetty parisataa valkuaisainetta, rasvaa, huomattava määrä erilaisia hormoneja ja monia muitakin aineita. Ne eivät siis ole “pelkkää” vettä ja niiden kemiaan käytkeytyy luultavasti vielä monia asioita. On esimerkiksi väitetty, että surun ja ilon kyynelillä on erilainen koostumus.”



Tällainen osui silmiini tänään Hidasta elämää-ryhmästä Facebookissa ja piti ihan laittaa tänne blogiin muistoksi, muuten katoaa uuden uutisvirran alta jonnekin kauas pois. Ei silti että tuo yllättävää tai uutta tietoa mitenkään olisi, kyllä kai monilla vesi on rentouttava ja rauhoittava elementti, ihan elämän perustakin, mutta näin se konkretisoituu ja uuttakin tuossa on.

Vesi on minulle ihan äärimmäisen tärkeä elementti, ehkä tärkein ja läheisin, rentouttavin. Mun pitää päästä joka päivä meren läheisyyteen, rannalle, se merituuli tuntuu hyvältä ahdistuneeseen oloon, aivan kuin huutelisi oloa jollain tavalla, puhdistaisi. Veden liplatus ja kimmellys tyynellä säällä, myrsykävä meri on vaikuttava ja lumoava myös. Parasta on herätä aamulla mökillä ja nähdä heti jo vuoteesta järvi. Vanhojen suurten koivujen ja leppien oksat ja lehdet kurottuu järven päälle ja se veden liike. Se rentouttaa ja kantaa. Tyynellä järvenpinta on kaunis kuin silkkiä. Aina erilainen, muuttuvainen. Yöllä järven yllä lentelevät lepakot, yölintujen haikeat huudot. Iltasoutelut melkein aavemaisen rauhallisen ja liikkumattoman järven pinnalla.

Toisaalta pelkään liikkua vesillä veneillen. Uimisesta kyllä tykkään. Pienellä veneellä tyynellä säällä veneily vähemmän kuin isoilla laivoilla. Siellä en nauti merestä. Luulen, että siinä astuu kuvaan ahtaanpaikan kammoni, ja itsensä hallitsemattomuuden tunne, et pääse laivasta pois vaikka mikä olisi. Kerran olin tyttäreni kanssa ruotisnristeilyllä, takaisin tullessa myrskyä riitti, laiva keinui  ja siitä jäi kammo ja pelko. Mietin ehkä liikaa mitä kaikkea voisi tapahtua, laiva voisi kaatua, sinne voisi jäädä vangiksi, vesitaskuun. Mietin sitäkin, miten luonnonvoimat ovat paljon mahtavammat kuin ihmisen voimat tai ihmisen keksimien laitteiden, kulkuneuvojen ja muiden suunnistuslaitteiden tieto tai taito, ja mitä merellä voi olla tuotavana. Sen suuruus ja voima ovat niin käsittämättömiä, että se tuntuu hienoudessaan jo pelottavaltakin.

En osaa valita tykkäänkö enemmän järvestä vai merestä, molemmilla on puolensa, järvi on kuitenkin paljon tutumpi, Savossa järven rannalla kaikki lapsuuden kesät vietettyäni, ja suuren osan niistä kesäpäivistä vedessä uiden ja leikkien, järvessä. Lapsena ja nuorena loputon ralli saunan ja järven välillä. Vieläkin. Minusta on kuva missä istua napotan alle yksi vuotiaana siinä mökkirannan uimarannassa, ei ihme että siellä niin hyvin viihdyn edelleen.

Osan lapsuuttasuin Englannissa, Etelä- Englannissa, pienellä saarella, missä ison meren vaikutus tuntui joka paikassa, säässä, ilman kosteudessa, tuoksussa, äänessä. Valtameri näkyi ja kuului joka paikkaan. Viime vuosina en ole käynyt kuin kerran Englannissa, mutta kaipuu sinne on, tykkään aina tarinoista, elokuvista ja kirjoista, jotka sijoittuvat Englantiin ja etenkin meren läheisyyteen.

Tekstissä luki, että hyvin herkillä, intuitiivisilla ja psyykkisillä ihmisillä on paljon vettä kehossaan. Psyykensairauksiin käytettävät lääkkeet toki keräävät kehoon nestettä, mutta luulen ettei tässä tarkoitettu sitä. Itselläni on usein vetistävä ja kiiltävät silmät, ja hikoilen paljon, käteni ovat aina nihkeät. Myös kyyneleet ovat nestettä, mutta ne pidän lähes aina sisälläni. Huono asia. En koskaan ymmärrä sitä, kun pelätään ja varotaan itkemästä, itse toivoisin osaavani tehdä sitä enemmän. Syytä olisi.

Toivoisin saavani olla enemmän liikuvan välkehtiävän veden äärellä, tai humisevan luonnon keskellä, niissä on muuten mielestäni aika paljon samaa, rehevässä tuulessa huojuvassa lehtimetsässä kuin meressä tai järvessä. Mun jokapäiväisiin toimiini onkin viime aikoina sisältynyt pyöräily rantoja pitkin ja metsässä. Molemmissa tuuli. Ja yleensä näitä joka päivä tarvitsen. Onneksi niitä läheltä löytyy.



Kylli Kukk & Erkki Lehtiranta : VESI – Elämän sanansaattaja, (Shantia Oy, 2012)

itselle

.. oivalluksen murusia

Lisää täällä

Aurinkoista päivää!

mitta täynnä

Koko väestöä tarkasteltaessa nuorten masennus ei ole lisääntynyt 2000-luvulla. Kun tarkastelukulmaa tiivistetään, silloin esiin nousevat koulutus-, ammatti- ja tulotaustaltaan huonompiosaisten perheiden nuoret, joilla masennusta on entistä enemmän.

Tällainen osui tänään silmiin ja laittoi heti ajattelemaan, ihan omakohtaisen kokemuksen saattelemana tietenkin, kuinkas muutenkaan. Usein joko kuvitelen monien asioiden liippaavan läheltä, tai sitten vaan olen niin monessa mudassa pyöritelty, että itselläni on kokemusta aiheeseen liittyen, enkä vain kuvittele niin. Aika yllättävää sinänsä, että ollaanko tuo tosiaan nyt vasta keksitty, että ai, huono-osaisempien perheissä on enemmän masennukseen sairatuvia nuoria tai lapsia. Ja aikuisia sitten myös, ennen ja jälkeen. Onhan se nyt aika selvää, että masentaa jos on työttömyyttä, köyhyyttä ja muuta huono-osaisuutta. Ketäpä sellainen ei masentaisi, jos jokapäiväisen toimeentulon, ruoan ja asumisen ja muiden välttämättömen  hengissäpysymistä vaativien asioiden hankkiminen ja turvaaminen on ylivoimaisen vaikeaa..

 Itse elän sitä joka päivä. Vaikka on mies, jolla on ammatti ja palkka, ja meillä on asunto ja ruokaa kaapissa. Itse olen eläkkeellä, joka katkeaa joka vuosi ainakin kerran ja se tuo omat haasteet toimeentuloon velkakierteineen.Vuokria jää maksamatta, ulosotto ja peritätoimistot muistavat joka viikko, molempia, eikä rahaa jää asumis- ja välttämättömien opinto- ja asuntolainojen maksamisen jälkeen vähemmän kuin jos kumpikaan ei tekisi mitään. Jäisi ehkä plussan puolellekin. Autosta luovutaan kesän jälkeen jotta terapiaan pääsyni helpottuisi. Jos kumpikaan ei kävisi töissä, saisin senkin ilmaiseksi. Auton arvo on ehkä viisi sataa euroa. Yhdeksänkymmentäluvun nissan, mutta käyttö maksaa. Kuka ostaisi?;)

Olen aikoinaan, siis kahdeksantoista vuotiaana kotoa pois muutettuani mennyt heti töihin ja opetellut tulemaan toimeen, ja käymään töissä, siihen asti kunnes sain lapseni ja jäin yksinhuoltajaksi. Elin sillä vähimmäistoimeentulolla siihen aikaan ihan kohtalaisesti, ei silloin ollut puutetta mistään, en ole tottunut kalliisiin asioihin tai himoinnut tuhlailevaa elämäntapaa ja elin ihan tavallista elämää silloin, mielestäni. Kun rahat riittivät ruokaan ja asumiseen en kokenut että minulta tai lapsiltani mitään olisi puuttunut. Ja sain varmaan pärjäämisestä voimaa, onnistuin, pärjättiin, ja siihen aikaan, parikymmentä vuotta sitten oli helpompi pärjätäkin. Vähemmällä.

Mikä on sitä huonompiosaisuutta nuorissa sitten? Sekö ettei ole älypuhelinta tai kalliita vaatteita, ei käy pitkillä ulkomaanmatkoilla monta kertaa vuodessa? Asu kalliilla asuinaluella? Harrasta kalliita harrastuksia. Vanhemmat eivät ole koskaan läsnä, vaan hankkimassa rahaa sitä varten, että sitä hyväosaisten elämäntapaa olisi varaa ylläpitää. Vaikka se elämä tapahtuisikin sitten vain töissä. Lapset syö mikroruokaa, tai sushi-baarissa.. Niin kauan kun niitä töitä riittää, ja sitten kun ei riitä, masennutaan, tai jos riittää, uuvutaan ja poltetaan loppuun itsensä ja muut siinä mukana.

Tai se, että asuu vähän vähemmä suositulla asuinalueella, rauhallisella mutta kuulemma huonomaineisella asuinalueella (täällä kun on paljon maahanmuuttajia ja muuta rupusakkia), perheessä on vanha ja kulunut auto (vaikka perheen ainoalla työssäkäyvällä on yliopistotutkinto ja koulutusta vastaavaa työtä) ei käy ihan ykköskoulua, tai vanhemmat ovat eronneet. Jommalla kummalla vanhemmista ehkä mielenterveysongelmia. Rahat riittävät juuri ruokaan ja vaatteisiin kirpputoreilta. Mutta äiti on aina kotona, laittamassa ruokaa, juodaan kahvit aina yhdessä iltapäivällä. Kuuntelen. Pojan keskiarvo päättötodistuskessa oli yhdeksän.
Niin kumpi sitten on huono-osainen?

Mielenterveyspalvelut alaikäisille ovat Suomessa maksuttomia, joten perheen sosioekonominen tilanne ei estä sitä, etteikö nuori voi saada apua masennukseensa. Vaikeus onkin ehkä se, että jos vanhemmilla on omia ongelmia, silloin voimia ei välttämättä riitä lapsen tukemiseen.

Mutta asia voi olla toisinpäinkin, että vanhemmat ovat niin niin sanottuja hyvin menestyneitä, kunnianhimoisia ja itsestään niin voimakkaasti kiinnostuneita, että lapsi jää huomiotta. Henkisesti. Ja kun asiat ovat päällisin puolin kunnossa, on koti, vaatetta, matkoja, ruokaa, ei kukaan kiinnitä huomiota vaikka lapsi voisi kuinka huonosti. Ja lopulta täysin sulkeutunut. Ei sellaista huomaa.
Itse olen sellainen aikuinen nuori ja lapsi, ollut. Helposti, jos vanhemmat ovat kovin määrätietoisia ja vaativia, kunnianhimoisia itseään ja omia saavutuksiaan kohtaan, voi heille olla järkytys, jos kaikki ei menekään niin kuin he haluaisivat tai miten olivat ajatelleet asioiden menevän. Heidän ehdoillaan. En minä tällaista halunnut. Hankalan vittumaisen kakaran, omituisen ja puhumattoman. Hittoako tässä mihinkään sosiaaliämmien haukuttaviksi mennä. Minä tiedän, olen sentään helvetti maisteri. Ja seuraava suomen presidentti. Helvetti kun se ei puhu, raapii vaan paperia (piirtää ja kirjoitaa) eikä tee niin kuin käsketään. Ei ihmekkään että tässä hulluksi tulee ja joutuu hesperiaan vähänväliä kun on tommonen itsekäs kakara.

 Tärkeätä on muistaa sekin, että lapset ja nuoret tuntevat aina syyllisyyttä, jos omille vanhemmille sattuu ikäviä asioita ja vanhemmat voivat pahoin. He eivät oikeasti ole syyllisiä siihen, jos vanhempi menettää työnsä, on kuormittunut tai sairastuu, Riittakerttu Kaltiala-Heino jatkaa.

Ei se kyllä rahasta tai titteleistä ole kiinni masentuuko lapsi. Ja tuoko se raha sitten sitä hyväosaisuutta? Terveyttä, tasapainoa, iloa ja onnea.
Itse olen elänyt noiden kahden itseään täynnä olevan vanhemman lapsena. Niiden pärjääjien. No, äidillä todettu mielenterveyden häiriöitä, vaikea maaninen bipolaaritauti, muttei siinä määrin, että ne olisivat koskaan estäneen koulu-, opiskelu tai uramenestystä ja ansaitsemista häirinneet. Päinvastoin, ovat ehkä siinä auttaneetkin, opiskelua yökaudet, lastenhoitoa siinä sivussa aina kun muistaa. Isällä samoin. Työtyö. Ei toki riittävästi, äidillä oli haave opiskella vielä enemmän, oli kuulemma päättänyt nuorena että alkaa presidentiksi. Politiikassa oli mukana, presidentiksi asti ei ehtinyt, ja nyt on kovin masentunut kun ei enää tärkeitä työ-, järjestö- ja vaikuttamispiirejä enää ole. On unohtunut piireistä. En jaksa olla erityisen myötämielinen ja kuunnella, tukea. Voi kuinka ikävää. Että masentaa. Jotain on sentään joskus ollut. Vai onko?
  
Vanhemmille tapahtuvat kuormittavat asiat kuormittavat myös lasta. Vaikka niitä asioita ei voi ehkä poistaa, on hyvä tarjota nuorille ja lapsille se mahdollisuus, että he voisivat vapautua turhasta syyllisyydestä esimerkiksi oikean tiedon ja keskustelun kautta

Itse unohduin jo lapsena. Lopetin puhumisen Suomeen muutettuamme, kun vanhemmat erosivat, enkä juuri ole sen jälkeen puhunut. Onneksi ei enää paljon vaaditakaan. Lapsena käytettiin perheneuvolat ja mitä niitä nyt oli, en puhunut sielläkään mitään. Äitiä haukuttiin, ei menty enää sinnekään. Sosiaaliämmät oli vittumaisia. Vaihtelin kouluja, jos tuolla onnistuisi, en avannut suutani. En saanut kavereita enkä mennyt kouluun. Sairaalakoulussa oli pakko olla, siellä oli ovet lukossa ja siellä piti olla yötkin. En puhunut sielläkään. Päättötodistuksen peruskouusta, yksityisopetuksesta, en suostunut menemään kouluun paikalle kun siellä oli muita naureskelemassa, sain varmaan ihan sen takia, että halusivat päästä eroon yhdestä puhumattomasta kummajaisesta, jota eivät ymmärtäneet. En muista mitään sen paperin eteen juuri tehneeni.Eikä ole koulukavereita tai -juttuja kerrottavana, tämän enempää.

 Vanhempi ei välttämättä pysty auttamaan lasta tällaisessa tilanteessa, mikä voi johtaa siihen, että hautoessaan syyllisyyksiä lapsi murentaa omaa mielenterveyttään.

Ja sitten menin töihin, muutin omaan kotiin, sain lapsen, erosin, sain toisen miehen, lapsen, erosin, sain kolmannen miehen, opiskelin hoitajaksi, menin töihin hoitamaan muita ja lopulta tuli hulluksi. Eli hyppäsin pois siitä helvetillisestä pakotuksen piiristä ja  saan olla rauhassa ja keskittyä sellaisiin asioihin mitkä ovat oikeasti tärkeitä. Eli perheeseeni. En ole saanut statusta, hyvää palkkaa, omistusasuntoa, merkkivaatteita, kalliita harrastuksia tai puhelinta. Jokavuotisia ulkomaanmatkoja. Enkä mitään piirejä tai kerhoja, ei mulla ole edes ystäviä perheen ulkopuolella, joita tapaisin, ei yhtään. Saisin jos haluaisin, mutten halua. Pitkän liudan diagnooseja ja pillereita kyllä. Mutta olen saanut silti pienen ilon iloita jokaisesta päivästä, edes ihan vähän. Ja oikeastaan niitä ilonaiheita on paljon, kaksi lasta, mies, koti lähellä luontoa ja merta. Siinä ne. Ihan helvetin hyvin lähtökohdista katsoen. Ihan itse ansainnut.

Ps. Omilla, 15- ja 22-vuotiailla lapsilla ei ole diagnosoituja mielenterveysongelmia. Tutkittu on moneen kertaan.

epätodennäköisyyksiä

Mikä päivä.

En valita helteestä tälläkään kertaa, yleensä missään sääilmiöissä ei ole mitään vikaa, muissa asioissa taas voi olla sitäkin enemmän. Sääilmiöt on muuten aika mielenkiintoisia. Ja jänniä. Ja surullisia. Monesti mietin maailman liikkeitä, vaikkapa auringon toimintaa, maapallon pyörimisnopeutta ja -suuntaa. Kerran jopa mietittin illalla koko perheen kesken sohvalla istuessa, että mihin suuntaan "tavallaan" mennään. Siis kun maapallo pyörii, niin jos avaruudessa olisi joku joka pysyisi paikallaan, mistä voisi sitä maan liikettä seurata, mentäisiin me aika vauhdilla tonne länteen. Tästä meiltä katsottuna tonne kauppakeskukselle päin. Ja vauhti taisi olla sellainen pari tuhatta kilometriä tunnissa. Mutta ihan peruspohdintoja, oikeista asioista. Perheen miehet osaavat selittää, ja mä kysellä. Siis fysikkaa ja matikkaa, mitä noi nyt on kaikki. Hellekin. (Eno opiskeli muuten astronomiaa, ja oli matemaatikko. Ja skitsofrenikko, jo edesmennyt)

Mutta sellaisia en ole tänään juuri miettinyt, enkä säätilaakaan. Aamulla oli harmaata, nukuin aika hyvin (heräsin vain kerran kesken) ja herättiin siinä kymmenen aikaa molemmat (E ja minä), juotiin kahvit, ja alettiin siivoomaan. Tai minä siivosin aika ahkersti, poika oman huoneensa. Molemmilla siis oikein hyvä tohina päällä ja siistiä tuli. Imuroin jopa terassin, on niin täynnä siitepölyä, E aivastelee ja yskii, mua nuo pölytykset ei aivastuta. Mutta siisteydestä tykkään.

Kauppa- ja kirjastoreissu kuuluivat tänään tähän aktiviseen päivääni -tuntuu taas etten ole tehnyt mitään, vaikka aika menee nopeasti ja koko ajan olisi ideoita siitä, mitä voisin seuraavaksi tehdä. Tumput suorana en malta, enkä osaa, olla.

J laittoi juuri viestin Skotlannista, on siellä ollut siis tiistaista asti työmatkalla ja huomenna perjantaina tulee kotiin. Juuri nyt oli ylhäällä tuulimyllyssä, viiden muun ukon kanssa. Ahdasta on, ja kun tuulimyllyn lavat laitetaan päälle, huojuu koko torni puolelta toiselle niin, että pitää pitää kiinni että pysyy paikallaan. On varmaan aika hurjaa. Moottoritilan (jossa siis ovat) on oltava auki, jotta sinne mahtuu miehiä tekemään ja katselemaan, ja siellä ovat siis koko päivän. Ja valjailla tietysti kiinni jossain, monen kymmenen metrin korkeudella ovat. Sillä on vähän jännempi työ kuin mulla. Tai sillä tulee haasteet ulkopuolelta, multa sisäpuolelta. Silloin kun vielä kävin Tuulimyllyn päivätoiminnassa, vitsailtiin, että ollaan nyt samalla alalla. J on energiatekniikkaan suuntautunut diplomi-insinööri.

Ymmärtää (tai on ainakin ymmärtävinään:) siis fyskiikkaa ja kaikenlaisia matematiikan epätodennäköisyyksiä ja todennäköisyyksiä ja ties mitä :)

Skotlanti on hieno paikka, jännä ja kummitusmainen. Kaikki on siellä todella vanhaa, isojen kaupunkien ulkopuolella ei taida olla ainakaan pariin sataan vuoteen rakennettu juuri uusia taloja? Hotellissa missä J on, on jokainen seinä vino eri suuntaan. Vanhoja raunioituneita linnoja on paljon, korkeita vuoria, jylhää ja karua. Hienoa. Olen asunut Skotlannissa joskus teininä vähän aikaa ja jonkin verran sitä tuli ajeltua. Enää en ole kovin kaukokaipuinen, kirjoja lukemalla pääsee minne vaan. Kammoan matkustamista, varsinkin lentämistä, joten suurin osa loma-ajasta menisi niiden pelkäämiseen ja jännittämiseen, eikä se olo nyt niin eri ole, oletko Savossa vai Venetsiassa (Euroopan ulkopuolelle en edes harkitse matkustavani). Savossa olen mieluummin :)

Tänään matkustin kaupalle ja kirjastoon. Lainasin taas pari uutta kirjaa Erik Axl Sundin Varistyttö, ja Khaleid Hosseinin Ja vuoret kaikuivat . Toinen aikaisemmin aloittamistani kirjoista on Lars Keplerin Nukkumatti, jota innostuin ennen unetonta yötä lukemaan liian pitkäski aikaa. Ei ollut ihan paras iltalukemiskirja, ehkä sen takia kun en osannut lopettaa lukemista. Eikä aihekaan nyt mikään ratkiriemukas ole, kuten ei koskaan lukemissani kirjoissa.

Mutta ihan kohtuufiiliksillä kuitenkin. Mikäs tässä jäitä poltellessa. Keitin just kahvit, E haki kupit itselleen ja kaverilleen ja kikattelevat tuolla jotain. Eilen oli isolla porukalla Uutelassa grillailemasa, olivat tehneet isot eväät ja limut, tuli jo yhdeksän aikaan kotiin ja näytti kuvia. Ihan selvinpäin. Ihania. Siis vaikka ovat viisitoista kuusitoista vuotiaita, ei illanvietot ole mitään kossun kiskomista vankilan porteilla (kuten mulla oli samanikäisenä), vaan tuollaisia kivoja mihin on nähty vaivaa, ja kaikkea

:)

ennen ja nyt

(tämä siis sairaalakoulun arviointi jostain kolmenkymmenen vuoden takaa, päivämäärä ei tuossa näy. Mutta mikä siinä seisauttaa on se, että olen ihan sama vieläkin, minusta voisi kirjoittaa ihan hyvin täsmälleen samanlaisen arvion nykyään. Mitä siellä päässä sitten lymyääkään, niin iso työ on ollut kanataa tällaista itseään läpi koko elämän. Harjoitusta on tullut, ja ajateltua paljon, mutta kyllä väsyttääkin ja reppu painaa. Mitään parannuskeinoa ei kuitenkaan ole mielen  epätasapainoon. Tai on terapia, mutta itse siinäkin sen työn tekee, jos sellaista joskus sattuu saamaan. Lääkkeisiin en usko, ne peittävät vaan oireet ja tekevät turraksi, mieli kapinoi siellä taustalla.

Lääkkeitä ei tuohon aikaan onneksi lapsille syötetty, minäkn olisin varmasti ollut niitä täyteen pumpattu, psykiatrisella osastolla kun olin. Diagnooseina tuohon aikaan oli vakavasti häiriintynyt ja mutistinen. Sen aikaiset määritelmät, nimet, olivat vähän erilaisia kin nykyään. Nyttemmin on keksitty kaikkea uutta ja jännää.

Viitisentoista vuotta sitten kävin tyttäreni kanssa perhe-neuvolassa asiakkaana säännöllisesti, H kävi erilaisissa terapioissa muutaman vuoden. Itselläni oli ne tukikäynnit siinä rinnalla. Aina kun jaksoin paikalle saapua. Pyynnöstäni sinne tilattiin mun papereita luettavakseni sieltä kaukaisilta ajoilta. En muista niistä juuri mitään, en jotenkin uskaltanut lukea niitä hyvin, selailin vaan nopeasti. Itselleen omaksihan niitä ei tietenkään saa, eikä kai ihan yksin valvomattomana lukeakkaan. Niitä vanhoja papareisia mitkä siellä jossain pölyttyvät. Ainut mitä mieleen jäi, oli tuo diagnoosimääritelmä. Nyt ajatus on tullut uudestaan, että olisi mielenkiintoista lukea niitä, mitä silloin tapahtui, minkälainen olin, miten voin, mitä tein, mitä en? Mutta tarkemmin asiaa miettiessä ajattelin, että mitä mä niillä tiedoilla teen? Ei siellä ole kuitenkaan mitään salatiedettä, mikä antaisi vastauksia tähän päivään. Muistan ja tiedän ihan riittävästi, ja varsinkin näen yhteyden asioilla tähän päivään. Liiankin hyvin. Luulen että kolmekymmentä vuotta vanhojen, jo varmasti vanhanaikaisin termein ja sanoin kirjoitttu näkemys minusta vaan sekottaisi mua. En voisi enää kysyä että mitä tämä tarkoittaa?

En saa lukea nykyisiäkään saiausketomustietoja psykiatrian polilla. Viime syksynä pyytelin niitä, täytin tilauskaavakkeen niiden saamista varten, mutten saanut. Psykiatri sanoi, ettei se ole tarpeenmukaista. Yleisesi ottaenhan kaikilla on oikeus nähdä itsestään kirjoitetut lääkärien, hoitajien ja muut terveydenhuollon kertomukset, ellei siihen todeta olevan estettä, mikä voisi olla vaikka se, että tiedot voisivat heikentää potilaan vointia tai muuten sekoittaa ja hämmentää turhaan. Eli en saanut lukea. Enää en ole kysynytkään. Mitäpä mä niillä tekisin? Mitä hyötyä olisi lukea miten aggressiivinen tai hermostunut, ahdistunut olin milloinkin. Itse mä paremmin tiedän tarinani.


Ps. Aamupäivä, kello 11.48. Menin kuuden aikaan aamulla nukkumaan ja heräsin yhdentoista aikaan. Söin ennen nukkumaanmenoa vähän leipää ja otin lisää rauhoittavaa. Joskus hoitaja sanoi mulle ettei koskaan kannattaisi ottaa yöllä jos herää kesken kaiken, lisää sitä ja sitä tapaa olenkin yrittänyt vältellä. Tähän asti. Mieli oppii muuten pian vaatimaan lisää ja herättää ottamaan aina sen toisen annoksen ja taas toisen, ja niin edelleen. Vuoden olen syönyt säännöllisesti sellaista lääkettä mikä on määrätty tarvittassa käytettäväksi. Siitä pitäisi vierottautua, mutetn jaksa, eikä siihen onneksi painostusta tule polin puoleltakaan.

Eilen olin hoitajalla ja tähän laitan hyvät uutiset; labroista ja lääkepitoisuuksista olen aina huoletunut, niitä konkreettisia asioita. Ne on nyt kaikki arvot just niin kuin pitääkin. Ei ole enää anemiaa, ei kilpirauhasen vajaatoiminnan viitteitä ja litium-arvot ovat nousseet paremmin hoitotasolle ja sitä vois mahdollisesti siis hiukan nostaa. Hyvä niin, siis se, ettei ole tehnyt kilpirauhaselle tuhojaan, vaikka kilpirauhasenvajaa toiminta tosi yleistä Liton käyttäjille on. Kesä ei ole mitään mun kulta-aikaa todellakaan ja harkitsen Lito-annoksen nostamista hiukan suuremmaksi. Se auttaa juuri kovaan ärtyneisyyteen, ahdstukseen ja häiriöherkkyyteen ja sellaiseen, ylivirittyneisyyteen. Manian estoon.

Mutta sen näkee surukseen, että psyykenlääkitys menettää käytössä tehoaan, ei pelkästään rauhoittavat/bentsot, nehän nyt eivät edes varsinaisia psyykenläkeitä olekaan. Eivätkä masennuslääkkeetkään. Psykoosilääkkeitä ovat neuroleptit ja litium ym. En tiedän mistä johtuu, mutta näin on todettu, elimistö tottuu ja alkaa laittamaan lääkkeelle, mieltä tasoittavalle kemialle, vastaan, kunnes annosta on nostettava. Tästä käytiin keskustelua psykiatrin kanssa. Kielsi asian pitkään, ei se niin ole. Lopulta tarpeeksi kauaan väiteltyäni myönsi että niinhän se vähän näissä psykooilääkkeissä on. Lito on siitä paha, eteti sitä voi kovin pitkään nostaa. Eli kyllä se on. Elimistö on niin viisas, että se tottuu mihin tahansa. Niin kuin vaikka tupakkaan, monihan sairastuu tupakoinnin lopetettuaan vaikka kaksikymmentä vuotta olisi mennyt kaksikymmmentä savuketta päivässä ja silti henki pihissyt. Kaikista niistä tuhansista myrykyistä, mitä jo yhden tupakan aikana sisäänsä vetää. Keho tottuu ja ajattelee, että hei toi on normaali juttu. Ja taas pitää vetää enemmän toivotun vaikutuksen ja tyydytyksen saamiseksi; lääkkeitä, tupakkaa, viinaa, huumeita, karkkia, mässyjä. Mitä vaan.

Moni tietysti kuoleekin tupakkaan, viinaan, huumeisiin, ylensyömiseen, mutta kauan sitä moni jaksaa. Ja mielisairauksiin. Mutta jotenkin ja joskushan se on kuoltava kuitenkin. Jossain tutkimuksessa just kerrottiin että jo psyykkinen sairaus itsessään lyhentää elinikää, kaksisuuntainenen ja skitsofrenia vaikuttavat elimistöön samoin kuin kaksikymmentä tupakkaa päivässä, tupakoimattomalle. Masennus vastasi noin puolet pienempää tupakkamäärää. Varmasti kehon stressitila kuluttaa energiaa ja voimia kaikelta siellä sisällä. Lääkkeiden elämää lyhentävästä vakutuksesta on tietenkin omat juttunsa. Lääkkeitä aina määrätään pienenä murusena, mutta lähes aina se on myöhemmin ihan jotain muuta kuin se pieni murunen.. Joten koitan pysyä niistä turhista murusista erossa ja pitää lääketarpeeni ja riippuvuuteni aisoissa. Työstä käy sekin.

Kolesteroliarvot oli hiukan koholla, yllättävää sinänsä, mutta niin vähän, etten jaksa asiaa edes miettiä. Syön kuitenkin vähän, kasvisruokaa ja terveellisesti ja olen melkein alipainoinen (kävin vaa'alla pitkästä aikaa ja olin taas laihtunut) Koko ajan noita viitearvorajoja lasktaan niin että yhä useampi olisi kolesterolilääkityksen tarpeessa. Ongelmaa tuosta en ota. Siis siitä arvosta, enkä lääkettä.

Mutta se siitä. Nyt on aurinkoinen päivä. Eipä nyt hirveesti innosta mutta onhan se tämäkin päivä.

aamuyö

Kello 03.53

Huomenta vaan sitten. Väsyttää, päätä särkee, vatsaa vääntää ja silmissä sumenee. En vaan osaa nukkua. Voi hitto. Mulla on alkanut uni vähenemään sitä mukaa kun kesä etenee, valoisuus lisääntyy ja koululaisen loma eteenee. Yöllä nukkumaan meno venyy, kello on äkkiä ainakin yksi, puoli kaksi, ennen kuin osaan edes ajatella nukkumaan menoa. Mielessä se käy jo aikaisemminkin, siinä yhdentoista maissa, mutta toiveeksi jää. En osaa asettua nukkumista varten. Käyn kierroksilla ja pää on niin hereillä, etten mitenkään voisi nukkua. Kireällä niin kuin se perinteinen viulunkieli.

Ilta-ahdistus, joka alkaa siinä kymmenen yhdentoista aikaan joka ilta, on turhan tuttu vieras sekin. En tiedä loppuuko silloin jonkin lääkkeen vaikutus kun aamulääkkeiden otosta on kulunut suunnilleen tietty aika, eikä uudet ehdi vielä vaikuttaa, vai onko se joku jännempi juttu; onko mulle joskus tapahtunut jotain erikoista juuri niihin aikoihin ja muistan sen kehollani tarkasti kuin kello. Luulen että voisi olla jotain sen suuntaista, en vaan tietenkään osaa sanoa, mikä se asia mahtaisi olla. Tunnen sen vaan. Tunnen asiat fyysisinä tuntemuksina. Onko ne sitten niin vanhoja, ettei niille ole sanoja. Vai onko niitä sanoja uudemmillekaan asioille? Minulla ei usein ole varsinaisia mielialoja, on vaan monenlaisia tunetemuksia kehossa, hermostuneisuutta ja levottomuutta olemisessa usein. Sisäistä tärinää. Omituisia kipuja, näön hämärtymistä, valojen vilkkumista, sivusilmän varjoja. Sellaisia pieniä tervehdyksiä jostain. Kehon muistista. Sellaiseen uskon. Joku ahdistuksen, pelon ja palon aihe joka illalle. Ei mitään konkreettista, vaan jotain käsittämätöntä mitä en osaa korjata tai selittää.

Mitä ne sitten tahtovat kertoa, sitä en osaa sanoa, ja yritän olla liikaa analysoimatta. Erilaisia vastauksia mieli käy läpi tätä kysyessäni, juuri tällä hetkelläkin, mutta välttelen parhaani mukaan ylitulkintaa. Tulkitsen muutenkin liikaa, joten koitan aina tyynyttää myrskyn vesilasissa. Enää ei ole tarveta juosta ympäri kämppää kiljuen ja tilata ambulanssia jos rinnasta puristaa hetken (kuten joskus aikoinaan oli), jos fyysinen hätä olisi, ei se kyselisi ja pelon saattelemana tulisi. Ohi nuo menevät, mutta eräänlainen kireys on olossa ja kehossa ihan kaiken aikaa, varsinkin näin yöllä. Se on vähän sellainen sisäinen särky, mitä ei osaa paikallistaa, eikä se tule mistään tietystä kohtaakaa. Kiertää ja virtaa, tunnen sen usein punaisena ja liikkeenä. Niin kuin virtana. Yöllä sen huomaa.

Sisäiseen särkyyn ei auta mikään. Lääkkeet turruttavat hieman, tai toinen vähän piristää ja toinen sitten typlistää vähän niitä toisia päitä. Yön rauhoittavat lääkkeet hiljentävät, ja uni saattaa tulla, aaltoilla pehmeänä päälle ja saatan nukahtaa. Mutta niin pieni ja hauras se uni on tullessaan. Mikä tahansa pieni ääni voi sen katkaista. Mikään ääni yöllä ole pieni. Ilta-ahdistuskeen kuuluu sekin, että aistit virityvät ja erityisesti kuulostani tulee todella tarkka. Tavalliset huminat pattereista tai ilmastoinnista, naapurista, kertautuvat isosti ja välillä tuskissani on tuntunut siltä, kuin yrittäisin nukkua keskellä lentokentän kiitorataa. Sama kohina ja humina ja metallinen vinkuna ja häly. Jostain pienestä huminasta, linnun laulusta tai kellon tikityksestä. Nukun korvatulpat korvissa jopa maalla, missä ei mitään kaupungin meluja tai sähkösaastetta ole häiritsemässä.

Siihenkin mulla on selitys, mistä johtuu se, että kuuloni terästäytyy erityisesti yöaikaan. Olen vaan aika kyllästynyt vetämmän viivoja ja nuolia sinne tänne vanhoihin tapahtumiin ja kokemiin asioihin, tiedän ne kyllä, mutta olen kyllästynyt miettimään niitä aina vaan uudestaan ja uudestaan. Siitä tämä nyt varmaan johtuu ja sinne yhdistyy, mutta mitä sitten? Mitä voin sille tehdä. Ja aina tulee uusia tilalle, lisäksi, lomittain.

Okei, lapsena olen nukkunut huonsti, olen pelännyt että skitsofreeninen enoni (asuin paljon mumoni luona, missä enoni, mummon poika, asui myös) polttaa talon tupakoidessaan sängyssä. Erityisesti kesällä maalla ollessa tämä oli aika akuutti pelko, hutera vanha puumökki olisi roihahtanut pienestä. Mitään ei tapahtunut, paitsi pelko, se taisi jäädä. Kaupungissa asuin usein mummon luona ja siellä ehkä osin samaa ongelmaa. Äidin luona asuessa sain olla korvat höröllään ja kuuostella että mitäs nyt tapahtuu. Äitini sairastaa samaa sairautta kuin minä, kahdeksankymmentä luvulla sairalaan pääsi helposti, ja sinne usein myös lähdettiin. Tai siis äiti lähti. Ja mitä niitä lähtöjä sitten edelsi, onkin toinen juttu. Niitä piti kuunnella. Kärin jo lapsena unettomuudesta.

Millä sen nyt voisi korjata? Lääkkeitä syön jo sen verran, etten enempää mielelläni söisi. Ajattelen niin, että pitäisi pyrkiä löytämään jonkin lainen ratkaisu, korjaava malli, ymmärtää että nyt on nyt eikä se silloin joskus. Helpommin sanottu kuin tehty. Muisti, tunne-elämä, tunteet ja kehon muisti erityisesti, eivät ole millään tavalla aikaan sidottuja. Muisti ja tunteet sieltä ja täältä kulkevat koko ajan mukana. Koko ajan on nyt, eikä ajatuksiaan ja tunteiden ja olojen kaikuja voi valita. Aina ei voi keinua puistossa suurien puiden varjossa aurinkoisena päivänä, tai kahlata järven rannassa, hyppiä laiturilta uimaan. Muisti ei ole lineaarinen (tätä hienoasanaa opin terapeutinetsimisprojektini aikana käyttämään), vaan niitä muisti matoja pomppii sieltä täältä esiin ja mielenpäälle tähän päivään. Ihan pyytämättäkin. Masennus tuo sitten ilmeisesti ne ikävämmät asiat mielee ensimmäisenä ja maaninen minä taas saa kaken tuntumaan ja kertautumaan ainakin sillä tuhannella. Ja tuo niitä ajatuksia. Paljon. Niiden kanssa sitten painin.

Juttelin tänään hoitajan kanssa, juteltiin paljon tämäntapaisia juttuja, olen väsynyt ja kyllästynyt päättelemään ja vetämään yhteyksiä sinne ja tänne, sinne lapsuuteen, äitiin. Kaikkeen sellaiseen. Tiedän että se on välttämätöntä, mutta raskasta ja vaikeaa tehdä yksin, ilman terapiaa. Osaan ja tajuan ja ymmärrän ja tiedän, että pakko niitä on kaivella, mutta voisi niillä kaivauksilla olla jokin pohjakin. Aina vaan tulee uutta, eikä vanhoista pääse oikein millään eroon. Tai edes riittävään selvyyteen. Mikä nyt on totta tai edes sopivaa, riittävää. Kaikki on niin sidoksissa vanhoihin juttuihin, tapahtumiin, kokemuksiin ja tuntemuksiin. Liian vähän on tässä nykypäivässä sellaista kantavaa kuitenkaan, mikä riittäisi ja olisi riittävän vahvaa pitämään minut ihan tässä päivässä. Korjaavaa ja voimmaannuttavaa. Masentunut minä pitää siitä huolen; olen huono äiti nyt ja varsinkin ennen, parisuhde on terapiasuhde, minä otan ja toinen antaa, kunnes nukahtaa. Sitten olen vihainen ja kiukuttelen, haluan huomiota. Jos en minä nuku, ei nuku mieskään. Tyyliin. Eikä minusta ole enää ikinä mihinkään. Ammatti- tai opiskelukuvioita en jaksa edes ajatella, kaikki karut pettymyset, epäonnistumiset onnistumisen yrityksistä huolimatta, ovat liian tuoreessa muistissa, mustelmana mielessä.

Koulu- ja työasioissa en ole mennyt metsään kerran tai kaksi, vaan ihan sieltä ekoista kouluvuosista asti. Aloitin peruskoulun vuonna 1977, 1979 olin lasten psykiatrisella osastola, enkä sen jälkeen kyennyt tavallista koulua käymään, lyhyitä ja epäonnistuneita yrityksiä lukuunottaamatta, jotka ovat toimineet lähinnä masennuksen ja raivon ravintona. En voi siis turvata mihinkkän sellaiseen että kun onnistuin silloin, onnistunun nytkin. Enkä usko siihen, että kaiken voisi aloittaa alusta, nyt onnistun, löysin juttuni. En löydä, tai vaikka löytäisinkin, ei asiat yleensä fyysisestä sijainnista tai valinnoista ole kiinni. Samat ongelmat korvien välissä seuraa joka paikkaan. Eikä työkuvioiden tai muiden vastaavien ajattelu ole muutenkaan mitenkään ajankohtaista. Tuo tuli vaan esille niiden korjaavien kokemusten hankkimisen tärkeyden kautta. Millä niitä sitten hakea. Tai mistä. Ja siinä se ongelman ydin on, olen niin kiinni niissä vanhoissa epäonnistumisen, pettymisen ja selvittämättömien asioiden äärellä, mitkä ovat niin voimakkaita, että invalidisoivat elämäni todella kapeaksi. Pääni on kuin hakattu täyteen surua ja murhetta, pelkoja ja turvattomuutta, että usein, lähes aina, asiat kuohuvat yli. Pääni on täynnä ja kiireinen uusien yhteyksien muodotamisen kanssa vanhojen väärien kytkentöjen takia.

Sitten käyttäydyn kuin pikkulapsi, kaipaan huomiota, kuulluksi tulemista jatkuvasti, jos en sitä saa, kehitelen ongelmia, olen ruma, en kehtaa liikkua ulkona, kaikki katsoo, nauraa, kiusaa, väheksyy, välttelee, miehellä on suhde tai on ainakin ihastunut naispuoleisiin työkavereihin. Olen mustasukainen. Heittelen tavaroita. Kiukuttelen ja itken yöt. Kiusaan ja piinaan. Häpeän itseäni, pidän itseäni huonona. Vertailen ja olen musta valkoinen mieletäni (joka on se kaikista epäkehittynein minän muoto..), kaikki on joko hyvää tai sitten pahaa. Olen säikähtänyt ja väsynyt.

Kun niitä korjaavia voimaannuttavia kokemuksia ei tule, ei tilanne parane miksikään. Selviän tästä päivästä (ainakin jotenkin, paremminkin voisi, jos saisi nukkua) ja olen päällisinpuolin fiksu ja filmaattinen (sanoi lääkäri joskus viimeksi) ja pirun fiksu kun osaan ajatella niin paljon ja viisaasti (liikaa) eikä minusta päällisin puolin uskoisi että olen mielenterveysongelmainen. Niin?

Ehkä olen jollain tiellä kuitenkin. Liika ajatelu ei välttämättä ole hyvä asia, mutten halua olla ajattelemattakaan. En halua lähteä sitä likaa säätämään millään kemialla, mahdollistahan se olisi saada itsensä voimakkaalla lääkityksellä vaikka lähelle ajatuksetonta tilaa, paljon sen välitäkin, mutten jaksa lähteä mihinkään lääkekokeilurumbaan. Näillä nyt mennään.

pisaroita

Aamulla oli raskas olo, eikä olisi tehnyt mieli herätä päivään ollenkaan. Sadepäivä, mutta mulla ei vallitseva säätila vaikuta juurikaan mielialaan. Kesällä niin lämmin, aurinkoinen ja helteinenkin keli kelpaa, mutta sateiset päivät ovat ihan kivoja nekin. Syksyä olen aina pitänyt itselleni mieluisampana vuodenaikana. Aamupäivällä, ja siitä iltapäivään saakka, elo meni aika sumuisessa olossa, hetkittäin olon valtaa ihan täydellinen pysähtyneisyydentunne, turha ja jotenkin oudon tyhjä. J tuli käymään töistä keskellä päivää kotona kun olin niin toistaitoinen, toi ruokaa ja heräiltiin siinä aamukahveille. Vuorokausirytmi on ikäväkseen mennyt jo ihan sekaisin. Poika nukkuu puolille päivin ja vastaavasti valvoo aamuyölle. Itse seuraan perässä, paitsi että saan unta siinä yhden kahden aikaan yöllä, herään seitsemän aikoihin kun J tekee lähtöä töihin. Enkä osaa nukkua päivällä.

Olen riippuvainen rutiinesita, tai se että voin paremmin, tarvitsee hyvin tarkan vuorokausirytmin, siinä(kin) yksi syy miksi aloin käymään päivätoiminnassa -minkä tosin lopetin, kun en jaksanut siellä käydä-, tarvitsen ne rytmit ja arkena ne oli helppo pitää, nyt loma-ajan alettua asiat ovat heti keikahtaneet päälaelleen. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa eläessä juuri ne samalla tavalla toistuvat vuorokausirytmit ja samalla tavalla toistuvat asiat ovat tärkeitä, mutten nyt ole osannut niistä pitää kiiinni, kun ei ole pakko. Kesä ei yleensä olekaan minulle parasta aikaa. Yleensä saan jossain vaiheessa päivää kiinni jostain, tänään se oli taas kamera :)

Otin jostain kästtämättömästä syystä kuvia itsestäni rätti päässä.. Olen yrittänyt pitkittää hiusten pesuväliä, olen tähän saakka pessyt ne joka päivä, eikä hiusten kunto siitä tykkää. Hiusten lyhentäminen siirsi hiusten likaantumista päivällä ja yritän siirtää sitä erilaisin keinoin edelleen. Hiukset kuivuvat, ohenevat ja kähäröityvät ikävästi, liekkö ikä jo tulossa vastaan siinäkin suhteessa. Uutisissa oli tänään illalla asiaa selfieistä, itse otetuista omakuvista, miten ne ärsyttävät monia ja kerrottiin, että luonnolliset meikittömät kuvat olisi tulossa suosioon. En yleensä seuraa sitä mikä on suosiossa, vaan sitä mitä milloinkin satun ajattelemaan, tai jaksan tai välitän tehdä, ja niin laitoin pari aamulla ottamaani meikitöntä (ja likatukkaista ja oikeastaan yöpaita päällä) naamakuvaa. Kirkkautta olen vähän lisännyt kuviin, muuten en osaa kuvia, silleen oikeasti ja hienosti, käsitellä. Ihan finneineni ja silmäpusseineni siinä. Olen muutenkin vähentänyt kaiken mönjän tunkemista naamaani, pesen, en rasvaa, enkä juurikaan meikkaa. Luulen ja uskon niin, että mitä enemmän tavaraa, kosmetiikkaa, naamaan lätkii, sitä enemmän sitä tarvitsee. Näin totean. Luomulinjoilla mennään, hiusten värjäämisenkin olen lopettanut :)

Kävin tekemässä aika pitkän lenkin sademetsässä, tosi vehreää oli, välillä ripsutteli vähän vettä, mutta ei haitannut. Hyvä vaan, sain aika rauhassa ja keskenäni mennä ja vaellella metsässä ja kallioilla. Hyttysiä oli ensimmäistä kertaa tänä kesänä kimpussa jokunen ja nyt on korvia kutittanut.. Mutta ulkoillu minä oli ihan uusi ihminen. Kävin tullessa ostamassa mansikoita ja neilikoita pöytään. Kamalan kalliita kotimaiset mansikat vielä ovat, mutten voinut vastustaa kiusausta :)

Muuta en ole sitten tänään tehnytkään, ulkoillut ja syönyt, muun ajan istunut sohvalla ja ollut koneella, telkkari on samalla auki, ruutuajan maksimointia. Oikeasti olisi kiva lukea, mutten vaan osaa keskittyä siihen päivällä, mikä on harmi! Luen nyt Aravind Adigan Valkoinen tiikeri- kirjaa, tragikoominen veijaritarina kahdesta Intiasta: Pimeyden ja Valon Intiasta.

Rakkauden aikakirjan sain luettua, hiirenkorvilla on iso määrä sivuja, paljon haluan kirjoittaa sielä ajatuksia ylös. Sekä haluan lainata kirjastosta Rumin runoja. Näiden vaikuttamana kiinnostuin suufilaisuudesta, (kuuluu islamin uskoon, mutten ole uskonto-orientotunut, joten en siitä sano sen enempää) asketismi, mystiikka ja filosofia ovat kaikki mielestäni kiinnostavia aiheita.

Mutta nyt iltateelle, J lähtee huomenna Skotlantiin työmatkalle nejäksi päiväksi. 

 

viimeistä edellinen

Heips,

täällä sitä odotellaan erästä pukumiestä kotiin :) Pojalla on tänään viimeinen päivä peruskoulussa, tänään on juhla, käyvät katsomassa Vuotalossa esityksiä ja kasiluokkalaiset tarjoilevat yseille sen jälkeen juhla-aterian koulussa. Huomenna on enää todistusten jako ja siinä se sitten on peruskoulu käytynä. Nyt pojalla on se yleistieto, mikä kaikilla kansalaisilla vähintään pitää olla (tosin itse en ole enää vuosiin tajunnut yhtään mitän oikeastaan mistään aineesta mitä koulussa opetetaan, mitä olen läksyjään seurannut. Onneksi on hiukan tietäväisempi mies mulla, joten jotain apua on sentään kotona saanut, ehkä. Suurin kiitos tietysti kuuluu koululaiselle itselleen  :)

Eilinen helatorstai meni melkein tämän, ja huomispäivän, E.n asusteiden kanssa säätäessä, housuja lukuunottamatta (housut olivat ennestään hyvät) ostettiin kaikki mustaan pukuun kuuluvat osat ja eilen niitä soviteltiin useaan otteeseen, solmittiin kravattisolmuja, lankattiin kenkiä ja laitettiin kaikki valmiiksi. Tänään on ensimmäinen pukupäivä ja huomenna sitten seuraava. Todistusta jännätään vähän vaikka aika hyvin sen voi jo laskea itsekin kurssinumeroiden perusteella ja aikaisempien keskiarvojen mukaan tietysti. E on tsempannut ihan hirveästi nyt keväällä, paljon on ollut kokeita ja sen lisäksi monet projektit, joihin on mennyt läksyjen lisäksi ihan tuhottomasti aikaa, vapaa-ajan ongelmia ei ole paljon ollut eikä tekemisestä puutetta.

Mun mielestä on epäreilua, että koko yläasteen numerot vaikuttavat päättötodistuksen arviointiin, ei seiskaluokkalainen osaa vielä samalla tavalla ajatella opiskelun vaikutuksia tulevaisuuteen, niin paljon ainakaan mitä nyt isompana jo osaa. Seiskaluokalla on niin paljon oppimista jo erilaiseen ympäristöön ja ihan erilaiseen opiskelutapaan, uusiin aineisiin ja viistoista-kuusitoista vuotiaana on jo aika paljon kypsempi, kuin mitä kolme vuotta nuorempana, kun on vielä ihan lapsi. E laski, että jos pelkkä kevät vaikuttaisi, saisi yli ysin keskiarvon, nyt se tulee olemaan kasipuolta. Opettajat usein arvioivat vähän yläkantiin näin loppuarvioinnissa.

Parin viikon kuluttua selviää ja varmistuu jatko-opiskelupaikka. Kahteen lukioon haki, toinen se "korkeamman keskiarvon"lukio ja toinen ihan tämä kotilukio, mihin aika moni luokkakaverinsa on menossa, joten se taitaa olla se mieluisempi vaihtoehto, vaikka muuallekin saattaisi päästä. Viime viikolla Hesarissa oli laitettu Suomen kaikki lukiot paremmuusjärjestykseen, mistä oli eniten kirjoitettu ylioppilaiksi ja pistemääriä, mitä lie siinä oli. Herttoniemen lukio oli listalla (yhteensä 500 lukiota) 29. ja tämä Vuosaaren lukio 450., suuret erot koulujen välillä siis. Opiskelijasta itsestäänhän se koulumenestys on kiinni suurimmaksi osaksi, mutta on muullakin merkitystä, miten motivoituneita suurin osa muista on, ryhmäpainetta ja -vaikutustakuitenkin tulee kun opiskelu on rankkaa ja vaativaa. Herttoniemen lukioon pääsy on aika hilkulla, mutta se selviää kohta. En tykkää henkilökohtaisesti hifistelystä ja parempiin ja huonompiin jakamisesta, se on yski kamalin asia mitä tiedän. Sellainen maailma on, ikävä kyllä.

Mutta ihan hyvillä mielin ollaan, aika haikeilla kyllä. Huomenna olen varmaan varsinkin tippa linssissä.
Nyt on satanut jo neljättä päivää ja hiukkasen alkaa jo tympimään ja happivajetta olemaan. Eilen pääsin muuten salille asti, motivaatiota sai kerätä, mutta tulipa mentyä. Reipppalun jälkeen tuli kiitetty itseään tacoilla, ja kohta olisi tarkoitus lähte ostaman illaksi pizzatarpeita.

ihan rentoa

kotipäivää

 .. ja eilinen rantaretki

Nyt olen päässyt nauttimaan aurinkoisista päivistä. Niin kuin kirjoitin aikaisemmin, tykkään niistä silloin, kun voin olla jossain ihan rauhassa, jossain mukavalla tuulisella ja hiljaisella paikalla, missä ei liikaa -tai mielellään ollenkaan- muita ihmisiä ole. Aurinkolahden ranta matkan varrella Uutelaan Skatanniemelle ajellessa (tai kävellessä) on niin tupaten täynnä ihmisiä, lähinnä yli-ruskettuneita ja -treenattuja, jotka seisoskelevat siellä täällä itseään esitellen. Mä haluan mieluummin muualle, ja näitä yksityisrantojakin löytyy kun vähän jaksaa pidemmälle lähteä, pyörä on siinä hyvä apuri.

Olin eilen kahdella eri rannalla, ensin Skatanniemessä ja kun tuuli kävi kovemmaksi ja tuli kylmä, ajelin Kallahden suuntaan sille samalle pienelle hiekkarannalle missä sunnuntainakin oltiin. Nelisen tuntia olin auringossa ja reissussa, kotiin tullessa päästä huippasi jo hiukan enkä ole ihan paras tuolla liikenteessä pyörän kanssa, äkkijarrutuksia jouduin tekemään kun toikkaroin pienessä auringonpistoksessa ilmeisesti. Vaivun ilmeisesti helposti omiin ajatuksiini, enkä havannoi mitä ympärillä tapahtuu. Pientä terästäytymistä voisin ottaa mukaan tuohon hommaan..

Illalla käytiin vielä Sipoossa iltakävelyllä, ajeltiin autolla pieneen kalastajakylän oloiseen pikkukylään ja rantaan. Hieno ja kodikkaan oloinen paikka sekin, joskus ajeltiin vahingossa siitä läpi ja nyt jalkauduttiin sinne. Mukavan mäkinen ja rauhallinen vehreä paikka, satama ja ihan muutama vanha puutalo, käveltiin pikku lenkki ja käytiin ilta-jäätelöllä sataman kahvilassa.

Eilen illalla sai ikävän kurkkukivun, on outo kun tuntuu ihan eri paikassa kuin missä kurkkukipu yleensä tuntuu, syvemmällä nielussa. Mikä lie ruokatorven ärsytys, syöminen sattuu. Yöllä heräsin siihen särkylääkkeestä huolimatta ja tänään on yhtä ikävä kuin eilenkin. Illalla meinasin jo repiä paniikki siitä, mutta vaiva on pysynyt ihan samanlaisena, joten tuskin tää suurempaa vaaraa tai hätää on. Siitepöly ehkä ärsyttää.

Tänään on sadepäivä ja lämpötila alle kymmenen asteen, melkoisen iso muutos menneiden päivien helteille. Ehtiipä olla kotona ja tehdä jotain täällä. Kaikki pinnat on ihan vaalean siitepölyn peitossa. Jotain tarvitsisi ehkä niille tehdä. Tai sitten olen vaan kun ei ole mitään pakollista tekemistä eikä menemistä. En tee mitään-päivätkin on tarpeen välillä. Luulisi että mulla olisi useinkin sellaisia mutta ei ole.. Välillä tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että en tee mitään (olen sairaslomalla), varsinkin silloin, kun on eilisenkaltaisia mukavia hyväntuntuisia päiviä, jolloin levitän viltin rantakallioille ja lämmittelen auringossa ja istuskelen tuulessa. Tai ajelen pyörällä pitkin rantaviivoja. Niin kuin olisin aina lomalla. Kiristäviä, ja sellaisia päiviä, kun on vaikea motivoitua edes pysymään hereillä ja poissa sängystä on kuietnkin myös niin paljon, että keskityn positiiviseen silloin kun se on yhtään mahdollista. Onneksi välillä on.




Kuvia

tuntematon

Tervehdys,

aurinko paistaa, puut vihertää ja linnut laulaa, mutta mä olen liian väsynyt jaksaakseni edes nousta tuolilta tästä pöydän äärestä, mihin istahdin aamukahvia juomaan. J oli ladannut keittimen valmiiksi eikä mun tarvinnut kuin painaa napista ja kaataa kahvi kuppiin kun se oli valmista. Muuhun ei olisi varmaan voimat tai motivaatio riittänyt. Siitä asti olen istunut tässä. Miten voi väsyttää näin paljon? Voisin nukkua varmasti ihan vuorokaudet läpensä jos se  vaan olisi mahdollista, tai onnistuisin nukkumaan. Olen nyt vapaa suurimmsta osasta arkivelvollisuuksia kun lapsi on maailmalla ja huomaan lösähtäneeni ihan kasaan. En jaksaisi en niin yhtään mitään. Ja yleensä kun väsymys hieman antaa myöten, tulee vastalahjana armoton keskittymiskyvyn menetys ja levoton pörrääminen. Välillä sen saan kanavoitua johonkin järkevämpään, mikä on siis kirjoittamista, valokuvaamista, ulkoilua tai muuta liikuntaa. Ryhtyminen on aina vaan niin vaikeaa, mutta jos johonkin pääsen kiinni, on sen tekemisen lopettaminen taas ihan oma juttunsa. En voi esimerkiksi kirjoittaa, jos tiedän että joudun lopettamaan sen johonkin tiettyyn aikaan. Paikallaanolo on sen verran haasteellista, etten juuri koskaan malta lukea kirjaa päivällä. Illalla tai yöllä taas en jaksa, tai voi. Ihme että yleensä edes saan kirjoja luettua, kun kuitenkin saan. Tänä vuonna jo yhdeksäntoista kirjaa.

Silti en osaa yöllä nukkua vaikka väsynyt ja vetämätön olen suuriman osan päivästä. Itkua saan jo vääntää kun uni ei vaan tule lääkkeistä ja julmetusta väsymyksestä välittämättä. En halua lisätä koko ajan lääkkeiden määrääkään. Lopulta niitä tarvitsee sitten aina vaan lisää. En jaksa valvoa niin että voisi lukea tai tehdä jotain muuta mukavaa, tai edes jotain, mutten osaa sitten nukkuakaan. Kolmen vuoden väsymys päällä, en edes muista milloin olisin nukkunut hyvin. Väsyttää tämä koko homma, voisi jo loppua. Olen ihan kyllästynyt tähän kaikkeen, olemiseen ja narisemiseen siitä. Miksi pitää olla tällaista? Vaikka moni asia on ihan hyvinkin, löydän niistäkin aina sen huonon puolen. Miksi sen negatiivisuuden tutkan pitää olla niin tehokas. Mietinkö liikaa kaikenlaista. Lisääkö tieto tuskaa? Mitä sellaista sitten tiedän? Usein se paha olo jäytää ihan fyysisinä tuntemuksina, en ole yleensä sen enempää surullinen kuin iloinenkaan, vaan tuskainen. Ensimmäinen diagnoosi kaksitoista vuotta sitten olikin masennus, yleistynyt tuskaisuus, ahdistuneisuus häiriö. Ja se ilmenee juuri fyysisinä tuntemuksina minulla. Miksiköhän?

Eilen J vei mut elokuviin. Katsoin aikaisemmin että olisin halunnut mennä katsomaan uuden Tuhat kertaa hyvää yötä, mutta siinä ei ollut näytöksiä sopivaan aikaan joten mentiin Kino Engeliin katsomaan Isänsä poika. Ihan kiva, mutta japanilaiseen tapaan vähän huvittavanikin jäykkä, jatkuva kumartelu ja pönötys tavoissa alkoi tuntumaan jo melkein huvittavalta. Niin avarakatseisia tässä ollaan. Tarina oli aika ennalta-arvattava sekin. Teatteri on ihan vastakohta näille perus-tennareille, joissa tunnelma on kuin nuorisotalolla, discossa tai ruotisnlaivalla, Engelissä oli hiljaista, karkkipussin rapistelusta tuli kova meteli ja oli aika noloa.. Elokuvan äänet olivat taiteelliseen tapan tosi hiljaisella ja ne kolme muuta katsojaa meidän lisäksi eivät juuri liikahtaneetkaan ennen kuin lopputekstit olivat kokonaan menneet. Mutta mielellään sitä elokuvia katsoo missä vain. Tykkään elokuvista ja kirjoista, kaikenlaisista tarinoista (tai en nyt ihan kaikenlaisista, romattisia juttuja en jaksa katsoa) Tykkään kertoa itselleni mielessäni tarinoita vieraista ihmisistä. Varsinkin päivätoiminnassa käydessä mietin hiljaisuudessa niiden muiden ihmisten tarinoita. Mitä tuolle ja tuolle on tapahtunut. Välillä tulu mieleen, että olisi mielenkiintoista kirjoittaa niistä vaikutelmista mitä kenestäkin tuli. Siellä ei juteltu mistään. Ei diagnooseista, lääkityksistä. Eikä kyllä oikeastaan mistään muustakaan. Oltiin hiljaa. Niin minäkin, ja niin tykkään ollakin. En kestä turhanpäiväistä kaakatusta. Enkä vertailua. Ihmisiltä sairauden syöminä on se turha ehkä karsiutunut pois, niin paljon pettymyksiä, ulkopuolisuutta, olematonta itseluottamusta. Mutta niin monia tarinoita.

Mutta eilen elokuvissa. Sellaista virkistäytmistä. Perään uneton yö ja kykenemättömyys nyt edes liikkua minnekään päin. En ole laittanut ruokaakaan koko viikkoon, eilen söin illalla valmiin tomattikeiton ja leipää. Muuta en syönyt koko päivänä. Ei maistu. Niin paljon mä itseäni arvostan. En jaksa mennä kauppaan. Olen kai aika väsynyt. Aikaisemmin ja normiarjessa pakotan itseni kaikkeen ja nyt kun ei ole pakko, en toimi, juuri mitenkään.

Keskustassa käyminen tuntui melkein ulkomaanmatkalta, pitkään aikaan ei ole siellä tullut käytyä. Olisi silti ihan kiva käydä, tai oli. Mun itseluottamus on sitä luokkaa, etten mielelläni käy siellä. Keskustassa on vaikeampi olla kuin täällä luonnon ja vähäisemmän ihmismäärän keskellä. Tunnen itseni huonoksi. Vertailen. Siellä on parempia ihmisiä. Mukamas. Vertailen, vaikka tidostan, ettei kenenkään elämä ole paljon sen ihmeellisempää kuin toisen. Toinen on mielenterveys syistä eläkkeellä, toinen taas niin sanottu menestynyt ihminen. Missä se menestys sitten mitataan. En mä ainakaan kadehdi kalliita merkkituotteita kantavia ja niihin ripustautuvia ihmisiä tai bemarijuppeja. Eikö sellaisella vaan peitellä huonoa itseluottamusta, silläkin. Tai tuhlataan rahaa, tyhjyyteen kilpaillakseen kassasisarten tai -veljien keksen, mitä on yllinkyllin kun viettää koko elämänsä palvellen jotain muuta kuin sitä, mikä oikeasti kiinnostaisi. Saat rahaa kun teet jotain mitä joku muu päättä että teet, ja joku muu pitää tärkeänä. Silti häviät aina. Onko se sitten niin hienoa? En edes haluaisi olla siellä.

Hirveät ruuhkat joka suuntaan kaupunkin mennessä. Eipä käy kateeksi. Eipä ole hääviä tietysti sekään, että ruokakaupassa käydessä sa melkein itkua vääntää, kaikki on niin kallista. Tai se, että sairauden takia on pakotettu köyhyyteen ja jatkuviin huoliin toimeentulosta. Onhan sitä kaikkea siltä välitäkin, itse vaan olen taipuvainen ajattelemaan kauhean musta valkoisesti. Sepä se ongelma aika pitkälti on. Kaikki on joko hyvää tai pahaa. Kaikki on omassa mielessä kuitenkin, se hyvä ja paha. Jos vihaat jotain tietynlaista asiaa, ihmistä, on se viha, inho, kateus omassa itsessä. Kai se on se mihin kiinnittää huomiota. Itse vertailen itseäni hirveästi muihin, vaikka ajattelen että kaikki on kuitenkin vaan ihmisiä. Sithän sanotaan, ettei ihminen kadehdi sellaista, jonka tuntee kunnolla. Joku on väittänyt myös, ettei ihminen kadehdi sellaista asiaa, mitä tällä ei olisi mitään mahdollisuutta saavuttaa. Vaikkapa jotain tähti-näyttelijää luoduin upeuksineen tai kuninkaallisia. Tai jotain einsteiniä. Niin kuin ei Intian slummeissa asuvat ja elävät kahdehdi meitä. Tai en ainakaan usko niin olevan. Tai köyhät afrikkalaiset, sieltähän löytyy maaiman onnellisimmat ihmiset jonkun tutkimusken mukaan. Värikkäät vaatteet, musiikki ja tanssi. Siellä ollaan yhdessä ja elämä pyörii perusasioiden ympärillä. Meillä keksitään koko ajan, joka tuutista, kaikkea uutta mitä halutaan ihmisten luulevan tarvitsevansa, ja sen myötä ihmisiä ajetaan kilpailemaan. Niin että joku yksittäinen ahne rikastuu taas entisestään, ja voi keksiä uusia turhuuksia, mitä ihmiset muka tarvitsisivat.

Mä en kaipaa bemareita (enkä muunkaan merkkisiä kalliita autoja), shoppailua stokcalla, merkkivaatteita tai -laukkuja. Enkä oikeastaan edes matkustelua. Samanlainen olo sitä on, oli sitä sitten missä maailmankolkassa tahansa. Ei itseään mistään vuorilta kyllä löydä. Sekin on vaan rikkaiden perheiden vesojen hommaa. Kunnes sitten isona juoksevat rahan perässä. Ja ostavat niitä bemareita. Viisastelevat ja hienostelevat asuinpaikoillaan, merkeillään, titteleillään ja pelkäävät huonoja alueita ja kaikkea itselleen tuntematonta. Tai mitä pelkäävät itsessään huomaavan.

No, ainakin tiedän sen mitä en tarvitse enkä halua. Joku alku kai sekin. Sitä taas en tiedä mitä haluan, vai haluanko mitään? Tai mistä mä mitään tiedän, eipä sitä valmiiksi tule ikinä, ei lähellekään. Sen tiedän, että kehitän mieluummin ajattelutapojani ja viisauttani kuin käsilaukkuvarastoja.

Lyhyempi, osin sama paapatus ja kuvia täällä

erilainen ämmä

Tekisi mieli mennä nukkumaan, tai ainakin lukemaan, mutten jotenkin osaa, en malta. Inhoan sitä kun silmät alkavat lupsumaan kiinni eikä lukemsesta tule mitään, mutta silti jään hereille siihen ärsyttävään välitilaan, mikälie, kuulen kaikki häiriöt ja makaan hermosuneena ja puolitiedottomana. En tykkää! Mieluummin sitten valvon ja raastan itseäni suoriutumaan tästäkin päivästä, vaikka miten mahassa kumisee ja väsymys vetää ja vituttaa.

Tänään on ulkona helle. Hyi, tuli paha olo kuumuudesta. Odotan luvattua ukkosta ja vaikka raekuuroja. Aamupäivällä oli aika työterveyslääkärille kymmeneltä. Vaikka heräsin melkein kaksi tuntia ennen, en saanut itseäni käynnistymään ja niin J ajoi töihin leimaamaan kellokortin ja tuli takaisin ja vei mut autolla työterveysasemalle. Oli ne kaikki vaate-, naama-, hiuskriisit, niin kuin aina, ja aikaa tuhraantuu kaikkeen ihan julmetusti. Sovittelen erinäisiä vaatekertoja, silitän vaatteita, etsin jotain, hiukset pitää pestä joka päivä, naamaa pakkeloida. En osaa olla ja lähteä silleen rennosti vaan. Töissä mua aina haukuttiin prinsessaksi ja kyseltiin että mihis juhliin sitä ollaan menossa? Siinähän vittuilivat. Mieluummin mä sitäpaitsi olen hullu prinsessa kuin vittuuntunut hoitaja paskaa kyynerpäihin asti. Anteeksi vaan.

Ennen hoitajaksi opiskelemista olin laitoshuoltajana/hoitoapulaisena sairaalassa ja siellä mulle suositetteli nainen joka oli Venäjällä lääkäri, täällä laitoshuoltaja, mieluummin lentoemännäksi ryhtymistä kuin hoitajaksi kouluttautumista. Ehkä se olisi ollut parempi. Ellen pelkäisi lentämistä ihan hirveästi (niin kuin kaikkea muutakin) olisin ehkä harkinnut! Nyt olen tietysti siihen jo liian vanha ja ruma. Enkä ole päässyt lentopelosta. Pystyn juuri ja juuri lentämään ne pari kertaa kymmenessä vuodessa kun jonnekin on päässyt. Yleensä Turkkiin. Tai Englantiin. Lentoemäntänä voisi pitää tyylikkäämpiä vaatteita kuin hoitotyössä ja asiakkaatkin olisivat ehkä hiukan parempikuntoisia, mutta saivartelua. Ei minusta ole kumpaankaan enää. Mutten ala ämmäksi. Yli nelikymppisenä ei voi olla luonnonkaunis, jossain naistenlehdessä joskus sanottiin, että jos yli nelikymppinen nainen ei huolehdi ulkonäöstään ja pakkeloidu mennessään ulos ihmisten ilmoille, on se loukkaus kanssakulkijoita kohtaan. En lue enää naistenlehtiä. Kaikesta yrityksestä huolimatta olen silti niin kamalan näköinen, että välttelen ulkomaailmassa peilejä ja kaikkia kiiltäviä pintoja, kuten metron ikkunat, ihan viimeiseen asti.

Ihan hirveän kuuma oli ja on edelleen. Onneksi täällä kotona on suhteellisen viileää kun ikkunakaihtimet ovat kiinni ja parvekkeen ovi auki. Aamulla oli päällä takkia, sukkista, huivia. Tuli liian kuuma. Päivän mittaan vaatteet väheni, kotona tosin vasta. Kamalaa kun nyt pitäisi kai mennä valkoiset raajat paljaana tonne ulos toikkaroimaan. Mustassa tulee kuuma, mitään rusketusvoiteita en itseeni läiski, joten olen valkoinen. Samapa tuo, missä mä edes käyn? Olen huomannut nyt valoisaan aikaan, että mulla taitaa olla vähän punertavat hiukset. Ovat sellaiset haperot ja kihartuvat, iho mulla on ihan valkoinen, eli ehkä olen vähän punahiuksinen, tai pieni punaisen vivahdus. Hiuksista puolet on omaa väriä, en enää värjää niitä. Jännä siis seurata mitä sieltä paljastuu. Maantien väristä tietysti, mutta minkä sävyistä maantietä :D

Työterveyslääkärillä käynti oli ihan helppo, jännitin sitä aika paljon, oli huono olo, suu tuntui kuivalta ja kieli paksulta, hiostutti ja pisteli ällöttävästi. Otin pikku murusen Propralia, niin pienen, ettei sillä varmaan ollut muuta vaikutusta kuin psykologinen, mutta sentään se. Liekkö niitä muita edes ole? En saanut rytmihäiriökohtauksia, kädet tai ääni ei vatkanneet ja värisseet, enkä meinannut pyörtyä. Enkä hikoillut lammikoita. Oli aika nuori ja komea lääkärikin ;) Parasta käynnissä oli se, että lääkäri oli vähän samoilla linjoilla mun kanssa, niin että onhan tässä menny jo aika kauan etten ole töissä ollut (kolme vuotta) ja vaikeammaksi se töihinpaluu muuttuu vaan. Vaikeaa olisi ja on. Hankala tilanne. En voi oikein opiskellakaan (silloin kun opiskelin 2002-2007 kahden vuoden koulutuksen, sairastuin ekan kerran ja sain diagnoosin eikä mistään meinannut tulla mitään) enkä hoitotöitä tehdä. Hassua kun ainakin kymmenen vuotta mua nuorempi lääkäri sanoi että kun olet noin nuori vielä olisi pysyvä eläke ikävä juttu. Lääkäreillä ja hoitajilla lukee varmana tuo sama lause jossain oppikirjassa, jokaikinen tapaamani lääkäri ja hoitaja on sanonut tuon saman asian täsmälleen samoin sanoin. Olisihan sitä jotain, mutta miten motivoitua johonkin sellaiseen mikä ei voisi vähempää kiinnostaa? Kaupungilla on kuulemma velvollisuus kolmen vuoden ajan tarjota erilaisia tehtäviä jos työkokeiluun lähdetään. Jos yksi ei käy, tarjotaan toista. Aika hyvä systeemi, mutten usko että minusta on siitä hyötymään. Mutta vaikea tilanne. Jotain pitäisi vielä yrittää ehkä, kun olen niin nuori. Luin sen silti niin, että eläke on varmaan se seuraava tavoite. Tai se todennäköinen. Hyvä! Seuravaksi saan ajan kuntoutussuunnittelijalle, joka osaa kertoa kaikista kaupungin erinäisistä kuvioista työjuttujen suhteen ja seuraava ja viimeisin etappi olisi se, että psykpolin psykiatri saataisiin yhteisneuvotteluun t.t.lääkärin kanssa. Siinä voi olla haastetta.

Jotenkin silti masensi kun lähdin sieltä pois, kotiin päin raahautumaan, ihan helkkarin kuumakin oli, enkä ollut syönyt mitään ja oli huono olo, vesipullon sentään älysin ottaa mukaan. Muuten olisi varmaan saanut jonkun aurinko&kuumuus-litomyrkytyksen. Kävin ruokakaupasta salaattia ja UFFin ohi en osannut kävellä tyhjin käsin. Ostin kuvissa oelvan Onlyn kukkamekon, sekä vaalean värittömän mekon ja mustan paidan. En osaa edelleenkään pitää luontevasti värikkäitä vaatteita, mutta harjoittelen kotona.

Kello 22.07

laitan tämän saman tekstin alun tännekin. Mietin että laitanko vai en, mutta päätin laittaa. Suuria päätöksiä elämä täynnä. Huoh. Päivä on nyt sentään loppupuolella, ilta on mennyt ihan tässä sohvan nurkassa, lätkää, uutisia, salkkareita, kaappausta keittiössä ja nyt joku typerä Vareksen leffa, mitä J katsoo, mä luovutin. En tykkää. Ja ahdistaa että koko ilta on mennyt telkkarin äärellä. Kirjojakin olisi luettavana. Luen nyt Elif Shafakin kirjaa Rakkauden aikakirja. On ihan loistava, säästelen niitä viittäsataa sivua mitä kirjassa tarinaa on, välillä luen taaksepäin aikaisempia juttuja, laitan hiirenkorvia ja suunnittelen kirjoittavani ylös viisauksia kirjasta. Olen aika kiinnostunut Lähi-Idästä, olen tänä vuonnakin jo lukenut toista tuhatta sivua aiheeseen liittyviä kirjoja ja olen innostunut. J.kin sanoi että musta tulee kohta joku Lähi-Idän tukija, derviiseistä olen kiinnostunut, kuten muistakin mystisistä asioista. Vuorotellen, milloin mistäkin. Mihinkään tiettyihin kaavoihin tai uskontoihin en ole kangistunut mutta kiinnostusta pulpahtelee välillä jossain määrin, milloin mihinkin, ja silloin hyppään kiinni. Ehkä lähden kohta nunnaluostariin ;)

Tarinan päähenkilö on 1200-luvulla elänyt, mutta tänäkin päivänä runoistaan tunnettu mystikko Rumi, joka käy läpi syvällisen muutoksen dervissi Shamn opetusten ansiosta.
Kahdella aikatasolla, sisäkkäistarinana, hienosti kerrottu Rakkauden aikakirja kulkee yli vuosisatojen ja kulttuurien. Se kertoo 1200-luvun salaperäisestä Lähi-Idästä yhtä elävästi kuin nykymaailmasta ja lähes pakottaa lukijansa miettimään, mitä rakkaus on. Tekijä yhdistää omaperäisesti länsimaista ja itämaista tarinakertomisperinnettä. Kontrasti kerronnassa toimii hyvin ja mystiikka vie mukanaan.

Kirja ei ole niinkään perinteinen rakkaustarina kuin tarina ajattelutavasta ja rakkaus-käsitteen muodostumisesta. Tässä on myös runsaasti käytännön filosofiaa ja keinoja muokata itse omia ajatuksiaan, tapojaan ja tottumuksiaan. Runsas kulttuurien välinen vuoropuhelu antaa kirjalle viehättävän leiman, ei kuitenkaan liikaa.

Nyt saa kirjoittaminen riittää tälle päivälle. uusia kujeita taas huomenna (eli tyhjän seinän tuijotusta mieli täynnä)

skitsoidi leptosomi

Historiallista nerouden kuvausta..
Mä ole skitsoidi leptosomi
..
"Kretschmer havaitsi, että tietyt ulkoiset ruumiilliset piirteet olivat neroille ominaisia. Tiedemiehen ennakkoluulottomuudella hän ryhtyi pohtimaan asiaa, ja päätyi tulokseen, että ruumiinrakenteella oli yhteys käyttäytymiseen ja mielen sairauksiin. Tämän perusteella nerous oli siis ihmiskunnan harvinainen biologinen muuntuma, johon liittyi usein fyysinen rappeutuminen. Neron fyysinen huonommuus ìkeskitason ihmiseen eli sielullisesti terveeseen ja tasapainoiseen yksilöön nähden ikään kuin kompensoitui nerouden elementillä.

Ruumiinrakenteen perusteella Kretschmer luokitteli koko ihmisväestön kolmeen kategoriaan: pyylevään pyknikkoon, hintelään leptosomiin ja lihaksikkaaseen atleetikkoon. Vastaavasti jokaista ruumiinrakennetta vastasi tietty luonteenlaatu. Pyknikko oli iloinen ja tunteikas kuten tutkimusmatkailija von Humboldt, jolla oli pyknikolle tyypillisesti tukeva ruumiinrakenne sekä pehmeät ja leveät kasvot, joihin liittyi voimakas parrankasvu ja varhainen kaljupäisyys.

Leptosomi taas oli sulkeutunut älykkö, jonka ulkomuotoa hallitsivat terävät, lapsenomaiset ja kehittymättömät kasvonpiirteet. Kaitakasvuinen leptosomi oli esimerkiksi filosofi Kant. Tällainen ulkomuoto oli yleistä myös tragediankirjoittajille.

Kun ruumiit oli aseteltu niille luonteenomaisiin asentoihin, tuli ne vielä kuorruttaa mentaalisilla vaivoilla. Mielen häiriöille erityisen alttiita olivat pyknikko ja leptosomi. Pyknikon mielialat vaihtelivat iloisuuden ja raskasmielisyyden välillä, leptosomin taas lähinnä ärtyneisyyden ja välinpitämättömyyden välillä.

Mentaalisista vaivoista kärsivän pyknikon temperamenttia Kretschmer kutsui sykloidiseksi ja leptosomin skitsoidiseksi".

http://www.kaltio.fi/vanhat/index2a38.html?88

minusta kiinni

Miten omituista on olla samaan aikaan hermostunut ja kierroksilla, kun samaan aikaan kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Miten asiat voisivat olla ihan selkeitä ja tavallisia, ja sitten taas ei. Miten voi olla sellainen olo, että tuntuu että pitäisi huutaa ja karjua keuhkojen täydeltä. Vatsassa kääntää ja hyrrää niin kuin sinne johdettaisiin sähköä. Pidä pidä mölyt mahassa. Sellainen olo, kun jännittäisi jotain ihan hirveästi, sellainen olo koko ajan. Vatsassa syö ja rintaa painaa. Mitään ei tule ulos. Lapsena aina lähdin pois koulusta kun vatsa oli kipeä. Sama se on vieläkin. Paitsi etten lähde minnekään, olen vaan. Hermostuttaa hermostuttaa, sähköjäniksenä. Koko ajan jotain hääräämistä, menen tulen. En osaa olla. Jos olen, on vaikeaa ja tyhjää. Intoa ei mihinkään. Mielenkiintoa ei mihinkään. Loppuisi jo tämäkin päivä, ei jaksaisi. Miten turhauttavaa.

Olen huomannut että mulle viikonloput on vaikeampia kuin tylsät ja yksinäiset viikon arkipäivät on. Tylsiä ja tyhjiä nekin, mutta aina samanlaisia. On helpompaa olla yksin yksin, kuin yhdessä yksin. Samat kuviot aina tiettyihin aikoihin. Herääminen, pojan kouluun- ja miehen töihinlähtö. Turhaa hääräämistä ja tekemisen keksimistä vaikka peiton hapsuista. Pyykkiä, sitä ja tätä. Siistiä on. Päättämättömyyttä, ryhdynkö tähän vai tuohon. Enkä sitten osaa kuitenkaan, en saa aikaan enkä osaa keskittyä. Tai totean turhaksi ja hyödyttömäksi, väsyn, kyllästyn ja pitkästyn. Muiden auttamista, kuuntelemista, myötäilemistä, kyljessä olemista. Elän muiden elämää. Yksin olen levottomampi. Odotan aina jotain, olen huomannut. Jotain eri hetkeä, eri minuutteja, vaikka samanlaisia ne ovat kaikki. Miten helvetin typerää. Miten hukkaan aika menee näin. Ei mitään järkeä. Mutta mitä muutakaan tekisin? Samaan aikaan haluan olla yksin ja rauhassa, hiljaa ja piilossa ulkomaailmalta, samaan aikaan kärsin yksinäisyydestä, tyhjyydestä, turhuudesta, tylsistyn, pitkästyn. Energiaa olisi, muttei intoa suunntata sitä mihinkän mistä saisin iloa ja elämään sisältöä. Ja sitten turhaudun, nuupahdan. Väsyn, masennun. Ei mitään ole kuitenkaan. Tai jos olisi, on se typerää, turhaa, enkä saa siitä mitään. Muuta kuin pahan mielen ja ärsyynnyn. Viikonloppujen pitäisi olla ihania, yhdessä perheen kanssa, aikaa on. Kesäkin jo. Miten vaativaa. Ja erilainen päivärytmi kuin viikolla hermostuttaa entisestään. Enkö kuitenkaan osaa olla ihmisten kanssa, edes oman perheen. En osaa vaan olla, rentoutua ja olla hetkessä. Koko ajan hermostuttaa ja hyrrää. Hermostun kaikesta. Ei ole asiaa mistä en hermostuisi. Hermostun tästäkin, turhasta kirjoittaisesta, valittamista jostain, en oikein edes tiedä mistä, ja miksi. Miksi edes kirjoitan mitään. Ja jos en kirjoita, hermostun siitäkin. Olisi kiva kirjoittaa. Vaikka ei siinäkään tunnu olevan mitään järkeä. Älytöntä. Mutten jaksa tehdä nyt muutakaan. On typerä olo.

Yksi viikonloppu, kesäinen sellainen, alkaa olla taas kohta lopuillaan. Sunnuntai-ilta on. Ja mitä olen tehnyt? Hermoillut ja valittanut. Ollut kireä ja ärtynyt. Vatsaa kääntää ja on tekemistä sen kanssa, että pidän mölyt mahassa. Vaikkei ole edes syytä, mistä niitä mölyjä olisi aihe päästellä edes. Ja mikä se sellainen aihe edes olisi? Yritän olla hiljaa, mutta varmasti sisäinen kireys näkyy, huokuu ulos ja haisee, vaikken niin haluaisi. Mitä enemmän pelkään että se näkyy, sitä varmemmin se varmaan näkyy. Puren hammasta. Mitä enemmän johonkin negatiiviseen keskityn, sitä enemmän se saa taas valtaa. Osaisipa vaan olla. Silleen jotenkin tavallisesti. On vaan kiireentuntu ja tuntuu, että toiset ovat niin mahdottoman hitaita. Kaikki ei tapahdu yhtä nopeasti kuin itse itseäni tekemään ja höyryämään ajan, muut osaa olla rauhassa. Pilaan siinä sitten muidenkin olemisen. J on varmasti helpottunut kun viikonloput ovat ohi ja pääsee töihin. Sinne nähtäväksi, kuultavaksi ja hyvänä pätevänä olemaan. Pojasta olen huolissani, kuormittuu ja hermostuu. Väsyy ja masentuu. On ollut aika kovilla koko tämän vuoden. Kohta loppuu peruskoulu, muutama päivä enää.

Nyt E.llä on viikon loma, ennen varsinaisen loman alkamista. Lähti sukuloimaan Turkkiin, isänsä haki juuri, uuden auton, vaimonsa, vauvansa ja koiransa kanssa. Kävin saattamassa E.n autolle, tulipa typerä olo. Ihan kuin olisin astellut toisten elämään pyytämättä. Kävin kurkkaamassa vauvaa, heräsi siihen ja tein hermostuttavan tilanteen. Mitä hittoa mulle kuuluu, ja mitä edes kiinnostaa vieraan naisen lapsi, puolivuotias vauva, vaikka poikani velipuoli onkin. Samalta näytti kuin kaikki muutkin vauvat. Vaalealta ja nukkuvalta. Ennen kun siis heräsi, kun häiritsin, turhaan. Miten typerää. Onneksi lähitvät siitä nopeasti pois. Kiukkuisen näköisinä. Siinähän ovat sitten. Ihan sama. Miten maalaiseksi ja typeräksi taas tunsin itseni, vieläkin nolottaa ja tuntuu tyhmältä. Posket punottavat ärsyyntymisestä itseeni. Olen ihan ruma ja vanha, junttimainen. En näytä kaksvitoiselta liettualaistaiteilijalta (jolla on kaksisuuntainen mieli myös) vaan idioottimaiselta finniseltä taikinanaamalta.

Mustasukkainen en ole. Vaikka ex-miehen elämä on muuttunutkin ihan toiselle kurssille siitä ajasta kun oltiin yhdessä, kun laskettiin kolikoita ja käytiin ostamassa karjalanpiirakoita keskustan marketista, missä ne oli erityisen hyviä. Tai käytiin berliininmunkki-kahveilla. Käveltiin yöllä keskustasta kotiin junanraiteitten vartta, juoksenneltiin kesällä rankkasateessa, ajeltiin pyörällä mökkitietä ostamaan herkkuja. Tapeltiin ihan helvetisti. Leikeltiin puhelinjohtoja ja rikottiin ikkunoita. Kiipeiltiin parvekeelta. Toinen oli vankilassa, toinen yksin pienen koululaisen ja masuasukin kanssa. Ihan helvetinmoista vuoristorataa. Erotiin. Moneen vuoteen ei oltu missään tekemisissä, enkä edes tiennyt missä oli. Ennen kuin tuli takaisin. Pojalla on hyvin pärjäävä ja varakas isä nyt. Välillä oli monta vuotta poissa, etsimässä ilmeisesti itseään maailmalta, ja sitä rahaa myös. Ei mua häiritse mitenkään henkilökohtaisesti. Itse halusin erota. Monta tikkua on ihon alla, mutten sitä pura ainakaan isän ja pojan väleihin, kun on nyt pojan elämässä taas. Olisi itsekästä kieltää lapselta isä omien kaunojen takia. Niitä on ja niihin on syytä, mutten jaksa niitä liikaa ajatella. En oikeastaan ajattele niitä ollenkaan. Enkä oikeastaan tiedä, onko niitä edes jäljellä. On hyvä isä, on paikalla. Pitää yhteyttä, maksaa reilua viikkorahaa, maksaa kaiken ja ostaa sen mitä tarvii ja vähän enemmänkin. Tapaavat säännöllisesti, joka viikko. On kiinnostunut. Otti pojalle viime viikolla vakuutuksen. Ei tarvitse turvautua olemattomaan julkiseen terveydenhuoltoon. Ennen vakuutus oli kai tavallinen, enää ei ole tullut  mieleenkään, että sellaisen voisi ottaa. Ainakaan itselleen. Vaikka syytä olisi. Uusi musta maasto-bemari voisi olla ihan kiva yhdeksänkymmentäluvun alun Nissaniin verrattuna, jota juuri ja juuri on varaa pitää. Mä en tosin aja, enkä muutenkaan ole kiinnostunut autoista, mutta aina sitä voi jostain narista. Kunhan nyt tuli mieleen. Koti keskustassa, uusi vauva, viistoista vuotta nuorempi vaimo, musta auto ja valkoinen koira. Kaikkea on. Ai niin, ja valkoinen talo Turkissa. Sellainen uusi, missä on kaari-ikkunat ja pylväät, uima-allas pihalla. Sinne menivät.

Nyt saan olla vajaan viikon lomalla piinallisesta syyllisyydentunteesta poikaa kohtaan siitä minkälainen olen. Sellainen, joka juuri ja juuri jaksaa herätä ja nousta ylös sängystä ennen kuin poika lähtee aamulla aikaisin kouluun pitkää ja vaativaa päivää suorittamaan kunnianhimoisesti. Sellainen, joka juuri ja juuri on herännyt jos poika pääsee aikaisiin pois koulusta, yleensä vielä koti-, ellei yövaatteissa, naama kalpeana ja hiukset pystyssä. Keitän ne yhteiset kahvit, mitkä ovat siinä iltapäivällä aina tapana laittaa, kun tulee kotiin. Siinä vaiheessa yleensä herään edes jonkunlaiseen elämään. Mutta tunnen sitä syyllisyyttä silti, kun olen tällainen ja tällainen. Hiljainen ja nuupea. Mitä iloa, energiaa, ideaa, järkeä, ajatusta tai puhetta mulla olisi edes. E sanoikin yhtenä päivänä viime viikolla, että ihan turha sen on kaikin voimin opiskella ja saada hyviä numerota (on tänä keväänä saanut kaikista kokeista ja projetkitöistä ysin. Lopputodistus olisi erinomainen, ellei vanhat seiskaluokan alhaisemmat numerot pyörisi ja vaikuttaisi loppuarviointiin, vaikkei sillä elämän kannalta ole mitään merkitystä, saako keskiarvoksi kasin vai ysin) kun siitä tulee kuitenkin samanlainen kuin minä, joka istun vaan kotona. Ja siitäkin tunnen syyllisyyttä, että olen tällainen joka istuu vaan kotona naama valkoisena ja elämä jossain tuolla ulkona, mutta minä siitä sivussa. Tulevan viikon voin istua ihan keskenäni naama valkoisena, tai vaikka maata. En ole ärsyyntynyt tai vihainen muuta kuin itselleni. Jos poika menestyy elämässä ja koulussa (missä siis menestyy hyvin) ajattelen sen niin, että menestyy minusta huolimatta, ei minun ansiosta. J sanoi että voin itsekin olla tyytyväinen että poika pärjää, niin kuin olisi jotenkin minun ansioitani, en itse ajattele niin. Tyytyväinen tietysti olen.

Välillä ajattelen että haluaa olla hyvä, kiltti ja mieliksi. Tai on huolissaan siitä että tulee sellaiseksi kuin minä, ja se ajaa eteen päin, jaksamaan ja yrittämään liikaakin. Uupumiseen asti. Väsynyt on, mutta nyt peruskoulu on käytynä. Enää ei ole kokeita eikä mitään muutakaan erityistä, elokuvien katselua ja lyhyitä täytepäiviä. Ensi viikon on lomalla koulusta ja viimeisellä viikolla on lähinnä vaan juhla ja todistustenjako. Siihen päättyi pakollinen oppivelvollisuus. Kesäkuun puolivälissä selviää mihin lukioon pääsee, selvä kuitenkin on, että johonkin pääsee. Haikealta tuntuu, ja melkein epätodelliseltakin vielä, ettei ole enää peruskoululainen, nyt on aikuisemman, opiskelijan oloinen jo. Muistan ihan hyvin ensimmäisen koulupäivänsä. Harvahampaisen hymyn ja itkun iltapäiväkerhossa koulupäivän jälkeen. Olin silloinkin kotona, pääsin saataamaan kouluun ja olin vastassa. Muttei kaikki tietenkään ole minusta kiinni.

Aika kiitää, mutta itse olen ihan tolkuttoman jumissa. Seison vaan paikallani kun muut elävät ja viuhahtavat ohi ja eteenpäin. Siinä vaan katselen sitten. Monenlaista on ikävä.

skeematerapia testi

Tunne lukkosi skeematerapiatestin tulokset.

Riippuvuus
Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva

Uskot, että olet jollain tavalla kykenemätön pitämään itsestäsi huolta. Et luota omaan arviointikykyysi. Tarvitset siksi muita ihmisiä kannattelemaan ja tukemaan sinua ja pitämään sinusta huolta. Olet riippuvainen läheisistäsi etkä ole itsenäinen, omillaan pärjäävä aikuinen. Luultavasti olet edelleen läheisissä tekemisissä vanhempiesi kanssa, jotka vaikuttavat elämääsi voimakkaasti. Päätösten tekeminen on sinusta vaikeaa, kysyt ehkä neuvoa ja vahvistusta muilta, muutat mieltäsi monta kertaa ja lopuksi saatat olla kuitenkin epävarma päätöksestäsi. Saatat vältellä vastuuta, aloitteellisuutta ja haasteellisia tilanteita. Tunnet luultavasti ahdistusta ja epätoivoa jos joudut ottamaan enemmän vastuuta kuin mihin tunnet kykeneväsi. Ehkä ainoa keinosi selviytyä on lyöttäytyä yhteen vahvan henkilön kanssa joka pitää sinusta huolta mutta myös määrää elämästäsi - näin riippuvuus toisesta kasvaa ja tunnelukko voimistuu.

Ulkopuolisuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Tunnet usein ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ja se saa sinut välttelemään niitä. Ehkä tunnet itsesi erilaiseksi, muita huonommaksi keskustelijaksi ja siksi ulkopuoliseksi. Uusien ihmisten kanssa tunnet olosi epämukavaksi ja hermostuneeksi etkä oikein tiedä mitä sanoisit. Saatat arkailla huomion kohteena olemista ja jännittää esiintymistä. Ahdistuneena mietit mitä muut ajattelevat sinusta. Hermostuneena et kykene käyttämään sosiaalisia taitojasi vaan menetät varmuutesi ja vetäydyt. Olet ehkä tottunut välttelemään kanssakäymisiä ja sosiaalisia tilanteita siinä määrin että se tuntuu ihan luonnolliselta - kuitenkin jokin sinussa kaipaa samalla läheisempää yhteyttä kanssaihmisiin. Ryhmässä saatat teeskennellä olevasi enemmän muiden kaltainen tai haluat antaa hyvän vaikutelman itsestäsi. Saatat hankkiutua työskentelemään tehtävissä, jossa ei vaadita paljon vuorovaikutusta. Läheisissä suhteissa tunnet olosi varmemmaksi ja levollisemmaksi - voit olla enemmän oma itsesi. Toistuvat ulkopuolisuuden kokemukset vahvistavat tunnelukkoasi ja se saa sinut välttelemään entistä enemmän ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Kaltoin kohtelu

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Pelkäät, että ihmiset haavoittavat, huijaavat, loukkaavat, pahoinpitelevät tai käyttävät sinua jollain tavoin hyväkseen. Et luultavasti koe oloasi luottavaiseksi ja turvalliseksi vaan näet uhkakuvia ihmissuhteissasi. Sinun on yleensä vaikea luottaa ihmisiin. Saatat suhtautua epäillen toisten aikomuksiin ja uskot läheistesi pettävän sinut tavalla tai toisella. Et päästä ketään lähellesi etkä uskalla avautua ihmissuhteissasi. Olet varovainen ja saatat testata ovatko ihmiset luottamuksesi arvoisia. Saatat kuitenkin viehättyä ihmisistä jotka ovat hyväksikäyttäjiä ja annat heidän kohdella itseäsi huonosti. Toistuvat hyväksikäytön kokemukset vahvistavat tunnelukkoa ja syövät omanarvon tunnetta. Tämä voi johtaa siihen, että sinun on vaikea päästä suhteesta jossa sinua kohdellaan kaltoin.

Riittämätön itsekontrolli

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet impulsiivinen, annat mielijohteiden ohjata elämääsi. Sinun on vaikea keskittyä mihinkään pitkäksi aikaa, koska mieleesi tulee toimintayllykkeitä ja haluaisit tehdä jotain muuta. Sinun on vaikea hallita omia halujasi, tunteitasi ja mielen yllykkeitä. Et aina mieti tekojesi seuraamuksia, mikä saattaa sinut ongelmiin. Olet ehkä joutunut ongelmiin auktoriteettien kanssa. Elämäsi on enemmän tai vähemmän kaaoksessa. Sinun voi olla vaikea ilmaista vihaasi rakentavasti, vaan se ilmenee raivokohtauksina ja sopimattomana käyttäytymisenä. Itsekurin ja rajojen puute johtaa helposti riippuvuuksiin: juomiseen, tupakointiin, ylensyöntiin, seksiriippuvuuteen, nettiriippuvuuteen tai muuhun ongelmakäyttäytymiseen. Aloitat hankkeita hetken mielijohteesta, mutta hankkeet jäävät usein puolitiehen, ja niitä useita menossa yhtä aikaa. Työelämässä impulsiivisuutesi saattaa johtaa toistuviin epäonnistumisiin, kun et pääse tavoitteisiisi. Ihmissuhteissa saatat etäännyttää läheisesi käyttäytymiselläsi. Saatat tuntea vetoa vaativiin, järjestelmällisiin ja kurinalaisiin ihmisiin, jotka tuovat vastapainoa kurittomuuteesi.

Epäonnistuminen

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Uskot olevasi tuomittu epäonnistumaan, ikään kuin sinulta puuttuisi jotain olennaisia taitoja tai kykyjä. Olet saattanut oppia välttelemään haasteita tai vaikeita tehtäviä epäonnistumisen pelossa. Saatat uskoa että et osaa tai et kykene tekemään jotain, ja siksi viivyttelet etkä ole halukas yrittämään tosissasi. Saatat verrata itseäsi muihin ja pitää itseäsi epäonnistuneena, huonompana tai lahjattomampana kuin toiset. Ajattelet että toiset ovat menestyneet paremmin, etkä anna arvoa omille saavutuksillesi - aina löytyy joku joka on menestynyt tai pärjännyt paremmin. Epäonnistumien tunnelukko näyttäytyy varsinkin työelämässä. Saatat vältellä uralla etenemistä, haasteiden ottamista, ylennyksiä, työhön sitoutumista tai aloitteellisuutta. Saatat yrittää kompensoida epäonnistumisen tunnetta vaatimalla itseltäsi hyviä suorituksia ja virheettömyyttä. Ajan myötä usko omaan itseen heikkenee ja epäonnistumisen tunnelukko voimistuu jokaisen epäonnistumiseksi koetun tilanteen myötä.

Suojattomuus

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Olet kova huolehtimaan ja usein peloissasi - koet olosi turvattomaksi. Murehdit kohtuuttomasti terveyttäsi, vaaroja tai onnettomuuteen joutumista, taloudenhoitoa tai kontrollin menettämistä. Saatat valita kumppanin joka auttaa ja suojelee sinua tai odotat että kumppanisi on peloton ja vahva - kyvykäs suojelemaan sinua vaaroilta. Pelkosi saattavat aiheuttaa sinulle ahdistus- tai paniikkikohtauksia - tai sitten olet jatkuvasti enemmän tai vähemmän ahdistunut etkä voi nauttia arjesta. Saatat turvautua riippuvuuksiin ahdistuksen helpottamiseksi. Pyrit varmistumaan että olet turvassa. Siksi olet oppinut välttelemään riskejä: hissejä, autoilua, kaupungilla liikkumista, matkustamista, investointeja tai uramahdollisuuksia - pitäydyt mieluummin vanhassa tutussa ja turvallisessa. Pelot rajoittavat elämääsi ja läheisiäsi joiden täytyy sopeutua pelkoihisi. Jatkuva murehtiminen ja vaarojen välttely tyypillisesti lisää entisestään välttelykäyttäytymistä ja voimistaa pelkoja ja suojattomuuden tunnelukkoa.

Emotionaalinen estyneisyys

Tunnelukon voimakkuus: erittäin vahva
Sinun on vaikea ilmaista tunteitasi spontaanisti. Sinusta on hämmentävää ilmaista positiivisia kiintymyksen tai välittämisen tunteita toisille ihmisille. Uskot että tunteet on parempi pitää sisällään ja siksi pyrit kontrolloimaan itseäsi, varsinkin muiden seurassa. Sisällesi on luultavasti kertynyt paljon vihaa ja mielipahaa, joka on ilmaisematta. Sinusta saattaa tuntua että olet kuin painetynnyri, joka saattaa purkautua milloin tahansa, siksi yrität hallita tekemisiäsi ja tunteitasi.

Tunnevaje

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinusta tuntuu että kukaan ei tyydytä rakkauden ja huolenpidon tarvettasi, ja luultavasti uskot ettei kukaan todella kuuntele eikä ymmärrä sinua. Saatat välttää rakkaussuhteita, suhteet jäävät lyhyeksi tai sitten suojaat itseäsi ihastumalla henkilöön joka ei ole saatavilla. Saatat ihastua kylmiin, torjuviin, pidättyviin ja vähän antaviin henkilöihin. Jokin heissä viehättää sinua. Suhteet päättyvät usein alkuhuuman ja kovien odotusten jälkeen karvaaseen pettymykseen. Ehkä suuri toiveesi siitä että kumppanisi muuttuisi ja vielä joskus voisi täyttää tarpeesi pitää sinut suhteessa kylmän kumppanin kanssa. Saatat odottaa, että rakastettusi pitäisi lukea ajatuksesi ja osaisi automaattisesti tyydyttää hellyyden ja läheisyyden tarpeesi. Sinulle ei ole ehkä tullut mieleesikään ilmaista tarvettasi, sen sijaan saatat vetäytyä tai loukkaantua jos toinen ei pysty täyttämään rakastetuksi tulemisen kaipuutasi. Toistuvat vaille jäämiset vahvistavat tunnelukkoa ja uskot entistä vahvemmin ettet koskaan löydä elämäsi kumppania ja ettet ikinä saa tarvitsemaasi rakkautta.

Vaativuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Sinusta tuntuu, että koko ajan on tehtävä jotain, saatava aikaan tai pidettävä asiat ja tavarat järjestyksessä. Et voi olla tyytyväinen itseesi jos et täytä vaatimuksiasi - siksi tuntuu ettei mikään koskaan riitä, aina on jotain tavoittelemisen arvoista. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä. Saatat olla enimmäkseen turhautunut ja ärtynyt itseesi ja toisiin. Elämä on suorittamista, ja uskot että se joskus tuo sinulle palkinnon - vapauden tai täydellisyyden. Loppujen lopuksi saavutukset kuitenkin tuntuvat tyhjiltä ja hamuat seuraavia tehtäviä ja haasteita. Jos päätät menestyä jossain, luultavasti menestyt siinä - osaamatta kuitenkaan pysähtyä nauttimaan menestyksestä. Ehkä lyöt laimin ystäviäsi tai läheisiäsi - koska et ehdi rentoutua ja antaa toisille aikaasi.

Uhrautuminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet oppinut huomioimaan toisten tarpeita herkästi ja niinpä omat tarpeesi jäävät helposti sivuun. Jos asetat omat tarpeesi etusijalle, tunnet todennäköisesti syyllisyyden tunteita. Uhraudut, jotta et joutusi kokemaan syyllisyyttä siitä, että et ole huomioinut riittävästi toisia. Uhraudut omasta tahdostasi, et toisten vaatimuksesta, koska muiden tarpeet yksinkertaisesti ylittävät omasi. Saatat olla luonnostasi empaattinen, etkä halua toisten kokevan mielipahaa. Koet itsesi vahvaksi ja kannat vastuuta toisten hyvinvoinnista. Sinun on helppo olla toisia kohtaan ymmärtäväinen ja myötätuntoinen. Kuuntelet yleensä toisten ongelmia ja kerrot omistasi vähän.

Vajavuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olemassaoloasi leimaa arvottomuuden kokemus, joka ilmenee uskomuksena omasta kelvottomuudesta. Saatat puhua itsestäsi alentavaan sävyyn, olet kriittinen, ankara ja vihainen itsellesi. Ikään kuin sinussa olisi sisimmässäsi jotain häpeällistä ja vastenmielistä, joka pitää piilossa. Luultavasti peittelet ongelmiasi ja virheitäsi ja välttelet niistä puhumista ettei häpeän tunne valtaisi sinua. Joudut pitämään todelliset tunteesi ja ajatuksesi salassa, et halua myöntää muille olevasi tunteellinen tai tarvitseva ihminen. Esität ihmisille muuta kuin todella olet ja samalla pelkäät paljastumista. Koet muiden sanomiset herkästi arvosteluna ja kritiikkinä, jolloin vajavuuden tunteesi saattaa saada sinut suuttumaan. Ehkä hyökkäät vajavuuden tunnettasi vastaan olemalla kriittinen ja vähättelevä muita kohtaan - myös kumppaniasi tai lapsiasi kohtaan. Saatat tuntea vetovoimaa torjuviin ja kriittisiin ihmisiin, jotka entisestään voimistavat vajavuuden tunnelukkoasi.

Rankaisevuus

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Olet hyvin ankara itsellesi ja rankaiset itseäsi jos toimit väärin. Olet usein vihainen itsellesi ja moitit itseäsi tekemistäsi virheistä. Saatat miettiä tekemisiäsi jälkikäteen, ja tuntea syyllisyyttä tai häpeää siitä miten olet toiminut. Saatat olla vihainen itsellesi koska olet joskus heikko, tunteellinen tai tarvitseva. Jos jotain pahaa tapahtuu sinulle, saatat ajatella että se oli ansaittua, etkä kaipaa myötätuntoa tai sääliä. Saatat olla rankaiseva myös lähimmäisiäsi kohtaan. Lapsesi saattavat kuulla kunniansa jos asiat eivät mene mielesi mukaan. Sinun on vaikea antaa anteeksi itsellesi ja toisille etkä hyväksy puolusteluja kovin helposti.

Hylkääminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Menetyksen pelko ohjaa elämääsi - olet huolissasi yksin jäämisestä. Uskot että läheisesi kuolevat tai jättävät sinut. Pelkäät jääväsi yksin ja luultavasti takerrut läheisiin ihmisiisi, mutta samalla karkotat heidät luotasi - pahin pelkosi on kuin itseään toteuttava ennuste. Menettämisen pelkoa seuraa luottamuksen puute joka tulee usein ilmi kontrollointina, omistushaluisuutena ja mustasukkaisuutena. Riippuvuudet voivat olla selviytymiskeinosi, joilla yksinolon aiheuttama ahdistus tuntuu siedettävämmältä. Koet suhteisiin kuuluvat tavalliset erotilanteet ahdistaviksi etkä luota siihen että suhde kestäisi erot. Tulkitset herkästi toisen tekemisiä tai tekemättä jättämisiä eroaikeiksi ja saatat ylireagoida niihin, vaikkapa siihen kun toinen ei vastaa puheluusi tai tekstiviestiisi. Vaikka suhde olisi vakaa, se luultavasti tuntuu vain väliaikaiselta - ikään kuin se olisi koko ajan vaakalaudalla. Saatat itse epätoivoissasi uhata erolla, ikään kuin testataksesi odotustasi - joko suhde nyt päättyy. Menetyksien myötä tunnelukko vahvistuu ja alat uskoa ettei mistään löydy kestävää suhdetta.

Alistuminen

Tunnelukon voimakkuus: vahva
Sinusta tuntuu että sinun pitää olla mieliksi läheisillesi, ystävillesi, työkavereillesi, jopa ventovieraille. Et halua olla hankala vaan kiltti ja mukava, niinpä myönnyt helposti asioihin jotka eivät tunnu sinusta erityisen tärkeiltä. Sinun voi olla vaikea pitää puoliasi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Antaudut enemmän tai vähemmän toisten kontrolloitavaksi, koska haluat välttää ikävän seuraamuksen. Et ilmaise avoimesti tarpeitasi, koska et pidä niitä tärkeinä. Piilotat tunteitasi, varsinkin vihan tunnetta, mikä saa sinut välttelemään konflikteja. Vihan tukahduttaminen johtaa sen patoutumiseen, joka yleensä purkautuu joko passiivisena vihan ilmaisuna kuten pienimuotoisena kostamisena, juoruamisena, viivästelynä, kiukutteluna tai yllättävinä agressiivisina kiukunpurkauksina. Viha voi synnyttää myös halua kapinoida ja uhmata tahoja, jotka koet auktoriteetiksi (esim. esimiehet, viranomaiset, puoliso). Ihmissuhteissasi toiset ovat yleensä niskan päällä. Sinua saattavat kiehtoa ihmiset, jotka ovat hallitsevia ja määräileviä, jotka sanovat miten sinun kuuluu toimia, käyttäytyä tai tuntea.