keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Vanhemispäivä


Tänään olen ollut aika surullinen ja toivoton. Yksinäinen ja onneton. Itsekäs paska, joka ei osaa olla iloinen ja tyytyväinen syntymäpäivänäänkään. En voi sille mitään että mulla on niin paha mieli. Paha, kipeä olo. Yritin äsken nukkua päivunia, en nukahtanut, torkuin vähän paremmin, mutten nukahtanut vaikka olisin halunnut. Päivä tuntuu muuten niin pitkältä ja ikävältä. Olen saanut muutamia syntymäpäiväonniteluja Facebookissa, joskus ennen sain enemmän. Ei nekään oikein ilahduta. Miten voisivatkaan. Ei mulla ole kuitenkaan oikeasti ketään, joka nyt mitään sen kummempaa, hyvää tai pahaa mulle toivoisi. Tai yhtään mitään. On vaan tapana kirjoitaa onnittelut, kun huomataan että jollakin on syntymäpäivät. Klik vaan.  Keneenkään mulla ei kuitenkaan ole mitään läheisempää yhteyttä. Ei ihmistä, joka tuntuisi oikeasti ystävältä, tai kaverilta. Ei mitään. Ehkä olen kiittämätön ja arvostamaton paska, mutta näin tämä nyt on eikä muuksi muutu sillä, että yrittäisin ajatella, että aikun kiva. Kivempi tietysti, että joku kirjoittaa jotain, kuin olisi kirjoittamatta. Tuo parempi ihminen. Muttei se paljon mitään ole. Ei ilahduta, eikä juuri liikauta mihinkään suuntaan. Paska mikä paska. Olen. Ei voi mitään.

Aamulla sain perinteisen synttäriaamupalan, kakkua, suklaata ja croisantteja ja pari lahjaa, lahjakortteja vaate- ja kenkäkauppaan. Niitä toivoin ja ne myös sain. Ihan hyvä. Olin iloinen niistä. Jos nyt osaan olla iloinen, mutta ihan kiva kuitenkin. Tarpeeseen tulivat. Tai voin ostaa jotain kivaa. Kengät tarvitsen oikeastikin. Ja kivahan se on ostaa, vaikkei niin tarvitsisikaan. E ja J olivat kivoja, niin kuin ovat. Olivat nähneet vaivaa. Mutten ole erityisen lähellä heitäkään. En ole lähellä ketään. En osaa olla enkä pääse, tai päästä ketään lähelle. Mitä se sitten tarkottaisikaan. En mä tiedä. Väsyttää vaan ja on yksinäistä. Tunnen itseni turhaksi ja pahaksi. Teen pahan mielen muille. Kun minuun sattuu, sattuu läheisiinikin ja sen jälkeen minuun sattuu vielä enemmän. Ja olen vielä surullisempi ja tuskaisempi. Ja sitten taas uudestaan, paha oloni valuu ulos ja käy muiden päälle. Läheisteni, poikani ja miehen päälle. Muiden päälle en sitä päästä. En päästä ketään lähelleni, silloin sitä vaaraa ei ole. Muilla, vieraammilla. Lähellä on.

Mutta taas on lisää rikottu. Lisää mikä satuttaa ja tuntuu pahalta. Jatkaa minun, ja siinä samalla muiden, myrkyttämistä ja satuttamista. Olen aivan hirveä. Mut pitäisi laittaa jonnekin pois, pehmustettuun huoneeseen yksinäni jossa olisin pois haavoittamasta muita. Olen vaaraksi muille, teen muille pahaa. Pahan mielen ja rikon omalla rikkinäisellä mielelläni muidenkin mieltä. Sanat satuttavat ja rikkovat aina jotain. Jo valmiiksi rikkinäistä. Minussa ei taida olla yhtään ehjää osaa. Olen vaarallinen ja ikävä, piikikäs vittumainen flipannut kiiluvasilmäinen ja pahasuinen sekomuija. Kaikki on sekavaa ja olen ihan vääristynyt. Suhtautumiseni itseeni ja kaikkiin muihin maailman ihmsiin on vääristynyt. Ihan sairas. En tällähtkellä tunne mitään hyvää itseäni kohtaan, joten en osaa tuntea niin muitakaan ihmisiä kohtaan. Vihaan kaikkia. J.täkin vihaan. Ainakin siitä päätellen, miten sitä kohtelen, miten sille puhun. Miten siitä nyt tunnen. Lapsiani en vihaa, vaan rakastan, jos nyt niin osaan tuntea. Vihaan itseäni siitä, miten he joutuvat minusta kärsimään. Minun kohtauksista, poissaolevaisuudestani. Miten minun vääristynyt oma ja toisten kuva voisi olla vaikuttamatta kesken kehityksessään olevia.  Inhoan itseäni ja tätä, miksi olen tällainen. En ole helvetti soikoon ansainnut tätä. Ansainnut ansainnut. Helvetti sentään.

Aurinkoisia ajatuksia tänään. No niitä ei ikävä kyllä ole. Inhoan syntymäpäivääni enemmän kuin muita päivä. Silloin pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen. Juhlava ja juhlia. Entä jos ei tunnu yhtään juhlavalta? Vaan siltä, että tekisi mieli ottaa monta lääkettä jotta saisi nukkua koko päivän. Pääsisi peiton alle ja saisi nukkua. En osaa juhlia. Miten juhlitaan ja mitä. Mitä hauskaa siinä nyt on että vanhenee. Ja siinä, että osaisi olla ystävällinen ja mielissään muiden huomionosoituksista. Iloinen. Vaikka oikeasti olen vaan vihainen ja turhautunut. Turha ja syrjäytynyt. Huonompi kuin muut. Yksin ja syrjässä, tuijotan valkoista seinää. Pelkkää surua ja vihaa kaikkea mennyttä tapahtunutta kohtaan. Sellaista, mitkä ovat minut tähän tilanteeseen, tähän kohtaan tuoneet. Ahtaaseen paikkaan, ja jättäneet ilman näköalaa. En osaa suhtautua toisin, en mitenkään. Ei tämä nyt mistään asenteesta ole kiinni. En halua suhtautua mitenkään muuten. Miten muka. Olen ymmärtänyt ja kuuunnellut, ollut ystävällinen ja huolehtivainen koko elämin ajan. Muita kohtaan. Enää en tottavieköön ole. Ei kiinnosta pätkääkään.

Olen ollut aina se joka kuuntelee, on ystävällinen, kiinnostunut, kuuntelee, kyselee, hymyilee. Mulle pitäisi maksaa palkkaa, koko elämän ajalta, kun olen muita kuunnellut, ollut kiltti ja mieliksi. Olen ollut hoitaja, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Teen sitä koko ajan. Jos näen jonkun puolitutun, jokun vanhan naapurin kyselen kuulumisia ja olen kiinnostunut, vaikkei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa, toisten murheet ja valitukset. En halua tavata ihmisiä, järjestää jotain. Järjestää itseni  kuuntelemaan muita ja tuntemaan itseni siinä samalla huonoksi. Ei mulla mitään, toisen asiat ne vaan tärkeitä ovat. Ei kiinnosta! Musta ei saa kukaan enää mitään. Olen sulkenut paksun metallioven itseni ja muiden välille, enkä sitä avaa. En jaksa enää kuunnella, auttaa, olla ystävällinen, hymyillä, keksiä jotain kivaa sanottavaa. En jaksa kuunnella enää J.täkään. Sillä menee niin hyvin. On alkanut tuntuman kaukaiselta, pilkalliselta, välinpitämättömältä. On ihan muualla kuin minä. Sillä on asiat hyvin. Mä olen toisella puolella.

Toivottavasti osaan olla illalla. J vie mut syömään ja E tulee mukaan. Vähitellen pitäisi kai etsiä kaapista jotain juhlavampaa vaatetta ja laittaa itsensä muutenkin ihmisen näköiseksi. Ettei muille tule paha mieli. Toivon että osaisin itsekin olla vähän iloisempi. Mutten tykkää syntymäpäivistä.




tiistai 29. lokakuuta 2013

tiistai

Aha, en meinannut osata tulla tänne bloggeriin, kirjautumissivu oli muuttunut ja siitä jo meinasi mulla mennä pasmat sekaisin. Ajattelin jo, että onko syy eilisiltaisella myrskyllä (joka ei kovin kummoinen ollut ainakaan siihen keskiyöhön mennessä, mihin valvoin. Pettymys), mutta tokkopa. Rauhallista on ainakin nyt, eikä yölläkään kuulunut mitään. Harmaata, märkää pöpperöä, muttei mua haittaa yhtään. Hyvä vaan. Liikkuupahan vähemmän ihmisiä tossa ikkunan alla (kamalan hyvin näkyy tosta kujalta nyt tänne sisälle keittiöön, kun parvekkeen edessä olevat pensaat ovat tyhjentyneet, luovuttaneet viimeisetkin lehtensä ja oksat tököttävät paljaina. Enää ei ole näkösuojaa. Viikonloppuna laitettiin uusi lamppu tähän keittiöön ja siinä on niin kirkas valo, että näyn varmasti ihan selvästi tästä ohikulkijoille. Kaihtimia en halua pitää kokonaan kiinni. Tulee yksinäinen olo ja haluan nähdä ulos. Katselkoon tänne jos mieli tekee. Harva kehtaa päätään kääntää.

On niin yksinäistä ja ikävää. Nyt on tuntunut vielä enemmän yksinäiseltä, kun en kirjoita tätä blogia julkisesti eikä kukaan lue tätä. Tuntui aina että jakoi muiden kanssa jotain, kun julkaisin kirjoitukseni ja siitä tykättiinkin usein. Usein aamuisin tuntui kivalta tulla katsomaan, kuinka moni on käynyt kirjoituksiani lukemassa, joskus oli kivojakin kommentteja. Tuntui kivalta tulla kirjoittamaan jollekin toiselle, muille. Melkein kuin olisi vuorovaikutuksessa jonkun kanssa. Nyt ei ole sitäkään iloa. Ehkä en pidä tätä salaisena pitkään. En tiedä. Mutta siitä aion nyt pitää kiinni, että kirjoitan tänne edelleenkin usein. Pääasia on, että kirjoitan. Sitä haluan tehdä ja teen. Välillä kirjoittaminenkin ahdistaa ja pelottaa, väsyttää ja tuntuu turhalta, mutta onneksi on jotain mitä haluan tehdä. Vaikken tiedä, onko tässä oikeastaan mitään järkeä. Ehkä olisi parempi kirjoittaa vaan päiväkirjaan. Mitä jos kone menee rikki, tai siis nettiselain. Tuskin nämä samanlaisia ovat joskus kymmenien vuosien kuluttua. Kai jotain voi tapahtua. Kaikki vaan kadota. Mutta ehkä pääasia kirjoittamisessa on se tekstin ulos tuottamine, ei niinkään se, mitä siitä jää jäljelle. Kirjoitan vaikka puuta heinää, on se aina ulos mielestä.

Lopetin tämän julkaisemisen melko mitättömistä syistä, mutta silloin halusin niin tehdä, ja pidän tästä päätöksestä kiinni. Pelkäsin tulevani loukatuksi, ja niin koin tulleeni. Yhdestä kommentista, mihin Ansainnut-päivitykseni sai kimmokkeen, kommentti tuli sitä edeltävään kirjoitukseen. Vittu mua ei tulla arvostelemaan ja kertomaan mistä mun pitäisi olla kiitollinen, erittäin onnellinen tai mitä hyvänsä. Hitto vie. Päätän itse mitä tunnen, enkä kaipaa siihen kenenkään idioottimaisia mielipiteitä. Pitäköön typerät ajatuksensa omanaan. Kommentit tulee aina ihmisen omasta elämäntilanteesta, vertaa niitä toiseen ja jos toisella on jotain, mitä ei itsellä ole, on se tältä toiselta ilmeisesti pois, jos toinen ei sitä arvosta, mitä hänellä on. Vaikkei arvostelija tiedä taustoja eikä mitään muutakaan. Miten asiat oikeasti ovat . Siitä syystä on helppo tulla arvostelamaan toisen koko elämää ja kertomaan, miten tulisi ajatella ja suhtautua mihinkin. En halua olla vuorovaikutuksessa, enkä halua kommentteja. Se mitä kirjoitan on siinä, enkä niistä halua sen enempää keskustella. Tämä ei ole mikään vertaistukiryhmä tai mikään keskustelupalsta, missä jokainen saa sanoa mielipiteensä. Täällä sanon vaan minä. Paljon missään muualla en ole sanonut, enkä sano edelleen, joten täällä sanon. Tämä on mun yksityisaluetta.

Toinen syy oli yksi ärsyttävä, lihava, ruma, sian näköinen ruma ämmä yhdestä ryhmästä jonka olin jostain syystä kutsunut lukemaan ajatuksiani. Kutsuin Facebook-ryhmään tämän blogin ympärille perustettuani mahdollisimman paljon lukijoita. Ajatelin että olen sitä suositumpi ja parempi, mitä enemmän minusta tykätään ja mitä enemmän kirjoituksiani luetaan. Suurin osa kutsumistani henkilöistä tuksin edes luki kirjoituksiani. Ei varmaan osanneet, pystynet keskittymään, tai muuten vaan tajunneet, kun kirjoitan muustakin kuin tiskaamisesta tai ryyppämisestä. Tai muusta paskasta. Jaoin täällä ja tykkäys-sivullani kuvianikin ja yhteen sellaiseen sain ikävän kommentin. Oli kuulemma väärän väriset hiukset. Kuva oli siltä ajalta kun odotin E.tä. Olin aikaisemmin kirjoittanut täällä, että miten vaikeaa aikaa se oli, miten sukeltelin masennuksen syvyyksissä, elin epätoivoista eroa ja kaikki voimani menivät siihen, että suojelin itseäni ja lapsiani ulkoiselta kaaokselta. Elin vaan siinä, en nähnyt muualle. Laitoin pari kuvaa siltä ajalta minusta ja työstäni, joissa oltiin iloisen näköisiä, hymyiltiin. Kumpikaan meistä ei niihin aikoihin paljoa hymyillyt ja mullle tuli iloinen ja hyvä mieli niistä kuvista. Ja sitten joku idiooti tulee kommentoimaan miten musta tukka ei sovi sulle kyllä yhtään kun olet niin kalpea  ja onpa iso vauvamaha. Edellisessä postauksessa olin kirjoittanut miten mua aina kiusattiin koulussa kun olin niin ruma, pitkä, laiha, hevosen näköinen. Honkkeli, huonohampainen. Syrjittiin ja naurettiin takanapäin. Hetken oli joku joka otti huomioon, oli hetken mun kanssa välitunnilla, käveli kerran tai pari samaa matkaa kouluuun. Hymyili mulle. Äkkiä ne huomionosoitukset loppuivat. Ennen kuin ehtivät alkaakaan. Selät kääntyivät ja takanapäin supistiin. En uskaltanut mennä ruokalaan. En tiennyt, mihin olisin mennyt istumaan, jos olisin mennyt. Joskus harvoin menin, silloin söin vain näkkileipää. Seisoin välitunnit koulun seinään nojaillen, yksin. Myöhemmin luokkakuvia (niissä harvissa mitkä mulla on. Silloin harvoin kun olin koulussa) katsellessa olen huomannut että olin kaikista kaunein, aina. Sen jälkeen, tässä ajassa, löytyy edelleen arvostelijoita. Sellaista en siedä ollenkaan.

Inhoan ja vihaan ihmisiä. Suurin osa ihmisistä on täysiä idiootteja, aivottomia, ajatuksettomia, väärin ajattelevia. Olen älykkäämpi kuin suurin osa ihmisistä, olen siitä varma. Moni ihminen on ilkeä, aina sanotaan mieluummin pahaa kuin hyvää. Kateellinen, idiootti. Ruma paska. Hirveää tyhmyyttä, pahuutta. Haistakoon paskat, kaikki. En todellakaan halua muiden ihmisten joukkoon. Ei kenelläkään ole mitään, mitä heiltä haluaisn tai saisin, eikä kukaan saa minulta mitään. Olen aina se ystävällinen kuuntelija. Kiltti ja kiinnostunut. Enää en ole. Ei kiinnosta. En halua laittaa enää itseäni alttiiksi toisten, vieraiden arvioitavaksi. Se vain haavoittaa minua.

Myöhemmin..
Kävin aikaisemmin iltapäivällä kävelyllä, mulle tulee aina huono olo, ellen mene edes vähän ulos. Kauppaan oli pakko mennä, kahvi ja nikotiinipurkka olivat lopussa ja ilman niitä en pärjää. Jotain ruokatarpeitakin piti ostaa, vaikka suurimman osan ostin eilen. Tein ennen kauppaan menoa pienen kävelylenkin. Tuuli jonkinverran, eilisen myrskyn jäljiltä (mitä en kyllä huomannut..), muttei mitenkään liikaa. Vähän arvelutti metsään meno, pelotti jos sieltä olisi putoillut päälleni oksia valtavista männyistä tuulenpuuskissa. Oli raikasta, tuulinen sää tuo enemmän hengitettävää happea ja se tuntuu hyvältä. Nyt mulle tuli vaan tosi paha olo kävelyllä, niin huonoa oloa ei ole tullut kai ikinä ennen. Oksetti ja huimasi, kuvotti ja heikotti hirveästi. En uskaltanut tehdä kovin pitää lenkkiä, en jaksanut, enkä viitsinyt pakottaa itseäni, ajattelin että voisi tuupertua jonnekin polun viereen. Mietin jo että pääsenkö sieltä pois ollenkaan, Oli vaikea käydä sen reissun jälkeen kaupassa, huono olo haittasi, heikotti ja näytin kamalalta, olin ihan kalpea ja punasilmäinen. Yritin vältellä ihmisiä, ihmisten katseita. Halusin nopeasti pois.

Nyt iltapäivän olen maannut sängyssä enimmäkseen. Olisin halunnut nukua, mutten nukahtanut. Luin vähän aikaa Maria Vaaran Likaiset legendat-kirjaa (on aika sekopäinen ja turhan häiritsevän sekava, en oikein tykkäää. Tule huono olo.) mutten oikein sitäkään jaksanut. Olisin halunnut nukkkua. Olisin halunnut nukkua aamullakin. Nukun aina llian vähän. Väsyttää ja tulee huono olo, mutten silti saa nukuttua. Väsyttää ja kuvottaa. Nytkähtelin ja säpsähtelin puolinukuksissa, lepoon en päässyt. Ei ollut muuta toivottavaa kuin että loppuisi jo tämäkin päivä.

Huomenna on mun syntymäpäivä. Kuolinpäivä, niin sanoin J.lle aamulla. Sellainen olo.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Yksityisalue

Suljin tämän blogin toissapäivänä, lauantaina, kaikilta lukijoilta. Näen nämä kirjoitukseni tästä lähtien vain itse. Ei kukaan muu. Tuli sellainen olo, etten halua kirjoittaa enää toistaiseksi kenenkään vieraan ihmisen silmille. Vain itseäni varten, omaksi tarpeekseni ja ehkä luettavaksi joskus myöhemmin. Vielä en halua itsekään lukea vahempia kirjoituksiani. En halua palata niihin. En ole kertaakaan niitä lukenut. Kirjoitusia on jo yli kaksisataa. Pelkään, että näen ja luen niissä jotain typerää, hävettävää, lapsellista. Virheitä. Huonosti kirjoitettuja lauseita. Vanhoja ajatuksia. Sanoja joltain toiselta hetkeltä ja tunnetilalta. Toiselta ajalta ja ajatuksilta. Hyi miten typerää. Vanhoja, noloja, hävettävä, lapsellisia. Virheellisiä ja vääriä kirjoituksia. Pilkkuja väärässä paikassa, kirjoitusvirheitä. Ärsyttävältä kuulostavia sanoja, lauseita, kappaleita. En halua palata niihin. Muiden olen antanut niitä vapaasti lukea. Arvostellla, rutoia, ottaa niistä jotain itselleen. En halua antaa. Enää.Tai nyt ainakaan.

En halua muiden lukevan näitä uusimpia ajatuksiani. Hävettää ja tuntuu tyhmältä, että olen kirjoittanut tunetemattomille ihmisille. Sellaisille, jotka saattavat suhtautua kirjoittamiini sanoihini, ajatuksiini, sisimpääni, miten tahansa. Pilkallisesti, naureskellen, kauhistelen, ymmärtämättä. Tyhmät tietämättömät ihmiset. Mitä minun tuneeni, ajatukseni, menneisyyteni tain nykyisyyteni heille kuuluvat? Ei mitenkän. Haluan pitää nämä vain itselläni. Itsekkäästi? Kuuluvat vain minulle. Annan vain itselleni. Laitan pois sen mitä haluan.

Aikaisemmin, lauantaihin asti, ajattelin että haluan kirjoittaa julkisesti, näyttää kaikille jotka blogiani lukevat kuinka ajattelen, mitä olen kokenut ja mitä tunnen. Minkä kanssa kamppailen edelleen. Menneessä ja tulevassa. Halusin tulla kuulluksi. Anonyymit lukijat tuntuivat antavan sen tyydytyksen kuulluksitulemisesta. Joku lukee ja kuuntelee. Tietty määrä lukukertoja joka kerta kun olin tekstini julkaisut. Kävin monta kertaa päivässä katsomassa kuinka monta lukukertaa nyt on tuulut. Miten moni on huomannut minut ja kuullut minua. Kerjäsin huomiota. Keneltä tahansa. Enää en halua. Tuntui ikävältä, turhan paljastavalta. Olin liian alttiina. En halua jakaa elämääni tällä hetkellä kenenkään vieraan, perheen ulkopuolisen ihmisen, kanssa. En itseasiassa edes perheeni. Haluan pitää tämän akiken vain itselläni.

En halua tulla haavoitetuksi. En halua kriittisiä kommentteja, herättää ajatuksia muissa ja saada palautetta, sellaista mitä en muilta halua. En halua palautetta keneltäkään. En halua että kukaan kommentoi elämääni tai tunteitani. Mitä tunnen kuuluu vain minulle itselleni ja ne ovat minulle oikeita. En kaipaa muiden mielipiteitä tai hyväksyntää. En halua niistä asioista keskustella tai olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ärsyynnyn vaan, jos joku sanoo mielipiteensä ja koen sen jopa loukkaavana. Saan lisää vettä myllyyni, kiihdyn entisestään. Hermostun, ärsyynnyn, suutun, vihaan. En halua sitä. En halua latteita komentteja itselleni tärkeistä asioista, en halua jakaa mitään, en halua antaa vertaistukea muille. Pidän tämän nyt vain itselläni. Omana yksityisenä alueenani. En halua kuitenkaan jättää tätä aluetta, toivon, että jaksan kirjoittaa vain itselleni. Sehän se tärkeintä on. Minä olen, vaikken osaa itseäni arvostaakaan niin, miten ansaitsisin. Tiedän että ansaitsisin.

En halua jättää tätä kirjoittamista, niin tärkeää tämä minulle on. Ja olen sitä mieltä, että tämä kirjoittaminen on vienyt minua eteenpäin. Varmasti on. Eikö siitä kerro jo sekin, että vanhat kirjoitukseni tuntuvat minusta lapsellisilta ja vanhoilta? Olen päässyt toiseen paikkaan, en polje paikallani. En tiedä mihin suuntaan olen menossa, mutta liike se kai tärkein on. Olen tehnyt paljon, saavuttanut paljon. Ymmärrän paljon. Olen älykäs. Viisaampi kuin moni muu. Osaan käsitellä asioitani, ainakin jotenkin. Eikä se ole minua huonompaan kuntoon vienyt. Tai ainakin luulen niin. Selvittelen itse. En toistaiseksi siihen muuta apua saa. En ole varma, pystynkö kaikkeen yksin, en varmaan. Mutta parempi tämä on, kuin olla vaan tumput suorina ja odottaa jotain tapahtuvaksi. Jonkun korjaavan jotakin. Kirjoitan ja teen. Ihan itse ja vain itselleni. Olen tehnyt ja ajatellut paljon.


perjantai 25. lokakuuta 2013

Hyvää perjantaita

Tänään on ollut hyvä päivä. Ei eilisessäkään niin paljon moittimista ollut kuin voisi edellisen kirjoituksen perusteella luulla. Olen tavallaan syvä-/kestomasentunut. En ollut masentunut eilen kun kirjoitin omista aika synkistä ajoista elämssäni. Tai sen masentuneempi kuin tavallisestikaan. Olen pinnanalla-masenttunut ehkä. Tai jotain. Tällä hetkellä ei masenna yhtään.

Olen monessa suhteessa (tai no niissä työjutuissa) aika näköalaton, mutta omasta mielestäni olen vain realisti. Ainakin osittain. Ei kai näinä työttömyyden ja irtisanomisten aikana voi kukaan kauhean luottavaisin mielin ja optimisesti suhtautua tulevaisuuden näkymiinsä. Ellei työskentele hoitoalalla. Tosin olen puolella korvalla ollut kuulevinani, että kunta irtisanoo työntekijöitä terveydenhuollostakin (mua ei ole tietääkseni vielä irtisanottu -vakituinen työpaikka kaupungin listoilta siis löytyy hoitotyöhön, vaikka olen ollut sieltä jo kaksi ja puoli vuotta pois). Ettei kai kenelläkään ole paljon henkseleissä paukuttelemsita tämän suhteen. Siskoni irtisanottiin työstään eilen. Ehti olla työssä reilun vuoden (on kolmekymmentävuotias mediatekniikan insinööri), vakituisena kaksi kuukautta. Eilen oli tuotu irtisanomislappu käteen. Heippa! Uusia töitä ei ole näkyvillä eikä tarjolla. Ilmeiseti pitäisi olla mies, muutama yliopistokoulutus tai hoitaja, että töitä olisi. Eikä sekään taida olla enää varmaa. J.llä ei onneksi ole onneksi irtisanomisvaaraa, tällähetkellä. On kolmekymppinen dipolomi-insinööri mies.

Mutta kuitenkin. Tässä päivässä ei ole valittamista. Heräsin oikein hyvällä tuulella herättelemään E.tä kahdeksaksi kouluun. Poikakin heräsi hyvin, nousi samantien ylös ja ehti jopa syödä aamupalaa, mikä on aika harvinaista. Suu ja hampaat ovat edelleen niin kipeät, että joutuu ottamaan särkylääkkeitä kolmesti päivässä, kuusi pilleriä yhteensä. Lääkäri neuvoi, että jos muu ei auta, voi siitä olla apua että ottaa Buranaa ja Panadolia yhtä aikaa. Se auttaa. Nyt on neljäs päivä, toivottavasti kipu alkaisi helpottamaan pian. Itse sanoo kivun olevan samanlaista, mutta minusta vaikuttaa jo paremmalta, pystyy syömään ja puhumaan paremmin kuin muutama päivä sitten, eikä suu ole sisältä enää niin kipeä. Nukkuminen on vähän huonoa. Ensimmäisenä päivänä nukkumaan käydessä ahdistui raudoista, sanoi että tuntui kuin hampaat olisivat saaneet ahtaanpaikan kammon. Voin kuvitella : / Nyt on onneksi jo vähän tottunut. Ruoissa on ollut vähän soveltamista, keitto- ja paahtoleipälinjalla aika pitkälti.

E.n lähdettyä kouluun ja J.n töihin, mä tein pika-aamusiivon täällä ja aloin pakkaamaan itseäni salille lähtöä varten. Pakkasin päälleni ainakin liian paljon, en tajunnut, että ulkona on tänään niin lämmin (+9c). Toppatakissa pyöräillessä tuli aika lämmin, onneksi matka salille ei ole kovin pitkä. Perillä olin jo valmiiksi kuumissani ja hikinen. Olin silti ihan reipas, tein puolentoista tunnin treenin, puolituntia crosstrainerilla polkemista ja loput sitten salitreeniä. Olen muuten laihtunut nyt kaksi kiloa siitä missä olin pahimmillani, tässä pari viikkoa sitten, ehkä? Kilon alle sen ylimmäispainon minkä olen itselleni asettanut. Huomaan että voin heti paremmin kun syön vähemmän ja terveellisemmin. Herkkuja en ole syönyt kuin kerran tänä aikana, jäätelöä. Kerran viikossa saan syödä mitä vaan, ja tänään se tulee olemaan pitsaa. Näin paino putoaa ja pysyy siinä kuudenkympin kiepeillä. Haluaisin painaa jotain vitosella alkavaa, mutta olen sen verran pitkä (sataseiskyt) että tiedän että se olisi liian vähän. Ja lihaksethan painavat enemmän kuin läski.

Kotiin tultua olin edelleen reipas, syömisten suihkujen pyykinpesujen ja muiden normaalitoimien jälkeen innostuin kirjoittamaan kirjettä! Eilen sain yhdeltä kirjekaverilta huhuilu-kirjeen ja siitä innostuin taas kirjoittamaan. Kirjejonoa on kolmen kuukauden takaa ja sieltä päästä aloin jonoa purkamaan (mulla on noin kaksikymmentä kirjekaveria). Iltapäivällä kirjoitin yhden pitkän kirjeen. Olipa kivaa, ihana oli kirjoittaa käsin. Se tuntuu edelleen omammalta kuin koneella kirjoittaminen ja kirjoitan virheettömämmin niin. Tänään muuten katsoin jonkun Facebook-kaverin jakaman avoimen yliopiston luovan kirjoittamisen kurssin ilmoituksen. Tuli tunne että tonne mäkin haluan!! Joskus, en just nyt uskaltaisi mutta joskus vielä menen. Kurssi kestäisi vuoden, muutama tunti viikossa, lisäksi verkko-opiskelua. Jotain sellaista.

Kirjeen kirjoitettuani kävin hakemaasa postin ja yllätyin niin, että melkein kiljahdin. Laatikossa oli kolme kuorta, yksi tavallinen kirje, yksi vähän isompi ja yksi iso paketti. Synttärilahja kirjekaverilta, kirjevihko ja kirje <3 Päivän ilostukset piti totta kai kuvata ja tungen ne nyt tänne. Synttärit mulla on avsta viiden päivän kuluttua, mutta avasin lahjan. Hetken mietin että avaanko vai en, mutta päädyin avaamaan. Erittäin hyvä mieli tuli :)

Nyt mun pitää lähteä valmistautumaan pitsalle lähtöä varten (E.kin onneksi arvelee voivansa syödä sitä)

Oma tekele

Kirjepino

Lahjapaketti


Lahja ja kortti <3
Kirjevihko

torstai 24. lokakuuta 2013

Ansainnut

Ahdistuin jälleen kerran siitä, miten saan usein kuulla kuinka mun pitäisi olla onnellinen siitä, että mulla on J. Että J haluaa olla mun kanssa. Niin kuin en jotenkin olisi ansainnut tätä tämänhetkistä parisuhdetilannettani ja tätä elämäntilannetta. Kun on monia, jotka eivät ole vaikeista elämäntilanteista selvinneet ja ovat yksin ja elävät vaikeammissa oloissa kun minä. Tai niin olen viestin ymmärtänyt. Mun pitäisi ilmeisesti olla onnellinen ja kiitollinen kuin jostain ylimääräisestä hyvästä, minulle kuulumattomasta lahjasta, voitosta, jonka olen ilman omaa ansiotani itselleni saanut. Asunhan hyvällä asuinalueella uudessa rivitaloasunnossa, mieheni on hyvässä ja yleisesti korkealle arvostetussa ammatissa, on hyvä ja pidetty. Fiksu, hyvännäköinen ja kaikinpuolin lähes virheettömän oloinen ihminen. Ja joka vielä kaikenlisäksi auttaa minua surkeaa. Surkeista vaikeista yksinhuoltajavuosista ja muusta lapsuus- ja kotihelveteistä selvinnyttä raasua. Ja siitä mun pitäisi olla kiitollinen ja olla olematta masentunut ja onneton. Kun onhan mulla J. Tätä olen kuullut monilta, vanhemmiltani, siskoltani, J.n työkavereita (kuinkas muuten), joka paikasta. Miksi minun pitäisi olla kiitollisuudenvelassa jollekin, siitä että elän tavallista elämää päällisin puolin? Eikö sen pitäisi olla ihan tavallista..

Tämä asia pulpahti eilenillalla pintaan taas, niin kuin se aina säännöllisin väliajoin pulpahtelee vaihtelevista lähteistä. Varmasti näin sanovilla ihmisillä on ihan ystävälliset ja kannustavatkin tarkoitusperät, mutta mä ärsyynnyn. En minä ole mikään miehen jatke, joku jonka pitäisi olla kiitollinen kun isäntä huolehtii, hoitaa, maksaa ja auttaa. Minusta on kamalaa olla riippuvainen jostakin toisesta ihmisestä. Se on ehkä hirveintä mitä tiedän. Aikuisen ihmisen pitäisi pystyä huolehtimaan itse itsestään. Tuntea sellaista turvaa itsessään, että tietäisi tulevansa toimeen yksinkin. Niin taloudellisesti kuin henkisestikin.

Mulla on tällä hetkellä kaikki kortit J.n hallussa ja se on kamalaa. En pidä sitä mitenkään onnellisena asiana. En tulisi toimeen yksin, en millään muotoa. Mulla ei ole mitään tukiverkostoa, ei työpaikkaa, -yheisöä mihin kuuluisin, missä viihtyisin ja missä saisin mielekkään tekemisen lisäksi sosiaalisia kontakteja ja muuta hyvää. Myös huonoa, mutta sellaista tavallista elämää mitä suuri osa ihmisistä jaksaa, osaa ja pystyy. Ja mikä toisi ainakin jonkinlaisen toimeentulon, sellaisen millä säilyy hengissä ja katto pään päällä. Mulla ei ole sellaista perhettä, vanhempia, joita paskaakaan kiinnostaisi mitä mun elämään kuuluu. Jos jäisin yksin, joutusin kadulle, kodittomaksi rahattomaksi mielenterveysongelmaiseksi. Äiti sanoisi ehkä voi voi (vaikken toisin vastaa puhelimeen juuri koskaan jos soittaa. Enää ei niinyritäkään) ja isä ei haluaisi edes kuulla ikäviä asioita. Ystäväverkostoa mulla ei myöskään ole. Mulla ei ole yhtäkään sellaista ystävää, jolle voisin soittaa mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, itkeä ja avautua. Olla sellainen kuin olen ja tulla kuulluksi. En ole siis mikään. Olen vaan joku jonka pitäisi olla kiitollinen kun onhan mulla sentään mies. Niin kuin olisi jotenkin väärin, että ahdistun ja koen epätasa-arvoa suhteessa toiseen. Että olisi väärin, kun olen masentunut ja sairas. Kaksisuuntainen, mielenterveysongelmainen. Epäkiitollinen ja itsekäs. Mullahan pitäisi olla asiat niin hyvin, mitä mä valitan.

Tällainen sairaus ei auta rakentamaan itseluottamustan, eikä tuo sitä pärjäämisen tunnetta mitä elämässä tarvitsisi, että voisi olla toimintakykyinen. Minulla on tavallaan kaksi puolta, se tavallinen Anna joka olisi pystynyt moniin asioihin, josta voisi olla moneen, rakentamaan itselle elämää ja hyvää itseluottamusta. Ihmisiä ja asioita ympärille. Tavallista elämää. Se ulospäin näkyvä, iloinen ja pärjäävän näköinen. Sisälläni on koko ajan niin suuria ristiriitoja, mitkä puristavat ja polttelevat rinnan alla. Puristavat vatsaa, estävät levollisen ja rauhallisen olon saavuttamisessa. Olen neljän seinän, ja oman pääni, sisällä jumissa. Pää jauhaa miten huono olen, miten paljon kaikkea pahaa on ollut, ja mitkä ovat edelleen läsnä, tuomassa surua ja ahdistusta. Ne pahat asiat ja traumaattiset tapahtumat eivät ole kadonneet mihinkään mielestä, vaikka fyysinen elämäntila onkin eri. Ahdistun, masennun, vihaan, olen vaikea. Itselleni ja muille. On ihme, että olen saanut perheeni pysymään kasassa. Joskus olen sanonutkin, että sillä voimalla millä olen irrottautunut monista vaikeista asioista olisin voinut saavuttaa jotain muuta kuin tämänhetkisen elämän. Sairaana ja erisrtäytneenä, syrjäytyneenä koko maailmasta ja muista ihmisistä.

Ei varmaan ole vaikea ymmärtää, että näistä lähtökohdista ja mielen sisäisestä kivusta ja kaaoksesta kärsiessä ei ole kovin helppoa pitää yllä tavallista elämää ja parisuhdetta. Masennus ja mielen järkkyminen ei ole mikään hyvä kasvualusta millekään. Se rikkoo ja tarttuu. Syövyttää oman mielen lisäksi muidenkin mieltä. Jos toinen on onneton, ei toinenkaan voi parhaalla mahdollisella tavalla. Masennus tarttuu. Sillä on hirvittävä vetovoima. Masennuksen syöverissä on vaikea löytää mistään mitään hyvää. Kateus ja mustasukkaisuus saavat silloin hyvän kasvualustan. Olen kateellinen ja mustasukkainen kun toisella on asiat hyvin ja minulla ei mikään. Ei minulla ole mitään. En luota keneenkään, en edes J.hin. En ole ikinä huomannut että niin olisi kannattanut tehdäkään. Mitä mustasukkaisempi ja kateellisempi olen, sitä kauemmaksi J minusta ajautuu. Vaikka tarkoitus olisi päinvastainen, päästä osallisemmaksi toisen elämästä, on tulos ihan toinen. Toinen etääntyy minusta vaan entisestään. Ei halua kertoa enää asioitaan koska todennäköisesti löytäisin siitäkin asiasta vääryyttä itseäni kohtaan. Ja kun toinen ei puhu, luotan vielä vähemmän. Vedän omia johtopäätöksiäni asioista ja tilanne kärjistyy riidaksi. Ja masennun taas enemmän. Tunnen itseni ulkopuoliseksi suhteessakin. Kierre on valmis, ja varma.

En jaksaisi kirjoittaa enempää ja syvemmin aiheesta luottamus. En jaksa luottaa. En usko että kukaan jaksaa lukea sellaista, tai ajatellaan, että mitä mä valitan kun mulla on J, enkä ole hampaattomana kadulla kerjäämässä rahaa tai asu pahvilaatikossa, tai saanut itseäni hengiltä sairauteni edesauttamana. Ehkä mulla on paljon sitkeyttä ja voimaa, millä pysyn kuitenkin kunnossa päällisin puolin. En riehu laittamassa elämääni sileäksi, vetämässä viinaa tai kamaa, tai rieku muuten ympäriinsä niin kuin hullujen kuvitellaan tekevän. Olen oman ulkoisen helvettini elänyt jo tarpeeksi moneen kertaan, niin että nyt on aika siirtyä tarkastelemaan sisäpuolelta sitä, mitä se on jättänyt jälkeensä. Se ei ole helppoa. En usko että kovinkaan moni on joutunut niin monessa liemessä kiehumaan ennen tähän pisteeseen pääsyä. Tai joutumista. Olen ajatellut niinkin, että kun olen niin kauan ollut omituinen ja sairas, häiriintynyt, niin olen tavallaan tottunt siihen. Oireet ja olot on olleet aina ennekin, mutta olen kuvitellut niiden johtuvan vääristä asioista. Ulkopuolisista asioista. Sitten kun tämä elämäntilanne on ohi, on kaikki hyvin. Eipäs ollutkaan. Sen ansiosta on vaikea luottaa siihen, että jos asiat ulospäin ovat hyvin, ei se tarkoita että sisällä on asiat hyvin. Ongelma ei parane sillä että sen siirtää toiseen paikkaan.

Minun epäluottamus kaikkea kohtaan on istutettu minuun jo niin varhain, että sitä on todella vaikea saada omin avuin kitkettyä, tai edes vähän järkeistettyä. Vaikeus on nähty jo aikoja sitten. Olen sairastanut lapsesta asti. Hoitoa olen yrittänyt saada yli kymmenen vuotta nyt aikuisena. Terapiaa, jota todella tarvitsin, niin itseni kun mieheni ja lääkärini mielestä. Mutten saa sitä. Olen liian hunossa kunnossa. Liian sairas hoidettavaksi. Olisin tarvinnut syvää psykoanalyyttista terapiaa. Osaan elää tämänhetkistä elämmäni ja ongelmat ovat paljon syvemmällä kuin tässä päivässä. Mun sairaus on niin paha, ettei siihen kannata satsata. Kaikkia muita sairauksia hoidetaan. Tätä ei. Saan lääkkeitä jolla voin peittää pahimmat oireet jotka sairaudesta seuraavat. En muuta. Liian sairas hoidettavaksi. Vaikeaoireinen. Olen työkyvytön, ja tulen sellaisena todennäköisesti aina pysymään. En siitä välitä. En kaipaa työelämään, se ei ole koskaan tehnyt mitään muuta kuin pahaa, lisää stressiä ja pahentanut sairauttani. En viihdy ihmisten kanssa ja työelämässä pärjääminen vaatii lähinnä sitä. Että kuuluu joukkoon. Enkä kuulu, enkä oikeastaan halua kuuluakaan. En kuulu minnekään. En tunne kuuluvan edes omaan elämääni. Tai J.n elämään. En usko että mikään ulkopuolinen hyvä voi kestää, enkä sen varaan rakenna.

Olen tullut siinä mielessä järkiini, että ymmärrän, että minun pitäisi saada oma mieleni ja itseluottamus kestämään. Joudun tekemään sen yksin. En saanut terapiatukea (terapiaa saisin jos voisin pulittaa kuusisataa euroa kuukaudessa. Minkä muun sairauden hoidosta pitää maksaa niin paljon? Ei minkään!) joten joudun tekemään kaiken itse. Yritän ymmärtää. Helppoa se ei ole, enkä ole saanut siitä vielä kertaakaan onnellisuuden kokemusta tai tunnetta. Vaikka mulla olisi miten ihana perhe tahansa, ei se voi minua parantaa. Sellasta taikasauvaa ei ole kenelläkään. Sellaiset jotka väittävät parantuneen masennuksesta lapsen, miehen, uuden työpaikan, asunnon tai etelänmatkan takia puhuvat paskaa. Tai eivät ole koskaan masentuneita oikeasti oleet. Niin kuin J.n äiti sanoi vähän yli vuosi sitten kun muutettiin tähän uuteen asuntoon, että nyt Anna varmaan piristyy kun saatte uuden kivan kodin. No ei auttanut.

Kirjoitan tähän nyt lyhyen listan asioista, jotka ovat mun mieltä ja kasvua järkyttäneet. Varmasti muillakin on ongelmansa ja kipukohtansa, mutta väitän silti, että omalle kohdalleni niitä on mahtunut aika paljon;

Ensinnäkin, äitini sairastaa erittäin vakavaa maanispainotteista kaksisuuntaista (jolta olen tämän paskan perinyt), söi sellaisa lääkkeitä kun odotti minua, mitä nykyään ei syötettäisi edes sellaisille joka eivät ole raskaana. Biologiset lähtökohdatkin olivat siis jo huonot. Sairastelin koko lapsuuteni vakavia keuhkotulehduksia ja olin elämäni varhaiset kuukaudet sairaalassa. Voi olla, että silläkin on osuutta asiaan, kun jäin vauvana ammeeseen hukuksiin, eikä äiti pystynyt tekemään mitään muuta kuin huutamaan. Pääsin kuivale maalle vasta kun haki apua muualta.

Viihdyin yllättäen lapsena vain isäni kanssa. Pelkäsin äitiäni. Asuin neljä vuotiaasta kuusivuotiaaksi Englannissa (mistä isäni on kotoisin). Siltä ajalta en muista mitään ikävää. Sieltä takaisin Suomeen muuttamisesta sitäkin enemmän.

Sieltä muutettuamme isä löysi itseään puolet nuoremman naisen ja lähti tämän matkaan. Ei kestänyt kuulemma äitini sairautta. Mä jäin kestämään. Itse en saanut surra isäni lähtöä, olin pelkästään hankala. Isätä ei saanut tykätä. Itkin kaiket yöt vuoden ajan (kuulemma) yksin. Äiti oli sairaalassa vähän väliä. Olin mummolla. Äiti oli joutunut sairaalaan kun olin niin hankala kakara. Isä kuulemma aivopesi mua äitiä vastaan. Näin joskus isää, kotiin tultua piti haukkua että miten kamalaa sielllä oli, kun se huora ja käärme oli siellä. Asuin välillä äidin kanssa, välillä isällä, eniten mummolla. Tunsin olevani rangaistuspalkinto. Jokainen joutui kestämään mua pienen ajan. Ja kierros taas uudelleen. Sekä äitini että isäni saivat uudet puolisot ja heidän kanssa uudet tyttäret. Mä koin jääväni siinä kierroksella ollessani hiukan ulkopuoliskeksi kaikesta.

Niissä olosuhteissa aloitin peruskoulun Suomessa. Jäin syrjään saman tien. Mulle ei puhuttu. Puhuin paremmin englantia kuin suomea. Nojailin välitunnit koulun seinään. Tai porttiin. Mua kiusattiin kun olin niin ruma (luokkakuvia katsellessani näin aikuisena olen huomannut että olin ylivoimaisesti kaikkein kaunein). Lintsasin jo ekalla luokalla. Mietin joskus koulumatkalla, että onko pahempi mennä kouluun kiusattavaksi vai kotiin haukuttavaksi. Tein kompromissin. Istuin mummon talon rappukäytävässä, siellä vintinoven edessä. Tai ajelin busseilla päättäriltä toiselle.

Aika pian jouduin tietenkin laitokseen, joskus kahdeksan vuotiaana. Muistikuvat ja varsinkin aikaan sovittaminen näistä ajoista on vähän hataraa. Jouduin lasten psykiatriselle osastolle. Oli suljettu osasto. Muistot sieltä ovat itseasiassa aika hyvät. Siellä oli turvallisempaa ja pysyvämpää kuin kotona. Oli kiva omahoitaja ja jopa yksi toinen tyttö, huonekaveri ja mulla oli melkein ystävä. Ennen laitokseen joutumista yritettiin käyttää avohoitomahdollisuuksia, ne ei onnistuneet. Äiti sanoi ettei ala käymään siellä niiden ämmien haukutatvana. Kävin sairaalakoulua, diagnoosi oli vakavasti häiriintynyt ja mutistinen (olen lukenut papereitani aikuisena). En puhunut.

Tuolla olin pari vuotta. Sen jälkeen yritin olla lukuisissa kouluissa, en voinut olla missään. Mua kiusattiin ja välteltiin. Kävin viimeisiä luokkia Hesperian sairaalan sairaalakoulussa ja lopulta yksityisopetuksessa. Kun peruskoulu päättyi, laitoin elämäni ranttaliksi. (tein sen silloin, enää ei tarvii) Hetken asuin rangaistukseksi isäni kanssa Skotlannissa. Sielläkään en käyttäytnyt kunnolla ja tulin paluupostilla takaisin tähän hienoon maahan. Äitipuoli sanoi että sulla ei ole isää enää kun täältä lähdet. Oikeassa oli.

Sitten tapasinkin vanhemman lapseni isän, kuusitoistavuotiaana. Ekan kerran makasin verissäpäin lumihangessa hakattuna seitsemäntoistavuotiaana. Hakkasi mun lisäksi vieraita ihmisiä väärästä sanasta. Erään aika pahaan kuntoon. Juoksi paikalta pois. Näin sen. Sovittiin, ripustauduin väkivaltaiseen mieheen, kun en pärjännyt yksin. Tai niin tunsin. Yhdeksäntoistavuotiaana sain ensimmäisen lapseni. Elin nyrkin ja hellan välissä (mies on suomalainen), kunnes sain jostain voimaa erota. (Ainiin, silloin kun odotin tyttöä, kävi mieheni pettämässä mua silloisen parhaan ystäväni kanssa. Sen sain kuulla ehkä kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. En sen koommin ole ystäviä, en tietenkään tätä kyseistä, enkä ketään muutakaan, kaivannut)

Se voima oli baareissa juokseminen useita kertoja viikossa, vaihtelevat miehet (joita oli sen verran paljon, etten muista edes miten paljon), syömättömyys ja täysin vastuuton ja holtiton käyttäytyminen. Lapsi oli saatava aina johonkin hoitoon, että pääsin "pitämään hauskaa". Siinä rytäkässä löysin nuoremman lapseni isän. Ja sain turpiini, neljä vuotta. En uskaltanut erota. Silloinkaan mulla ei ollut ystäviä eikä ketään joka olisi auttanut siitä tilanteesta pois. Siinä olin ja ihmettelin. Tytär häiriintyi ja käytin sitä koko lapsuuden perheneuvoloissa ja sai terapiaa. Tulin raskaaksi. Odotusajan olin yksin. Halusin erota. En halunnut väkivallan, päihteiden, epätoivon ja miehen huumeidenkäytön ja miehen vankilakierteiden tuomaa harhaista elämää. Tästäkin suhteesta pääsin ihan itse pois. Vähitellen. Muutama vuosi sen yrittämiseen meni. Elin sumussa. Moni olisi varmaan sanonut että mulla on synnytyksen jälkeinen masennus. Niin varmaan. Kukaan ei vaan kertonut, että kannattaisi mennä hakemaan apua.

Tähän saumaan tuli J. Tutustuttiin vuonna ysiviis kun menin työharjoitteluun sinne missä J oli myös töissä. Perheyritys. Monta vuotta oltiin kavereita, vuosituhannen vaiheessa muutettiin yhteen ja alettiin olemaan yhdessä oikeasti. Jostain syystä aloin opiskelemaan hoitoalaa. Aloitin, lopetin ja aloitin. Tutkinnon saamiseen meni viisi vuotta, kun se olisi tavallisesti kestänyt kaksi vuotta. Sen jälkeen sain masennusdiagnoosin. Ja tässä nyt ollaan. Kaksisuuntaisen diagnoosilla, epävakaalla, rajatilapersoonahäiriöllä ja erilaisilla syömishäiriöillä varustettuna. En ole paljon terveitä päiviä elämäni aikana nähnyt, mutta joku voima mulla on ollut, että olen saanut asioitani paremmaki tässä ajankulussa. Ihan yksin. Vanhempiini en ole juuri tekemisissä. Nähdään ehkä keran vuodessa, jouluna. En tajua miksi. Inhoan joulua. Töissä en käy, inhosin hoitotyön tekemistä enkä koskaan enää suostuisi niitä tekemään. Ihmisiä hoidetaan huonosti! Minuakin nyt. Kavereita mulla ei ole, enkä halua. Olen itse vastuussa itsestäni. En enää ikinä anna kenellekään muulle sitä kunniaa, että olisi jotenkin osallinen siitä, että en elä enää päivittäisessä kaaoksessa. Olen itse sen ansainnut.


Nyt olen kirjoittanut jo niin kauan etten enää jaksa. Tuskin nämä nyt ketään kiinnostaa tai ehkä ihmetellään että mitä mä tällaista julistan netissä. Ihan sama, musta voidaan ajatella ihan niin kuin halutaan. Teen ja sanon mitä tykkään kun olen keksinyt tämän tavan.

Kuva ajalta kun olin vauvan ja seitsemänvuotiaan yksinhuoltaja-98
(Vähän on ilme masentunut...)

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Kuvatusta ja pikkuisia

Keskiviikko-iltapäivän terveisiä,

äkkiä on taas päivä mennyt ja alkaa olla jo ilta. Ulkona hämärtää, vaikka kello on vasta vähän yli viisi iltapäivällä (siis:), mutta ei haittaa. Mun mielestä tällaiset synkät ja sateiset päivät on oikeastaan aika kivoja. Ehkä olen niin synkkä tyyppi sitten, mutta silloin on ihana kun voi olla vaan kotona ja tehdä täällä kotijuttuja. On jotenkin rennompi olo. Valoisat, aurinkoiset päivät tuntuvat olevan näin syksylläkin vähän sellaista suorittamista. Pitää olla koko ajan menossa ulos ja tekemässä jotain reipasta siellä. Nyt saa vaan olla. Tämä syysaika on ollut aina mun aikaa, ja on edelleen. Syksyllä kun olen syntynyt, ehkä sillä on osuutta asiaan. En ole kylläkään sellainen että laittaisin sään tai vuodenajan piikkiin sen, miten voin. Mun syntymäpäivään ei ole enää pitkä matka, viikon päästä taas vanhenen, täytän jo nelkytkaks. Eipä uskoisi. Luulisi, että tässä iässä olisi jo vähän viisastunut, tasaisempi ja aikuisempi. Kaikkea kanssa. Ei kai sitä koskaan valmiiksi tule, joten siihen on tyytyminen. Ja yrittää tehdä siinä kohdassa parhaansa, mitä se sitten sillä hetkellä tarkoittaakaan. Usein tuntuu siltä, että taas on ilta ja yksi päivä mennyt. Ajan nopea kuluminen on ahdistavaa. En pidä itseäni vielä vanhana, mutta vanheneminen pelottaa. Vanhaksi ja raihnaiseksi tuleminen. Se tulee niin nopeasti. Yritän pitää itseni hyvässä kunnossa, ainakin fyysisesti. Vaikuttaa tietysti myös pään sisältöön jos saa olla fyysisesti terve. Terve mieli terveessä kehossa, vai miten se nyt menee. En nyt siitä mielestä tiedä, mutta tällä hetkellä asiat tuntuvat olevan ihan riittävän hyvin. Ainakaan tällä hetkellä ei ole kauheasti valittamista. Moni asia voisi olla toisinkin, mutta aika paljon huonomminkin voisi asiat olla. Suurin asia mikä vaivaa on tulevaisuus, tulevaisuudennäkymät. Mitä mä alan tekemään. Mitä mä tekisin. En halua olla vaan näköalaton ja suunnitelmaton. Pakko on jotain olla. Mutta mitä? Tie tuntuu olevan tukossa, mutta ehkä se vähän aukeaa jos pääsen purkamaan lankakerää pääni päältä, painoa mielenpäältä. Onhan siinäkin tulevaisuudensuunnitelmia. Selviteltävää.

Tänään olen ollut ihan reipas ja aika hyvällä mielelläkin. Ei valittamista. Viime yönä nukuin tosi hyvin. Menin jo yhdentoista jälkeen sänkyyn lukemaan ja simahdin luettuani pari sivua kirjasta. Lääkkeellä nukun, edelleen. Mutta niin vähällä ja pienellä, kevyellä, etten siitä välitä. En usko edes, että lääke vaikuttaa, nukahdan joka kerta eri tavalla ja yleensä niin, ettei lääkkeen olisi edes mahdollista vielä vaikuttaa. Joskus kun valvon, en huomaa mitään vaikutusta, ja joskus kun nukahdan nopeasti, en ehdi huomata vaikuttaako lääke vai ei. Sen ottaminen on vaan tullut rutiiniksi. Nukuin yli kahdeksan tuntia, kahdekasan aikoihin heräilin. Heräsin herättelemään E.tä kouluun, mutta jätti  tänään menemättä kouluun, niin kuin vähän epäilinkin. Sillä oli suu niin kipeä aamulla, huomasi sen puhetyylistäkin, yritti puhua niin, ettei suu paljon liiku. Kivut oli aika kovia, vaikka otii illalla särkylääkettä. Paljon nillä ei tunnu olevan vaikutusta tuohon kipuun minkä hampaiden siirtyminen aiheuttaa. Sanoi että tuntuu kuin hampaat olisivat vähän irrallaan? Voihan olla, että kun liikkuvat juurista, että tuntuu siltä.

Olin vähän ärtynyt, ettei mennyt kouluun, vaikka ymmärsin ja olin siihen varautunut. Sillä on vaan ollut nyt viime aikoina aika pajon poissaoloja koulusta ja huolestuttaa että jää jälkeen. Suorittaa nyt peruskoulun viimeistä luokkaa eikä ole hyvä jos tippuu opetuksessa kärryiltä.. Kirjoitin luokanvalvojalle pitkän sähköpostiviestin ja kerroin tästä oikomisoperaation aloittamisesta. Muitakin poissaoloja on jonkin verran ollut. Ne pitäisi saada pois. Tänään saisi lukea yihuomiseen kokeeseen, muttei vielä ole mitään siihen suuntaan tapahtunut. Päivällä kävi toisen kerran siellä hammaslääkärissä. Toiseen ylätakahampaaseen laitettiin rengas (joka pitää rautoja paikallaan ja mistä niitä sitten kiristellään). Sieltä tullessa oli aika huonona (renkaan laitto näytti aika rankalta, hammaslääkäri painoi ihan voimien takaa sellasen paksun metallirenkaan hampaiden väliin). Valitti, ettei olisi ikinä ryhtynyt tuohon jos olisi tiennyt miten paljon se sattuu. Tämä toinen päivä pitäisi olla se pahin, toivottaavsti tästä eteenpäin vähän helpottaisi. Tänään ei ole voinut syödä oikein mitään, joi tomaattimehua ja söi vähän rahkaa. Mikään mitä pitää purra ei sopinut. Särkylääkkeitä on mennyt, lääkäri sanoi että kannattaa ottaa Panadolia ja Buranaa yhtä aikaa niin tehoaa paremmin, yhdestä kumpaakaan ei ollut mitään vaikutusta.

Me käytiin J.n kanssa päivällä kaupassa yhdessä. Tuli kesken työpäivän käymään, itse sitä aamulla ehdotti joten siinä sitten tuli. Tänään joutuu olemaan aika myöhään töissä ja tuli varmaan sen takia, etten valittaisi myöhään töissäolosta niin paljon. Mulla alkaa olla rahat lopussa, sai toimia maksumiehenä (vaikka mä eln yleensä ostanut kaikki ruoat ja J maksaa laskut, lyhennykset ja vastikkeet). Ahdistaa kun tuntuu, että rahat loppuvat joka kuukausi nopeammin kuin edellisenä. Kaikki on ihan järkyttävän kallista. Ärsytää että tuollaisista ihan perusasioista, ruoan ja vastaavan päivittäisen, pakollisen, ostamisesta tulee niin kamala stressi ja ahdistus. Ei ole stressinsietokyky ihan paras mahdollinen. Inhoan epäoikeudenmukaisuutta. Miksi toisilla on paljon ja toisilla niin vähän, että hyvä kun hengissä säilyy. Laskuja en ole pystynyt maksamaan vuosiin. Menevät sitten ulosoton kautta, ihan sama. Olen joskus ajatellut, että voisin laittaa postilaatikon viereen papreinkeräysastain ja heittää sinne suoraan mulle osoitetut laskut. Eipä niitä juuri enää tule, lähinnä lääkärinlausuntojen laskuja ja jotain sellaista. Heh, en edes tiedä mitä multa peritään. Muttei niitä paljon voi olla, kun en tilaa enkä voi tietenkään luotolla ostaa mitään. Muttta J.llä on hyvä palkka ja silti sen vanhemmat auttaa sitä taloudellisesti jos tarvii. Olisipa mullakin sellaiset vanhemmat.. Samaa perhettähän tässä ollaan, mutta inhoan tätä asetelmaa yli kaiken. Koen olevani jotenkin vähempiarvoinen kun olen niin vähävarainen kuin voi vaan olla.

Nyt iltapäivällä olen vaan olla möllötellyt. Katseltiin aika kauan vanoja valkokuvia E.n kanssa. Sai eilen pikkuveljen, isänsä ja sen uusi vaimo saivat siis vauvan, pojan. Syntyi illalla myöhään, huomasin sen siitä, kun laittoin heti Facebookkiin kuvan tuoreesta tulokkaasta. Veljeksillä on viidentoista vuoden ikäero. E on ihan hyvillä mielin kai enimmäkseen. Ison ikäeron takia niistä tuskin mitenkään erityisen läheisiä tulee. Toisekseen veljen kotikieli on turkki ja latvia (mistä vaimo siis on), suomea oppii sitten joskus, päiväkodissa/koulussa. E on siitä kateellinen selvästi, kun ei itse osaa puhua turkkia (isänsä on siis turkkilainen). On ollut niin vähän tekemisissä isänsä kanssa. Oltiin erottu kun E syntyi, vuosi siitä isänsä lähti pois Suomesta ja tuli takasiin vasta neljä vuotta sitten. Seitsemän kahdeksan vuotta oli välissä ettei nähnyt isäänsä ollenkaan ja sitä ennen oli niin pieni, ettei paljoa siitä ajasta muista. Mä muistan, ja siitä ajasta olisikin niin paljon avautumista, että jo siitä aheesta saisin varmaan kevyesti (pari) romaania aikaan.

Eilen illalla tuota asiaa tuli veivattua vähän aikaa. Kuinkas muutenkaan. En osaa suhtautua, tai soaan. En niin välitä, tai ole mitenkään mustasukkainn tai muuta vastaavaa. Yhdssäolo ja yhteiselo oli alusta loppuun asti täyttä vuoristorataa E.n isän kanssa että olin vain helpottunut kun se aika tuli päätökseensä. Itse halusin erota, jos siitä suhteesta nyt paljon eroamista oli (erottiin joka toinen päivä, neljä vuotta). Silloin odotin E.tä. Olin odotus- ja vauva-ajan yksinhuoltajana, tyttö oli silloin kun E syntyi, seitsemänvuotias. Eron jälkeen se aika tuntui helpottavalta, vaikka raskasta kai välillä olikin. En siitä ajasta hirveästi muista. Olen silti surullinen etten ole ikinä kokenut sellaista yhteistä, ehjän perheen odotusikaa ja vauvan saamista. H syntyi myös aika risaiseen kotiin ja pian jäin silläkin kertaa yksinhuoltajaksi. Olen aina ollut vaan yksin. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja surulliselta. Ei sille mitään voi enää, mutta maksan nyt varmasti niidenkin aikojen surusta. Sairastuin suruun. Nykyään olen liian vanha saamaan lasta, en enää haluaisi ja on oikeastaan ihan hyvä, että olen jo tämän ikäinen. (J ei ole ihan samoilla linjoilla tämän lapsiasian suhteen). Tänään tuli vähän paha mieli noita vanhoja kuvia katsellessa. Näin kuvissa, kuvien ihmisillä, meillä, niin paljon surua silmissä ja mieleen palautui sen ajan tuntoja. Nyt pidemmälle mennessä ilmeet ovat onneksi vähän parempia.
Se tästä aiheesta nyt tällä kertaa.

Lähden nyt lämmittämään tomaattikeittoa ja kuorin vaaleasta leivästä reunat pois, että En on helpompi syödä. J ei ole vieläkään tullut, kello on jo yli kuusi. Illemmallakin on kai menossa jonnekin, jotain venejuttuja isänsä kanssa tekemään. Sama se. Tänään piti taas kuvata päivän vaattet, hah! Missä siis kävin kaupassa. Sitäkin varten on siis valittava ja laitettava. Aika sumuisia ja rakeisia kuvia taas. Sisällä hämärässä salamalla otetut kuvat on aika järkyttäviä..






ötökän elämää


tiistai 22. lokakuuta 2013

Oikenee

Kirjoitan nyt muutaman rivin (mitenköhän monta kertaa olen aloittanut postauksen näillä sanoilla?:) kun tässä on suunnillleen tunti aikaa ennen kuin E tulee kotiin liikuntatunnin jälkeen ja sitten lähdetäänkin melkein suoraan taas sinne hammaslääkäriin. Tänään laitetaan ylähampaisiin se kiinteä koje. Alahampaisiin ne tulee vähän myöhemmin. Eilen E.lle laitettiin jo kaikille purupinnoille, siis neljä kumilenkkiä takahampaiden väliin. Niillä on ilmeisesti tarkoitus herättää hampaat jo vähän liikkumaan. Päivällä eivät tuntuneet miltään, mutta iltaa kohden niistä jo seurasi kipua ja särkyä ja ikenissä oli turvotusta. Päivällä käytiin yhdessä kaupassa, E sai valita mieleisiään syötäviä, herkkuja ja sellaista, mitä ei saa nyt aikoihin enää syödä (ruisleipä, korvat hedelmät ja vihannekset, toffee, pähkinät..) rautojen ehjänä pysymisen takia. Ostettiin lisäksi täksi päiväksi kaikkea pehmeää ja viileää syötävää, rahkaa, jäätelöä, turkkilaista jugurttia ja sellaista. Purkkaa pitää syödä paljon, parantaa kuulemma hampaien ja ikenien/hampaiden juurien vernekiertoa ja auttaa hampaita liikkumaan halutula tavalla, ilmeisesti niin. Illalla E joutui ottamaan jo särkylääkettä. Sitä on nyt hyvä varata kaappiin. Ajattelin kysyä, voisiko hammaslääkäri määrätä varmuudenvuoksi jotain voimakkaampaa, reseptisärkylääkettä, kun tuo normaali Burana ei oikein auttanut yhtään.

Mua jännittää aika paljon tämä nyt alkava oikomishoito, E.tä jännittää, mutta musta tuntuu että mä jännitän sitä enemmän. Huolestuttaa, jos sille tulee niin kovat kivut ja ahdistuu jos/kun särky ja kipu voi alussa kestää kuulemma pari viikkoakin! Hammaslääkäri sanoi että pari päivää, joku E.n kaveri sanoi, että pari viikkoa tuntui kun leukaa olisi porattu koko ajan. Kuulostaa kamalalta. Pelkään, etten osaa auttaa tai tehdä mitään kipua lievittääkseni, jos tavalliset särkylääkkeet eivät auta. Mutta koitan olla näyttämättä huoltani, vaikka olen kysynyt toki E.ltä että onko varma että haluaa ryhtyä tähän ja kivuistakin olen "varoitellut" moneen kertaa. Illalla kysyttin vielä, nyt en enää aio asiaa ottaa puheeksi. Parin tunnin päästä on jo kojeet E.llä suussa.

Olen ollut tänäaamuna aika touhukkaana. Heräiltiin jo seitsemän aikaan, E meni kahdeksaksi kouluun ja herättelyoperaatio kestää aina oman aikansa. Laitoin sille vähän tavallista tukevamman aamupalan (no, yleensä se ei ole mitään, kun ei ehdi syödä), jos se nyt oli sittten päivän viimeinen kiinteä ateria.

Heti kun J ja E lähtivät, avasin koneen ja mitäpä muutakaan, menin kuvankäsittelyohjelmien kanssa näpertelemään. Photoshopia en nyt avannut, jos menen sinne, en pääse sieltä pois ollenkaan, eikä nyt aamulla ehdi. Eilen tein ja harjottelin koko iltapäivän. Heti kun sain yhden ethtyä mietin jo seuraavaa, parantelin, mittailin ja vaihtin kuvien kokoja ja sovittelin. Ihan niin hyvin tuo banneri ei onnistunut kuin olisin toivonut. Tarkoitus oli laittaa jokaisen kirjaimen taakse eri kuva, nyt meni niin, että kahden kirjaimen takana on yksi kuva. Mittasin kuvan ja taustan samankokoisiksi. Jotain säätöjä voisin tehdä, tiedän miten, mutten nyt malta. Ensimmäiseksi yritykseksi olen tytyväinen tuohon kuvaan. Fontista olisin ehkä halunnut vähän pehmeämmän, mutta niillä takana oleva kuva olisi mennyt liian pieneksi ja kapeaksi. Näin. Muuten, ja tähän asti olen käsitellyt kuvia Photoscapella. Mutta nyt aamulla otin kuvia noista mun vanhoista päiväkirjoista. Eilen aloin illalal katselemaan niitä ja huomasin, että ovat aika ihania. Monenlaista vihkoa ja pikkukirjaa. Harmittaa, ettei tuollaisia enää  tule tehtyä kun kaikki on koneella. Tai mikäpä estäisi. Voisihan sitä katsoa jos jostain vielä löytyisi nättejä vihkoja/kirjoja. En mihinkään perusruutuvhkoon haluaisi kirjoittaa. Käsittelin ja rajailin kuvia jonkinaikaa ja kaikkia ideoita taas tulee. Ihana että jokin innostaa, en oikeastaan edes muista, milloin olisin näin innostunut jostain uudesta jutusta. Lukemiset, kirjoittamiset ja liikkumiset menee enemmän tai vähemmän itsestään ja rutiinilla kun olen niitä jo niin kauan tehnyt. Tuskin musta nyt mitään AD.tä tulee, mutta luovuus onkin ehkä parempi pitää vain harrastuksena. Luulen niin. Ettei siitä tule pakkoa.

Viime yönä, ja itseasiassa edellisenäkin, tuli nukutua todella vähän, neljä viisi tuntia  yössä. Illalla, tai siis yöllä, ei vaan väsyttänyt. Valvottiin kaikki. E.llä on syyslomaviikosta rytmi sekaisin, J.llä aikaeroista ja mulla, no mulla nyt vaan on. Ihan pirteä olen silti. Päivisin en ole osannut nukkua enää aikoihin. Välillä tuntuu että olisi ihan kiva jos joskus väsyttäisi, mutten jaksa tästä sen enempää panikoida. Eiköhän se sitten nukuta kun taas nukuttaa. Sen vähän mitä nukun, nukun ihan hyvin. Viime yönä piti kyllä laittaa toiseen korvaan korvatulppa, en enää viitsinyt lähettää J.tä sohvalle nukkumaan. Olen aika herkkä ärsyyntymään sen tuhinoista ja kuorsaamisesta. Nyt aamullla olen jaksanut touhuta, olen pessyt pyykkiä, laittanut niitä kaappiin, tiskejä, kävin suihkussa, katsoin vaattet, laitoin treenikassin valmiiksi. Ajattelin hilpasta hammaslääkärikäynnin jälkeen salille, on tossa puoliväli matkassa niin on helpompi mennä. Tuo kylmyys vaan inhottaa. Ei olisi tarvinnut vielä tulla talvi. Tänään löysin sen kateissa olleen piponkin, tai parikin ja muutaman talvikaulaliinan. Ja nyt odottelen E.tä kotiin.

Myöhemmin

Nyt on hammasraudat asennettuna E.n suuhun. Olin mukana käynnillä ja aika pitkäkestoinen operaatio oli, niin kuin arvasinkin. Rautojen paikalleen asennus ei näyttänyt kovin kummoiselta, mutta esivalmisteluja ja renkaita sun muita tahkottiin hampaiden väleihin ihan voimilla. Näytti kamalalta. Mutta nyt on kaikki kunnossa. Kipua kuulemma tuntuu ja hammaslääkäri sanoi, että seuraava, huominen päivä, on kaikkein pahin. Nyt on ottanut särkylääkettä pari kertaa ja silti kipua tuntuu. Tuon käynnin jälkeen kävelin salille vaikkei olisi oikein napannut, mutta menin kuitenkin. Ei väsyttänyt, edelleenkään, ja eipä nyt paljon muuta pakollista ollut ohjelmassa. Oli vähän venkslaamista ja ikävä kävellä tuolla kylmässä, oli kylmä ja kuuma vuorotellen, mutta ihan hyvä salikäynti oli kuitenkin. Eikä jälkeenpäin kaduttanut. Nyt kotiin tultuani olen palellut kamalasti. Kävin muuten ostamassa uuden päiväkirjan Suomalaisesta kirjakaupasta. On aika ihana ja hienoja vihkoja oli aika paljonkin tarjolla. Ajattelin että olisi kiva jos saisi ihan käsinkin kirjoitettua päiväkirjaa, jotain mietteitä, muistoja ja piirrelläkin ehkä jotain.

Jostain syystä laitoin tuollaisen portailla kiemurtelu-kuvan. En osaa ottaa itselaukaisimella tarkkoja kuvia (hitto) vaikka miten yrittäisin. Tylsää että tulee ihan surkeita ja rakeisia kuvia vaikka kamera on hyvä (Nikonin järkkäri) ja kuvat pitää sitten käsitellä entistä suttuisemmiksi. Onpa järkeä taas. Housut on musta valko raidalliset, vaikkei sitä huomaa kuvasta :D

Päiväkirjoja

Osasin sitä ennenkin, nimittäin kirjoittaa päiväkirjaa, paperille, hienoihin vihkoihin. Tuollaisia erikoisempia vihkoja ei muuten tunnu tai näy enää kaupoissa olevan juurikaan (tai kun E näki nuo, sanoi ettei tuollaisia enää ole?) Silloin kollaaseja tehtiin vielä ihan paperin, liiman ja lehtileikkeiden voimin. Otettiin kuvia filmikameralla ja odotettiin viikko kuvien valmistumista ja jännityksellä haettiin kuvat valokuvausliikkeestä. Piirsin ja keräilin postikortteja. Huomasin että osaan piirtää. Tai olen osannut. Nykyään kaikki on koneella. Aika tylsää (vaikka olen ollut Photoshopin käyttämisestä ja siitä, että opin tekemään ihan omin avuin sen mitä halusinkin. En meinannut malttaa lopettaa kuvankäsittelyä ja kokeiluja. Lopetettuani katselin Työväenopiston kurssiesitteestä Photoshop-kursseja. Jos tammikuuussa menisi..)

Eilen katselin vanhoja päiväkirjoja, yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä ja kaksituhattaluvun alusta. Nyt pystyin lukemaan niitä. Olen kauan vältellyt niiden avaamista ja olen ajatellut, etten halua niitä lukea. Nyt luin. Huomasin ainakin sen, että olin jo silloin parikymmentä vuotta sitten aika samanlainen kuin nyt, välillä oli niin ihanaa ja niin onnellista, ja toisella hetkellä ihan kamalan raskasta, vaikeaa. Olin ihan samanlainen jo silloin. Järkyttävää miten vähän sitä on parissakymmenesä vuodessa muuttunut! Jollain tavalla tietysti viisastunut ja tasoitunut, mutta niin paljon samaa. Kaikilla on varmaan nuoruus pomppuisaa aikaa, eikä elämä kenelläkään varmasti ole mitenkään yksioikoista ja helppoa, enkä tiedä varmasti, olinko sen kummempi kuin kukaan muukaan parikymppinen yksinhuoltaja äiti. Epätasainen ja ahdistunut silti olin. Ja olen. Nykyään vähemmän.










Osasin sitä ennenkin, nimittäin kirjoittaa päiväkirjaa, paperille, hienoihin vihkoihin. Tuollaisia erikoisempia vihkoja ei muuten tunnu tai näy enää kaupoissa olevan juurikaan (tai kun E näki nuo, sanoi ettei tuollaisia enää ole?) Silloin kollaaseja tehtiin vielä ihan paperin, liiman ja lehtileikkeiden voimin. Otettiin kuvia filmikameralla ja odotettiin viikko kuvien valmistumista ja jännityksellä haettiin kuvat valokuvausliikkeestä. Piirsin ja keräilin postikortteja. Huomasin että osaan piirtää. Tai olen osannut. Nykyään kaikki on koneella. Aika tylsää (vaikka olen ollut Photoshopin käyttämisestä ja siitä, että opin tekemään ihan omin avuin sen mitä halusinkin. En meinannut malttaa lopettaa kuvankäsittelyä ja kokeiluja. Lopetettuani katselin Työväenopiston kurssiesitteestä Photoshop-kursseja. Jos tammikuuussa menisi..)

Eilen katselin vanhoja päiväkirjoja, yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä ja kaksituhattaluvun alusta. Nyt pystyin lukemaan niitä. Olen kauan vältellyt niiden avaamista ja olen ajatellut, etten halua niitä lukea. Nyt luin. Huomasin ainakin sen, että olin jo silloin parikymmentä vuotta sitten aika samanlainen kuin nyt, välillä oli niin ihanaa ja niin onnellista, ja toisella hetkellä ihan kamalan raskasta, vaikeaa. Olin ihan samanlainen jo silloin. Järkyttävää miten vähän sitä on parissakymmenesä vuodessa muuttunut! Jollain tavalla tietysti viisastunut ja tasoitunut, mutta niin paljon samaa. Kaikilla on varmaan nuoruus pomppuisaa aikaa, eikä elämä kenelläkään varmasti ole mitenkään yksioikoista ja helppoa, enkä tiedä varmasti, olinko sen kummempi kuin kukaan muukaan parikymppinen yksinhuoltaja äiti. Epätasainen ja ahdistunut silti olin. Ja olen. Nykyään vähemmän.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Talvimaanantai

Heippa,

muutama päivä on taas hujahtanut etten ole kirjoittanut. Usein viikonloput tuppaavat menemään niin, etten oikein ehdi enkä malta istua ja keskittyä tähän kirjoittamiseen. Ympärillä on koko ajan jotain tekemistä ja vilskettä, jollain on aina jotain asiaa, ja aina ollan jonnekin menossa tai jostain tulossa. En ymmärrä, miten olen joskus ehtinyt käydä töissä, niin älyttömästi tuntuu kaikkea olevan koko ajan. Tai sitten ole hidastunut, vaikken kyllä ole. Välillä tuntuu että päin vastoin. Mutta näin nyt. Kirjoittelen nyt vähän viikonlopun kuulumisia, mitä niistä nyt jaksan muistaa.


Perjantai-iltapäivällä mentiin E.n kanssa yhdessä J.tä vastaan lentokentälle. Aamulla satoi räntää vaakatasossa, eikä tehnyt mieli lähteä ulos. Olin ihan kahden vaiheilla jaksoinko, tai viitsinkö, lähteä matkaamaan lentokentälle siinä kelissä. Julkisilla sotkiessa siihen upposi yli tunti. Lentokentälle vievä bussi kierteli kaikki mahdolliset lähiöt siinä matkan varrella, mutta perille päästiin. E oli mukana, niin matka taittui vähän mieluisammin (vaikkei mulla ole mitään vaikeuksia kulkea julkisilla kulkuneuvoilla). Aamu alkoi aika ankeissa merkeissä, niin kuin oli edellinen päivä ja yö päättynyt. Juttelin J.n kanssa puhelimessa (en voinut kasvokkain jutella kun olin itseinhon ja -häpeän syöverissä) ja valvoin johonkin kahteen asti. Aamulla nukuin pitkään, ehkä yhdentoista korville, ja hereille ja liikkeelle pääsy vei taas oman aikansa. Ennen kahta lähdettiin liikenteeseen (E.llä oli siis syyslomaviikko) ja kolmen aikaan oltiin perillä. Lento oli ihan ajallaan, mutta matkatavaroilla kesti ja puolisen tuntia saatiin odotella J.tä. Olin vähän nihkeällä ja sarkastisella tuulella. Ikävä minä. Mutta ei voi mitään. Haettiin Amerikan tulijan kunniaksi Mäkistä ruokaa (vaikken siitä oikein tykkääkään). Tuliaisherkkujakin tuli maisteltua ihan riittävästi, eikä liene yllätys, että illaksi tuli aika ankea ja nuupea olo siitä ruokamäärästä ja varsinkin -laadusta. En ollut mitenkään järin hyvällä tuulella illallakaan ja nyt jälkeenpäin tuntuu kurjalta, että J.n kotiinpalu meni vähän ikävästi. Sai vähän ikävän vastaanoton. Kiukkuisen akan. Lopulta joutui sohvalle nukkumaan. Tervetuloa vaan kotiin. T. vittumainen ämmä.

Mä olin ja olen, mustasukkainen sen elämästä, niin kuin olen ennenkin kertonut täällä. Se on typerää, ilkeää ja inhottavaa. Olen ilkeä, J sanoi niin, ja tiedän sen itsekin, ainakin jälkeenpäin. En vaan osaa olla ihmisiksi. Oma elämäni on niin suppeaa ja tylsää, koen jotenkin kokeneeni suurta vääryyttä, ensinnäksin tämän sairauteni takia, mikä kaventaa aika paljon elämääni, kaventaa ja tekee sen ahtaan tuntuiseksi. Pahimmillaan tuntuu siltä, kuin polkisin paikallani, sitä pientä tympeää kehää mistä en pääse ulos, ja silloin elämä tuntuu melko merkityksettömältä. Ahtaalta, turhalta ja ahdistavalta. Tyhjältä. Tekee elämän näköalattomaksi. Katkeraksikin. Kun halut ja kyvyt, menneisyys ja tulevaisuus eivät kohtaa, vaan vaikealta ja epätoivoiselta. En näe edelleenkään elämääni tulevaisuutta mitenkään valoisana. Sitä samaa kuin ennekin, se mitä voisin tehdä, en halua, ja se mitä haluaisin, en voi. Olisi kivaa jos olisi mielenkiintoinen ja vaihtelevainen työ, haasteita ja itseluottamusta ja elämässä etenemistä edesauttavia asioita. Ympärillä tapahtuisi ja olisi itse mukana. Ja nyt mä olen kaikkea muuta. Homehdun kotona kotitöiden äärellä. Vaikka harrastan, liikun paljon, kirjoitan, olen taas innostunut valokuvaamisesta vähän, luen, katselen leffoja. Teen ja olen kiinnostunut jostakin. Mutta se ei riitä. Haluaisin jotain muuta, haasteita, onnistumista. Kuulumista jonnekin. Olen varma, että minusta olisi ollut paljon muuhunkin, kuin mitä olen saavuttanut tähän asti tai varsinkin siihen, mitä nyt olen. En tule koskaan saavuttamaan jotain tärkeää, jotain omaa. En tule ikinä saamaan mielenkiintoista työtä, hyvää työyhteisöä, hyvää toimeentuloa itse itselleni (olen koko aikuiselämäni ajatellut, etten koskaan haluaisi olla taloudellisesti riippuvainen kenestäkään muusta. Nyt olen) Olen saavuttanut sen, mitä en todellakaan olisi halunnut. Ja sitten olen todella mustasukkkainen sellaiselle, joka on saavuttanut jotain, mitä on halunnut ja pitää tärkeänä. Miksen minä. Tämä on todella ahdistavaa. Miten voin päästä tästä mustasukkaisuudesta, kateudesta ja melkein katkeruudesta (vaikka sanoin aina, että musta ei ikinä tule katkeraa ämmää..) näillä korteilla. En mitenkään. Väsyn oman kykenemättömyyteni alle. Niin kuin terapeutti kirjoitti lausunnossaan jotenkin niin, että en ole saanut (luovia) kykyjäni käyttööni. Olen kohtuuton ja ilkeä, mutten aina (?) osaa iloita toisen hyvästä ja menestyksestä. Koen että ansaitsisin sitä itsekin, mutten voi. Enkä pelkästään itsestäni johtuvista asioista. Sairauttaan ei kukaan valitse, ja kun sairastaa parantumatonta, stressiherkkää sairautta, ei siinä paljon hurraamista ole.

Mutta sellaista vääntöä.

Lauantaina käytiin aamunpäivällä kävelyllä, sitä ennen heräsin melko pahantuulisena ja jätin aamupalan syömättä. Mun on aina pakko päästä ulos, happeen, metsään, tilaan, hengittämään. En voisi olla koko päivää sisällä, en ikinä. Tervitsen ilmaa. Happea mieleen ja kehoon, liikkumista. Siinä etenee. Tulee hyvä olo. Iltapäivällä mentiin siskon & perheensä kanssa syömään nepalilaiseen ravintolaan. Ravintolaa oli kehuttu joku aika sitten Hesarissa, eikä turhaan. Ruoka oli todella hyvää. Otin samaa kuin mitä yleensäkin nepalilaisissa / intialaisissa ravintoloissa syödessäni, tuorejuustoa pinaattikastikkeessa. Ihanaa naan-leipää ja jugurttikastiketta. Oli tosi hyvää ruokaa ja kivaa. Olin itse ehdottanut tuota syömään menemistä kun juteltiin siskon kanssa Facebookissa yksi päivä. Ei oltukaan pitkään aikaan nähty ja yllätin itseni ehdottamalla yhteistä tekemistä, syömään menemistä. Yleensä olen vaan vetäytynyt kaikesta. Ihan kivaa oli. Ovat ihania ihmisiä. Syömisen jälkeen käytiin vielä ostamassa Alkosta viinipullo, mentiin omiin koteihimme, mutta viinipullot lähti mukaan illan jatkeeksi. Illalla katsottiin oman perheen kesken Melancholia- elokuva, mikä käytiin vuokraamassa kotimatkalla. Käytiin katsomassa se silloin kun tuli elokuvateatereihin, mutta halusin nähdä sen uudestaan. On ihan katsomisen arvoinen elokuva.
Pientä draamaa oli siinä illalla, paasasin taas sitä omaa näköalattomuutta elämään, kaiken hankaluutta ja mahdottomuutta. Pääsen niitä asioitani käsitellessä aika ikävään "tilaan" eikä silloin ole kenelläkään kivaa. Ikävä kyllä. Olen mä aina järkyttävä ja ilkeä ämmä. Olen äärettömän ilkeä ihmiselle, joka ei sitä todellakaan ansaitsisi. Olen vaan niin täynnä kaikkea tuskaa, että jonnekin se on purettava. En voi puhumattomaksikaan heittäytyä.. Ja taas J päätyi sohvalle yöksi.

Sunnuntaina oli vähän parempi päivä. Kiukuttelin kai koko viikon edestä noiden edellisten kahden päivän aikana. Voisinpa olla parempi, sellainen jonka toinen ansaitsisi, mutten vaan osaa. Aina. Joskus sentään olen ihan kivakin. Kai? Aamupäivällä kun oltiin heräilty aloin aika nopeatsi siivoamaan ja sen jälkeen lähdettiin ulos. E lähti isänsä kanssa viettämään päivää. Käveltiin J.n kanssa Mustavuorella päin, kiivettiin lintutorniin, lintuja sieltä ei näkynyt, mutta maisemia vähän pidemmälle kuitenkin. Oli tosi kaunis päivä, aurinkoista ja tosi kirpeää, varjoisilla paikoilla oli maa ihan jäässä, mutta aurinkoisemmilla kohdilla oli ihan lämmin kun oli toppatakki päällä. Talvi on tullut. Kiivettiin Vuosaaren huipulle (mistä on kuvia tuossa edellisessä postauksessa) ja sieltä oli hienot näköalat vaikka miten pitkälle. Ei oltu kumpikaan käyty siellä aikaisemmin, vaikka on tässä ihan lyhyen matkan päässä meistä. Aurinko paistoi eikä onneksi tuullut yhtään niin oli ihan mukava kiivetä sinne ylös. Ulkoilun jälkeen tultiin kotiin laittamaan ruokaa ja yksi lasi viiniäkin oli vielä edellisillalta säästynyt, maistui hyvin kasvisgratiinin ja salaatin kanssa. Illemmalla katsottiin vielä toinen leffa, Chernobyl diaries, oli ihan kamala, kauhua. Miesten valinta. Ja loppui ihan kamalan ällöttävästi. Illalla luin vielä aika kauan, taisi mennä taas jonnekin kahden korville ennen kuin aloin nukkumaan. Luen nyt Aleksi Peuran Laulava ääni olkapäälläni, on tosi hyvä! Olin vähän epäluuloinen kirjan lukemista aloittaessani, kirjailija on vasta kaksikymmentäkaksivuotias ja ajattelin, ettei voi olla kovin hyvin kirjoitettu. Noin nuori. Mutta erehdyin todellakin. On ihan harvinaisen hyvä, hyvin ja rikkaasti kirjoitettu. Hyvää ja elävää kerrontaa, rankkaa, mutta sellaista, ettei kirjan lukemista haluaisi lopettaa ollenkaan, kun vauhtiin pääsee. Tykkään!
Ja ainiin, tuleepa nyt asiaa pötköön. Mutta olinkin saanut sen Photoshopin ladattua koneelleni, en vaan löytänyt sitä ennen kuin sain vähän apua ohjelman löytämiseen. Olin siis osannut ladata sen. Jes. Ja toinen jes, osasin käyttää sitä ja sain tehtyä sen mitä halusinkin. Ainakin melkein. Ensimmäisellä yrittämällä. Ei ole mitenkään kovin helppokäyttöinen ohjelma, ihan eri luokkaa kuin muut, ilmaiset kuvankäsittelyohjelmat (toi on törkeän kallis, yli parikympiä kuussa!), tuota saa käyttää kuukauden veloituksetta. Tuskin maltan siitä sitä pariakymppiä kuussa pulittaa, mutta kiva nyt vähän harjoitella sen käyttöä. Olin aika taitava ja nopeasti sain tehtyä mitä halusinkin. Osasin tehdä ne "kuvakirjaimet", mutta haluaisin taustan kirjaimille läpinäkyväksi. Jos laittaisin tähän banneriksi valkoisella taustalla kirjaimet, olisi se minusta tyhmän näköinen. Haluan että tuo tausta näkyy. Tänään ajattelin harjoitella tuota näkymättömän taustan löytämistä kuvalle. Mahdollista sen pitäisi olla. (Vähän niin kuin tuohon tyyllin, ilman tuota valkoista pohjaa ja kuva ja väri tietysti eri, ja kuvat eriväriset, ja muutenkin toiset, että näkyisi taustan värin päältä.)



Tänään maanantaina piti herätä aika aikaisiin. Ennen seitsemää. Unta ei siis paljon ehtinyt tulla, muttei nyt yhtään väsytäkään. E.llä oli kahdeksalta aika hammaslääkäriin. Sille aloitetaan nyt oikomishoito. Muutamia vuosia sitten tuota hoitoa tarjottiin, muttei silloin suostunut siihen (en osannut suostutella, olen itse lapsena jättänyt oikomishoidon kesken ja koen kammoa kaikkea sellaista kohtaan. Taidan jännittää tätä nyt enemmän kuin E itse) ja nyt se siis on aloitettu. Huomenna saa jo ensimmäisen kojeen suuhunsa, ne perinteiset kiinteät eturaudat. Aika siistin ja siron näköiset ne nykyään on ja melko huomaamattomat melkein. Muutakin rautaa on suuhun tulossa, sellainen "sarana" mikä työntää alaleukaa eteenpäin. On tavalaan "sarana" joka on kiinni ylä- ja alahampaissa takana. Näyttää aika kamalalta vekottimelta, mutta on itse suostuvainen ja motivoitunut, niin näillä mennään. Huomenna menee puolilta päivin asennuttamaan raudat ja toimenpiteen jälkeen on sitten luvassa muutama jäätelöpäivä. Kivun ja säryn takia ei kuulemma voi/kannata heti muuta syödä. Jaiks. Ja muitakin ruokarajoituksia on aika paljon, mitään tahmeaa ja kovin kovaa ei voi syödä. Ruisleipäkin on kiellettyjen ruokien listalla. Kovin paha tuo E.n purukalusto ei ole, mutten sen verran, että kannattaa hoitaa. Toivottavasti jaksaa sen urakan ja hankaluuden, kipujakin siitä seuraa väistämättä. On luonteeltaan aika ärhäkkä muutenkin, joten mielenkiintoisia aikoja voi olla luvassa. Ja särkylääkkeitä pitää varata kaappiin.. Mulle yritettiin lapsena sitä oikomista, mulla on todella vinksallaan hampaat :/ Ristipurenta on aika hurja ja etupurenta vasta kamala onkin. Etuhampaat mene liikaa eteen ja alahampaat taaksepäin. Harmittaa, ettei niitä saatu suorittua silloin kun olin lapsi. Jos olisi varaa, menisin saman tien hoidattamaan nämä noita-akan hampaani, mutta on yksityisellä ihan tajuttoman kallista, joten saa nyt olla. Mutta ehkä vielä joskus.

Taidan lähteä kohta ulos. Tänään oli aamulla auton ikkunat ihan jäässä ja maakin oli ihan jän peitossa ja liukas. Pakkasta oli aamulla pari astetta. Pesukone jylläsi tossa aikansa, nyt taitaa olla pyörittänyt kierroksen valmiiksi sinä aina kun olen kirjoittanut. Laitoin kameran akun latautumaan, ajattelin lähteä sen kanssa ulkoilemaan. Paleltaa täällä sisälläkin kyllä. Pitää kaivaa kaapista ehkä vielä lämpimämpi, pidempi, toppatakki. Piponi olen hävittänyt jonnekin, sille olisi nyt tarvetta. Pitänee käydä ostamassa uusi.

Ps. Sain muuten vaihdettua oikean kellonajankin tähän.. :)






Ps. Mä opin tekemänään läpinäkyvän taustan :DD
Ja näköjään jotain muutakin. Halusin siis irroittaa kuvan taustasta ja pikkuhiljaa sekin oppi alkaa mennä perille. Monimutkaiselta tuo ohjelma tuntuu enkä meinaa saada sitä tekemään mitä haluaisin, mutta pikkuhiljaa. Pakko on nyt tunkea pari taustatonta kuvaa tänne vaikka vähän irrallaan aiheesta ovatkin, eivätkä vielä sitä mitä haluan (bannerin kirjaimet).
(Päälaki oli litteä jo alkuperäisessä kuvassa:)

Mä opin sen!!!


sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Huippu

Kuvakavalkaadia päivän ulkoilureissulta Vuosaaren huipulle.
Pidemmittä pölinöittä tällä kerralla (myöhemmin tulee varmaan asiaakin..).












 





torstai 17. lokakuuta 2013

Kateudesta vihreä

Päätin pitää nyt tähän saumaan pienen kirjoittelutuokion. Mun pitää aina ryhtyä kirjoittamaan, jäädä tähän paikalleni ja päättää, että nyt kirjoitan, enkä tee mitään muuta. Enkä katsele mitä muuta voisi tai pitäisi tehdä. Jotenkin tämän, ja vähän kaiken muunkin, aloittaminen on aina vähän sellaista ja tällaista. Sitä kynnystä varmaan, että mitä mä nyt oikein, kehtaanko, ja mitä mä nyt näitä asioitani ympäri maailmaa kuulutan. Mutta silti tulen aina kirjoittamaan.

Eilen muokkasin tämän blogin ulkoasua vähän eri näköiseksi. Tekstien asetteluja, muutenkaan en ole ihan tyytyväinen siihen, miltä tämä blogi näyttää. Banneri ainakin on tyhmä. Näin yhdessä blogissa eilen tosi hienon bannerin. Siinä oli isoilla kirjaimilla blogin nimi ja kirjaimet olivat tavallaan kirjaimen muotoon leikattuja kuvia. Siis kirjaimia. Missä oli osa kuvasta, ei siis kokonaista kuvaa. Blogista löytyi ohje sellaisen tekoon. PhotoShopia vaan harjoittelemaan. Yritin ladata siitä ilmaista kokeiluversiota koneelleni, mutta ei onnistunut. Tunnin olin lataavinaani jotain, muttei sitten muuta tapahtunut, en löytänyt mitään. Ei onnistunut. Tuskin osaisin tosta vaan Photaria käytää, mutta siinäpä oppisin kun kokeilisin. Jos joskus onnistun saamaan sen koneelleni. Tykkään muokata kuvia toisella ohjelmalla (PhotoScape) ja olen sitä paljon käyttänyt. Tuo PhotoShop on varmaan kuitenkin ihan oma juttunsa. Olen aika hyvä (joskus on niin sanottu:) oppimaan erilaisten tietokoneohjelmien käyttöä ja opin kuulemma nopeasti. Kotihoitotyössä multa usein kysyttiin apua niihin joihinkin tietokoneella tehtäviin kirjaamisiin ja muihin tietokonejuttuihin. Ja sitä ennenhän olin pienessä graafisen alan yrityksessä töissä, missä tehtiin jotain kuvankäsittelyjuttuja kans. Nuorempana, joskus parikymppisenä, haaveilin graafikon, tai vastaavan, työstä, mutta hautasin ne halut ja lähdin hoitoalalle, halusin sosiaalisemman ja mielestäni tärkeämmältä tuntuvan ammatin. Sellaisen hankin, ja, no, kuinka sitten kävikään. Tässä lopputulos. Mutta ehkä musta tulee vielä joku tietokonenörtti. Not. Mutta sen PhotoShopin haluan vielä käyttööni, haen vaikka jonkun nörtin sellaisen mulle asentamaan.

Mutta ehkä tuli jo tarpeeksi pitkästi lätistyä tuosta aiheesta. Eilisen turhan latailuoperaation jälkeen jäin pyörimään koneelle ja menin lueskelemaan muita blogeja, mitä olen joskus aikaisemmin seurannut aktiivisestikin. Lähinnä muotiblogeja, sellaisia missä ällöttävän rikkaat ja kauniit ihmiset esittelee vaatteitaan ja itseään. On joka päivä eri väriset korkokengät ja eri laatumerkkinen käsilaukku. Täydelliset ihot, naamat, hampaat, kaikki. (Photarilla ehkä osuutta asiaan, mutta silti) Voi perse. Mä en tajua, miksi mun pitää mennä aina lukemaan niitä, tai siis katsomaan kuvia. Aika vähän niissä mitään luettavaa on. Tai jos on, on se yleensä jonkun huulipunan, kynsilakan, käsilaukun, kenkien, tai minkä ylellisyystuotteen esittelyä, minkä bloggaaja on -totta kai- saanut ilmaiseksi. Ja sitten mä kihisen kateudesta. Miksi mä en ole noin kaunis, miksei mulla ole noin kaunista vartaloa, hiuksia, vaatteita, kenkiä, laukkua, kotia.. Ja tunnen itseni rumimmaksi, köyhimmäksi ja surkeimmaksi ihmiseksi koko maailmassa ja ajattelen, että syytäkin on tällaisen köyhän, ruman, paksun,  finninaaman pysyä kotona. Ja sitten itken ja raivoan ja inhoan itseäni. Välttelen peilejä ja näen ympärillänikin vaan kaikeka rumaa. Huonoja vaatteita, tavaroita. Eilen illalla kun olin saanut itseni lietsottua huippulukemia lähentelevään kateuden ja itseinhon tilaan, en halunnut puhua J.n kanssa "näköpuhelimessa". Sanoin että olen liian ruma. Ja paska. Juteltiin sit vaan puhelimessa, mutta pahan mielen onnistuin itselleni tosiaan saamaan mokomalla asialla. Kadehtimalla jotain kuvia. Vieraita ihmisiä.

Enää en kyseisiä blogeja mene lukemaan, tulen niistä vaan vihaiseksi. Tosiasia on se, että toiset on ihan älyttömän rikkaita, ja voivat surutta laittaa itseensä rahaa vaikka miten paljon ja esitellä sitten aikaansaannoksiaan koko maailmalle. Toiset taas ovat köyhiä, että muutaman paidan ostaminen kuukaudessa vie loppukuun talouden jos ei tiukille, niin tarkkana pitää olla ja laskea euroa euron perään, että rahat riittää. Tai olla kokonaan osatamatta mitään. Tosiasia vaan on, että vaatteetkin kuluu ja uusia on välillä ostettava. En tykkää. Tykkäsisin ostaa muuhunkin kuin tarpeeseen. Tykkään kivoista ja kauniista jutuista, enkä siitä ajatuksesta osaa luopua, että olisin vaan ihan sama asenteella. Kai se on hyvä jostain pitää, ehkä se voi auttaa tavoittelemaan jotain parempaa, parempaa elämää itselleen. Mistään ökyelämästä en haaveile, ja tiedän kyllä, että rikkaatkin voivat olla onnettomia ja sairaita, mutta silti. Inhoan sitä kun inhoan itseäni.

Että sellainen ilta. Tuttavani itseinho tuli taas kylään. Ja oli muuten paikalla vielä aamulla kun heräsin. Se ei karkaa mihinkään. Nyt on onneksi häipynyt vähän taka-alalle. Päivällä jopa kykenin juttelemaan J.n kanssa kasvotusten. Oli just herännyt ja krapulassa, joku asiakas, vai mikä lie, oli vienyt sen tutustumaan Wacon iltaelämään, mitä ei kyllä pahemmin ollut. Waco on  pieni paikka Teksasissa, hiljainen kuin joku kirkonkylä Suomessa ja maisemakin muistuttaa kovasti Pohjanmaata. Litteetä on, ja hiljaista. Kaikki ajelevat valtavilla jenkkiraudoilla, kävelyä ei sielläpäin juuri harrasteta. Tänään Suomen aikaa, lähtee puolenyön aikaan tekemään matkaa takaisin kotiinpäin. On perillä huomenna iltapäivällä Helsinki-Vantaalla. Meinaan ajella bussilla kentälle vastaan, vaikka bussimatka kestää melkein yhtä kauan kuin lento Lontoosta (missä tekee välilaskun). No, puolet siitä. Mutta nyt juteltiin kasvotusten. Olisian se kamalaa, jos jotain tapahtuisi, eikä enää nähtäisikään, enkä olisi mennyt naamapuhelimeen kun olen niin ruma. Joku järki sentään olla pitää.

Mutta draamasta huolimatta nukuin ihan hyvin, vaikka sitä ennen muutama itsesäälin kyynel piti vierittää. Nukuin niin sikeästi siitä aamukahdesta eteenpäin, kun sain unta, etten jaksanut mennä hoitajan vastaanotolle. Mulla oli kello soimassa seitsemältä (aika olisi ollut klo. 8.30), mutta huomasin klo 8.40 torkuttaneeni herätyskelloa puolisentoista tuntia. Ja niin jäi menemättä hoitajalle. Aikaisemmin ajattelin etten tarvii mitään ylimääräisiä käyntejä kun voin ihan hyvin, ja aamulla olen sitten kykenemätön nousemaan sängystä ylös ja hoitamaan sovittuja asioita. Nolo juttu. Laitoin viestin, että anteeksi vaan, että heräilin vasta enkä pääse paikalle.. Seuraava käynti on sovittuun tapaan parin viikon kuluttua. Enpä mä tässä nyt niin hoitajan tarpeessa ole tuntenut olevani, että siltä nyt jotain tarvitsisin. Omat johtopäätöksenä vetävät varmaan tuostakin, mutta samapa tuo. Jatkoin uniani ja nukuin sikeästi melkein yhteentoista asti. Vielä olisi nukuttanut, mutta siinä vaiheessa oli jo pakko nousta ylös, vaikka tuttu ärtyneisyys ja itsesääli paikalla olivatkin.

Siitä ne vähän hellittivät kaikesta huolimatta kun sain puurot ja kahvit alas, kävin kaupassa ja sitten mentiin taas uimaan, tällä kertaa mulla oli mukana molemmat lapseni. Ihana oli olla kaikki yhdessä uimassa. Ihan niinkuin joskus kun olivat pieniä (ovat nyt neljätoista ja kakskytyks vuotiaita), paitsi että nyt uitiin, uitiin kaikki taas se kilometri ja saunottiin. E ja H kävivät vesiliukumäessä pari kertaa. Oli tosi kivaa ja kaikki oli iloisia. :) E haluaisin ruveta käymään salilla ja uimassa enemmänkin, mutta mä vielä emmin, varmasti jos ostaisin jonkun jäsenyyden tai minkälie, salille, minkä viisitoistavuotiaana voi jo hankkia, niin jäisi se käyttämättä. Mutta eiköhän tuokin jossain vaiheessa tule ajankohtaiseki. Tuntuu tällä noilla nuorilla miehilläkin olevan aikamoiset ulkonäköpaineet, tosi nuorilla lukioikäisillä ja muilla, tuntuu olevan jo kroppa kuin pidempäänkin treenanneilla. Mitä salilla näkee joskus.

Mutta sellaista. Nyt ihan leppoisaa oleilua kotona. J soitti just, oli ajelemassa Dallasiin, lento lähtee muutaman tunnin kuluttua sieltä kohti Lontoota ja sitten sieltä Suomeen. Mä olen jotenkin tottunut olemaan yksin, tuntuu melkein oudolta kun tulee huomenna kotiin. Olen nukkunut paljon paremmin yksin. Ikävää.. Kotihommat olen saanut tehdä kokonaan yksin, mutta niin se yleensä muutenkin menee. Äsken laitoin uimasta tultua ruokaa, tofua, tomaatteja, valkosipulia ja riisiä. Syötiin. Nyt alan lopettelemaan tämän kirjoitukseni (mikähän järki tässäkin nyt oli?), tiskit, pyykit ja uimakassien purku odottaa. Olisi kiva ehtiä joskus lukemaankin.

Mutta, ihan kotoisa ja hyvä fiilinki täällä tänäiltana.