Minuus

Tulin vähän aikaa sitten kotiin hoitajan vastaantolta ja nyt oli pakko tulla kirjoittamaan ulos uusimpia mietteitä. Niitä kun riittää ja uusia tulee jatkuvasti, niin osa täytyy käydä aina tuottamassa ulos. Ajatukset ja myllerrkykset kirjaimiksi ja sanoiksi. Silloin voin käsitellä asioita kauempaa, niin kuin hoitajakin sanoi, näen asian tavallaan (kuvitteellisten) silmälasien takaa, suodatettuna. Sama asia ei yleensä ole toisella kertalla samanlainen. Usein tarina tulee ulos kärjistettynä, asiat kuulostavat monesti rankemmalta, kuin miten ne oikeasti ovat. Kirjoitettuna asiaa pääsee käsittelemään ja katsomaan toisella tavalla. Vähän niin kuin toisena. Kuten olen kirjoittanut, usein omat vanhat kirjoitukset tuntuvat lapsellisilta ja vanhoilta. En ajattele enää noin, ajatus on muuttunut, kasvanut. Yleensä kehittynyt, suunta eteenpäin. Pystyn siis johonkin rakentavaan. Enkä yleensä halua palata vanhoihin kirjoituksiin. Yleensä jo kirjoittaessani huomaan muutoksen; alussa saatan olla hyvinkin epävarma, arastelen, tai niin kiihtynyt, etten melkein pysty kirjoittamaan, kädet tärisee ja hermostun. Kirjoituksen lopetellessa olo on jo erilainen. Asia tuntuu jollain tavalla käsitellyltä. Sillä hetkellä ja sen hetkisellä ymmärtämyksellä ja taidolla.

Puhuttiin tänään suurimmaksi osaksi tästä kirjoittamisestani, ja siitä, miten suuri osa se on terapeuttista työskentelyä. Terapiaa jo itsessään. Suurin osa muutoksesta tapahtuu koko ajan, ei siellä hoitajan luona nyt, eikä terapeutin luona tulevaisuudessa (toivon), vaan ihan muulloin, omassa päässä, hiljaa, koko ajan. Luen ja kirjoitan valtavasti. Työstän koko ajan. Ajatuksia on paljon, välillä liikaa ja välillä liian kovia, jyrkkiä, rajuja, mutta haluan silti pitää ne. Kestää ne. Haluan ajatella, kirjoittaa. Haluan että päässä liikkuu. Vaikka sitten välillä liikaakin. Ei siinä ole mitään pahaa. Enemmän pelkäisin hiljaisuutta ja paikoilleen pysähtymistä. Tämän blogin tarkoitus on tämän vuoden aikana muuttanut muotoaan; ennen kirjoitin  blogia päivittäisistä tapahtumista, kuvasin luontoa, itseäni, vaatteitani, ostoksiani, ruokiani, siitä missä olen käynyt, miten liikkunut. Edelleen kirjoitan myös kevyemmistä asioista ja tekemisistä, mutta blogin tarkoitus ei ole enää sama. En jaksa ajatella ja esittää vaan pintaa. Pinnallisuutta. Kuka nyt pelkästään niitä ajattelee. Laukkujameikkejävaatteitakenkiä. En minä ainakaan. Enkä jaksa sellaisiin asioihin keskittyä. Huomasin, ettei mulla ole sellaisista asioista mitään sanottavaa, en niitä juuri ajattele. Päivittäistapahtumat tapahtuvat, enkä niitä sen kummemmin mieti. Kuvaan nyt tarkemmin mielenliikkeitäni, ehkä rankastikin, mutta tämän on tarkoitus olla osa terapiaani, terapoin itse itseäni. Enkä koe sen ainakaan pahitteeksi olleen. Terapian tueksi kirjoittaisin myös, se tämän kirjoittamisen alkuperäinen tarkoitus oli. Mutta nyt näin. Ilman terapeutia. Toistaiseksi, toivottavasti.

Itsekin voin tehdä paljon, itsestä se muutos lähtee. En odota tumput suorina että joku tekisi jotain, sanoisi jotain, antaisi jotain, veisi jotain, antaisi suunnan, ja asiat muuttusivat paremmiksi. Osaan elää elämääni, mutta minuuden rakenteeseen ja sen tasapainottamiseen tarvitsisin terapeutin avun, peilin. Siihen, että musta ja valkoinen kohtaisivat, löytäisin sieltä väliltä muitakin sävyjä, ja molemmat puolet tulisivat toimeen keskenään. Siitä rajatila, bipo, persoonallisuushäiriö, ahdistus. Kaikki samaa, eri sanoja vain. Sanoja mistä en ole erityisen kiinnostunut. Diagnoosit on lääkäreitä varten. Jotta osaisivat hoitaa ja antaa lääketieteellisen avun. Onneksi voin määritellä sen aika pitkälle itse. Lääkityksen määrän ja laadun. Sanoin tänään hoitajalle, että vaikka olen välillä tosi ahdistunut, turhautunut, raivoan (eilen rikoin lautasia), niin kestän sen mieluummin, koska toinen puoli asiasta on se, että pystyn tekemään asioita. Jaksan olla perheeni kanssa, jaksan harrastaa, olla hereillä, hoitaa kodin, itseni, jaksan lukea ja kirjoittaa, oppia koko ajan uutta. Etenen, isojen kysymysten äärellä. Niitä kohti on pakko mennä ja ottaa ne vastaan. Karkuun en juokse, enkä piiloudu lääkesumun taakse. En varmasti. Tuli mitä tuli. Terapeutti sanoi mulle aikanaan, että mulla on voimakkaita maanisia defenssejä. Pakenen kai silti. Syön lääkkeeni, mutta kohtuudella, en lähde niitä kokeilemaan ja säätämään. Se mikä menee nyt, kelpaa. Eikä niistä tarvitse sen enempää onneksi keskustellakaan.

Ristiriitoja on paljon. Paljon! Musta ja valkoinen ovat niin kaukana toisistaan, epäsovussakin vielä. Nyt mulla on energiaa, sisällä kuplii ajatuksia ja voimaa, mikä odottaa ulos pääsyä. Jotain pitäisi tehdä, jotain haluan ja tavoittelen, mutten vielä tiedä mitä se on. Jaksaisin, mutten voi. En osaa, kun en tiedä. Jaksaisin paljon enemmän. Mutten tiedä mitä. Jaksan kaiken arkisen, eikä niiden hoitamisen kanssa ole ongelmia. En ole koskaan niin masentunut, etten jaksaisi mitään. Nyt voimaa ja tahtoa olisi paljon enempäänkin. Johonkin hyvään, omaan, tärkeään, eteenpäin. Mutta mihin sen laitan? Mihin menen. Turhaudun.


Mitä voisin tehdä? Voisin osallistua mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun päivätoimintaan, Helsingissä olisi mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja moniin asioihin. Olen katsellut, lukenut, ottanut selvää. Mutten halua. En halua profiloitua mielenterveyskuntoutujaksi ja viettää aikaani muiden mielenterveyssairauksista kärsivien kanssa. En halua. Luulen, että tuntisin silloin itseni sairaammaksi. Peilaisin itseäni muihin. Voisin osallistua jollekin Työväenopiston kurssille, jotain luovaa, kirjoittamista, maalaamista, valokuvaamista, savitöitä. Minua kiinnostavia asioita. Muttei kellon kanssa. Kuka haluaa maalata, kirjoittaa, luoda tiettyyn aikaan? Jos joutuisn menemään tiettyyn aikaan, paikkaan, joukkoon maalaamaan tai kirjoittamaan, en saisi varmaan tikku-ukkoa tai nimeäni kummempaa paperiin. Vaikka osaan muutakin. En viihdy ihmisten kanssa, jännitän, ja voimani ja taitoni menisivät siihen jännittämisen sietämiseen. Olemisen kestämiseen. Ja kaikki muu jäisi piiloon sen alle. Niin mulle käy aina. Porukassa. Voisin periaatteessa opiskella jotain, mutta mitä. Ei mua kiinnosta kuin psykologia ja lääketiede. Taiteet. Ja varmasti sairastaminen, mielialanvaihtelut ja lääkityskin on vaikuttanut muistiini ja oppimiskykyyni. En selviäisi. Voisin mennä kirjoittajakursseille, mutten haluaisi puhua kirjoittamisistani kenenkään kanssa, kertoa niitä ääneen. Ja mitä sitten jos kirjoittaisin, vaikka kirjaksi asti. Kuka elää Suomessa kirjoittamisella? Ehkä kymmenen kirjailijaa. Voisin tehdä vapaaehtoistyötä, mutten halua. Mulla ei ole sellaisia voimia, mitä jaksain jonkun tuntemattoman ihmisen hyväksi antaa. Eikä mulla ole mitään sanottavaa, puhuttavaa. En ole koskaan puhunut edes opiskellessa luokkahuoneelliselle ihmisiä. En halua puhua jostain asiasta, mitä en itse kunnolla tiedä.

Joten odotellessa. Varmaan jotain löytyy. Jotain omaa elämää. Juteltiin hoitajan kanssa myös mun mustasukkaisuudesta J.tä kohtaan, se kun on nyt viime aikona ollut paljon esillä. Kerroin, mitä mietin koko illan, kun J oli työkavereidensa kanssa viettämässä iltaa perjantaina. Mietin silloin kaiken todella tarkasti; mitä puhuu, ketä katsoo, mitä kenelläkin on päällä. Miten tuttavallinen on kenenkin kanssa, miten iloinen on, hymyileekö muille naisille, katsooko liian pitkään, vitsailee. Mitä silloin ajattelee. Viihtyykö. Pirteitä, iloisia ihmisiä, itseään viihdyttämässä ja toteuttamassa, toistensa kanssa, seurassa. Kauniimpia ja nuorempia kuin minä. Kevyitä, iloisia ja tavallisia. Kehittelin niistä itselleni tarinaa, millä sain itseni raivokkaan mustasukkaiseksi. Niin että lautaset lentelivät eilen, E pelästyi ja J alkoi nauramaan. Oli niin yllättynyt ja järkyttynyt, miten voimakkaasti reagoin mitättömään pikku asiaan. Se että muutama työkaveri, pari naista mukaanlukien, tykkäsi J.n profiilikuvasta Facebookissa. Yhdessä työkavereiden kanssa vietetyn työpaikkaillan jälkeen. Kyselyni ja tarkat kuulustelut kaikkien sanomisista ja muista ominaisuuksista sai mielikuvitukseni niin villiksi, että näin siinä ihan omiani. Ehkä teen niin oman elämän puutteesta, haluan osalliseksi toisen, läheiseni, elämään. Haluan toiseksi. Että silleen. Hoitaja kysyi tänään, että piinaanko J.tä useinkin tällaisilla? Pari päivää nyt.

Menen nyt lepäämään vähäksi aikaa. Heräsin tänään jo seitsemän aikaan aamulla, J lähti silloin töihin ja mä aloitin E.n herättelyn, meni kahdeksaksi kouluun. Mulla oli hoitajan aika vasta kymmeneltä, mutta tunti mulla menee ennen kun saan itseni uloslähtökuntoon. Kävin suihkussa, pesin hiukset, meikkasin, valitsin vaatteet.. Olen aika tarkka. Nyt kello tulee kohta kaksi iltapäivällä. Menen ennen neljää katsomaan siskon tyttöä siksi aikaa, kun vanhemmat menevät päiväkotiin keskusteluun. Väsyttää vähän mennä (olen aina niin kova kadehtimaan siskoani), mutta menen tietysti. Mutta nyt lepo.