Vanhemispäivä

Tänään olen ollut aika surullinen ja toivoton. Yksinäinen ja onneton. Itsekäs paska, joka ei osaa olla iloinen ja tyytyväinen syntymäpäivänäänkään. En voi sille mitään että mulla on niin paha mieli. Paha, kipeä olo. Yritin äsken nukkua päivunia, en nukahtanut, torkuin vähän paremmin, mutten nukahtanut vaikka olisin halunnut. Päivä tuntuu muuten niin pitkältä ja ikävältä. Olen saanut muutamia syntymäpäiväonniteluja Facebookissa, joskus ennen sain enemmän. Ei nekään oikein ilahduta. Miten voisivatkaan. Ei mulla ole kuitenkaan oikeasti ketään, joka nyt mitään sen kummempaa, hyvää tai pahaa mulle toivoisi. Tai yhtään mitään. On vaan tapana kirjoitaa onnittelut, kun huomataan että jollakin on syntymäpäivät. Klik vaan.  Keneenkään mulla ei kuitenkaan ole mitään läheisempää yhteyttä. Ei ihmistä, joka tuntuisi oikeasti ystävältä, tai kaverilta. Ei mitään. Ehkä olen kiittämätön ja arvostamaton paska, mutta näin tämä nyt on eikä muuksi muutu sillä, että yrittäisin ajatella, että aikun kiva. Kivempi tietysti, että joku kirjoittaa jotain, kuin olisi kirjoittamatta. Tuo parempi ihminen. Muttei se paljon mitään ole. Ei ilahduta, eikä juuri liikauta mihinkään suuntaan. Paska mikä paska. Olen. Ei voi mitään.

Aamulla sain perinteisen synttäriaamupalan, kakkua, suklaata ja croisantteja ja pari lahjaa, lahjakortteja vaate- ja kenkäkauppaan. Niitä toivoin ja ne myös sain. Ihan hyvä. Olin iloinen niistä. Jos nyt osaan olla iloinen, mutta ihan kiva kuitenkin. Tarpeeseen tulivat. Tai voin ostaa jotain kivaa. Kengät tarvitsen oikeastikin. Ja kivahan se on ostaa, vaikkei niin tarvitsisikaan. E ja J olivat kivoja, niin kuin ovat. Olivat nähneet vaivaa. Mutten ole erityisen lähellä heitäkään. En ole lähellä ketään. En osaa olla enkä pääse, tai päästä ketään lähelle. Mitä se sitten tarkottaisikaan. En mä tiedä. Väsyttää vaan ja on yksinäistä. Tunnen itseni turhaksi ja pahaksi. Teen pahan mielen muille. Kun minuun sattuu, sattuu läheisiinikin ja sen jälkeen minuun sattuu vielä enemmän. Ja olen vielä surullisempi ja tuskaisempi. Ja sitten taas uudestaan, paha oloni valuu ulos ja käy muiden päälle. Läheisteni, poikani ja miehen päälle. Muiden päälle en sitä päästä. En päästä ketään lähelleni, silloin sitä vaaraa ei ole. Muilla, vieraammilla. Lähellä on.

Mutta taas on lisää rikottu. Lisää mikä satuttaa ja tuntuu pahalta. Jatkaa minun, ja siinä samalla muiden, myrkyttämistä ja satuttamista. Olen aivan hirveä. Mut pitäisi laittaa jonnekin pois, pehmustettuun huoneeseen yksinäni jossa olisin pois haavoittamasta muita. Olen vaaraksi muille, teen muille pahaa. Pahan mielen ja rikon omalla rikkinäisellä mielelläni muidenkin mieltä. Sanat satuttavat ja rikkovat aina jotain. Jo valmiiksi rikkinäistä. Minussa ei taida olla yhtään ehjää osaa. Olen vaarallinen ja ikävä, piikikäs vittumainen flipannut kiiluvasilmäinen ja pahasuinen sekomuija. Kaikki on sekavaa ja olen ihan vääristynyt. Suhtautumiseni itseeni ja kaikkiin muihin maailman ihmsiin on vääristynyt. Ihan sairas. En tällähtkellä tunne mitään hyvää itseäni kohtaan, joten en osaa tuntea niin muitakaan ihmisiä kohtaan. Vihaan kaikkia. J.täkin vihaan. Ainakin siitä päätellen, miten sitä kohtelen, miten sille puhun. Miten siitä nyt tunnen. Lapsiani en vihaa, vaan rakastan, jos nyt niin osaan tuntea. Vihaan itseäni siitä, miten he joutuvat minusta kärsimään. Minun kohtauksista, poissaolevaisuudestani. Miten minun vääristynyt oma ja toisten kuva voisi olla vaikuttamatta kesken kehityksessään olevia.  Inhoan itseäni ja tätä, miksi olen tällainen. En ole helvetti soikoon ansainnut tätä. Ansainnut ansainnut. Helvetti sentään.

Aurinkoisia ajatuksia tänään. No niitä ei ikävä kyllä ole. Inhoan syntymäpäivääni enemmän kuin muita päivä. Silloin pitäisi olla iloinen ja tyytyväinen. Juhlava ja juhlia. Entä jos ei tunnu yhtään juhlavalta? Vaan siltä, että tekisi mieli ottaa monta lääkettä jotta saisi nukkua koko päivän. Pääsisi peiton alle ja saisi nukkua. En osaa juhlia. Miten juhlitaan ja mitä. Mitä hauskaa siinä nyt on että vanhenee. Ja siinä, että osaisi olla ystävällinen ja mielissään muiden huomionosoituksista. Iloinen. Vaikka oikeasti olen vaan vihainen ja turhautunut. Turha ja syrjäytynyt. Huonompi kuin muut. Yksin ja syrjässä, tuijotan valkoista seinää. Pelkkää surua ja vihaa kaikkea mennyttä tapahtunutta kohtaan. Sellaista, mitkä ovat minut tähän tilanteeseen, tähän kohtaan tuoneet. Ahtaaseen paikkaan, ja jättäneet ilman näköalaa. En osaa suhtautua toisin, en mitenkään. Ei tämä nyt mistään asenteesta ole kiinni. En halua suhtautua mitenkään muuten. Miten muka. Olen ymmärtänyt ja kuuunnellut, ollut ystävällinen ja huolehtivainen koko elämin ajan. Muita kohtaan. Enää en tottavieköön ole. Ei kiinnosta pätkääkään.

Olen ollut aina se joka kuuntelee, on ystävällinen, kiinnostunut, kuuntelee, kyselee, hymyilee. Mulle pitäisi maksaa palkkaa, koko elämän ajalta, kun olen muita kuunnellut, ollut kiltti ja mieliksi. Olen ollut hoitaja, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Teen sitä koko ajan. Jos näen jonkun puolitutun, jokun vanhan naapurin kyselen kuulumisia ja olen kiinnostunut, vaikkei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa, toisten murheet ja valitukset. En halua tavata ihmisiä, järjestää jotain. Järjestää itseni  kuuntelemaan muita ja tuntemaan itseni siinä samalla huonoksi. Ei mulla mitään, toisen asiat ne vaan tärkeitä ovat. Ei kiinnosta! Musta ei saa kukaan enää mitään. Olen sulkenut paksun metallioven itseni ja muiden välille, enkä sitä avaa. En jaksa enää kuunnella, auttaa, olla ystävällinen, hymyillä, keksiä jotain kivaa sanottavaa. En jaksa kuunnella enää J.täkään. Sillä menee niin hyvin. On alkanut tuntuman kaukaiselta, pilkalliselta, välinpitämättömältä. On ihan muualla kuin minä. Sillä on asiat hyvin. Mä olen toisella puolella.

Toivottavasti osaan olla illalla. J vie mut syömään ja E tulee mukaan. Vähitellen pitäisi kai etsiä kaapista jotain juhlavampaa vaatetta ja laittaa itsensä muutenkin ihmisen näköiseksi. Ettei muille tule paha mieli. Toivon että osaisin itsekin olla vähän iloisempi. Mutten tykkää syntymäpäivistä.