Yksityisalue

Suljin tämän blogin toissapäivänä, lauantaina, kaikilta lukijoilta. Näen nämä kirjoitukseni tästä lähtien vain itse. Ei kukaan muu. Tuli sellainen olo, etten halua kirjoittaa enää toistaiseksi kenenkään vieraan ihmisen silmille. Vain itseäni varten, omaksi tarpeekseni ja ehkä luettavaksi joskus myöhemmin. Vielä en halua itsekään lukea vahempia kirjoituksiani. En halua palata niihin. En ole kertaakaan niitä lukenut. Kirjoitusia on jo yli kaksisataa. Pelkään, että näen ja luen niissä jotain typerää, hävettävää, lapsellista. Virheitä. Huonosti kirjoitettuja lauseita. Vanhoja ajatuksia. Sanoja joltain toiselta hetkeltä ja tunnetilalta. Toiselta ajalta ja ajatuksilta. Hyi miten typerää. Vanhoja, noloja, hävettävä, lapsellisia. Virheellisiä ja vääriä kirjoituksia. Pilkkuja väärässä paikassa, kirjoitusvirheitä. Ärsyttävältä kuulostavia sanoja, lauseita, kappaleita. En halua palata niihin. Muiden olen antanut niitä vapaasti lukea. Arvostellla, rutoia, ottaa niistä jotain itselleen. En halua antaa. Enää.Tai nyt ainakaan.

En halua muiden lukevan näitä uusimpia ajatuksiani. Hävettää ja tuntuu tyhmältä, että olen kirjoittanut tunetemattomille ihmisille. Sellaisille, jotka saattavat suhtautua kirjoittamiini sanoihini, ajatuksiini, sisimpääni, miten tahansa. Pilkallisesti, naureskellen, kauhistelen, ymmärtämättä. Tyhmät tietämättömät ihmiset. Mitä minun tuneeni, ajatukseni, menneisyyteni tain nykyisyyteni heille kuuluvat? Ei mitenkän. Haluan pitää nämä vain itselläni. Itsekkäästi? Kuuluvat vain minulle. Annan vain itselleni. Laitan pois sen mitä haluan.

Aikaisemmin, lauantaihin asti, ajattelin että haluan kirjoittaa julkisesti, näyttää kaikille jotka blogiani lukevat kuinka ajattelen, mitä olen kokenut ja mitä tunnen. Minkä kanssa kamppailen edelleen. Menneessä ja tulevassa. Halusin tulla kuulluksi. Anonyymit lukijat tuntuivat antavan sen tyydytyksen kuulluksitulemisesta. Joku lukee ja kuuntelee. Tietty määrä lukukertoja joka kerta kun olin tekstini julkaisut. Kävin monta kertaa päivässä katsomassa kuinka monta lukukertaa nyt on tuulut. Miten moni on huomannut minut ja kuullut minua. Kerjäsin huomiota. Keneltä tahansa. Enää en halua. Tuntui ikävältä, turhan paljastavalta. Olin liian alttiina. En halua jakaa elämääni tällä hetkellä kenenkään vieraan, perheen ulkopuolisen ihmisen, kanssa. En itseasiassa edes perheeni. Haluan pitää tämän akiken vain itselläni.

En halua tulla haavoitetuksi. En halua kriittisiä kommentteja, herättää ajatuksia muissa ja saada palautetta, sellaista mitä en muilta halua. En halua palautetta keneltäkään. En halua että kukaan kommentoi elämääni tai tunteitani. Mitä tunnen kuuluu vain minulle itselleni ja ne ovat minulle oikeita. En kaipaa muiden mielipiteitä tai hyväksyntää. En halua niistä asioista keskustella tai olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Ärsyynnyn vaan, jos joku sanoo mielipiteensä ja koen sen jopa loukkaavana. Saan lisää vettä myllyyni, kiihdyn entisestään. Hermostun, ärsyynnyn, suutun, vihaan. En halua sitä. En halua latteita komentteja itselleni tärkeistä asioista, en halua jakaa mitään, en halua antaa vertaistukea muille. Pidän tämän nyt vain itselläni. Omana yksityisenä alueenani. En halua kuitenkaan jättää tätä aluetta, toivon, että jaksan kirjoittaa vain itselleni. Sehän se tärkeintä on. Minä olen, vaikken osaa itseäni arvostaakaan niin, miten ansaitsisin. Tiedän että ansaitsisin.

En halua jättää tätä kirjoittamista, niin tärkeää tämä minulle on. Ja olen sitä mieltä, että tämä kirjoittaminen on vienyt minua eteenpäin. Varmasti on. Eikö siitä kerro jo sekin, että vanhat kirjoitukseni tuntuvat minusta lapsellisilta ja vanhoilta? Olen päässyt toiseen paikkaan, en polje paikallani. En tiedä mihin suuntaan olen menossa, mutta liike se kai tärkein on. Olen tehnyt paljon, saavuttanut paljon. Ymmärrän paljon. Olen älykäs. Viisaampi kuin moni muu. Osaan käsitellä asioitani, ainakin jotenkin. Eikä se ole minua huonompaan kuntoon vienyt. Tai ainakin luulen niin. Selvittelen itse. En toistaiseksi siihen muuta apua saa. En ole varma, pystynkö kaikkeen yksin, en varmaan. Mutta parempi tämä on, kuin olla vaan tumput suorina ja odottaa jotain tapahtuvaksi. Jonkun korjaavan jotakin. Kirjoitan ja teen. Ihan itse ja vain itselleni. Olen tehnyt ja ajatellut paljon.