Disso

Kävin viime viikolla ylimääräisellä käynnillä siellä lääkärin luona ja tällä viikolla ylimääräisellä hoitajan käynnillä yhdessä J.n kanssa. J soitti mulle aikaa ja apua silloin viime viikolla kun sain niitä kamalia imulsiivisuuskohtaukisia, millon rikoin täällä paikkoja, uhkailin ja karjuin niin paljon ja kovaa, että hävettää enää edes asua täällä, pieni pihapiiri ja naapurit katsoo.. Lito-annoksen pienennys aiheutti mun mielestä noi kohtaukset. Homma lähti lapasesta ihan kunnolla, ja niin hiipimällä ja sit täydellä rytinällä. Nyt annosta taas nostettiin ja näillä mennään. Nyt siis taistellaan kroppaa vastaan, onko kilpppari tottunut Litoon, ehkä? Vai aloitetaanko lääkitys siihen, että kilpirauhanen toimisi niin kuin sen pitäisi toimia, syön yhden pienen pillerin Thyroksiinia ja sen kanssa Litoa (joka estää kilpirauhasen oman toiminnan).Toivoisin että tämä menisi nyt näin, onnistuisi, auttaisi, toimisi ja kävisi näin. Yritän olla ajattelematta tätä koko sotkua, mikä tämä näiden lääkitysten kanssa pelaaminen on, ahdistun jo nyt kun kirjoitan siitä. Koitan olla vaan ajattelematta mitä nyt teen ja mitä tapahtuu. Lääkkeetönkään elämä kun ei tule kyseeseen. Sen huomaan ja uskon. Millään hengittelyllä tai metsälenkeillä en saa kuitenkaan päätäni pysymään kasassa. Mutten haluaisi alkaa kokeilemaan uusia lääkkeitä aina vaan. Voi hitto!
 
Päivällä lääkäri soitteli, määräsi viime viikolla Serenase-neuroleptiä niihin kohtauksiin ja soitti, että mites on sopinut. No, enpä tiedä, en saanut aloitettua koko lääkettä. Kuulosti jotenkin pelottavalta lääkkeeltä. Ketiapiiniakin on märännyt iltaan, mutten ole sitäkään uskaltanut/suostunut aloittamaan. Lääkäri luulee että syön sitä. Mä en vaan halua (lähinnä lihomiskammoisena anorektisella mielellä varustettuna normaalipainoisena) syödä neuroleptejä, en millään. Tuo Serenase on joku kamala vanhan neurolepti, oikein kunnon hullun myrkkyä, mitä käytetään isolla annoksella psykoosien, manian, skitsofrenian ja kuulemma juoppohulluuden ja opiaattivieroituksen oireiden (!) hoitoon. Mulla toki pikku murunen vaan, niin kuin lääkäri tykkää aina sanoa, mutta samalla kun asiaa riittävän kauan kysyn, muuttuu vastaus. No, meneehän noista psyykenlääkkeistä teho ja annosta joudutaan pikkuhiljaa nostamaan. Vastuu siirtyy kuulijalle, vastaus on eri, kysymyksen asettelusta riippuen. Lääkäriltä siis. En siis ole aloittanut lääkettä, enkä aloita. Mutta, silti ahdistaa. Tuskin noita lääkkeitä ihan huvikseen määräillään. Vetosi nyt soittaessakin siihen, että siitähän se on kiinni, miten voit. Enkä voi sanoa kauhean hyvin voivani.


En ole enää raivokas samalla tavalla kun viime viikolla olin. Silloin tuli pintaan taas ne sairastumisen alkuajoilta tutut raivarit ja siis ihan kunnon sellaiset. Olen muutenkin kova huutamaan, hermostumaan ja vänkäämään, en ole mikään rauhallisuuden perikuva tai muutenkaan mikään kovin sovinnollinen tai helppo (läheisille), mutta nuo "kohtaukset" on jotain ihan muuta. Nyt ne ovat jääneet taka-alalle eivätkä enää toiminnan tasolle tule, mutta sisällä kytee edelleen ahdistus aika kovana. Mutta pois suuntaavana kuitenkin, selvästi. Luulen että Lito-annoksen nosto auttoi. Toivottavasti tämä onnistuisi nyt. Nuo vaikeammat viikot ja päivät ovat niin kuluttavia ja raskaita. Olen nyt väsynyt, mutta se on vaan hyvä.

(Uusi "oirekuva" mulla on nyt dissosisaatiohäiriö, jonka oiresiin kuuluu mm. syömishäiriöt, vääristynyt ruumiinkuva, pakonomainen liikunta, masennusoireet, alakulo, väsymys, somatisaatio-oireet, epävakaa persoonallisuus, traumaperäinen käyttäytyminen, traumaattisten asioiden uudelleen eläminen.  
Ja tämä; Henkilöllä saattaa olla huomattavia muistikatkoja menneisyydessään (ei muista lapsuuden- tai traumaattisia tapahtumia; ei muista valmistujaisia tai häitä; muistikuvat jostakin perheenjäsenestä puuttuvat) tai hän ei muista lähihistorian tapahtumia, joissa hänen tiedetään varmuudella olleen mukana.)

Tällä viikolla käytiin tosiaan J.n kanssa yhdessä siellä hoitajan luona. Juteltiin aika paljon siitä mun mustasukkaisuudesta ja noista raivoista, mitä siis kohdistan siihen. Niistä ne alkoi taas, siitä mitättömästä mustasukkaisuuden aiheesta, jostain kuvien tykkäämisestä! Ja siitä, että kadehdin koko J.n elämää, mulla kun ei omaa elämää ole. Ja sitten piinaan sitä, jolla jotain elämää on. Kehittelen kaikenlaisia kuvioita mielessäni ja puuh, en jaksa niistä edes kirjoittaa.. Nyt on varattuna hoitajalle toinen yhteisaika ensi viikolle, ihan hyvä niin. J sitä toivoi, ja sopii mullekin kyllä. Hoitaja ehdotti että oltaisiin yhteydessä myös sosiaaliviraston, mistä voitaisiin saada pariterapiaa, sinne J jo soitteli tänään. Ottavat sitten yhteyttä kun aika järjestyy. Ennen joulua kuulemma saattaa löytyä aikoja. Mutta ihan hyvä, että tuollaiseen nyt päästään, ainakin kuulemaan mitä se on ja minklaista apua voisi olla tarjolla. Ei tämä nykyinenkään elämä ihan ruusuilla tanssimista ole, mutten halua nyt sen tarkemmin tähän kirjoittaa vielä näistä asioista. Mutta vakavasta asiasta on kyse. Mutta jotain tapahtuu ja apua on mahdollista saada. Sekin jo auttaa taas jaksamaan eteenpäin.