Olo ei ole tällä hetkellä mikään paras mahdollinen. Milloinpa se nyt niin hyvä olisi, mutta ei onneksi niin paha kuin viime viikolla. Silloin ei paljon tullut mietittyä asioita pidemmälle, se oli sitä pahaa oloa ja levottomuutta, olin tosi hermostunut, aggressiivinen. Pari päivää heittelin astioita, olin menossa mielessäni ikkunan läpi (tohon pihalla, maan tasalle), uhkailin. Huusin ja raivosin. Onneksi J soitti mulle apua silloin. Hoitaja soitti mulle heti, sain seuraavalle päivälle ajan ja parin päivän päähän sen lääkäriajan. En muista viikosta paljon muuta. Hoitajalla käytiin J.n kanssa yhdessä, lääkärissä kävin yksin. Oli ihan hyvä käynti, olin vastaanotolla melkein tunnin ja olo rauhottui jo siellä aika paljon. Lääkäri, ja hoitajakin, normalisoi mua aina, kääntää asiat paremmiksi ja tuovat huomion asioden järkipuoleen. Vahvistavat sitä uskoa ja toivoa, mitä itsellä ei siinä tilanteessa juuri ole, mikä kai noiden psykiatristen hoitojen ja tapaamisten tarkoitus on. Tunsin oloni hyväksi, olin paljon itsevarmempi, en jännittänyt yhtään. Naureskelin, vitsailtiin, heittelin hiuksiani ja olin puhelias ja tietäväinen. Erilainen siis kuin yleensä ikinä lääkärin vastaanotolla. Yleensä olen ollut niillä ihan paniikissa ja jännittynyt. Nyt en ollut. Puhuttiin tästä mun "sairaudenlaadusta", lääkäri ei ikinä jakele mitään nimiä, nyt olet tällainen ja tällainen. Onneksi. Luulen, että muuttuisin sellaiseksi mitä sanoo, jos sanoisi. Jos sanoisi että olet maaninen, muuttusisin varmaan vielä maanisemmaksi, ja niin edelleen. Sanoi joskus tämän hoitosuhteen alussa, että sama Anna sä olet, kutsui noita sun oireita millä nimellä tahansa. Kaikki psyykkiset sairaudet on kuitenkin melko paljon samanlaisia, sama oireisia; esimerkiksi skitsofrenian merkittävin oire harhaisuuden lisäksi, masennus, kuuluu kaikkiin sairauksiin. Epäluuloinen ja harhaluuloinen voi olla myös masentuneena. Tai maanisena, persoonallisuushäiriöisenä. Mulle on ihan yksi lysti, mitä nimiä mistäkin käytetään. Jos luen liikaa sairauksista ja oireista, löydän itseni joka paikasta. Mutta niin, sanoikin etten mä ole yhtään sellainen masentuneen tyyppinen. Sellainen sängyssä makoilija, joka ei pääse suihkuun, kauppaan, ei jaksa. Mä jaksan vähän liikaakin. Kuvaili sellaisia potilaita, mikä oli tietysti vähän outoa, mutta niin teki. Naureskeltiin. Ja määräsi sitä Serenasea. Maanikkojen ja psykoottisien lääkettä.
Mitä en siis ole aloittanut edelleenkään, enkä aloita. Ehkä jossain vaiheessa aloitan, mutta en nyt. Pelkän sitä lääkettä ja sanoin sen lääkärillekin. Pelkään, että sitten musta tulisi sellaine sänky-masentunut. On kuitenkin aika kova "jarrulääke". Olen kyllä levoton ja siitä haluaisin eroon. Vituttaa tällainen sairaus. Ärsyttää ja pistää vihaksi. Miksi pitää olla tällainen? Hitto vie! Miksi pitää olla koko ajan hermostunut, välillä pysähtynyt ja tylsistynyt, hetkeksi, ja sitten taas levoton. Hermostunut. Ärtynyt ja ahdistunut. Vihainen. Perkele. Miksi pitää olla tällaine hirveä sairaus, joka ei koskaan lopu, parane, eikä sitä koskaan saa täysin hallintaan. Sähköt pätkii päässä, välillä kipinöi ja välillä tulee oikosulku. Sen oikein tuntee kun sellainen rätinä käy pahimmillaan. Viime viikolla tuntui siltä että päässä menee piuhat poikki tai sydän pysähtyy. Sen pienen hetken. Kun raivostuin. Sellainen ei ole normaalia. Välillä silti tykkään tästä. Tykkään siitä, etten ole ikinä kovin masentunut, tai toimintakyvytön ainakaan. En ikinä. En haluaisin olla vaan masentunut. Se tuntuisi tylsältä. Sellaiselta pysähtyneeltä ja turtalta. Negatiiviselta. Ehkä sitä olisi helpompi hallita, en tiedä. Mutta olen tällainen, impulsiivinen, eläväinen ja toimiva kuitenkin suurimman osan ajasta. Iloinen ja positiivinenkin. Joku psykiatri sanoi tämän sairausjakson alussa mulle, ettei tylsää ainakaan tule, kun joka päivä on erilainen. Välillä onkin kivaa. Hyvät asiatkin tuntuvat enemmän ja paremmin. Ja saan tehtyä paljon. Välillä se on hyvä, ei aina. Välillä voisi vaan olla. Ei tämä silti pelkästään kamalaa ole.
Sellasta..
Mitähän mä nyt olen ollut kirjoittamassa. Lähtee välillä rönsyilemään tämä homma. Eipä tässä nyt ihmeellsitä juuri tänä päivänä tai eilenkään ollut. Eilen oli vähän huono päivä. Aamupäivän odotin ja vähän jännitinkin sitä lääkärin soittoa, vaikka tiesin, ettei siinä mitään kummempaa ole. Kerroin etetn aloittanut lääkettä, en juuri muuta. Jotain yritti sanoa, mutta pääviesti lääkärillä oli, että sinähän se tiedät miten voit. Jatketaan näin. Parin viikon päästä labrat. En ole kovin luottavaisin mielin sen suhteen, että ne kilppariarvot olisi mitenkään kovin hyvät, mutta se on sen ajan murhe. Lääkäri soitti täsmällisesti antamaansa aikaan, puhelu oli lyhyt, puhuin nopeasti asiani ja se oli siinä. Ensi viikolla aika hoitajalle. Sanoi että kuulee sitä kautta sitten miten mulla menee. Aamupäivällä pesin pyykkiä, kävin kaupassa, suunnittelin päivän ruuat. Se on vaikea koska mulla ei ole ikinä nälkä, enkä "keksi" silloin ruokia. Jotain on silti aina laitettava ja syötävä. Tein kalakeittoa. Onnistui hyvin ja oli ihan hyvää ruisleivän ja karjalanpiirakoiden kanssa. J kävi päivällä kotona ja ostin sitä varten jotain lounaan tapaista, pasteijoita tykkää syödä. E kävi myös, tulee aina liikuntatuntien jälkeen käymään kotona. Vaihtaa vaatteet ja hakee loput päivän koulukirjat. Ajattelin että mulla ei tosiaankaan ole päivän aikana kovin paljoa sitä omaa aikaa. Koko ajan on jotain tekemistä. Kodin ja pesueen hoitaminen vie yllättävän paljon aikaa. Teini-ikäisen äitinä oleminenkin on ihan oma lukunsa, onneksi nyt on mennyt ihan tavallisesti. Välillä on inhottava ja paha suustaan, muttei mitään suurempaa murhetta onneksi. Välillä ärsyttää. Tunnin verran luin kirjaa ennen kun aloin ruoanlaittoon. Syötyä J kävi nostamassa isänsä, mun isäpuolen ja siskon miehen kanssa satamassa pukit valmiiksi, purjeveneen talviteloille nostoa varten. Vettä satoi taivaan täydeltä ja homma hoitui nopeasti. Parin viikon päästä nostetaan vene. Siinä se ilta meni. Kirjoittelin vääh ja loppuilta meni telkkaria katsellessa. Tai pari tuntia. Kymmenen aikaan syötiin iltapalaa ja sen jälkeen menin sänkyyn lukemaan, luin ehkä yhteen asti ja sitten tuli uni, nopeasti, niin kuin se on nyt onneksi tullut.
Luin tänäaamuna loppuun Jonas T. Bengtssonin Olipa kerran-kirjan. Maanantaina hain kirjastosta varaamani Sarianna Vaaran Huomenkellotyttö -kirjan ja ajattelin tänään aloitella sen lukemista.
J tulee taas kohta käymään kesken päivän töistä kotiin. Sillä oli aamulla ollut palaveri mikä liittyi siihen, joutuuko lähtemään taas reissuun. Teksasiin käy nyt sitten lähtö ensi viikoksi. Oli siellä aikaisemminkin, vuosi sitten, talvella muistaakseni. Vajaan viikon on, sen lyhyemmäksi ajaksi ei noin kauaksi kannata lähetä. Jotain tuulivoimalajuttuja, en takemmin tiedä, tai ymmärrä jos kertoo :) En tiedä mitä ajattelen tuosta. Alussa aina tuntuu kolkolta kun on poissa, mutta yleensä siihen yksinoloon tottuu ja saattaa olla jopa ihan mukavaakin. E.llä on ensi viikko syyslomaa. Mitään reissuja tai muita ei onneksi ole tiedossa, mutta kavereiden kanssa on tietysti paljon. Mulla taas ei pahemmin ohjelmaa ole luvassa, mutta pitää koittaa jotain tehdä joka päivä, etten jää tänne yksin homehtumaan koko viikoksi, sepä olisikin kamala vaihtoehto.. : /
Taidan lähteä tästä kahvin keittoon ja myöhemmin menen vähän ulos vaikka mikä olisi, vaikka sit sateenvarjon kanssa. En ole muutamaan päivään ulkoillut ja se kyllä tuntuu. Kaipaan happea. Muutenkaan en ole liikuntaa juuri "ehtinyt" harrastamaan (mitä nyt viuhdon täällä kotona) tässä viikon aikana..
Moi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti