Eilen katselin vanhoja päiväkirjoja, yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä ja kaksituhattaluvun alusta. Nyt pystyin lukemaan niitä. Olen kauan vältellyt niiden avaamista ja olen ajatellut, etten halua niitä lukea. Nyt luin. Huomasin ainakin sen, että olin jo silloin parikymmentä vuotta sitten aika samanlainen kuin nyt, välillä oli niin ihanaa ja niin onnellista, ja toisella hetkellä ihan kamalan raskasta, vaikeaa. Olin ihan samanlainen jo silloin. Järkyttävää miten vähän sitä on parissakymmenesä vuodessa muuttunut! Jollain tavalla tietysti viisastunut ja tasoitunut, mutta niin paljon samaa. Kaikilla on varmaan nuoruus pomppuisaa aikaa, eikä elämä kenelläkään varmasti ole mitenkään yksioikoista ja helppoa, enkä tiedä varmasti, olinko sen kummempi kuin kukaan muukaan parikymppinen yksinhuoltaja äiti. Epätasainen ja ahdistunut silti olin. Ja olen. Nykyään vähemmän.
Osasin sitä ennenkin, nimittäin kirjoittaa päiväkirjaa, paperille, hienoihin vihkoihin. Tuollaisia erikoisempia vihkoja ei muuten tunnu tai näy enää kaupoissa olevan juurikaan (tai kun E näki nuo, sanoi ettei tuollaisia enää ole?) Silloin kollaaseja tehtiin vielä ihan paperin, liiman ja lehtileikkeiden voimin. Otettiin kuvia filmikameralla ja odotettiin viikko kuvien valmistumista ja jännityksellä haettiin kuvat valokuvausliikkeestä. Piirsin ja keräilin postikortteja. Huomasin että osaan piirtää. Tai olen osannut. Nykyään kaikki on koneella. Aika tylsää (vaikka olen ollut Photoshopin käyttämisestä ja siitä, että opin tekemään ihan omin avuin sen mitä halusinkin. En meinannut malttaa lopettaa kuvankäsittelyä ja kokeiluja. Lopetettuani katselin Työväenopiston kurssiesitteestä Photoshop-kursseja. Jos tammikuuussa menisi..)
Eilen katselin vanhoja päiväkirjoja, yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä ja kaksituhattaluvun alusta. Nyt pystyin lukemaan niitä. Olen kauan vältellyt niiden avaamista ja olen ajatellut, etten halua niitä lukea. Nyt luin. Huomasin ainakin sen, että olin jo silloin parikymmentä vuotta sitten aika samanlainen kuin nyt, välillä oli niin ihanaa ja niin onnellista, ja toisella hetkellä ihan kamalan raskasta, vaikeaa. Olin ihan samanlainen jo silloin. Järkyttävää miten vähän sitä on parissakymmenesä vuodessa muuttunut! Jollain tavalla tietysti viisastunut ja tasoitunut, mutta niin paljon samaa. Kaikilla on varmaan nuoruus pomppuisaa aikaa, eikä elämä kenelläkään varmasti ole mitenkään yksioikoista ja helppoa, enkä tiedä varmasti, olinko sen kummempi kuin kukaan muukaan parikymppinen yksinhuoltaja äiti. Epätasainen ja ahdistunut silti olin. Ja olen. Nykyään vähemmän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti