Kuka sen kertoisi

Salamoi ja puutuu, salamoi ja puutuu.

Välillä tyhjyys

Välillä räjähtää

Turhaa ja tyhjää

Huutoa, mustasukkaisuutta

Rikkinäisiä lautasia

Sirpaleita

Täyttä ja tyhjää

 Yhtä aikaa

Verkossa jumissa

Sokkelon sisällä

Auki, tyhjä

Kiinni, täysi

Pyristelen irti

Turhautumista, paikallaan

Pelottaa

Tukahduttava verkko

Pelko

Suljettu tila

Jäänkö tänne

Pelotaa

Ulkopuolinen maailma tuolla jossain

En halua, en jaksa

Turhaudun

Haluan jotain, mutten tiedä mitä

En jaksa

En pysty

Uskalla

Osaa

Voi

Happi loppu

Miten turhaa

Joskus kaduttaa

Kaikki valuu tyhjään

Turhaan, hukkaan

Ei mitään sanottavaa, ei ajateltavaa

Ei rakentavaa

Rikkovaa vain

Väsyttää

Samalla levottomuus syö

Kädet tärisee

Sydän hakkaa

En voi olla paikallani

En voi mennä minnekään

Poljen paikallani

Minne menisin

En kuulu sinne

En halua

En luota

Muihin enkä itseeni

Odotan että tämä päivä loppuu

Huominen päivä loppuu

Odotan aina vaan

En osaa lähteä

Tehdä

Tyhjä ja ulkopuolinen

Syö ja jättää ulkopuolelle

Tyhjään

Turhaan

Painavaan

Mihin menisin

Mitä tekisin

Onko missään mitään

Mitä voisin,

En halua

Mitä voisin,

En jaksa

En kuulu sinne

Mitä en voi

Haluaisin

En voi

Kykene

En kuulu sinne

En pääse

Odotan vaan

Jotain

En tiedä mitä.

Kuka sen kertoisi

Ei kukaan voi

Pakko jaksaa

Odotaa

Jossain on oltava jotain

Kohta on helpompaa

Valoisampaa

On pakko olla

Odotan

Väsyn

Hermot riekaleina

Onpa ollut taas kestäminen tässäkin viikonlopussa.. Miksi pitää, oi miksi, pitää olla tällainen. Tällainen onglemakompleksikimppu. Hermot on ihan riekaleina, ihan mitätönkin syy riittää. Ei mitään kummempaa. Isoja asioitakin siinä seassa toki on, mutta myös pienemmät murheet, mustasukkaisuuden aiheet ja muut saavat pasmat sekaisin. Viikonlopun kantavin teema on ollut tällä kertaa mustasukkaisuus. Ihan esimerkiksi ensimmäisenä voin kertoa, miten hermostuin, kun kolme J.n työkaverinaista oli tykännyt sen uudesta fb-profiilikuvasta. Se jo riittää saamaan sykkeen ylös ja kädet tärisemään. Vielä perjantaisen työkavereiden kanssa vietetyn illan ja yön jälkeen. Mä en kestä yhtään mitään. En mitään! Voin ihan huonosti, sellaisistakin asioista, mitä joku muu, täysissä ruumiin ja sielun voimissa oleva järjellinen henkilö ei edes huomaisi. Onko normaalia olla mustasukkainen toisen kuvan tykkäyksestä? Onko. Jos J olisi nyt kotona (yllätys, ei ole) saisi kuula kunniansa. Puoliksi vitsillä ja kiusalla tietysti, mutta jokaiseen kiusaan ja vitsiin mahtuu iso osa totuutta. Mutta saisi kuulla. Ja vastauskin olisi puoli vitsillä ja kiusalla heitetty toteamus, miten hölmö sä olet. Voi.

Asia käsitelty. Meidän perheessä ei paljon asioita käsitellä. Sinne ne lakastaan maton alle kaiken muun roinan sekaan. Mä olen aina hysteerinen, naurettava, hassu ja söpö. Söpö kun tollasta ajattelet. Kaikki asiat päätyy siihen. Helppo päätellä jokainen viuhuva langan pätkä sellaiseen. Voi voi. Mä en sitä hyväksy. Jos musta joltain tuntuu, niin se ei ole vitsi. (Isänikin aikoinaan sanoi äidilleni että tämä olisi hyvä salapoliisi, niin hyvin käry kävi, eikä epäilykset turhiksi osoittautuneetkaan. Mutta, mä en ole äitini). Mun mielestä mikään asia ei ole loppuun käsitelty. Kaikki on kesken ja auki.

Perjantai-ilta meni tylsissä merkeissä. Olin koneella, kirjoitin tänne ja seilasin facebook-sivuja, luin muiden blogeja ja kuuntelin, ja välillä katselin kaiken maailman roskaa telkkarista, mitä yleensä inhoan. Pidän telkkarin turhaa päällä pitämistä idioottejen hommana. Telkkari on saanut multa (oikeastaan isäpuoleltani) nimen idioottivalo, ja se kuvaa sitä aparaattia aika hyvin mielestäni. Yksin ollessa telkkari vaan herkästi eksyy päälle, tuomaan typerää ja passivoivaa taustahälyä. Muuten on niin hiljaista. Yritin lukea, mutten oikein jaksanut keskittyä. E.kin tuli kotiin vasta puolenyön aikaan,  tunnin myöhemmin kuin kotiintuloaika oli. Silloin nielin jo iltalääkkeni ja menin sänkyyn lukemaan. Hetken sain keskityttyä kirjaan ennen kuin nukahdin. (tänään laskin että olen lukenut tänä vuonna kolmekymmentäkolme kirjaa, jokaisessa keskimäärin noin kolmesataa sivua, eli noin kymmenentuhatta sivua) Illalla ja yöllä ennen nukkumaan menoa mietin katkerana, miten hauskaa toisella puoliskollani mahtaa olla sillä hetkellä. Naurua, yhteenkuuluvuutta ja hyvää meinikiä työkavereiden kanssa. Nauravia iloisia raikkaita naisia (on töissä miesvaltaisella alalla). Mulla on vastenmielisen vilkas mielikuvitus. Ja mä mädännyn kotona yksinäni. Hyvinpä olen elämäni järjestänyt.

Nukahdin ihan hyvin. Siihen, että sain herätä puoli neljältä aamulla siihen, kun J soitti puhelimella että on ovella, avain oli unohtunut kotiin. Oikein kiva herätys siis. En puhunut mitään, huomasin ettei ollut onneksi kovin humalassa, ja painuin takaisin nukkumaan. Ihmeen hyvin sain uudestaan unen päästä kiinni. Joskus aikoinaan olen saanut vastaavissa tapauksissa niin ikäviä kohtauksia (etten niitä kehtaa edes kirjoittaa), joten lauhtunut minä saa siitä kyllä erityiskiitoksen. Olen ollut ihan järkyttävä. En lähtenyt kyselemään, pidin suuni kiinni, ja parempi niin. Siitä kyselyn, vastausten ja epäuskon määrää ei voi kuvitellakaan, kun sellainen vaihde osuu päälle ja vauhtiin pääsee. Aamulla sain sitten kuunnella ihan kyselemättäkin kaikenlaisia yksityiskohtia, mitä ilmankin olisin pärjännyt. Kuten mitä eniten inhoamallani J.n työkaverinaisella oli päällä ja miten joku kaksvitonen iltapäiväkerhon hoitaja oli alkanut yöbussissa juttelemaan ja jakamaan tietämystään lapsista ja nuorista. Ihan tavallisen näköinen kuulemma. Lopuksi oli kuulemma lähettänyt oikein terveisiä avovaimolle. Katkeraa.

Näin alkanut päivä oli yhtä piinaa alusta loppuun. Tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna siltä, kuin olisin tehnyt tosi paljon jotain, vaikken tehnyt mitään muuta kuin kävin kaupassa. Niin paljon asioita ja viiltäviä ajatuksia viuhui pään läpi. Ajattelen liikaa. Miten mukavaa. Varsinkin, kun ne ajaukset eivät yleensä mitenkään ruoki omaa etuani, hyvinvointiani, tai kasvata luottamusta itseeni, muihin tai ylipäätään yhtään mihinkään. Ajaukseni eivät taida olla mun puolella. Vouhotin mustasukkaisuuden lisäksi lähinnä sitä, miten ulkopuolinen olen kaikesta. Miten en ole ikinä, en koskaan, tuntenut kuuluvai joukkoon. Mulla ei ole ikinä ollut missään, ei koulussa, työpaikassa, ei missään, sellaista hyvää fiilistä muiden kanssa. Sellaista me-henkeä, niinkuin J hyvin asian tilan ja tunteen kuvasi. Kivat sille. Sellaista hauskaa, hyväntahtoista läppää, tuttavuutta, viihtymistä, jaettua iloa ja tilanteen hauskuutta. Näen oikein sieluni silmin miten muilla on niin kivaa. Oi, miten ihanaa. Ja mä olen ulkopuolella.

Seuraava vouhotuksen aihe oli se, että miten mä en ole yhtään sen tyhmempi, kuin nyt vaikkapa J, jolla on yliopistotutkinto, tai joku muu yhtä viisas ja pätevä. Miten kiva olisi, jos olisi itselläkin sellainen ammatti ja työpaikka missä viihtyisi muiden kanssa tekemässä jotain mielekästä, eikä rahan ansaitseminenkaan pahitteeksi olisi. Ei tarvitsi miettiä puolta vuotta että ostanko uudet farkut  rikki menneiden tilalle (onneksi ostin paljon vaatteita silloin kun olin vielä töissä, enkä ole siitä ajasta paisunut suuntaan taikka toiseen) nyt vai ensi kuussa (viime viikolla lopulta ostin). Olen ylimielisyyteen taipuvainen silloin kun mietin tätä ammatti-asiaa. En koe, että lähihoitajaksi kouluttautumiseni olisi mulle mikään juttu. Ajattelen, että se on surkea riman alitus minulta. Koulun kävinkin vasemmalla kädellä. Olin puolet ajasta poissa. Minusta olisi paljon parempaan ja enempään, suurempaan ja hienompaan. Olenhan sentään viisas ja älykäs ihminen. Usein älykkäämpi kuin moni muu. Älykkäästä suvusta, missä ei ole yhtään ihmistä, joka olisi tyytynyt ammatilliseen koulutukseen ja duunariammattiin. (isäni on arkkitehti ja äiti sosiologi). Niin miksi mun pitäisi sellaiseen tyytyä. Enkä aio tyytyäkään. Haluan lääkäriksi, lakimieheksi, tutkijaksi tai johtajaksi. Ihan miksi vaan. Sellaiseksi, missä olen muiden yläpuolella. Sellaiseen, missä ei tarvise madella tai yrittää mahtua joukkoon. Juuri niin ajattelin eilen (ja joskus aikaisemminkin kyllä..). Ennen, ja aikaisemminkin, olen ollut paljon sosiaalisempi, tai sellainen, että olen ajatellut haluavani tehdä sellaista tötä, missä voisin auttaa muita. Jotain yksinkertaista. Missä voisi kuvitella tekevänsä maailmasta paremman paikan omilla pienillä teoilla ja kauniilla, uhrautuvaisella ajattelulla. Enää en ajattele niin. Huonompi juttu on vaan se, etten tiedä mitä se joku voisi olla, missä voisin kokea olevani hyvä ja pätevä, mahtavakin ehkä. En oikeastaan tiedä ja vaikka tietäisinkin, ei minusta siihen olisi kuitenkaan. Mitä turhuutta. Mutta voin kertoa, ettei mikään tunnu kamalammalta kuin se, että olet turhautunut ja tietäisit kykeneväsi, muttet voi. Sätkimistä. Enkä kompromisseja halua enää tehdä, pakottaa itseäni johonkin sellaiseen muottiin, mihin en halua. Olen ajanut itse itseni pyydykseen.

(tai miten sen nyt ottaa. Ei tällaiset asiat ole valintoja, eikä elämä ylipäätäänkään. Ei kukaan valitse sitä, miten lähtee elämänsä ensimmäisinä vuosina sopeutumaan muiden joukkoon, ei sitä, miten pärjää muiden kanssa tai koulussa, tai muualla. Jos kaikki voima menee siihen, että pystyy juuri ja juuri olemaan, ei siinä paljon pääse taidot ja tiedot kukoistamaan. Jos ei ikinä ole saanut kannustusta mihinkään, ei mitään ikinä opi arvostamaan itsessäänkään. Linsasin koulusta jo ensimmäisellä luokalla. Istuin rappukäytävässä tai ajelin bussilla päätepysäkiltä toiselle. Sitten laitokset, miehet, lapset ja nyt tämä päivä. Nyt vasta)

Tiedän että ajatukseni ovat mustavalkoisia. Kaikessa. Olen todella jyrkkä, enkä koe olevani ikinä tasavertainen muiden kanssa. Se on aina yli tai ali, miten kamalalta se sitten kuulostaakaan. Taipumus on antanut mun persoonaani luonnehtivan kuvauksen, rajatilapersoonallisuushäiriö; (mistä jokainen kriteeri osuu kohdalle kuin nappi silmään)

"(1) hätääntyneet ponnistelut välttää todellinen tai kuviteltu hylkääminen.
Huomautus: Ei sisällä itsetuhoista tai itseään vahingoittavaa käyttäytymistä joka on kuvattu kriteerissä 5.
(2) käyttäytymismalli epävakaita ja kiihkeitä ihmissuhteita joille on luonteenomaista vaihtelu äärimmäisestä ihailusta vähättelyyn
(3) identiteetin häiriintyneisyys: merkittävästi ja pysyvästi epävakaa käsitys tai tunne itsestä
(4) impulsiivisuus vähintään kahdella alueella jotka ovat todennäköisesti itseä vahingoittavia (esim., tuhlaaminen, seksi, aineiden väärinkäyttö, piittaamaton ajaminen, ahmimishäiriö).
Huomautus: Ei sisällä itsetuhoista tai itseään vahingoittavaa käyttäytymistä joka on kuvattu kriteerissä 5.
(5) toistuva itsemurhakäyttäytyminen, eleet, tai uhkaukset, tai itseään vahingoittava käyttäytyminen
(6) tunne-elämän epävakauden johdosta merkittävän herkästi reagoiva mieliala (esim. voimakas jaksottainen dysforia, ärtyisyys, tai ahdistuneisuus kestäen tavallisesti muutaman tunnin ja vain harvoin pidempään kuin muutaman päivän)
(7) jatkuvat tyhjyyden tunteet
(8) epäasiallisen voimakas viha tai vaikeudet kontrolloida vihaa (esim. menettää usein malttinsa, jatkuva kiukku, toistuvat fyysiset tappelut)
(9) tilapäiset, stressiin liittyvät paranoidiset (=vainoharhaiset) ajatukset tai vakavat erilliset oireet


Että sellaisia. En yleensä, tai ikinä, kumartele mitään diagnooseja, eikä tämä ylläoleva sellainen suoranaisesti olekaan. On terapeutin arvio, jota tapasin viime kevättalvella kaksi kertaa. Tämän arvion (ei toki listana) teki minusta kahden tapaamiskerran perusteella, enkä voi kuin ihmetellä, miten tarkkanäköinen olikaan. Harmi, etten varmaankaan pääse terapiaa aloittamaan. Sitä psykoanalyyttista, missä pääsisin käsittelemään kaikkea, sinne syvälle asti. En kaipaa mitän neuvoja tähän päivään, tämän päivän osaan hoitaa, mutten kestä itseäni. Toisaalta tuntuisi pelottavaltakin. Mitä sieltä kaivelemalla löytyisikään. Tämän sairausjaksoni aikana olleet takaumat vanhoista asioista on olleet ehkä inhottavinta mitä on, on ollut ja niitä on edelleen vähän. Ei onneksi yhtä paljon kuin ennen. Niitä kuvaa hyvin se, miten vaikkapa jossain elokuvassa kuvataan se, miten joku miettii jotain ikävää tapahtumaa pätkissä ja sitä "näytetään" pieninä tuokiokuvina. Sellaisina murto-osasekunnin pätkinä. Ja niitä, takautuma muistoja pelkään. Sitä jos niitä kuohuisi päälle oikein kunnolla, mikä varmaankin olisi odotettavaa. Eihän sinne terapiaan päivän säästä kuitenkaan mentäisi puhumaan.

Tässä on siis osa parin päivän aikaisista mietteistä. Osaan onneksi elää tässä hetkessä, etten viuhu oikeasti joka hetki jossain menneisyyden liekeissä tai varjoissa. En jaksa pilata elämmäni niillä, olleilla ja menneillä, mieluummin olisi ajattelematta yhtään mitään ja keskittysiin tähän päivään. Niin elän tätä arkielämää ja nykyhetkeä. Taustalla on vaan niin paljon kaikkea, sellaista, mitä en tiedä, ja se jokin pyrkii hankaloittamaan asioitani ja sitä, että pääsisin kehittymään elämässäni eteenpäin. Enkä vaan toistaisi koko ajan vanhaa, huonoksi todettua ajatusmallia. Näin. En angstaa täällä päivästä toiseen menemään, vaan yritän, ja elänkin niin kuin parhaaksi näen. Ihan normaalisti. En ole koskaan niin masentunut, etten psytyisi tekemään mitään. Tai niin hermostunut, että se vetäisi koko päivän kaaoksen valtaan. Olen sellainen, että eipä uskoisi.

Huh, miten pitkä kirjoitus tuli. Enkä päässyt käsittelemään edes koko viikonloppua. Kirjoitan yleensä siitä, mitä kunakin päivänä ajattelen. Huomenna en välttämättä ajattele samoin, eikä tietyt pinteätkään ajatukset pääse valtaamaan koko päivää. Huomaan että pääsen ajatuksissa välillä jopa eteenpäinkin. Ajatus jalostuu ja välillä varmaan jopa viisastuukin, kun suurimmat höyryt pääsee päältä purkamaan. Ehkä joskus jos luen tämän kirjoituksen, voin ajatella, miten lapsellisesti ja hölmösti ajattelinkaan. En (vielä) koskaan lue aikaisempia kirjoituksiani. En halua niihin palata. Ainakaan vielä.

Ps. Nyt sunnuntaina kävin taas tyttöni kanssa uimahallissa uimassa, uitiin vähän pidempi matka kuin viimeksi. Uimisessa huomaa kunnon parantumisen nopeasti, samalla vaivalla ui ihan huomaamatta pidemmän matkan. Ollaan nyt käyty säännöllisesti uimassa, tällä viikolla kahdesti. Olen vähän kyllästynyt salilla käymiseen tällä hetkellä, se raudan edestakaisin hinkkaaminen tuntuu vähän tylsältä.

Kateellisen panettelua

Kirjoitanpa nyt vielä toisenkin kerran tänään. Tuo aikaisempi diagnoosiavautuminen tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta, olleelta ja menneeltä. En tiedä, miksi sen julkaisin, mutta olkoon siinä. Siitä kun mietin, miten asiat olivat silloin kaksi ja puoli vuotta sitten, huomaan, että nyt elämä on paremmin hallussa, enkä koe olevani oikeastaan kovin riippuvainen mistään ulkopuolisesta avusta tai hoidosta. Oikeastaan tuntuu vähän lapselliseltakin ajatella, että kaiken pitäisi tulla ulkopuolelta, niin kuin vastuu minusta olisi jollain muulla. Itse tässä kuitenkin pitää olla avainasemassa itsensä kuntoon saamisessa, tai siinä ainakin, että elää elämää nyt sillä tavalla, kuin se parhaiten kulloinkin onnistuu. Itse kannan itseni, niin kuin olen tähänkin asti tehnyt. Voin paremmin selvästi kuin silloin pari vuotta sitten. Hoitokontakti toki on nyt, ja vaikken siitä koe saavani paljoa, on jo tieto siitä, että on avun piirissä, on varmaan auttanut. Polilla ei kuitenkaan ole mitään sellaista nappia, millä kaikki asiat saisi tosta vaan nappia painamalla hoidettua. Ja se terapia. Saan jos saan. En jaksa sitä niin miettiä. Hyvä jos saan, muten usko, että sekään olisi maailmanloppu ellen sitä saisi. Mutten jaksa ulkoistaa itseäni enkä usko että kenelläkään muulla voisi olla rakaisua asioihini, kuin minulla itselläni.

Välillä ahdistaa ja masentaa, herättää katkeruutta ja vihaakin, että miksi en voi olla niin kuin muut. Ne muut, jotka pärjäävät ja jaksavat elämää ja kaikkea sitä tavallista, mikä ihmisten elämää liikuttaa, kuljettaa ja kantaa. Vie eteenpäin. Jaksaa ja osaa. Olisi kiva itsekin tuntea kuuluvansa jonnekin. Se ettei ole mitään sidosta muihin ihmisiin, on aika vaikea asia. En kuulu minnekään, en voi mennä minnekään, tulla, olla ja taas mennä. Olen vaan. Aina vaan kotona. Miten surkeaa ja turhaa. Olen vaan ja maailma pyörii jossain tuolla. Olen onnekas että mulla on perhe, mies, poika ja tyttö. Kaikki on hyvin, ja se onkin tietenkin ihan valtavan suuri kantava voima. Missähän olisin ilman perhettäni. Ei mulla olisi mitään. Tai olisi silloinkin kai jotain. Muuta. Muttei perheen kautta pelkästään voi elää. En haluaisi tehdä sitä itselleni, enkä varsinkaan heille. Inhoan ja ahdistun, kun huomaan että ovat huolissaan minusta, kun minä jään, ja muut menevät. Haittaako sua kun menen, jäät yksin. Mä jään sairaana tänne, sairastamaan. Inhoan sitä. Mutta ei mua haittaa. Olen hyvä äiti ja puoliso, hoidan, huolehdin, olen läsnä, kuuntelen, välitän. Mutten sitten muuta. Oma elämä on tyhjä kaivo. Säilykepurkki täynnä pieniä kiliseviä kiviä. Se oma elämä, mitä minulle tapahtuu kun olen yksin. Mitä elämää mulla on kodin ulkopuolella. Ei mitään. Tykkään yksin olosta, ehdin silloin ajatella, kirjoittaa ja lukea enemmän. Mulla ei käy aika koskaan pitkäksi. Keksin aina jotain tekemistä itselleni. Yksikseni. Ihmisen pitäisi silti kuulua jonnekin.

Tiedän, etten ole yhtään sen tyhmempi tai huonompi, vajaampi, kuin kukaan muukaan. Sen huonompi kuin ne, jotka jaksavat käydä töissä, kuuluvat jonnekin ja saavat voimaa ja elämän sisältöä siitä, että tekevät jotain, mikä heitä kiinnostaa. Tai jotain, mitä ainakin jaksavat ja pystyvät tekemään. Jossain missä on muitakin ihmisiä. Joitain, joiden kanssa voi olla, ehkä jopa viihtyykin. Mutta kuitenkin pystyvät. Ja saavat siitä palkkaa ja toimeentulon. Turvan. Miksi mulla ei voi olla hyvää koulutusta, mielenkiintoista työtä ja tuloja, joilla pärjäisi. Varakas en ole koskaan ollut, enkä sellaista tavoittelekaan. En haaveile sellaisista asioista, joita voi rahalla ostaa. En ole koskaan ymmärtänyt merkkituotteiden perään, enkä ole edes kovinkaan kaukokaipuinen, en välitä matkustelemtestakaan kovin paljoa (pelkään lentämistä ja stessaan kaikkea). En ymmärrä edes sitä miten jotkut jaksavat juosta vain rahan perässä, miten ahneus kasvaa syödessä ja koko ajan on saatava lisää. Sellaisilla joilla on varallisuutta todella paljon eivät edes tarvitsisi sitä kaikkea. Kaikki se on vaan peliä, listaa ja vallan tunnetta kun on sitä ja tätä. Suurin osa turhaa. Ja sille moni antaa elämänsä. Mun elämä taas valuu hukkaan, tyhjyyteen ja turhuuteen. Kerään vaan huolia, turhautumista ja edelleen huonontuvaa itseluottamusta ja elämänhallintaa. Oman elämän.

Mutta silti, olisi kivaa jos olisi varaa maksaa laskut ennenkuin ne menevät ulosottoon. En maksa. Ulosotto vie eläkkeestäni joka kuukausi kymmenen prosenttia, muuta en voi maksaa. Maksan laskuni ulosoton kautta. Luottotietoja mulla ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen. En ole koskaan voinut ostaa mitään osamaksulla, en omistaa mitään. En edes tiedä, minkälaista olisi omistaa mitään. En tarvitse sellaista. Tässä viime vuosien aikana olen ajatellut, että on todella hyvä, ettei mulla niitä luottotietoja ole. Olisin varmasti onnistunut tekemään hyvät velat itselleni. Velkaa on, muttei onneksi kovin paljoa. Kaikki lääkärinlausunnoista tulevat laskut menevät suoraan ulosottoon vähitellen ja sieltä sitten napsitaan. Jos saan kirjeen perintätoimistosta, revin sen, avaamatta kuorta, ja heitän pois. Eläkkeestä jää niin vähän, ja sen on riitettävä kolmen ihmisen elämiseen. Miehelläni on hyvä koulutus, mutta palkka junnaa silti alle sen, mitä vastaavalla koulutuksella pitäisi saada, ja mikä menee jokaista satasta myöten asumiskuluihin ja muiden lainojen ja laskujen maksamiseen. Minä en voi maksaa mitään. Rahat menee ruokaan. Parikolmekymppiä päivässä on aika vähän kolmelle ihmiselle. Ahdistun joka päivä kaupassa käydessä, laskua maksaessani. Joka kerta ostan vaan sen, mikä on välttämättömintä. Ajattelen rahojen nopeaa lohkeilua tililtä, joka kerta vähän nopeammin ja nopeammin tili tyhjenee. Kuukausi kuukaudelta. On taiteenlaji saada rahat riittämään koko kuukaudeksi. En voi laittaa kaikkea haisemaan kerralla ja ihmetellä sitten loppu kuun, että mitä voisi syödä. Mutta ahdistaa ja ärsyttää, että niin suuri osa ajatuksista ja energiasta menee tällaiseen, hengissäpysymisen ajattelemiseen. Köyhyyden sietämiseen. Perkele.

Ei raha ole tärkeintä elämässä, mutta on se ikävää, kun sitä joutuu sinnittelemään päivästä toiseen. Ja silloin raha juuri näytteleekin isoa osaa elämässä. En koskaan pääse tästä tilanteesta pois, en ikinä tule saavuttamana parempaa toimeentuloa. En keksi mitään keinoa siihen. Ja se ahdistaa. Köyhyyden ymmärtäisi jos se olisi väliaikaista, vaikka opiskellessa. Silloin sitä on vaikeampi ymmärtää ja kestää, kun se tuntuu loputtomalta. Yhden ihmisen palkalla ei tule toimeen. Mun pitäisi olla töissä, ja saada palkkaa. Osallistua. Tai keksiä jotain muuta mistä rahaa saisi.. Niin raskaalta tämä huoli tuntuu. Töihin en jaksa enkä kykene ja tämä on tilanne. Ehkä jos olisin onnistunut opiskelemaan jotain mielenkiintoisempaa, sellaista mitä olisin oikeasti halunnut opiskella ja tehdä työkseni, tai edes sellaista, mitä olisin pystynyt tekemään. Mutta en pystynyt. Kumpaakaan. Enkä enää pysty. Olen liian vanha, sairas. Nyt jo. Ilman että olen ehtinyt tehdä mitään, mikä olisi antanut jotain. Missä olisin saanut vastinetta älylleni, missä olisin voinut nähdä ja tuntea mistä minusta on. Mihin minulla olisi voinut olla taipumusta ja lahjakkuutta. Kykyjä. Mitä olisin halunnut tehdä. Sitä en tiedä. Sisältöä elämään ja sen toimeentulon, turvallisuuden. Nelikympisenä ei voi enää opiskella mitä vaan, ja vaikka opiskelisikin huvin ja urheilun vuoksi, voisi olla varma, että töitä ei saisi. Tuskin kukaan palkkaisi neljävitosta (sitten kun olisin ehtinyt jotain opiskella, jos nyt aloittaisin) johonkin ihan uuteen ammattiin, josta ei aikaisempaa työkokemusta ole. Varsinkaan sellaiseen, jossa joku jaksaa olla ja siitä jopa jotain maksettaisiin. Hoitajaksi voisi aina opiskella, mutta sellainen olen jo, ja sen työn itselleni liian raskaaksi todennut. Vei terveyden (auttoi voimien hupenemisessa). Sinne en palaa, vaikka työpaikka tallella vielä onkin (kaupunki odottaa pitkään ja hartaasti..). Olen umpikujassa. Menin ihan hukkaan. Varmasti minussa olisi ollut paljon jotain, mikä olisi voinut antaa jotain, itselleni ja muille. Mistä olisin voinut ammentaa, mutta kaikki se on jo käyttökelvotonta.

Kadehdin sellaisia, jotka ovat jossain kosketuksissa ammatin kautta tulevaan itseensä. Saavat tehdä jotain, muiden ihmisten kanssa. Tai itsekseen. Jotain missä pärjäävät ja onnistuvat. Onkohan sellaisia paljon? Vähenevissä määrin kai nykypäivänä, mutta kuitenkin. J ainakin viihtyy työssään. Lähtee sinne aina mielellään, tulee vasta aika myöhään kotiin, ei pidä kiirettä työpäivän päättämisessä. Tykkää siitä mitä tekee. Ja viihtyy työkavereidensa kanssa. Tykkää, pärjää, jaksaa, ja on hyvä, suosittu ja pätevä työssään. Kadehdin sitä siltä. Olisinpa minäkin. Olin hyvä hoitaja, mutten jaksanut sitä kuin pari vuotta. Enkä osannut olla ihmisten kanssa. Potilaiden kanssa ehkä, mutta työyhteisössä koin oloni hankalaksi, aina. J ei tunne oloaan hankalaksi, eikä ole uupunut, eikä vääränlainen. Viettää jopa vapaa-aikaa työkavereiden kanssa. Käy pelaamassa ja kaikenlaisia illanviettoja tuntuu olevan vähän väliä. Tänä iltana on yksi sellainen ilta. Ja mä olen mustasukkainen. Siellä nyt menee, ensin on keilaamista, sitten syömistä, sitten jotain työkaverin bändin katselmusta, ja ilta jatkunee aamuun asti. Vituttaa. Sellaista elämä kai muilla on. Mulla ei ole mitään vastaavaa toimintaa, tarvinneeko sitä mainitakaan. Mulla on tälle illalle luvassa oma katkera seurani, yksi pullo siideriä ja pussillinen sipsejä. Ja pyykit ripustettavana.

Silti asiat on paremmin kuin pari vuotta sitten. Varmasti on. Pystyn pitämään asiat kuitenkin kädenmitan päässä itsestäni, enkä pelkää jokaisen kulman kohdalla, mitä sieltä tulee vastaan.

Diagnoosista part I

Löyisin vanhan kirjoitukseni keväältä 2011 kun odotin hoitoonpääsyä kunnalliselle psykiatrian polille. Vaikeaa oli, eikä silloinkaan tuntunut paljon apua olevan tarjolla. Ei mitään. Pillereitä vaan yksi toisensa perään. Tilanne on nyt siltä osin sama, että tunnun olevan liian sairas hoidettavaksi. Kun en saanut siis sitä tukea terapiaan, mitä en voi ymmärtää. Tässäkö sitä pitää sitten vaan olla ja omin nokkineen kuntoutua. Paikallaan poljen, välillä muutama askel eteen päin, mutta vastassa on aina vaan uudelleen seinä. En pääse tästä eteenpäin omin avuin. En tiedä, mitä pitäisi tapahtua, että palaisin taas enemmän toimintakykyiseksi, epäilen kyllä, toivunko ikinä enää työkykyiseksi. En usko. Hoidon viivästyminen ja vääränlainen hoito on pitkittänyt oirilua ja tehnyt sairaudesta hankalamman. Mutta, yritän olla ulkoistamatta itseäni tumput suorana niin, että parantakaa minut.

Huomaan että alan pikkuhiljaa jännittämään entistä enemmän sitä kaupungin päätöstä mahdollisesta maksusitoumuksesta terapiaa varten. En usko, että saan sitä. Silti, joka päivä kun käyn postilaatikolla, ajattelen asiaa ja pelkään, että näen vieraan näköisen kirjekuoren Helsingin kaupungilta. Päätin, etten avaa kirjettä itse, silloin kun se saapuu (eli todennäköisesti aika pian, lääkäri sanoi että asian käsittelyaika olisi reilun kuukauden pituinen, ja se alkaa olla mennyt), vaan yhdessä mieheni kanssa. En halua samanlaista kohtausta enää kokea, millaisen sain silloin kesäkuussa, kun Kelan kielteisen päätöksen sain.


Olen miettinyt että kirjoittaisinko tänne diagnoosin saamisesta, siitä pitkästä matkasta tähän päivään. Mahdollisesti oikeaan arvioon, työnimeen, mikä sekin on vielä avoin. Tämänhetkiseen tilanteeseen ja diagnoosiin määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekamuotoinen jakso. Mistä sitä mitään varmasti tietää. Nimet on nimiä ja sanat sanoja. Eivät minua, sitä mitä olen. Mutta alla oleva kirjoitus siltä ajalta kun vaan odotin, sairauden alkumetreiltä, tällä erää. Myöhemmin ehkä muuta.

9/2011

"Vitsin vitsi, mikä päivä taas.. Aamulla soittelin sinne psykiatrian poliklinikalle taas, kun ajattelin hoputtaa siellä sitä toimintaa, kun on niin seisahtunutta toimintaa, että tuntuu ihan uskomattomalta. Sain kumma kyllä langanpäähän bipotyöryhmän lähetekäsittelijän, saman jonka kanssa puhuin kesäkuun lopulla, kun lähetteeni oli sinne mennyt. Sanoi silloin, että hoitotakuun puitteissa ajan pitäisi tulla kolmessa viikossa sinne. Kumma, ettei silloin tiennyt, että kyseinen poli on kiinni koko heinäkuunkin.
Jotenka oli pakko mennä silloin kesäkuun lopulla yksityiselle, en suostunut aloittamaan pelkkää Seroquel lääkettä, mitä Auroran päivystyksen lääkäri määräsi minulle, kuunneltuaan mua 5 minuuttia. Mulla on kuitenkin "vasta" ahdistuneisuushäiriö ja masennus diagnoosit. Eikä niillä siis mukamas pääse täällä psyk.polille siis. No, silti lähete meni bipotyöryhmään.. Yksityispsykiatri määräsi tunnin kuunneltuaan (ilman muita taustatietoja kuin oma kirjoittamani kirje oloistani) Lamictalia. Se on toiminut ihan ok, muttei riittävästi auta masennusoireisiin. Olen menossa kolmannen kerran yksityiselle huomenna, lisää lääkettä, todennäköisesti masennuslääke rinnalle.
Viime viikolla, ja tänään, soitin taas psyk.polille sille samalle lähetekäsittelijälle tarkoituksena hätyyttää ja yrittää saada sieltä aika mahdollisimman nopeasti. Eipä ole näköjään lääkäri paikalla elokuussakaan. Onpa kummallinen psykiatrian poliklinikka, mikä toimii kaksi kuukautta ilman lääkäriä!!! Ja kumma, etteivät sitä juhannuksen aikaan tienneet. Melko pitkät lomat tuntuu siis erikoislääkäreillä olevan?
Vieläkään ei siis voitu aikaa antaa, ei edes hoitajalle, vaikka sairautta pidetään siis psykoottisena, ei enää "pelkkänä masennuksena" "mikä hoidetaan vaan terveyskeskuksessa". Ovat kuulemma syyskuussa sitten yhteydessä. Huh! Välillä yksikin päivä tuntuu liian pitkältä. Nyt sitten taas sanottiin, että mene terveyskeskukseen. Mutta, siellähän hoidettiin vaan masennuspotilaat?
Olen huomenna taas menossa yksityiselle. Tähän mennessä käynnit ovat maksaneet mulle 400 e (plus lääkkeet) ja olen saanut Lamictal ja Melatoniini reseptin ja kuuntelua kaksi tuntia. Hyvä sekin, mutta melko kallista. Enkä sieltä siis muuta hoitoa voi saadakaan, kuin lisää lääkkeitä.. Omilla rahoillani mulla ei olisi ikinä ollut varaa tähän. Mieheni on maksanut lääkärit, hoitanut mua 5 viikkoa (jättänyt omat hommansa tekemättä, tekee diplomityötä apurahalla, ei siis hänkään rahassa kieri).
Meinaan valittaa saamastani kohtelusta psykiatrian poliklinikalla. Mieheni soittaa sinne huomenna ja kovistelee.. Tuskin se mitään auttaa, mutta luulisi hoitotakuun jotain velvoittavan..? Mitä sairaampi siis on, sitä helpompi on täällä Helsingissä jäädä ilman hoitoa!!"

Tuikkimisia

Laitoin pari kynttilää ja tuikkuja palamaan tähän keittiön pöydälle ja ikkunalaudalle. Ulkona on ihan pimeää, mustaa, ja sisällä myös aika hämärää. Mutta ihan hyvä niin. Hämärässä on tunnelmallisempaa ja kodikkaampaa. Liian kirkkaasta valaistuksesta saan kamalan päänsäryn. Nyt on tosi kylmä, lämpötila taitaa olla muutaman asteen plussan puolella, mutta hyytävää on. Kylmä pohjoistuuli hyytää ja tekee ilmasta paljon kylmemmän tuntuisen. Sisällä on mukavan kodikasta, vähän viileää kyllä. Patterit on vielä ihan kylmät, yleensä syyskuussa ei ole näin kylmä. Eilen ajelin pyörällä salille, vajaan kilometrin matkan, ja kyllä kadutti. Oli niin kylmä, vastatuuli, ja mulla ihan ohtu takki ja ohuet jumppahousut. Kävellessä kylmyys ei olisi ehkä päässyt niin kiinni. Kadutti, että talvitakki jäi kotiin, olen ne jo esille katsellut. Ei talven olisi ihan vielä tarvinnut tulla, syksy tuntui jäävän kokonaan välistä. Tylsää. Nyt ei tee yhtään mieli mennä kävelylle metsään, mereltä tuleva hyytävä tuuli ei oikein houkuttele lähtemään sinne päin. Mutta ehkä se syksykin vielä käy näyttäytymässä. Olisi kiva päästä katselemaan ruskaa. Kameraa on tullut ulkoilutettua ihan hävettävän  vähän. Innostus valokuvaamiseen on ollut nyt jäissä kesän jälkeen, mutta kausittain nämä mun innostukset nyt on ennenkin menneet.

Mutta näiden säätietojen saattelemana pääsin näköjään kirjoittamaan tänne kuulumisia. Joka kerta se tuntuu yhtä hankalalta tulla kirjoittamaan tänne. En tiedä miksi, ehkä keskittymiskykyni on vaan niin huono, tai sitten vaan mietin liikaa, mitä tänne kirjoittaisin. Ja ehkä senkin takia tuntuu vaikealta päästää sormet hyppelemään näppäimille, kun en tiedä, mistä ajatuksesta ottaisin kiinni ja mistä koittaisin jotain tolkkua ja asian tynkää saada. Usein niitä ajatauksia on liikaa. Vähän sieltä ja täältä. Ja toisaalta, en aina ymmärrä sitäkään, että miksi yleensäkään edes kirjoitan tänne asioitani ja ajatuksiani. Eikö jokaisen oman elämän pitäisi olla se oma elämä, eikä jakaa kaikkea kaikien, tai aika monien, kanssa. Ehkä jaan liikaa, turhaan. Mitä siitä, mitä olen jonain päivänä ajatellut, tai missä olen ollut, miten olen nukkunut tai mitä syönyt. Mitä olen tehnyt tai sanonut, mitä joku mulle. En osaa vetää rajaa, mikä tänne kuuluu ja mikä ei. En ole edes varma, olenko riittävän anonyyminä täälä. Mitä jos minut tunnistetaan? Voisiko joku käyttää minusta saamiaan tietojaan minua vastaan jotenkin. Joskus? Hyökätä tai vainota. En usko että kukaan jaksaisi nähdä sitä vaivaa. Ja mitä sitten. Eikö kaikista kuuluisimmat blogistit tunnisteta ja sitä pidetä hyvänä asiana. Olen ajatellut, etten halua laittaa tänne sellaisia kuvia itsestäni, perheestäni tai läheisistäni nyt puhumattakaan, mistä minut, tai heidät voisi tunnistaa. Mutta ehkä tunnistetaankin. Vaikka mitä sitten jos tunnistettaisiinkin. Ehkä täällä onkin jo sellaisia kuvia, en muista. Todennäköisesti on. Mutta mitäpä sekään haittaa. En suostu häpeilemään sairauttani, mistä kirjoitan myös, mutten kuitenkaan halua pitää tätä minään sairauskertomusblogina. En minä ole sairaus, tai mielenterveyskuntoutuja tai vääränlainen. Olen vaan minä. Ja koitan olla häpeilemättä.

Usein sanotaan ja kirjoitellaan siellä sun täällä, ettei sairaudestaan kannata pitää meteliä, tai pitää varoa, kenelle siitä kertoo ja kenelle ei. Ettei kannata kertoa, että on mielenterveyskuntoutuja. Tai että on työkyvyttömyyseläkkeellä. Mitä sitten jos kertoisi. Miksi sitä pitäisi salailla. Totta on, että tuntuu vaikealta ajatella että tapaisi jonkun uuden ihmisen, koska silloin tuntuu olevan usein tapana kysyä ensimmäiseksi mitä toinen tekee. Työkseen tai muuten. Vaikea se olisi mennä sanomaan että olen eläkkeellä mielenterveyssyistä, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja personallisuushäiriö. On siinä työtä kerrakseen. Ennakkoluuloja on niin paljon, sehän on selvä. Itse olen kauhistelemisen ja silmien pyörittelyn sijaan törmännyt monesti siihen, että ihmetellään, miten sulla muka voi olla jotain.. Et vaikuta yhtään siltä. Eipä uskoisi. Miltä pitäisi sitten vaikuttaa? Kulkea suu vaahdossa, ranteet viilleltyinä, tukka likaisena.. Joskus minusta ehkä uskoisi, mutta silloin en liiku ihmisten edessä. Näytän yleensä iloiselta, olen ystävällinen ja kohtelias. Positiivinen. Kyselen. Kuuntelen. Katson silmiin. Harjaan hiukseni, hampaani ja puen puhtaat vaatteet päälleni kun menen ulos. Osaan käyttäytyä, enkä syö niin paljon lääkkeitä, että olisin sairauden myötä muuttunut lihavammaksi tai muuten hitaammaksi, jähmeämmäksi, huonompi kuntoiseksi, läähättäväksi ja puuskuttavaksi (niin kuin valitettavasti jotkut ovat, tunnen erään, joka lihoi viisikymmentä kiloa syötyään kaiken sen lääkearsenaalin mitä lääkärit keksivät tarjota). Sekin ärsyttää, että miten niin en näytä sellaiselta, että mulla ei voisi olla mielialaa heittelevä, ja toisinaan vääristävä, sairaus. Ihan niin kuin teeskentelisin vaan. Olisin oloneuvoksena kotona, kun en vaan viitsi tehdä mitään. Kotirouvana, jonka miehellä on niin hyvät tulot ettei tarvitse mitään tehdä ja tulee silti toimeen. Mikäpä sen mukavampaa, kissanpäiviä vietellessä. Voin tehdä mitä huvittaa. Näin ei kuitenkaan ole. Näin kuitenkin yleensä kai jaotellaan ihmiset, sen mukaan, mitä kukakin tekee. Ja jos ei tee, on syrjäytynyt, ja tietynlainen. Vääränlainen. Mikä näkyy päällepäin. Itse en koe mahtuvani kumpaankaan joukkoon, en halua viettää aikaa muiden sairaiden, samaa (tai jotain muuta) sairautta sairastavien kanssa, enkä toisaalta tunne kuuluvani ihan terveiden, työssäkäyvien arkeen ja elämään. Olen vääränlainen.

En edes halua sellaisia ihmisiä ympärilleni, joilta mun olisi hävetävä tai piilloteltava asioita, elämäntilannettani, tai selitellä olosuhteitani tai tekemisiäni. En pelkää, etten saisi töitä, jos joku kuulisi, että sairastan sellaista sairautta, mikä kuulostaai ihmisten korvissa pahalta, aggressiiviselta, pelottavalta tai epärehelliseltä. Sängyn pohjalla makaavalta yhteiskunnan elätiltä. Tai huijarilta. Onneksi en tarvitse kumpaakaan. Työpaikka minulla on (vaikka epäilen etten sinne enää koskaan tule palaamaan). Läheisiä ystäviä ei ole. Enkä oikeastaan haluakaan. En jaksa olla sosiaalinen, tavata ihmisiä ja keksiä jotain helppoa, pientä kivaa juteltavaa ja päiviteltävää. En osaa puhua itsestäni ja inhoan juoruamista. Suuri osa ihmisitä tuntuu olevan aika pahansuopia ja ilkeitä. Jos ei suoraan, niin jossain muodossa. Monilla tuntuu olevan tarve haukkua muita ja olla ilkeä. Viime aikoina varsinkin rasistiset keskustelut on pistäneet silmiini ja niissä monien ihmisten aggressiiviset mielipiteet ja nyrkinheilutteluterveiset on tehneet pahaa. Monesti tunnen että olen liian herkkä kaikelle. Pitäisi olla jotenkin reippaampi ja räpsäkämpi, ettei välittäisi. Sellainen räväkkä. En osaa olla. En osaa olla ihmisten kanssa. Mun maailmantuska on toisinaan vähän turhan iso. Suren asioita ja kiihdyn monista epäkohdista. Monesti muut on väärässä ja minä oikeassa. Sisko on välillä ehdottanut että tehtäisiin yhdessä jotain, mentäsi kävelylle, leffaan, jotain, mutten osaa mennä. Ajattelen, etten osaisi puhua mitään. Miten ihmisten kanssa ollaan. Jokus osaan, mutta se vie paljon voimia. Olen mieluummin hiljaa omissa ajatuksissani. En osaa juoruilla. Ehkä siksi kirjoitan tätä blogia, että saan jotain ulos itsestäni maailmalle. Tulen kuulluksi. Kai.

(nyt pitää alkaa iltapalan laitoon. Kirjoitan varmaan lisää myöhemmin. Tuntuu etten olisi vielä päässyt edes asiaan vaikka oeln kirjoittanut jo aika paljon..)

Koitan saada vielä kirjoitettua vähän, kun nyt tuntuu siltä, että haluan niin tehdä. Usein tuntuu, ettei mulla ole aikaa kirjoittaa, koko ajan on muka jotain muuta tekemistä. Päivisin teen aina jotain, mitä milloinkin, ja illalla kun perhe on kotona, en osaa keskittyä omiin ajatuksiini ja tekemisiini. Nytkin kirjoitan myöhään, kohta ollaan puolen yön hujakoilla. Mutta eipä se ole mulle aika eikä mikään. Hyvin harvoin käyn ennen puolta yötä nukkumaan, en kai ikinä. Olisi kivaa osata nukkua kunnolliset yöunt, mennä ajoissa nukkumaan ja herätä aamulla pirteänä. Saan liian vähän unta jatkuvasti. Ja väärään aikaan. Viime yönä sain unta vasta joskus kahden jälkeen.. Tuli jotenkin kolkko olo nukkumaan mennessä, jotenkin nukkumaan käyminen pelotti. En tiedä miksi, mutta jotenkin. Se pimeyteen ja tiedostamattomaan putoaminen kai. Yleensä en ole tuollaisia miettinyt, mutta nytpä mietin. Heräilin aika myöhään, vähän ennen kymmentä vasta, poika meni kouluun myöhään, eikä sen takia tarvinnut sen aikaisemmin herätä. Aamulla oli tosi ankea olo. Jotenkin hirmu harmaa, tyhjä ja turha. Väritön.

Tänään tuntui että masennus on saamassa minusta taas otetta enemmän, ei ole ollut kovinkaan pirteä tai hyvä fiilis. Ei ihan pohjakosketusta onneksi, mutta välillä aika kireää. Eilen oli ihan toisenlainen ääni kellossa, tein paljon ja tuntui että olisin jaksanut vielä paljon enemmän kaikkea. Mitä tekisin, olin jopa suunnitelmalinen, mitäpä voisinkaan tehdä. Sitä ja tätä. Tuntui melkein, kuin olisi ollut joku suunnitelma. Tehdä jotain hyödyllistä. Mennä töihin.. Tuntui tylsältä ja passivoivalta, lamauttavalta, olla tekemättä mitään. Kasvan kohta sammalta tätä menoa. Kaipaisin enemmän jotain älyllistä tekemistä. Tänään on taas tuntunut ihan toisenlaiselta. Hikeä ja paniikkia meinasi taas pukata tuolla asioilla ja kaupoilla käydessä. Oli kuuma ja hankala olo. Silti olin ja tein mitä piti, kävin jopa kahvilla siinä kirjaston kahvilassa, mitä olen jo jonkun aikaa suunnitellut. Sain tehtyä, mutten kovin hyvällä mielellä. Tein silti. En jaksa yleensä ruotia näitä olojani suuntaan tai toiseen, koska silloin jos niihin hirveästi keskittyy, ne korostuvat. Ei jokaista tunnetta ja mielialaa voi lähteä kirjaamaan ja analysoimaan, hulluksihan siinä tulisi. Siti pitää sanoa (ihan vaikka muistoksi itselleni) että huomaan lääkeannoksen pienennyksen jälkeen olon menneen ensin aika ylös, hyvään, sitten touhukkaaseen semihyvään ja nyt vähän sinne alle, ärtyneisyys ja toivottomuus meinaa ottaa mielessä paikkaa ja mielialavaihtelut yrittävät käydä voimille. Mutten anna niille liikaa tilaa. Porskutan silti ja toimin, vaikka paikallani välillä.

Tiuskiva tiistai

Terveiset pahatuuliselta akalta,

eipä sitä iloa kauan kestänyt, mitä menneen viikon hyvää mieltä ja oloa kesti. Enää ei ole tosiaankaan sama ääni kellossa, ei. Hemmetn hemmetti. Taas on mieleen valunut vähän kerrassaan mustaa sappea, ja ärsyttää taas kaikki. Hermot menee ja tuttu ärtymyksen tunne ja viulunkieli olo vaivaa heti aamusta alkaen. Olen nukkunut aika huonosti, viime yön kohtuullisesti suuremmalla lääkemäärällä, mutta muuten yöt on olleet aika vaikeita ja ärsyttäviä. Uni ei ole tulut millään ja olen heräillyt kesken unien. Yhtenä yönä nukuin kahdessa pätkässä yhteensä viisi tuntia, ensin nukuin, heräsin ja taas nukuin pari tuntia. Aika nopeasti alkaa käymään huonot yöt hermojen päälle, ja sen kyllä huomaa. Siihen kun lisää huonon syömisen niin ei ole olossa kehumista. Ihan niin pohjalla en onneksi ole kuin mitä vähän aikaa sitten, eikä tämä nyt toivottavasti sinne asti menekään, mutta silti harmittaa. Väsyttää, on vaisuhko olo ja hermostuttaa. Tosi väsynyt olen. Tänä aamuna ei ihan niin pahasti, kun sain nukuttua hiukan paremmin. Mutta silti, kyllä taas oli aamulla hermot koetuksella. Räjähtelen ja poksahtelen. Ainakin sisäänpäin.

Tätä pojan teini-elämää koitan jaksaa. Pakkohan se on. On ihan oma lajinsa pärjätä kohta viisitoistavuotiaan pojan kanssa. E.llä on nyt syksyllä puhjennut jonkinlainen uhma, on niin maan perusteellisen huonolla tuulella koko ajan, äksyää, valittaa ja haukkuu, kaikki on aina väärin. Ihan kaikki. Kiroilua, ovien paiskomista, arvostelua. Ikinä ei sitä ja tätä. Aina on kaikki väärin. On muuttunut erilaiseksi. Huolestuttaa vähän, mutta toisaalta, kuuluuhan tuollainen vaihe teini-ikään. Huonompi olisi, jos ei minkäänlaista vastarintaa tai teinikiukkua olisi, joten järjelä ajateltuna ihan hyväkin, kai. Tai normaalia. Mutta mulla on pinnassa pitelemistä. Koitan pysyä aikuisena, enkä lähde siihen kiukutteluun mukaan, mutta siihen aikuisena pysymiseen ne mun voimat sitten menevät. Mä olen aina vääränlainen. Niinpä tietenkin. En mä uskoisikaan, tai odota, saavani kehuja teiniltä, mutta ei jaksaisi jatkuvaa kiukkua. Välillä tekisi mieli karjua täysiä, niin että ikkunat helisisivät. En ole onneksi niin tehnyt. Hyvä minä. Kiitos lääkityksen, pysyn nahoissani. Vaikka kyllä tämä taas koettelee. Eipä tässä mitään erikoista ole tapahtunut, tavallista teinikapinaa, mielenosoitusta? Kiukuttelua. Niinhän sitä sanotaan, että silloin on asiat hyvin, jos nuori kiukuttelee vanhemmilleen, mutta eipä tässä nyt hurraamista ole. Poika on aika paljon menossa, iltapäivisin lähtee ja on iltaan asti kavereiden kanssa, aikaisemmin oli enemmän kotona, ja muutos elämänmenossa tietysti laittaa miettimään, että missä nyt mennään. Varsinkin kun on laittanut rahaa menemään enemmän kuin tarpeeksi. Sai työharjoittelujaksosta vähän rahaa (vaikkei siitä kuuluisi saada) ja isältään vaaterahaa ihan hyvän summan. Ja nyt kaikki on mennyt, yli parisataa euroa ihan lyhyessä ajassa. Eikä siis mitään vaatteita tai muutakaan näkyvää ole rahoilla ostanut. Että sellaista. Tuollainen laittaa hälytyskellot soimaan. Että sellaista. Selityksiä aina riittää, mitenpä muutenkaan. Nyt ei oikein jakaisi. En jaksisi. Pakkohan se on.

Perjantain jälkeen mulla lähti tosiaan mieliala laskemaan. Perjantai oli vielä ihan kohtuullinen, katseltiin illalla leffaa, ja lauantaina oli ihan kiva päivä. Kävin aamupäivällä salilla ahkeroimassa ja illalla mentiin J.n kanssa syömään Ani.in turkkilaista ruokaa ja siitä Kaapelitehtaalle katsomaan se Andy McCoyn taidenäyttely. Oli kiva tapahtuma, taiteilija itse oli paikalla, soitti kitaraa ja lauloi ja tunnelma oli tuolla hyvä. Mukavan intiimi. Porukkaa oli aika sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Hauska oli huomata, miten ihan nuoretkin oli ns Hanoi Rocks-tyylisiä, vähän samahenkistä, kuin mitä silloin joskus 80-luvulla itse toteutin. Otin tuolla paljon kuvia, pääsin Andyn kanssa yhteiskuvaan ja sain nimmarrinkin. En ole ennen ollut niin fanikuvien tai nimmareiden perään, mutta nyt tein poikkeuksen. Enpä olisi joskus teininä Hanoi Rocks-fanina, uskonut, että muutaman vuosikymmenen jälkeen näkisin idolini niin läheltä, pääsisin sanomaan käsipäivää, saisin yhteiskuvan ja nimmarin  : ) Taide oli ihan hienoa, värikkäitä, runsaita, suurikokoisia tauluja, missä oli paljon katsottavaa. Mutta suurin syy näyttelyyn halajamiseeni oli itse taiteilijan näkeminen. Olin ihan täpinöissäni. Taiteilija oli sellaisessa kunnossa, missä voi kuvitella herran olevankin, mutta tosi symppaatinen tyyppi, hiljainen ja jotenkin, ehkä ujon oloinen ja jostain kumman syystä mulle tuli siitä vähän surullinen olo. En tiedä miksi, mutta oli kiva ilta ja tuntui surulliselta, ettei samanlaista iltaa enää tule toista.

Sunnuntaina olin aika väsynyt, missä lie syy, mutta nukuin tosi pitkään. E oli lauantai-iltana kaverinsa synttäreillä ja jäi sinne yöksi, vaikka sitä etukäteen vastustin, mutta niin mulla omatunto antoi periksi ja annoin pojan jäädä yöksi kaverilleen. En sitten tiedä, oliko järkevää, mutta niin se nyt meni. Ei viisitoista vuotiasta voi kuitenkaan kotiinkaan vaatia jäämään ja jättämään asioita väliin sen takia, että mä en tykkää jostain. Vapautta ja vastuutakin on annettava ja liekaa löysättävä. Ainakin välillä. Pelottaa vaan kun en tiedä, milloin se lieka on sopivalla pituudella, onko liikaa vai liian vähän. Paras se on varmaan tehdä niin, kuin sillä hetkellä oikealta tuntuu. Näin nyt. Nukuin pitkään sunnuntaiaamuna, joskus puolen päivän aikaan pääsin ylös. Olin yksin kotona kun J oli töissä ja sain olla ja nukkua niin kauan kuin huvitti. Yö meni huonosti, joten nukuin aamupäivän. Mukavasti menee vuorokausirytmi koko ajan vaan enemmän sekaisin, mutta ei voi mitään. Pitäisi huolehtia enemmän rytmin säännöllisyydestä, mutten halua lähteä siihen, että kaikki olisi aikataulutettua ja pakollista. Ehkä pitäisi silti kiinnitää enemmän huomiota asioiden säännöllisyyteen. Muuten huomaan olojen lentelevän sinne tänne. Päin seiniä. J kävi päivällä kotona syömässä, tai toi mulle syötävää. Olin niin väsynyt, etten olisi voinut kuvitellakaan jaksavani kauppaan, tai en edes ruokkia itseäni. Ruokahalu ja nälkä on kateissa enkä huomaa ajoissa syödä, ja niinpä olo menee huonoksi ja sitten joudun pakottamaan itseni syömään. Tuntuu tylsältä, etten voi nauttia syömisestä, nälästä ja sen tyydyttämisestä. Ei vaan maistu, eikä tee mieli syödä väkisin. Mikään ei maistu paljon miltään. Ravintolassa syöminen lauantaina meni vähän piloille samasta syystä. Ei ollut nälkä tai ruokahalua yhtään. Söin vaan alkupaloja, mitään lämmintä en saanut syötyä. Sunnutaina ennen J.n kotiintuloa ja syömistä sain jonkunlaisen paniikkikohtauksen, kädet alkoivat tärisemään ja sydän hakkasi ja oli muutenkin tosi epämiellyttävä olo. Pelästyin aika paljon, aikoihin ei ole tuollaista tullut tai ollut. Säntäilin täällä edestakaisin mutta äkkiä oireet olivat poissa, yhtä nopeasti hävisivät kuin olivat tulleetkin. Ja sen jälkeen alkoi häärääminen.

Sunnuntai-iltapäivällä sain siivoushepulin ja siivoisin koko kodin, imuroin, moppasin, hinkkasin ja hankasin, tuuletin ja annoin pölyille kyytiä. Pari tuntia siinä meni ihan huomaamatta. Siivousintoa onneksi löytyy, en kestä sotkua ja siisti koti houkuttelee siivoamaan ahkerasti. Onneksi jotain jaksan. Olisi tehnyt mieli lähteä siivousurakan jälkeen ulos haukkaamaan happea, mutta oli niin sateista, etten viitsinyt lähteä ulos. Jonnekin piti päästä, joten ajeltiin J.n kanssa lentokentälle, käytiin siellä näköalatasanteella katselemassa lähteviä ja saapuvia lentokoneita ja niitä ihmeteltyä mentiin Starbucks-kahvilan. Tulipa jotain kodin ulkopuolista aktiviteettia harrastettua. Pakko täältä kotoa on päästä joka päivä jonnekin. Seinät kaattuu muuten päälle. Levottomuutta ehkä, mutta jotain virkistystä kaipaan, vaika aika väsynyt olen. Toisaalta se väsymys on hyväkin. Saan levättyä, ainakin joskus. Päivisin tekee mieli nukkua, mutta yöllä taas ei. Älytön juttu. Silti koko ajan väsyttää.

Koitan syödä nyt sitä rautaa ja D-vitamiinia, jos ne jotain auttaisivat. Huonon nukkumisen ja siitä seuraavan jatkuvan väsymyksen, ärsytyksen ja uupumuksen kanssa niiden tuoma apu ei taida olla ihan riittävä, kun ravinnonsaanti on vähän mitä sattuu. Eli huonoa. Jossain luki, että hyvien yöunien merkitys terveydelle on yhtä suuri, kuin hyvän ravinnon. Mitäs jos ei ole kumpaakaan? No lopputulos näkyy täällä. Olen silti liikkunut sitkeän säännöllisesti, viime viikolla kävin pari kertaa salilla ja yhdellä jumppatunnilla. Ja kävelylenkeillä kai pari kertaa. Eilen kävin tunnin kävelyllä ja tänään olisi tarkoitus mennä tytön kanssa uimaan. Ei jaksaisi, aina tuntuu samalta, ei huvittaisi tai jaksaisi, mutta menen silti. En noita meidän yhteisiä menemisiä ja tekemisiä viitsi perua. Ja ihan virkistäviä ne uimahallikäynnit aina on, on kiva päästä veteen ja saunomaan ja aina sen kilometrin verran saan uitua. Jälkeen päin on mukavan rentoutunut olo, ja hyvä mieli kun olen saanut jotain tehtyä.

Mutta silti, vähän huonoa nyt. Ei niin huonoa kun voisi olla, mutta huonompaa. Uuvuttaa, inhottaa ja ärsyttää. Sekin ärsyttää, kun pitää olla taas tällainen. Miksi se parempi kausi ei voinut kestää pidempään. Vai olinko edes parempi, kuvittelinko vaan. Jotenkin on nyt stressaantuneempi ja ikävämpi olo. Yritän olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota ja jaksan onneksi toimia, ainakin jotenkin. Huomaan kyllä uupuvani herkemmin, kun teen jotain, mutta päkerrän ja teen kuitenkin. En levottomuuteen asti, väsyn ennemminkin, ja se on kyllä paljon parempi vaihtoehto kuin se jatkuva reuhaaminen ja levottomuus. Kehokin väsyy helpommin kun mieli on matalammalla ja vireystila huonompi. Se on kumma, miten suoran mieliala vaikuttaa ihan fyysiseen jaksamiseen. Kehokin haluaisin käydä hitaammalla ja joutuu tekemään kovemmin töitä sen eteen, että jaksan tehdä asioita, mitkä aikaisemmin sujuvat ilman ongelmia, käymättä liikaa voimille. Välillä tulee ihan kuumeinen ja heikko olo, kun teen jotain. Ihan mitä vaan. Kävelylenkit ja salilla käyminenkin tuntuu raskaalta, aluksi tulee huono olo, mutta se menee pian ohi. Ainakin vähäksi aikaa, kun vaan jatkaa ja koittaa jaksaa. En halua luovuttaa ja jäädä kotiin makaamaan. Saan siitä kuitenkin voimaa kun jaksan ja saan itseni jonnekin. Onneksi joku voima sentään vie eteenpäin, enkä vajoa tekemättömyyden kuoppaan. En ole koskan sellainen. etten saisi mitään tehtyä.

Luulen, että mua on alkanut jännittämään se uusi terapiatuen päätös, tai siis sen odottaminen. Ei sen vielä kai pitäisikään tulla, mutta hakemus ja lääkärin ja terapeutin lausunnot ovat menossa jossain. Mun paperit ja mun elämä, joita joku kohta jossain ruotii. Katsoo, että onko tämä nyt sellainen, jota kannattaa kuntouttaa vai ei. Mun tulevaisuus on sellaisten ihmisten käsissä, joita en ole koskaan nähnyt, jotka tuntevat mut kahden aa-nelosen perusteella ja niiden mukaan sitten tekevät melko merkittävän päätöksen mun elämän jatkoa ajatellen. Tuo tieto ja ajatus tekee jotenkin huonon olon. Jännitän alitajuisesti, vaikka koitan olla ajattelematta asiaa aktiivisesti. Ehkä sen takia mietin sitä ja stressaan. Huomaamattani. Toisaalta olen totutellut jo ajatukseen, etten sitä tukea saisi tälläkään kertaa, enkä pääsisi terapiaa aloittamaan. Uskon, etten sitä saa, ja samalla uskottelen itselleni, ettei siitä terapiasta mitään hyötyä mulle olisikaan. Mitä turhaan kaivelemaan menneitä. Varmasti olisi aika rankkaa, eikä hyödystä olisi mitään takeita. Ties vaikka menisin niistä vanhojen kaivelusta vaan huonompaan kuntoon. Niinkin voi käydä. Mitä jos kehittelisin itselleni valemuistoja ja lähtisin elämään niiden mukaan. Niinkin voi kuulemma käydä. Jos ei oikeasti muista, voi mieli keksiä jotain "muistettavaa". Ihan tyhjästä. Sitäkin olen miettinyt, mitä perusteita lääkäri on käyttänyt minun terapian tarpeesta. Töihin kuntoutuminen se ei ole. Kysyin, ja näin vastasi. Nyt hoidetaan ihmistä, minua. Jos hoidetaan. Se selviää pian. Mtta koitan olla ulkoistamatta vointiani, olen itse siiä kuitenkin vastuussa, ja yritän tehdä jokaisesta päivästä kerrallaan ainakin siedettävän. Tai yritän sietää.

Lähden nyt tekemään jotain muuta, lukemaan vaikka ja lepäämään hetkeksi. Iltapäivällä pyöräilen sinne uimahallille. Laitan tähän loppuun yhden tunnelmakuvan sieltä viikonloppun taidenäyttelystä.

Väsynyt pirteä

Joo-o,

kirjoittelen nyt vähän aikaa, kun en viitsi mennä lukemaan, on sellainen olo, että silmät painuisivat kiinni jos painan pääni tyynylle. Joten pysyn tässä pystyssä ja kirjoitan. Ei ole nyt muutakaan tekemistä. On edelleen vähän sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain, vaikka olen tehnytkin ja aika paljon. Mutta mitäpä sitä muutakaan voi, tehdä tai olla tekemättä. Nyt on kaikki muu tehty, mitä on tehdä pitänyt.

Aamulla sain nukkua pitkään, nousin ylös vasta yhdentoista aikaan. Heräsin siinä seitsemän kahdeksan aikaan, kun nuo miehet lähtivät kouluun ja töihin. J ei herättänyt, mutta heräsin tietysti, kun pitivät ääntä täällä. Hyvin harvoin jään vaan nukkumaan kun muut heräävät ja lähtevät, siitä tulee jotenkin surkea olo, jotenkin sairas olo, laiska olo. Älllöttävä olo. Nyt kuitenkin nukuin, väsytti niin paljon. Harvoin väsyttää niin paljon, kuin tänään on väsyttänyt. Eilen olin vielä aika virkeä ja tosi hyvällä, pehmeällä tuulella. J ihmeteli, kun olin niin erilainen kuin mitä yleensä olen ja kysyikin, että oletko nyt sellainen kun oikeasti olet? En sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Hyvä silleen, että olisikin ihanaa, jos olen oikeasti sellainen, pehmeä, iloinen, hauska hyväntuulinen. Jos tuntuisi niin hyvältä ja onnelliselta. Rennolta, kivalta, hyvältä. Tavalliselta, selkeältä. Huono sen takia, että olenko yleensä kaikkea muuta, vihainen, ärtynyt, riitaisa, tyytymätön, ilkeä.. Onko se se vallitseva olotila ja ilmapiiri täällä kotona. Kamalaa jos niin on. Jos hyväntuulisuus on jotain ihmeellistä ja poikkeavaa käytöstä. En nyt valita, hyvä että tuntuu hyvältä ja iloiselta. Olin tosi onnellinen eilen illalla, meinasi ihan ilon kyyneleitä ja liikutusta olla ilmassa ja paljon. En yleesnä ole sellainen. Vetistelijä tai tunteellinen höpöttäjä. Kuulostaa oudolta, että olen, tai olin, eilenillalla sellainen. Meillä oli J.n kanssa harvinaisen mukavaa, J oli iloisempi ja puheliaampi, niin kuin minäkin. Sanoi jossain vaiheessa että olen sen elämän voima. Ihan tosissaan. Yllätyin, en olisi sellaista uskonut kuulevani. Olen ajatellut asian olevan ehdottomasti toisin päin.

Myöhemmin illalla pieni murheellisuuden murunen eksyi mieleen, muttei mitenkään vakavasti. Hiljenin ja vaisuunnuin. Yöllä en saanut unta, jäin lukemaan liian pitkäksi aikaa ja sitten väsymys meni ohi. Jonkin aikaa sain pyöriä sängyssä, ennen kuin uni lopulta tuli. Nukuin aika levottomasti ja pinnallisesti, enkä aamulla sitten jaksanut herätä. Väkisin sain silloin yhdentoista aikaan kiskoa itseni ylös sängystä. J oli ladannut mulle valmiiksi veden ja kahvin murut keittimeen ja kupin valmiiksi esille. Ihanan helppoa, huomaavaista ja söpöä J.ltä. Kahvin jälkeen elämä voitti, ja pääsin liikkeelle, en erityisen virkeänä tai pirteänä, mutta pääsin kuitenkin. Menin suihkuun, siivoilin, ja koitin päättää, mitä teen tänään; menenkö lenkille metsään (eilen kävin muuten sateella metsälenkillä, alunperin mun piti mennä vaan kauppaan, mutta päätin että haluan metsään. Satoi, muttei se haitannut, otin sateenvarjon mukaan ja sen kanssa pärjäsi hyvin. Ihana oli kävellä sateessa ja tuulessa. Tuuli ja maa oli sateesta pehmeä), menenkö jumppaan tai salille (olen käynyt pari kertaa tällä viikolla salilla ja kroppa tuntui aamulla raskaalta ja väsyneeltä. En ole vielä päässyt kuntosaleilun makuun kunnolla ja kropalla kestää tietysti aikansa tottua uuteen elämänjärjestykseen. Joten kuuntelin itseäni, enkä mennyt salille, vaikka toisaalta ajattelin, että pitäisi). Koneelle en jaksanut jäädä jumittamaan, se on vihonviimeinen juttu, mitä kannattaa tehdä silloin, kun olo on jumi. Liikkeelle piti päästä.

Kotona ei ollut juuri tekemistä, ei ollut siivottavaa, ei pyykättävää, eikä mitään muitakaan epäkohtia, mitkä olisivat kaivanneet toimenpiteitä. Laittauduin valmiiksi, yleensä jo pelkkä kauppaan meno vaatii tiettyjä toimenpiteitä, hiusten laittoa (nykyään joudun pitämään hiuksiani melkein kokonaan kiinni, kasvatelen omaa väriä esille, vaikken oikeastana tarkalleen edes tiedä, millainen se on. Latvat on vaalennetut ja tyvi on vajaan kymmenen sentin mitalta oman värinen, sellainen vaalea maantie, harmaa/vaaleanruskea -sellainen juurikasvutukka on onneksi muotia- en ole varma sopiiko tyyli nelikymppiselle, mutta olkoon. En halua värjätä hiuksiani, eikä nuo nyt niin järkyttävät ole. Tyvi siis rasvoittuu ja latavat hapsuttaa kun joudun pesemään hiuksia melkein päivittäin. Yritän pestä vain joka toinen päivä, pitkät hiukset kärsivät liian ahkerasta hiustenpesusta) ja meikkaamista, en ikinä mene minnekään ilman laittautumista, en edes lähikauppaan tai jumppaan. Olen niin kalpea, eikä ihon kuntokaan ole mikään paras mahdollinen, tosin siistimpi nyt kuin vähän aikaa sitten. Mutten halua pyöriä lunnontilassa tuolla missään, ihmisten ilmoilla. Ja vaatteiden valinta, sekin on aina oma ohjelmanumeronsa. Nih. Päädyin farkkuin (pidän aika harvoin farkkuja) harmaaseen teepaitaan missä on joku seepranpää paljeteilla, isot hopean väriset killutinkorvikset, iso musta tuubikaulahuivi ja nahkatakki, jalkoihin toppakorkoiset nilkkurit, korkoa kymmenisen senttiä.

Kävin kirjastossa (löysin kolme kirjaa) ja UUF.n kirppiksellä. Siellä olikin nyt tosi paljon hyvää tavaraa. Hyviä, ihan uuden veroisia vaatteita. Viime viikonloppuna taisi olla lehdessä juttua siitä, miten paljon on kierrätettävien vaatteiden määrä lisääntynyt, nuoret naiset ostavat niin paljon (minäkin olen siis nuori, ostaisin paljon, jos olisi varaa) vaatteita, että melkein käyttämättömiä vaatteita päätyy kirppislaatikoihin ja kirppiksille odottamaan uutta omistajaa. Jutussa luki, että vaatetta oli kuluneen vuoden aikana laitettu koko maassa kierrätykseen yhdeksän miljoonaa kiloa! Mulle se sopii, kun ostan nykyään suurimman osan vaatteista kirppikseltä. En yleensä osta tarpeeseen, vaan jos näen jotain kivaa, niin ostan. Jos saan parilla kympillä kolme kivaa, melkein käyttämätöntä hyvänmerkkistä neuletta, ostan. Jos ne ovat siis mieleisiä. Ja sellaisia, mitä nyt muutenkin kaupoissa myydään uutenakin. Ja on muotia, ja uutta. Ja kivoja. Tyyliä. Ostin vaalean "reikä"neulos neuleen, mustan pitsipaidan ja mustan ohuen neuleen.

Kirjastossakin kävin tosiaan, palautin pari kirjaa, ja pari kolme kirjaa tarttui taas mukaan.

Karin Fossumin Toisenlainen rakkaus
Aleksi Peuran Laulava ääni olkapäälläni
Pirjo Hassisen Kuninkaanpuisto

Ajattelin että olisin käynyt siinä kirjaston kahvilassa syömässä jonkun sämpylän ja juomassa teetä (kahvin juomists koitan vähentää, juon aamulla yhden kupillisen), mutten sitten mennyt. Oli vähän hankala olo, hikoilutti ja muutenkin. Vähän taisi kädetkin täristä. Inhottavaa tuo hikoilu. On onneksi vähentynyt, muttei näköjään kokonaan hävinnyt. En ollut syönyt vielä mitään, joten sekin varmaan vaikutti ja teki haljun olon. Ruokahalu on taas vähän hakusessa. Äsken kotiin tultuani söin pari leipää ja ananasta. Ensimmäinen ateria tänään, vaikka kello tulee jo neljä. Illaksi ostin pakastepitsoja. Ne on aika hyviä, melkein parempia kuin tilatut, kotiin kuljetetut pitsat, mitkä ovat ehtineet jäähtyä ja hikoilla pahvilaatikoissa matkalla. Itse syön vaan kasivspitsaa, lisään siihen oliiveja, fetaa ja tuoretta basilikaa. Maistuu. Vaikkei niin nälkä olisikaan.

J joutuu olemaan nyt viikonlopun töissä, on yhden viikonlopun kuukaudessa ylitöissä, saa siitä sen verran, että saa laskut, vuokrat ja lainanlyhennykset maksettua. Ylimääräistä ei jää. Vaikka on diplomi-insinööri. Ei yhden palkalla ole hurraamista (kun pääkaupunkiseudulla satutaan asumaan). Itse saan onneksi vähän enemmän kuin mitä se kaikista pienin työkyvyttömyyseläke määrältään on, mutta ei paljon. Neljän vuoden hoitajanan työskentely paransi eläkettä kahdella sadalla kuukaudessa. Siis siitä pienimmästä mahdollisesta kansan- ja takuueläkkeestä. Hurraa. No, kyllä tässä pärjätään, mutta ei kovin hyvin. Laskettiin että meille jää neljäsataa euroa kuukaudessa enemmän näin, kuin jos ei tehtäisi kukaan mitään. Mitä se vähimmäistoimeentulo siis on kolmelle ihmiselle. Että silleen. Ja sekin erotus taitaa mennä melkeinpä auton pitoon ja töissä ruokailuun. Kannattavaa siis...

Mutta joo. Mä haluaisin mennä viikonloppuna katsomaan Kaapelitehtaalle sen Andy Mc Coy.n näyttelyn, on itse siellä paikalla iltaisin, soittamassa flamengo-musiikkia. Olisi ihan mielenkiintoista kyllä nähdä varsinkin herra itse. Ja näyttelykin totta kai.
Sellaisiin tunnelmiin siis. Hyvää viikonloppua!

Positiivista

Sateisen päivän tervehdys,

en ole taas aikaisemmin muka ehtinyt kirjoittaa, vaikka mielessä on pyörinyt monen monta asiaa ja ajatusta, mitkä ovat odottaneet pääsyään sormieni kautta ulos ja maailmalle lähetettäviksi. En ehdi aina kirjoittaa silloin kun haluaisin, ja usein moni silloin hyvältä tuntunut ajatus katoaa langanpätkien viidakkoon. Muodostan päässäni tarinoita, mietin paljon asioita, kunnes päälle tulee taas jotain uutta. Haluaisin päästä kirjoittamaan aina ja heti, kuin siltä tuntuu, että pitäisi. Mutta en ehdi. Niin paljon tuntuu olevan meneillään taas kaikenlaista ajatusta ja tekemistä. Ajatukset eivät vie enää kaikkia voimia, tai vedä sellaiseen vihaisuuden ja ärtymyksen tilaan, etten näkisi mitään sen raivon sumentaman harmauden yli. Pääsen nyt vähän ulos ja yli asioista. Olo on helpompi edelleen ja jotenkin, vapaampi, tutumpi. Jotain hyvää, aika paljonkin, löytyy jokaisesta päivästä. Tuntuu siltä, kuin olisin nostanut päätäni vähän ylemmäs synkkyyden syvyydstä, inhosta ja ärtymyksestä, masennuksesta, ja näen vähän pidemmälle. Niin kuin kaula olisi kasvanut pituutta. On hiukan valoisampaa. Jotain tolkkua. Selkeämpää. En tiedä vielä, mitä se on, mutta tuntuma on, että jotain se voisi olla. On vapaampi ja kevyempi olo. Tavallisempi. Se on aika paljon.

En yritä liikaa etsiä sitä, mikä se nyt voisi olla, se jokin, mikä on saanut mielen tuntemaan, että voisi olla jotain. Tulevaisuutta, voimia. Ei pelkää  toivottomuutta, synkkyyttä ja epätoivoa. En tiedä konkreettisesti mitä se voisi olla, eikä nyt onneksi tarvitsekaan tietää tai pyrkiä väkisin minnekään. Jotain kehitystä tapahtuu. Täysin tasaiseen, töyssyttömään ja selkeään kyytiin tuskin on mahdollista päästäkään. Maailma muuttuu ympärillä koko ajan, aika menee eteenpäin, mutta itse pysyn samanlaisena. Pitäisi vaan löytää se keino, millä luottaa kyytiin, ja pysytellä perässä. En kuitenkaan suostu hyppäämään matkasta pois, vaan yritän pysyä jollain keinolla ajan syrjässä kiinni. Mennä eteenpäin. Muuttua. Omalla tavallani. Mikä se tapa sitten on, en tiedä, mutta jo se, että ajattelen niin, on keino. En suostu painumaan alas toivottomuuteen enää, ja sen ajatuksen avulla olen päässyt vähän eteenpäin.

Se mikä on vienyt toivottomuuden tunteen pois on epäselvä. En vaan tunne olevani niin pohjalla kuin mitä aikaisemmin, vielä ihan vähän aikaa sitten. Viime viikolla olin vielä aika mustissa mietteissä. Nyt olo on selkeämpi, pää kevyempi, näkökyky kirkkaampi, värejä. Lämpöä ja jotain tunnetta.
On hyvää, nyt enemmän kuin pahaa. Niin sitä vaan muuttuu. Tuntuu kumaliselta, miten mieliala voi vaihdella niin nopeasti, mennä laidasta laitaan. Mutta sellaista elämä on, jatkuvaa liikettä nopeampaan ja hitaampaan, valoisampaan ja pimeämpään. Kamlaa olisi, jos koko ajan olisi samaa harmaata, tasaista, monotonista. Liukuhihna tunnetta. Onneksi näin ei ole. Toki terven ja sairaan ihmisen elämän vaihtelu sykli on erilainen, kaikkia masentaa välillä, ja välillä on parempi olo, toisinaan huonompi. Se on tietenkin eri asia kuin silloin, jos on kuitenkin diagnosoitu sairaus ja lääkitys siihen. Reunat kolisisivat varmaan liikaa ilman kemiallista apua aivotoimintaan mun tapauksessa, tai niin se on nähty ja koettu ja todeksi todettu. Hyväksyn silti tämän hetkisen tilanteen ja oloni, elämäni hetket sellaisina kuin ne nyt ovat. En pyristele pakoon tai tavoittele jotain väkisin, en haikaile menneeseen, enkä kurottele yli voimieni tulevaisuuteen. Olisipa näin tai näin, niin kuin silloin, tai tuolloin. Sitten kun. Olen tässä hetkessä, ja tämä riittää nyt mulle. Ei tarvitse olla toivoton. Mitään en ole menettänyt, eikä mikään ole täysin mahdotonta. Ei ole pakko saada eikä saavuttaa, enkä haikaile menneiden perään. Enkä kiirehdi tulevaan pakolla. Nyt on paljon paremmin.

Miten elämä on nyt käytännössä mennyt. Kaikki oivallukset ja suuret sanat kuulostavat niin suurellisilta, että melkein kuulostaa siltä, kuin olisin tullut uskoon, kokenut jonkinlaisen herätyksen. Näin ei kuitenkaan ole. En ole koskaan ollut uskossa, enkä tule olemaankaan. Kaikki epätoivo, uskon puute, tai toivo ja mahdollisuus mahdollisuuksiin, on ihan omia keksintöjä, oman pään tuottamia ajatuksia ja tunteita. Uskon itseeni. Mun on vaikea luottaa muihin ihmisiin, mutta opettelen sitä. Vähitellen. Toisaalta se antaa voimantunnetta, kun kokee omin voimin pääsevänsä aina jonnekin, välillä jotain hyvää kohti. Parempaan päin tässä ollaan kuitenkin menossa ihan selvästi. Vahvasti. Aikaisempi elämäni on ollut moninverroin raskaampaa ja vailla suuntaa. Ei kaksisuuntaista, vaan miljoona suuntaista mylläkkää. Kaksi suuntaa tuntuu aika helpoilta hallita niihin verrrattuna. Nyt on sentään joku suunta. Suuntia. Välillä parempaan.

Vähensin tosiaan lääkitystä tässä viikko sitten, ja vointi on muuttunut paremmaksi, niin kuin ajattelin ja uskoin tapahtuvan. Suuremmalla lääkeannoksella kilpirauhasarvot olivat vahvasti päin vajaatoimintaa ja oireet mitä silloin oli, olivat selkeästi kilpirauhasesta, tai liian voimakkaasta lääkityksestä, johtuvia. Niin kuin voimakas hikoilu, tärinä, sydämen muljahdukset, paniikkikohtaukset, hermostuneisuus, ehkä unettomuuskin. Onneksi mulla on sellainen lääkäri, joka ei lisää lääkettä toisen aiheuttamien oireiden päälle, vaan ottaa selvää, tutkii ja vähentää lääkitystä. Ihan mahtavaa. No, ehdotti toki toista, mutta kieltäydyin siitä, enkä ole katunut. Nukun paljon paremmin ja sekin onnistuu vähemmällä lääkemäärällä. Olen pudottanut bentsoannosta, millä aikasiemmin nukuin, melkein puolella. Lääkkeen vaikutus on enää lumevaikutusta, otan sen pienen puolikkaan, ja nukahdan, ennen kuin lääkken olisi edes mahdollista vaikuttaa. Sitten kun määrä on pienentynyt kokonaan, otan ehkä jotain muuta. Vaikka sen kalkkitabletin? Niin kuin hoitajakin myönsi, jos en nuku ilman rutiininomaista lääkkeenottoa (turhan ja siis tarvittaessa lääkkeen) ei se johdu siitä, ettei lääke anna unta, vaan siitä, etten osaa nukkua ilman sitä rutiinia, mikä lääkkeen otosta tulee. Niin kuin olisin unohtanut jotain tärkeää. Oven auki, hellan päälle.. Suurin osa kaikkien lääkkeiden vaikutuksestahan on kuitenkin lumevaikutusta. Otan sen ja uskon paranevani tai oireiden helpotatvan, ja näin tapahtuu. Ainakin jonkin aikaa. Uskon, että monet sairauden oireet voivat olla lääkkeen aiheuttamia haitatvaikutuksia, joita sitten lääkitään toisella lääkkeellä. En tiedä, mutta näin luulen ja tunnen. Lääkevastaisen ihmisen puhetta, mutten usko ihan väärässä olevani. Mutta nyt vähemmällä lääkityksellä, ja masennuksen verho on väistynyt ihan selvästi. Ei enää paniikkikohtauksia, hikoilua, sydämentykytystä, nollasta sataan kiihtymistä, tyhjyydentunnetta. Liian suuri litium-annos teki minut siis masentuneeksi. Nyt ajatus on kirkkaampi ja positiivisempi. Tunnen.

Nyt olen nukkunut ihan hyvin, nukun seitsemän-yhdeksän tuntia yössä, nukahdan nopeasti ja herään vasta aamulla. Aamulla kun kello soi ja täytyy herätä, väsyttää jonkun aikaa paljon, mutta se menee aina kahvilla ohi. Olen nyt syönyt jotenkin, en pelkkiä herkkuja, mutten ihan huipputerveellisestikään. Jotenkin kuitenkin. Ruokahalu on huonohko, mutta syön, tai ainakin yritän, säännöllisesti. Rautatabletteja ja D-vitamiinia syön, tankkaan talven varalle ja rautaa syön isolla annoksella koska kärsin anemiasta, niin kuin olen tehnyt aina. Syön liian vähän, ja kun en syö lihaa (lohta joskus) ja liikun aika paljon, olisi aika vaikeaa pitää veren hemoglobiiniarvoja hyvinä ilman lisärautaa purkista. Olen liikkunut nyt joka päivä; olen käynt jumpassa tällä viikolla kerran, eilen kävin salilla ja siinä välipäivänä tein reilun tunnin lenkin metsässä. Joka päivä jotain. Pari jumppaa ja pari salitreeniä viikossa on tavoite. Kävelylenkit ja uinti kerran viikossa. En silti ruoski itseäni liikkeelle. Nyt on tuntunut ihan hyvältä liikkua, saan siitä energiaa ja jaksamista, ja haluan liikkua. Sitruunana en liiku. Mulla on enemmän ongelmana se, että lähden herkästi liikkumaan liikaa ja sen suhteen pitää olla narut käsissä. Ettei homma karkaa käsistä. Kunto on vähän huonompi kuin mitä se on välilä ollut, hengästyn ja hikoilen enemmän, mutta ihan riittävän hyvä kuitenkin. En ole myöskään lihonnut enkä laihtunut, en ole tosin käynyt vaa'alla, enkä käy. Mutta peilistä katsoen tilanne on vakaa ja ennallaan. Vaikka syömiset jojoilee, välillä liikaa ja välillä liian vähän välillä, on keskiarvo kai ihan hyvä. Ja se on hyvä.

Sen olen huomannut, että tylsistyn helpommin. Tuntuu, että pitäisi olla enemmän tekemistä. Aikaisemmin jo palkkä kaupassa käyminen riitti hyvin päivän ohjelmaksi, aina en jaksanut sitäkään, en jaksanut, ei kiinnostanut, en löytänyt vaatteita, tavaroita, jännitin hikoilua ja siitä seurannutta paniikkioloa. Ihmiset katsoi. Näytän kamalalta, äkkiä kotiin. Nyt tarvitsen vähintään sen yhden aktivitetin päivässä, yleensä se on se liikunnan harrastaminen. Ja kaupassa käyminen. Kotihommat, kirjoittaminen, lukeminen. Tekisi mieli tehdä enemmän. Aikaisemmin en jaksanut mitään. Ihan ei mitään-kunnossa en ole ikinä ollut (vaikken olisi päässyt vaikka sinen kauppaan, olen kuitenkin toiminut kotona), mutta sellaisessa kylläkin, etten ole jaksanut tai osannut tehdä mitään, mikä olisi saanut voimaan paremmin. Nyt jaksan ja tekee mieli tehdä. Ja teen. Välillä pitää koittaa olla tekemättäkin, mutta yöunien parantuminen on muuttanut jaksamista aika merkittävästi.

Nyt menen laittamaan pyykit kuivumaan ja pesen aamusta jääneet astiat. Ulkona on mukavan syksyinen sadesää, toisaalta tekisi mieli mennä ulos, sateinen metsä on ihanan raikas, mutta taidan nyt olla vaan kotona. Täälläkin on aina jotain tekemistä. Tässä kirjoitellessa on mennyt nyt aikaa ja seuraavaksi kun pääsen edellä luetelluista asioista ja tehtävistä, ajattelin lukea. Luin se Hassisen Populan aika nopeasti ja nyt luen Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani-kirjaa. Hyvässä vauhdissa sekin, vaikka usein nukahdan lukiessani, saan kirjoja aika hyvin luettuakin ja muistan jopa mitä olen lukenut. Kauppan menen jossain vaiheessa, ruokaa on, mutta kahvi pääsi loppumaan, onneksi siitä sai vielä aamukahvit keitettyä. Parin tunnin kuluttua poika tulee koulusta, silloin syödään yhdessä jotain välipalaa ja jutellan, siinä menee yleensä äkkiä tunti, puolitoista. Ja pian alankin ruoanlaittoon. Ja siinä se ilta menee. Illemmalla voisi mennä ehkä kirjastoon. Lukematta on enää pari kirjaa ja jotain uutta olisi kiva saada. Sitä Vaaran Huomenkellotyttö kirjaa odotan varausjonossa.

Mutta nyt muihin juttuihin.

Hyvin menee, mutta menköön

Keskittymiskyky kirjoittamiseen on nyt vähän kateissa, olisi kaikkea muutakin mitä voisin tehdä. Päätin kuitenkin nyt istua paikoilleni ja naputella muutaman rivin. Voisin laitaa telkkarin kiinni ja mennä istumaan pöydän ääreen kirjoittamaan, mutten nyt malta. Kirjoitan tässä. Olen tässä vaan käymässä. Kuuntelen samalla telkkarista aamuteeveetä, telkkari olisi tietysti parempi sammuttaa, mutta olkoon nyt. Viikonloppuna en ehtinyt kirjoittaa. Tai en malttanut. Koko ajan oli jotain muuta. Tekemistä ja menemistä riitti sopivasti. Ei mitään ihmeellistä, mutta elämää netin ulkopuolisessa maailmassa kuitenkin. Elämää maailmassa. Nyt ei ole tehnyt mieli olla koneella, on tuntunut, että mitä mä täällä teen, voi sitä muutakin tehdä ja muuten päivänsä kuluttaa. Netissä on tylsää, joko ei mitään kiinostavaa, tyhjää ja tympeää, toisinaan menee hermot, ärsyttää ja avaudun vähän joka asiasta, tungen nokkani joka soppaan, hämmennän ja tongin, ja kuvittelen, että kaikki asiat liittyvät jollain tavalla minuun. Huomasin ikäväkseni aikaisempina päivinä, että elän jollain tavalla väärässä todellisuudessa. Kuvittelen, että tietyt asiat liittyvät minuun, eivät ihan minusta kerro, mutta vähän sinne päin. Hermostun ja imeydyn mukaan jonkun sen hetkisen mediamylläkän tai kriisiuutisten pariin. Jonkun muun ajatukseen tai mielipiteeseen. Mitä, ei se noin mene. Minä minä minä. Eikö noi nyt tajua, väärin.  Usein kaikki asiat ja uutiset kääntyvät lopulta minuun. Ja mulla on tietysti kaikki huonommin, tärkeämmin tai muuten vaan mielenkiintoisemmin ja dramaatisemmin. Minä kun olen niin tärkeä, koko maailman keskipiste. Minä, minä, kyllä tuokin huomio kuuluisi minulle, kun olen niin kauheita kokenut ja niin tärkeä kun olen. Huomatkaa, huomiota. Mielipiteeni on se ainut oikea ja näin sen pitää mennä. Minä tiedän.

Nyt olen päässyt onneksi pehmeämpään tilaan, en välinpitämättömään, mutta realistisempaan. Ei kaikki liity minuun, eikä minun tarvitse välittää tai ottaa kaikkea itseeni. Lukea rivien välistä, kuinka kaikki liittyisi suoraan tai epäsuorasti minuun. Ei tietenkään ole. On muitakin ihmisiä, tunteita, ajatuksia, elämiä, mitkä eivät liity minuun millään tavalla. Muiden avunsaanti tai saamattomuus ei liity mun elämääni millään tavalla. En jaksa repiä pelihousujani kaikesta, ja sen takia olen nyt välttänyt lukemasta kaikenmaailman kohuja, päivityksiä, turhuutta. Koneella olemista. Ja elän omaa elämääni. Kaikki ei kuulu mulle, eikä ole multa pois. Ehkä tuollaiset sisäänmenot toisten asioihin, uutisiin ja tragedioihin, ja niissä rivien välistä lukeminen on jonkunlaista vääristynyttä ja epärealistista ajattelua, sitä se on todella. Diagnostisissa kriteereissäkin lukee, että kuvittelee uutisten koskevan itseään. Epävakaus vetää syviin syövereihin, enkä silloin osaa pysyä kohtudessa, menetän jossain määrin todellisuudentajuni ja vedän omat kokemukseni muiden ylle. Kyllä mulla nyt on paljon rankempaa, mielenkiintoisempaa, jännempää, enemmän, hyvää ja pahaa. Muiden elämä on helpompaa, pinnallisempaa, ongelmat ja surut, murheet, sairaudet, kohtalot, eläntilanteet helpompia. Vedän joka uutisen kohdalla esille oman korttini, näin mulla. Miten kauheaa. Säälikää mua, kuunnelkaa mun kamalia tarinoita, tärkeitä ja kaikkien tietoon saatavia. Tiedän ja tunnen olevani silti yleensä aina väärässä, tiedostan sen, että ajattelen väärin. Ei se näin ole oikeasti, impullssit vaan otavat vallan ja käyttänydyn niiden mukaisesti. Yleensä vielä niin, ennen kuin ehdin ajatella. Viesteihin voimakas reagointini, jopa täysin minuun liittymättömissä asioissa, tulee niin voimakkaana. Jokainen asia herättää jonkun ajatuksen ja tunteen, ja toimin sen mukaisesti. Järkeni menettäneenä, primitiivisesti. Piikki pistelee, ja lentää ulos. Nyt piiki on lentänyt onneksi sen verran pitkälle, etten jaksa sitä murehtia, se ei ole enää sisälläni. Nyt rauha, hyvä mieli. Lämmin ja pehmeä hyvä olo. Ei mitään hätää, ei teräviä piikkejä tai kulmia. Olenko nyt parantunut, euforinen, maaninen, hypoileva. En tiedä, enkä oikeastaan välitäkän tietää. Nyt on hyvin. En keksi mitään hermostumisen aihetta, tai muutakaan kurjuutta tai katkeruutta herättävää. Ei masenna. Eikä ahdista. Yhtään. Enkä sellaisia etsi.

Pitäisikö tästä nyt huolestua? Ei hemmetissä. Menen ja otan kaiken niin kuin ne tulevat, nyt hyvän. Menen virran mukana, go with the flow, ja elän hetkessä. Nyt. Mistä sen tietää, miten kohta tai huomenna, tai ensi viikolla on, mutta nyt on ihan hyvin. Tekisi mieli halata itseään ja kaikkia muita. Kaikki tutuu pehmeältä ja lämpimältä. Ihanaa, elämä on ihanaa. Onneksi ei tarvitse olla masentunut, tunnoton, turta tai vihainen. Elän tässä ja seison vahvasti tässä missä olen, en haikaile eteen- tai taakspäin. En kaipaa nyt minnekään. Tässä on hyvä. Tartun hyvään ja pidän menneisyyden ja tulevaisuuden siellä, missä niiden kuuluu ollakin. Kädenmitan päässä. Oven takana. Tänään herättyäni ajattelin kirkkaasti, että miksi pitäisi elää jossain muualla, vanhoissa traumoissa tai olla huolissaan ja epätoivoissaan (niin kuin usein olen, toivoton) siitä, miten huonosti asiat voisivat joskus olla, tai miten ajankulu ja tulevaisuus toisi vaan murheita ja pelkästään negatiivisia asioita. Epäonnistumisia toisensa perään. Elämä on tämä hetki, ja joka hetki vaikutta tulevaisuuteen. Mitä teet ja ajattelet, se muodostaa tulevan. Se, mihin kiinnitää huomion, vahvistuu ja korstuu. Jos kaikki on paskaa, tulee se todennäköisesti sitä olemaan. Nyt kaikki on suurta kysymysmerkkiä. Seinän takana, mutta siellä jossain kuitenkin. Niin uskon. Löydän ajatuksistani jotain hyvää, polun alkua. Ainakin aistimusta siitä. Vielä näkymättömästä. Aikaisemmin en ole löytänyt sieltä mitään muuta kuin katkeruutta, vihaa, ärtymystä, epätoivoa, häpeää ja huonommuutta. Epäonnea ja pahan kohtalon koskeutusta, joiden olen antanu täyttää itseni kokonaan. Huomenna ajattelen ehkä toisin, mutta nyt ajattelen enemmän hyvää kuin pahaa. Kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Onneksi huomaan sen välillä. Masennksen musta huppu hälvenee ja vaalenee. Ehkä vain hetkeksi, mutta uskon, että se hetken hyvä voi kasvattaa jotain. Toivoa ehkä.

Eilen ajattelin, ettei mulla mitään sairautta ole. En halua ajatella itseäni sairaana niin, että jokin ulkopuolinen, päähäni taloon tehnyt vihollinen, vika tai vaiva ajaisi minua takaa, jylläisi sisälläni niin, etten mahda sille mitään. Kuin pääni sisällä olisi möykky, joka voimistuisi, työntäisi välillä eteenpäin, antaisi voimaa ja pehmentäisi tien helpommaksi kulkea. Ja välillä taas hyppäisi kaiken eteen, peittäisi näkyvyyden kaikelta muulta ja painaisi painollaan alas minut, mieleni. Uuvuttaisi, lamauttaisi paikalleen ja tekisi viiltojaan, tuottaisi kipujaan. Pienentäisi tilan mielessäni ja painaisi kaikkea alas. En suhtaudu sairauteen niin kuin se olisi joku ulkopuolinen voima, jota vastaan pitäisi taistella kaikin voimin. En halua ajatella tai puhua diagnooseista. Minusta se on turhaa. Olen paljon muuta ja kokonaan muuta. En ole mikään sairaus tai oireiden kimppu. Otan se mitä tulee. Jos tuntuu pahalta, niin tuntuu. Mitä sitten, jos en saa vaatteita jonain päivänä päälle, tai mitä sitten, jos en jaksa tehdä paljon muuta, kun maata peiton alla lämpimässä itseeni ja murheisiini kääriyteenä. Ahdistus ja masennuksen voima, koko kehon mukaan vievä paha olo menee aina ohi. Niin on mennyt joka kerta, ja uskon sen niin menevän jatkossakin. Niin uskon. Nyt on paremmin. Ei tunnu pahalta, ei ole pussia päässä, pikkejä vatsassa ja rinnan takana mylläävää pahan olon voimallista hyökynää. Pahat ovat nyt poissa. En halua antaa nimeä kaikelle, hyvälle ja pahalle. En kutsu niitä elämääni. Kutsu nimillä. Huomaan vääristyneet ajatukset vääriksi, onneksi. Välillä niitä tulee, mutta ne menevät aina ohi. En halua pelätä tulevaa, ajatella huonolla hetkellä miten huonoksi tämä voi mennä, enkä ajattele hyvästä niin, että se veisi liian hyväksi, yli rajojen ajattelemattomien tekojen imuun. En kutsu sairautta nimellä itseeni, kotiini tai elämääni. Se on, mutta saa olla omissa oloissaan. Se olen kuitenkin minä. En ole muuttunut siitä mihinkkän kun sain oireilleni nimen. Enkä aio muuttua. En taistella itseäni vastaan. Se seuraa, muttei saa etumatkaa tai veto-oikeutta. Otan sen mitä tulee. Välillä olen edessä, välillä takana, mutta aina kuitenkin minä. En sairaden suu.

Peura

Näin tämän tekstin eilen ja tämä kuulostaa niin siltä, kuin miten itsekin kirjoittamisesta ja lukemsesta tunnen ja ajattelen. En ehtinyt sitä itse noin vain muotoilla. Mutta näin. Kirjoitan huomenna enemmän, tämän illan ajattelin käyttää sisäänhengittämiseen, lukemiseen.

hä häh häntä

Ei tässä nyt ole tosiaan sitä hännän pätkän hiventäkään taas tässä ajatuksen juoksussa. Aina ei voi olla kivaa. Enkä aina osaa ajatella ennen kuin avaan suuni tai laitan näppäimet suhisemaan. Silloin kun hermostun jostain asiasta, mikä ehkä jollain tavalla liittyy itseeni (löyhästikin riittää) alkaa iso pyörä pyörimään ja veivamaan päässä kaikenlaista kurjuutta, mitä koen omassa elämässäni joutuneeni kokemaan. Piikit sinkoilevat, hyrrä käy ja pää kuplii muistoja, sitä ja tätä. Sellaistakin mitä en edes haluaisi ajatella. En halua niitä ajatella ulos, en kirjoittaa enkä kertoa. En haluaisi niissä pyöriä ja velloa, mutta mieli ei vaan voi olla niin järjestelmällinen ja johdonmukainen, että asiat loksahtaisivat omille paikoilleen järjellisesti ja hillitysti. Olenko mä jotenkin vaja, kun yhdistän itseni aina kaikkeen? En osaa suhtautua muihin samanveroisesti, näen kaiken mustavalkoisena, on ne hyvät ja pahat. Oikeassa ja väärässä olevat. Välillä ymmärrän ja välillä en yhtään. Olen huonompi ja parempi. Eri mieltä kuitenkin. Hajoan ympäriinsä enkä ota tolkkua itse itsestänikään. Olen persoonallisuudeltani rajatilatasoa, toinen jalka todellisuudessa ja toinen jossain omassa maailmassaan.

Jos otsikoissa puhutaan että joku ei saanut apua, kiljun minä, etten saanut kyllä minkään hitto, eikä siitä kukaan kirjoittanut, tai ollut muuten kiinnostunut. Miksei kukaan mua auttanut, tai kuullut, tai välittänyt, tai mitään. Ärsyttää ja tuntuu epäreilulta. Kyllä muut huomataan ja autetaan. Toisia ajoissa, toisia ei ikinä. Omalla kohdalla taitaa olla jo liian myöhäistä. Aikasemmin ei vaan huomattu, tajuttu, välitetty. Toi nyt on tollanen, eikä sellanen tollanen, joka on aina tottunut olemaan tollanen outo, tajua itsekään milloin mennään metsään ja rytinällä. Ensiapukurssilla opetataan, ettei suurin hätä ole siellä mistä kuuluu huutoa, vaan siellä, missä on aivan hiljaista. Olisi hitto vie pitänyt huutaa kovemmin.

Lopulta huusin ja tilanne loksahti tähän missä nyt ollaan. En olisi omin nokkineni ehkä tässä nyt, ehkä jossain ihan muualla. Pysähtyminen tuli rytinällä, itse en ollut sitä pysäyttämässä enää siinä vaiheessa, silloinkin kaikki oli kaikkien muiden syy. Läheinen huomasi ja vei avun hakemisen piiriin. Mitä se nyt sitten tarkoittaa, odottamista, odottamista, harvoja käyntejä, hyminää, no jaa, joo. No en mä nyt tiedä, katsellaan. Odottelua odottelun perään. Pettymyksiä, katsotaan vielä tämä kortti. Jaksa nyt uskoa vaan. Motivaatiota onon, sanoo lääkäri. Itse olin toista mieltä, toivotonta. Nyt olen paikallani ja odotan että joku liikuttaa mua johonkin suuntaan, mielellään sinne parempaan, eteenpäin. Mutta saa nähdä, onko onni kääntynyt. Mihin päin laatat vie, mitä elämä tuo. Huonolta vaan näyttää, enkä ole ollenkaan optimistinen, murheesta vapaa tai naivin luottavainen. Kaikki järjestyy. Se on vaan asenteesta kiinni. Vitut. Ensin odota muutama kymmen vuotta että sinua kuunnellaa ja otetaan todesta, saadakseni kuulla, että oireesi ovat niin vakavia ettei tässä nyt oikein ole hoidolle perusteita. Ihan kivat vaan. Kiitti vaan. Näin se menee. Olet vanha, tarpeeton, sairas ja arvoton. Ole hiljaa.

Enää jaksa hymistellä ja olla samaa mieltä. Voi kamalaa, on se kamalaa, niinpä. Nyt olen eri mieltä. En jaksa edes pysyä asialinjalla aina. Avaudun täällä miten tykkään ja yritän sillä saada itselleni asiat jonkinlaiseen käsitettävään muotoon. Tämä on mun blogi, enkä kirjoita tänne muiden mieliksi, eikä tämä ole myöskään mikään informaiivinen tietosivusto mielialahäiriöistä. Tämä on mun omaa sekavaa avautumista omista sekavista ajatuksistani, usein ilman sitä punaista lankaa, tai hännän hiventä. Kello tulee jo puoli kaksi yöllä, yritin nukkua tunnin verran, mutta ei tullut uni ei. Ei väsytä ja liikaa pyörii kaikenlaista. Tätä samaa nauhaa enimmäkseen. Ne langanpäät pidän kuitenkin piilossa. Mutta siellä ne kuplii, huiskii ja velloo. Hermostuttaa ja on kuuma, nyt ei ole kylmä. Teksisi mieli nukkua, mutta ei nukuta. Olen kai yli väsynyt tai jotain. Iltalääkkeiden sumentamilla aivoilla kirjoittelen, ja sen mukaista onkin. Olin illalla saunassa ja join pari saunaolutta. Olen huomannut ennenkin, etten osaa nukkua saunan jälkeen. Yleensä se kai rentouttaa ihmisiä ja auttaa unentuloonkin, mutta ei mulla. Päinvastoin. Menenkö sitten yliväsyneeksi vai ylikuumaksi, enkä sitten viilene ja rentoudu. Muutenkin tuntuu, että on aina liian kuuma, happea liian vähän ja sekin vähän sakeaa ja tunkkaista. Likaista ilmaa. Availen täällä kotona ikkunoita koko ajan eri suuntiin, haen läpivetoa joka suunnasta, mutta heikosti tuntuu ilma vaihtuvan.

Saisipa joskus nukuttua kunnolla, pääsisi aikaisiin nukkumaan, ennen puoltayötä olisi aika hyvin. En pääse, yhdeltäkin on jo aika aikaisiin. Nyt kello on kaksi. Aamuisin joudun heräämään seitsemän maissa, herättelemään poikaa ja lähettämään sitä kouluun. Herättelyrumba on aika rankka. Juoksen tunnin ajan edes takaisin pojan huoneen ovella ja pois, ja takaisin. Tunnin, viiden kymmenen minutin välein. Yritän olla hermostumatta ja hillitty, vaikka välillä tekisi mieli karjaista niin, että seinät vapisee ja ikkunat helisee. Ja mulla kihisee. (pitäisköhän soittaa polille, lisäisisvät varaan sitä lääkitystä mielellään) Pojan lähdettyä olen touhukas, laitelen täällä ja mietin että lähtisinkö nyt kauppaan, lenkille, salille, luenko, kirjoitanko, syönkö. Yleensä se menee siihen että valitsen kortin umimähkään. Nyt piti lähteä asioille ja kaupoille. Menen sitten myöhemmin lenkille, no enpä mennytkään. Menekin tästä lukemaan, vaikken sitten jaksanutkaan ja nukahdin. Illalla piti laittaa ruokaa, vaikkei mulla ole ruokahalua ollenkaan, edelleenkään. Söin iltapäivällä rahkaa, illalla vähän riisä ja kamalaa tonnikalamössöä. Ei maistunut. Hyi, ruoka on pahaa.


Ps. Yllä yöllä kahden aikaan avautumista. Nukahdin lopulta kolmen jälkeen, heräsin kahdeksalta huoltomiesten kolinaan, ehtivät tulla jo omilla avaimilla sisälle. Lähetin pojan ison rumban takaa kouluun (tai siis on siellä työharjoitelussa nyt) yhdeksäksi ja menin takaisin nukkumaan. Liikaa valoaja melua. Paha olo. Vedin peiton korviin ja tyynyn pään päälle ja sain nukuttua lopulta. Herätäkseni taas niiden samojen huoltomiesten kolinaan (putsaavat jotain ilmanvaihtoventtiilejä). Eivät tienneet että olen kotona, en kuullut ovikelloa ja tulivat omilla avaimilla. Kamala melu, huuto ja kolina, ajattelivat tietysti ettei täällä ole ketään kotona. Mä piileskelen tukka pystyssä täällä makkarissa, enkä jaksa nousta. Onneksi lähtivät jo eivätkä tulleet tänne. Huh. Soitin äsken J.lle että voisiko tulla käymään kotona. Mulla on heikko olo, tarvisin jotain syötävää, mutten jaksa mennä kauppaan. Hyvin menee, mutta menköön.

Huomio

"Eräänä aamuna psykiatrian poliklinikalla potilasta odottivat lääkäri, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta potilas ei saapunut paikalle eikä myöskään vastannut puhelimeen. Toinen potilas lähti vastaanotolta ovet paukkuen, koska sosiaalityöntekijä ei kyennyt järjestämään rahaa siltä seisomalta.

Eräs potilas jätti tulematta varatulle ajalle, mutta soitti iltapäivällä olevansa niin ahdistunut, että tarvitsee ajan heti seuraavalle päivälle. Työntekijä viivasi yli lounastauon ja tunki potilaan aikatauluunsa siitä huolimatta, että hän tiesi paperitöiden venyvän yli työajan.

On myös tyypillistä, että potilaat kieltäytyvät aikaisista aamuajoista, koska he nukkuvat pitkälle päivään. Jotkut potilaat salaavat työntekijöiltä päihteidenkäytön ja sitten ihmetellään, kun hoito ei tuota tulosta. Myös työntekijöiden lain velvoittamana tekemä yhteistyö lastensuojelun kanssa saattaa aiheuttaa hankausta potilassuhteeseen.

Psykiatrinen hoito ei kuitenkaan voi aina olla pelkästään sitä, mitä asiakas eli potilas milloinkin tilaa. Meidän tulee kuunnella ihmistä ja pyrkiä kohtaamaan hänet kokonaisuutena, mutta me emme voi taikoa asuntoja ja ilmaisia lastenhoitajia saati hakea potilaita kotoa vastaanotollemme."

HS: 12.9 

Mun mielestä hyvä kirjoitus, pakko sanoa. Mua ärsyttää edelleen tämä itsemurhalla mässäily. Olenhan koko elämäni saanut sen varjossa elää, itsemurhauhkailujen pelottavassa maailmassa. Ihan pienestä pitäen. Mikä oikeus muilla on pelotella ja uhkailla jatkuvasti itsemurhalla. Etenkin, kun mun tapauksessa kyseessä on oma äiti. Mitä vittua. Tappaisi sitten, eikä kitisisi sitä muille, tehden sillä käytöksellään toisten elämästä helvettiä. En minä sille mitään voi jos joku haluaa tappaa itsensä. Ja yleensä se joka sellaista koko ajan huutaa, ei sitä todennäköisesti tee. Eräs lääkäri sanoi mulle noin. Kertoi että suurin osa itsemurhsta tapahtuu juuri lääkärissä käymisen tai sairaalassa lääkärikierron jälkeen. Eli potilas ei ollut puhunut asiasta. Apua ei ole pyydetty, tai sitä ei ole otettu vastaan. En usko, että sellainen joka koko ajan asiaa mainostaa tai kirjoittelee sinne sun tänne, sitä tekisi. Kyllä sellaiset suunnitelmat ja teot tapahtuu ihan omassa hiljaisuudessa. Jos itse haluaisin tappaa itseni, en sitä kirjoittaisi tai kertoisi kenellekään. Muiden ravistelu sillä on pelkästään kiusan tekoa ja huomionhakua. Kuvitteleeko joku, että itsellä pitäisi olla jatkuvasti lääkäri/pykologi/hoitaja vierellä kulkemassa? Vahtisi joka hetki, ettet vaan tekisi itsellesi mitään. Vai taikureitako terveydenhuollosta pitäisi löytyä. Simsala Bim, ei ahdista enää. Ja kaikki paranivat.

Mä en ole ikinä ulkoistanut omaa pahaa oloani. Ehkä olisi pitänyt, mutta olen itse kantanut itseni. Kolmekymmentä vuotta olen oireillut, pidempääkin. Kuusi vuotiaasta, eli kolmekymmentäviisi vuotta. Olen hengissä. Olen saanut oikeaa hoitoa itselleni nyt kaksi vuotta. Lienen sitte aika kova ihminen (kuten äitin aina sanoo) kun olen hengissä selvinnyt. Mistä se voima on tullut, en tiedä, mutten todellakaan haluais kuolla. Sille taas en voi mitään, että tämä itsemurhalla mässäily ottaa päähän. Olen kai sitten kova ihminen. Omassa elämässäni äidin itsemurhauhkausten jälkeen tuli mikäs muu kuin tappouhkaukset. Äidiltä, miehiltä. Veitsien kalistelu. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Lapsena, ja aikuisena. Vieläkin, eräässä muodossa. Sen kanssa painin koko ajan, olen ehkä vahva ja sitkeä, kun en anna sille valtaa. Vihalle. Viha ei pienene sillä, että sitä huutaa ulos. Mitä enemmän huudat, sitä enemmän tulet huutamaan. Harva itsemurhan tehnyt on varmaan pitänyt isoa numeroa asiastaan itse.

Uskooko joku, että on olemassa joku ulkopuolinen voima, joka voisi ottaa kaiken pahan olon pois, antaa elinvoimaa ja syyn elää. Ihmisten pitäisi ottaa enemmän vastuuta itsestään. Valikoivaa vastuunkantoa itsestä ei voi olla. Kuka toimittaa ihmiset sitten saamaan apua. Jos haluaa kuolla, ei apua varmaankaan mene itse hakemaan? Silloin ei halua kuolla, vaan haluaa apua siihen ettei niin tekisi. Ja silloin ei sitä tee. Jos haluat apua, haluat elää, et kuolla. Kaikkein pahimmilla hetkillään ihminen ei mene minnekään, vaan kääriytyy yksin itseensä ja tekee päätöksensä. Sisäänpäin kääntynt viha on pahempi kuin ulostuleva. Ulostuleva se on silloin, kun sitä huutaa toisten kannettavaksi. Jos sen kantaa itse, on itse pakko löytää keino hallita sitä pahaa oloa. Oppia elämään sen kanssa, eikä antaa sille kaikkea valtaa. 

Hyökkäys on paras puolustus, heittää kaiken muiden kannettavaksi. Se joka eniten huutaa, saa apua. Se joka ei jaksa huutaa ollenkaan, ei saa apua. Jos apua saa, tuntuu se ihmisten mielestä olevan aina väärää apua. Hitto kun ei pääse lääkäriin ja sitten kun pääsee hitto mikä paska lääkäri joka ei ymmärrä mistään mitään. Ja jos olet niin onnekas,että satut saamaan terapiaa, et jaksa käydä siellä. Ja sama kehä uudestaan. Jos et jaksa ottaa itse vastuuta itsestäsi, et voi apua saada. Hoitoon pitää sitoutua. Kiertää kehää, vihaa kaikkia muita. Pitäisikö ahdistuneet sulkea johonkin laitokseen koko loppuelämäksi, missä joku katsoo joka hetki perään. Vai luuleeko joku, että on olemasa joku ihannepaikka, paratiisi, missä kaikki toiveet täytetään, otetaan kaikki ahdistus pois, ja mielellään vielä ennen kuin ehdit sitä pyyttää. Ei sellaista ole. Jokaisen pitää loppukädessä ottaa vastuu itsestään ja omasta elämästään. Onnekakita ne, joilla tukea siihen on. Monilla tuntuu olevan perhesuhteet kunnossa, kavereitakin jopa. Kaikilla ei niin ole. Jos on joutunut kantaman itse itsestään vastuuta, on se vahvistanut niin, ettei tarvitse olla koko ajan tukeutumassa muihin. Jos itse haluaisin päättä päiväni, en ikinä sitä kenellekään kertoisi, kaikkein viimeiseksi haluain sitä mainostaa Hesarissa tai Facebookissa.

Ehkä en oikeasti tiedä mistä puhun, enhän ole itse ikinä yrittänyt itsemurhaa, enkä sitä tosissani ole miettinyt tai halunnut. Elämänhalu ja kuolemanpelko on kuitenkin läsnä ja pitävät minut olemassa. En haluaisi kuolla, ja ajan kuluminen tuntuu pelottavalta, mutta siedettävällä tavalla pelottavalta. Siltä että haluan elää jokaisen päivän, vaikka se olisi minkälainen. Me kaikki ollaan siinä samassa junassa, kaikki kuolemme, toiset varhain ja toiset vanhalla iällä. Jokaisella on oikeus päättä omasta elämästä, millä tavalla sen elää, tai on elämättä. Sen ei pitäisi kuulua muille.

Itsemurhauhkauksia olen saanut kuunnella koko elämäni ajan, enkä ota niitä ehkä sen takia toisissani. Uhkailtu on, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jos tarpeeksi huutaa, ei kukaan lopulta kuule. Eikä koko ajan voi olla korvat höröllään, tappaako tuo itsensä nyt vai kohta. Siihen on mun lapsuus mennyt. Joka kerta kun kuulen tai näen aiheesta puhuttavan, nousee mulla karvat pystyyn. En halua kuulla. Olkaa hiljaa. Mikä oikeus muilla on pilata toisen elämää, viedä toinen mukanaan jonnekkin sinne adistuksen pimentoon, missä itse kamppailee. Mun mielestä on hyväksikäyttöä toisia kohtaan kaataa oma paha olo jatkuvasti toisten niskaan. Kanna sä, mä en jaksa. En tunne sympatiaa. Sori vaan. Ne jotka uskovat saavansa apua huutavat uhkauksiaan muille; ovat tottuneet saamaan huomiota, apua ja tukea silloin kun ovat sitä tarvinneet, tavalla tai toisella. Joskus. Jos et ole oppinut apua pyytämään tai saamaan, et sen saamiseen usko ja silloin olet yksin. Jos uskoo, ei ole niin turvaton, ettei uskoisi mihinkään. Jos uskot johonkin, voit uskoa myös johonkin toiseen. Jos luotat johonkin. Minä luotan vaan itseeni. Kellun täällä elämässä vaikka väkisin. En uhkaile itsemurhalla, en vaikken heti saa kaikkea sitä apua, mitä toivoisin saavani. Johon en kuitenkaan jaksa uskoa. En ole tottunut saamaan mitään, en olemaan kuultun, hoidettuna, perään katsottuna. On ollut pakko pitää itse itsensä hengissä ja olen mielestäni siinä aika hyvin onnistunutkin. Ihan itse. En ole terve, mutten niin sairaskaan, etten haluaisi elää. Jokaisessa päivässä on oikeasti jotain hyvää ja elämisen arvoista. Omassa elämässä.