eipä sitä iloa kauan kestänyt, mitä menneen viikon hyvää mieltä ja oloa kesti. Enää ei ole tosiaankaan sama ääni kellossa, ei. Hemmetn hemmetti. Taas on mieleen valunut vähän kerrassaan mustaa sappea, ja ärsyttää taas kaikki. Hermot menee ja tuttu ärtymyksen tunne ja viulunkieli olo vaivaa heti aamusta alkaen. Olen nukkunut aika huonosti, viime yön kohtuullisesti suuremmalla lääkemäärällä, mutta muuten yöt on olleet aika vaikeita ja ärsyttäviä. Uni ei ole tulut millään ja olen heräillyt kesken unien. Yhtenä yönä nukuin kahdessa pätkässä yhteensä viisi tuntia, ensin nukuin, heräsin ja taas nukuin pari tuntia. Aika nopeasti alkaa käymään huonot yöt hermojen päälle, ja sen kyllä huomaa. Siihen kun lisää huonon syömisen niin ei ole olossa kehumista. Ihan niin pohjalla en onneksi ole kuin mitä vähän aikaa sitten, eikä tämä nyt toivottavasti sinne asti menekään, mutta silti harmittaa. Väsyttää, on vaisuhko olo ja hermostuttaa. Tosi väsynyt olen. Tänä aamuna ei ihan niin pahasti, kun sain nukuttua hiukan paremmin. Mutta silti, kyllä taas oli aamulla hermot koetuksella. Räjähtelen ja poksahtelen. Ainakin sisäänpäin.
Tätä pojan teini-elämää koitan jaksaa. Pakkohan se on. On ihan oma lajinsa pärjätä kohta viisitoistavuotiaan pojan kanssa. E.llä on nyt syksyllä puhjennut jonkinlainen uhma, on niin maan perusteellisen huonolla tuulella koko ajan, äksyää, valittaa ja haukkuu, kaikki on aina väärin. Ihan kaikki. Kiroilua, ovien paiskomista, arvostelua. Ikinä ei sitä ja tätä. Aina on kaikki väärin. On muuttunut erilaiseksi. Huolestuttaa vähän, mutta toisaalta, kuuluuhan tuollainen vaihe teini-ikään. Huonompi olisi, jos ei minkäänlaista vastarintaa tai teinikiukkua olisi, joten järjelä ajateltuna ihan hyväkin, kai. Tai normaalia. Mutta mulla on pinnassa pitelemistä. Koitan pysyä aikuisena, enkä lähde siihen kiukutteluun mukaan, mutta siihen aikuisena pysymiseen ne mun voimat sitten menevät. Mä olen aina vääränlainen. Niinpä tietenkin. En mä uskoisikaan, tai odota, saavani kehuja teiniltä, mutta ei jaksaisi jatkuvaa kiukkua. Välillä tekisi mieli karjua täysiä, niin että ikkunat helisisivät. En ole onneksi niin tehnyt. Hyvä minä. Kiitos lääkityksen, pysyn nahoissani. Vaikka kyllä tämä taas koettelee. Eipä tässä mitään erikoista ole tapahtunut, tavallista teinikapinaa, mielenosoitusta? Kiukuttelua. Niinhän sitä sanotaan, että silloin on asiat hyvin, jos nuori kiukuttelee vanhemmilleen, mutta eipä tässä nyt hurraamista ole. Poika on aika paljon menossa, iltapäivisin lähtee ja on iltaan asti kavereiden kanssa, aikaisemmin oli enemmän kotona, ja muutos elämänmenossa tietysti laittaa miettimään, että missä nyt mennään. Varsinkin kun on laittanut rahaa menemään enemmän kuin tarpeeksi. Sai työharjoittelujaksosta vähän rahaa (vaikkei siitä kuuluisi saada) ja isältään vaaterahaa ihan hyvän summan. Ja nyt kaikki on mennyt, yli parisataa euroa ihan lyhyessä ajassa. Eikä siis mitään vaatteita tai muutakaan näkyvää ole rahoilla ostanut. Että sellaista. Tuollainen laittaa hälytyskellot soimaan. Että sellaista. Selityksiä aina riittää, mitenpä muutenkaan. Nyt ei oikein jakaisi. En jaksisi. Pakkohan se on.
Perjantain jälkeen mulla lähti tosiaan mieliala laskemaan. Perjantai oli vielä ihan kohtuullinen, katseltiin illalla leffaa, ja lauantaina oli ihan kiva päivä. Kävin aamupäivällä salilla ahkeroimassa ja illalla mentiin J.n kanssa syömään Ani.in turkkilaista ruokaa ja siitä Kaapelitehtaalle katsomaan se Andy McCoyn taidenäyttely. Oli kiva tapahtuma, taiteilija itse oli paikalla, soitti kitaraa ja lauloi ja tunnelma oli tuolla hyvä. Mukavan intiimi. Porukkaa oli aika sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän. Hauska oli huomata, miten ihan nuoretkin oli ns Hanoi Rocks-tyylisiä, vähän samahenkistä, kuin mitä silloin joskus 80-luvulla itse toteutin. Otin tuolla paljon kuvia, pääsin Andyn kanssa yhteiskuvaan ja sain nimmarrinkin. En ole ennen ollut niin fanikuvien tai nimmareiden perään, mutta nyt tein poikkeuksen. Enpä olisi joskus teininä Hanoi Rocks-fanina, uskonut, että muutaman vuosikymmenen jälkeen näkisin idolini niin läheltä, pääsisin sanomaan käsipäivää, saisin yhteiskuvan ja nimmarin : ) Taide oli ihan hienoa, värikkäitä, runsaita, suurikokoisia tauluja, missä oli paljon katsottavaa. Mutta suurin syy näyttelyyn halajamiseeni oli itse taiteilijan näkeminen. Olin ihan täpinöissäni. Taiteilija oli sellaisessa kunnossa, missä voi kuvitella herran olevankin, mutta tosi symppaatinen tyyppi, hiljainen ja jotenkin, ehkä ujon oloinen ja jostain kumman syystä mulle tuli siitä vähän surullinen olo. En tiedä miksi, mutta oli kiva ilta ja tuntui surulliselta, ettei samanlaista iltaa enää tule toista.
Sunnuntaina olin aika väsynyt, missä lie syy, mutta nukuin tosi pitkään. E oli lauantai-iltana kaverinsa synttäreillä ja jäi sinne yöksi, vaikka sitä etukäteen vastustin, mutta niin mulla omatunto antoi periksi ja annoin pojan jäädä yöksi kaverilleen. En sitten tiedä, oliko järkevää, mutta niin se nyt meni. Ei viisitoista vuotiasta voi kuitenkaan kotiinkaan vaatia jäämään ja jättämään asioita väliin sen takia, että mä en tykkää jostain. Vapautta ja vastuutakin on annettava ja liekaa löysättävä. Ainakin välillä. Pelottaa vaan kun en tiedä, milloin se lieka on sopivalla pituudella, onko liikaa vai liian vähän. Paras se on varmaan tehdä niin, kuin sillä hetkellä oikealta tuntuu. Näin nyt. Nukuin pitkään sunnuntaiaamuna, joskus puolen päivän aikaan pääsin ylös. Olin yksin kotona kun J oli töissä ja sain olla ja nukkua niin kauan kuin huvitti. Yö meni huonosti, joten nukuin aamupäivän. Mukavasti menee vuorokausirytmi koko ajan vaan enemmän sekaisin, mutta ei voi mitään. Pitäisi huolehtia enemmän rytmin säännöllisyydestä, mutten halua lähteä siihen, että kaikki olisi aikataulutettua ja pakollista. Ehkä pitäisi silti kiinnitää enemmän huomiota asioiden säännöllisyyteen. Muuten huomaan olojen lentelevän sinne tänne. Päin seiniä. J kävi päivällä kotona syömässä, tai toi mulle syötävää. Olin niin väsynyt, etten olisi voinut kuvitellakaan jaksavani kauppaan, tai en edes ruokkia itseäni. Ruokahalu ja nälkä on kateissa enkä huomaa ajoissa syödä, ja niinpä olo menee huonoksi ja sitten joudun pakottamaan itseni syömään. Tuntuu tylsältä, etten voi nauttia syömisestä, nälästä ja sen tyydyttämisestä. Ei vaan maistu, eikä tee mieli syödä väkisin. Mikään ei maistu paljon miltään. Ravintolassa syöminen lauantaina meni vähän piloille samasta syystä. Ei ollut nälkä tai ruokahalua yhtään. Söin vaan alkupaloja, mitään lämmintä en saanut syötyä. Sunnutaina ennen J.n kotiintuloa ja syömistä sain jonkunlaisen paniikkikohtauksen, kädet alkoivat tärisemään ja sydän hakkasi ja oli muutenkin tosi epämiellyttävä olo. Pelästyin aika paljon, aikoihin ei ole tuollaista tullut tai ollut. Säntäilin täällä edestakaisin mutta äkkiä oireet olivat poissa, yhtä nopeasti hävisivät kuin olivat tulleetkin. Ja sen jälkeen alkoi häärääminen.
Sunnuntai-iltapäivällä sain siivoushepulin ja siivoisin koko kodin, imuroin, moppasin, hinkkasin ja hankasin, tuuletin ja annoin pölyille kyytiä. Pari tuntia siinä meni ihan huomaamatta. Siivousintoa onneksi löytyy, en kestä sotkua ja siisti koti houkuttelee siivoamaan ahkerasti. Onneksi jotain jaksan. Olisi tehnyt mieli lähteä siivousurakan jälkeen ulos haukkaamaan happea, mutta oli niin sateista, etten viitsinyt lähteä ulos. Jonnekin piti päästä, joten ajeltiin J.n kanssa lentokentälle, käytiin siellä näköalatasanteella katselemassa lähteviä ja saapuvia lentokoneita ja niitä ihmeteltyä mentiin Starbucks-kahvilan. Tulipa jotain kodin ulkopuolista aktiviteettia harrastettua. Pakko täältä kotoa on päästä joka päivä jonnekin. Seinät kaattuu muuten päälle. Levottomuutta ehkä, mutta jotain virkistystä kaipaan, vaika aika väsynyt olen. Toisaalta se väsymys on hyväkin. Saan levättyä, ainakin joskus. Päivisin tekee mieli nukkua, mutta yöllä taas ei. Älytön juttu. Silti koko ajan väsyttää.
Koitan syödä nyt sitä rautaa ja D-vitamiinia, jos ne jotain auttaisivat. Huonon nukkumisen ja siitä seuraavan jatkuvan väsymyksen, ärsytyksen ja uupumuksen kanssa niiden tuoma apu ei taida olla ihan riittävä, kun ravinnonsaanti on vähän mitä sattuu. Eli huonoa. Jossain luki, että hyvien yöunien merkitys terveydelle on yhtä suuri, kuin hyvän ravinnon. Mitäs jos ei ole kumpaakaan? No lopputulos näkyy täällä. Olen silti liikkunut sitkeän säännöllisesti, viime viikolla kävin pari kertaa salilla ja yhdellä jumppatunnilla. Ja kävelylenkeillä kai pari kertaa. Eilen kävin tunnin kävelyllä ja tänään olisi tarkoitus mennä tytön kanssa uimaan. Ei jaksaisi, aina tuntuu samalta, ei huvittaisi tai jaksaisi, mutta menen silti. En noita meidän yhteisiä menemisiä ja tekemisiä viitsi perua. Ja ihan virkistäviä ne uimahallikäynnit aina on, on kiva päästä veteen ja saunomaan ja aina sen kilometrin verran saan uitua. Jälkeen päin on mukavan rentoutunut olo, ja hyvä mieli kun olen saanut jotain tehtyä.
Mutta silti, vähän huonoa nyt. Ei niin huonoa kun voisi olla, mutta huonompaa. Uuvuttaa, inhottaa ja ärsyttää. Sekin ärsyttää, kun pitää olla taas tällainen. Miksi se parempi kausi ei voinut kestää pidempään. Vai olinko edes parempi, kuvittelinko vaan. Jotenkin on nyt stressaantuneempi ja ikävämpi olo. Yritän olla kiinnittämättä siihen liikaa huomiota ja jaksan onneksi toimia, ainakin jotenkin. Huomaan kyllä uupuvani herkemmin, kun teen jotain, mutta päkerrän ja teen kuitenkin. En levottomuuteen asti, väsyn ennemminkin, ja se on kyllä paljon parempi vaihtoehto kuin se jatkuva reuhaaminen ja levottomuus. Kehokin väsyy helpommin kun mieli on matalammalla ja vireystila huonompi. Se on kumma, miten suoran mieliala vaikuttaa ihan fyysiseen jaksamiseen. Kehokin haluaisin käydä hitaammalla ja joutuu tekemään kovemmin töitä sen eteen, että jaksan tehdä asioita, mitkä aikaisemmin sujuvat ilman ongelmia, käymättä liikaa voimille. Välillä tulee ihan kuumeinen ja heikko olo, kun teen jotain. Ihan mitä vaan. Kävelylenkit ja salilla käyminenkin tuntuu raskaalta, aluksi tulee huono olo, mutta se menee pian ohi. Ainakin vähäksi aikaa, kun vaan jatkaa ja koittaa jaksaa. En halua luovuttaa ja jäädä kotiin makaamaan. Saan siitä kuitenkin voimaa kun jaksan ja saan itseni jonnekin. Onneksi joku voima sentään vie eteenpäin, enkä vajoa tekemättömyyden kuoppaan. En ole koskan sellainen. etten saisi mitään tehtyä.
Luulen, että mua on alkanut jännittämään se uusi terapiatuen päätös, tai siis sen odottaminen. Ei sen vielä kai pitäisikään tulla, mutta hakemus ja lääkärin ja terapeutin lausunnot ovat menossa jossain. Mun paperit ja mun elämä, joita joku kohta jossain ruotii. Katsoo, että onko tämä nyt sellainen, jota kannattaa kuntouttaa vai ei. Mun tulevaisuus on sellaisten ihmisten käsissä, joita en ole koskaan nähnyt, jotka tuntevat mut kahden aa-nelosen perusteella ja niiden mukaan sitten tekevät melko merkittävän päätöksen mun elämän jatkoa ajatellen. Tuo tieto ja ajatus tekee jotenkin huonon olon. Jännitän alitajuisesti, vaikka koitan olla ajattelematta asiaa aktiivisesti. Ehkä sen takia mietin sitä ja stressaan. Huomaamattani. Toisaalta olen totutellut jo ajatukseen, etten sitä tukea saisi tälläkään kertaa, enkä pääsisi terapiaa aloittamaan. Uskon, etten sitä saa, ja samalla uskottelen itselleni, ettei siitä terapiasta mitään hyötyä mulle olisikaan. Mitä turhaan kaivelemaan menneitä. Varmasti olisi aika rankkaa, eikä hyödystä olisi mitään takeita. Ties vaikka menisin niistä vanhojen kaivelusta vaan huonompaan kuntoon. Niinkin voi käydä. Mitä jos kehittelisin itselleni valemuistoja ja lähtisin elämään niiden mukaan. Niinkin voi kuulemma käydä. Jos ei oikeasti muista, voi mieli keksiä jotain "muistettavaa". Ihan tyhjästä. Sitäkin olen miettinyt, mitä perusteita lääkäri on käyttänyt minun terapian tarpeesta. Töihin kuntoutuminen se ei ole. Kysyin, ja näin vastasi. Nyt hoidetaan ihmistä, minua. Jos hoidetaan. Se selviää pian. Mtta koitan olla ulkoistamatta vointiani, olen itse siiä kuitenkin vastuussa, ja yritän tehdä jokaisesta päivästä kerrallaan ainakin siedettävän. Tai yritän sietää.
Lähden nyt tekemään jotain muuta, lukemaan vaikka ja lepäämään hetkeksi. Iltapäivällä pyöräilen sinne uimahallille. Laitan tähän loppuun yhden tunnelmakuvan sieltä viikonloppun taidenäyttelystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti