Terveiset sohvan pohjalta

Tänä iltana olen pitkästä aikaa palellut. Pitäisi jaksaa mennä hakemaan villasukkia jostain, tietäisi vaan mistä. Jos satun sukan löytämään, niin niitä todellakin on vain se yksi. Heinäkuisen palelumökkeilyn jälkeen en ole villasukkia tarvinnut, ja nyt ovat kadonneet. Hylättyinä, ja lähteneet mikä minnekin. Nyt en jaksa etsiä. Ulkona oli jo yhdeksän aikaan ihan pilkkopimeää, nyt on syksy ihan todella. Ihanaa! Tuossa pöydällä olisi pieni pöytäkynttilä, mutten malta lähetä etsimään tulitikkuja tai sytkäriä, että saisin siihen tulen. Ihan kiva näinkin, on pimeää ja vähän vilu. Ei haittaa. Nautin nyt tästä syksyntunnusta, hämärässä. Sohvan nurkassa, peiton ja tyynyjen väliin kaivautuneena on mukavaa just näin.

Äsken kävin nukumassa pienet päiväunet. Öhöm, kahdeksan aikaan illalla. Hyvin tuli uni silmään, ihan ilman mitään vippaskonsteja tai kemiaa. Luin hetken ja silmät alkoivat painumaan kiinni. Liekkö taas liian epämielusia kirja, vai missä vika, mutta olen ollut nyt pari päivää tosi väsynyt. Tai sellainen rento. En liian väsynyt, sellaisella uupuneella ja raskaalla tavalla. Olen jaksanut aina käynnistyä uudelleen, välillä vaan olen valunut horrokseen. Tarviin selvästi lepoa, ja onneksi sitä nyt myös saan. Aloitin eilen sen Erään katoamisen anatomia kirjan, pääsin siinä jo puoleen väliin (vajaa parisataa sivuinen kirja), alku luisti hyvin, mutta nyt on alkanut tökkimään. Tuntuu jotenkin tylsältä. Luettuani jonkun hyvän kirjan, en meinaa millään päästä kiinni uusin kirjoihin. Viimeisin loistava kirja oli Tuhat loistavaa aurinkoa ja sen jälken käsiin, ja silmiini, osuneet kirjat on tuntuneet toinen toistaan tylsemmiltä. Pitäisi siis lukea vain hyviä kirjoja. Hyllyssä on taas iso rivi kirjoja, mitä kävin viimeksi kirjastosta lainaamassa, mutta olen nyt tarttunut ilmeisesti niistä vääriin. Ehkä seuraava kirja on parempi. Usein luen ainakin kahta kirjaa yhtä aikaa, niin kyllästymisen iskiessä voi hypätä hetkeksi toiseen tarinaan. Nyt vaan väsymys on pistänyt kapuloita rattaisiin, enkä ehdi lukea niin paljon kun haluaisin. Sellainenkin ongelma näköjään on. Vaikka mulla olisi kaikki aika käytettävissä lukemiseen. Ei sitä aikaa kuitenkaan niin paljoa ole, vaikka niin voisi kuvitella. Aika vaan kuluu niin nopeasti. Ihan jokainen päivä. Ilta tulee aina liian äkkiä. Vaikka minulla on päivässä monta tuntia aikaa tehdä sitä mitä haluaisin tehdä, ei aika silti tunnu riittävän. Tuntuu, ja kuulosta, oudolta. Mutta niin se on. Elämä urautuu aina omiin uomiinsa ja niitä uomia niittäesä päivät kuluvat hyvin ja sitä nopeammin, mitä tutummiksi ne tulevat. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että vuorokaudessa saisi olla enemmän tunteja. Että ehtisin levätä, lukea, kirjoittaa, ulkoilla, harrastaa liikuntaa. Olla perheeni kanssa, tehdä kotitöitäkin. Äsken nukuin hetken, J tuli siihen myös ja jäi nyt nukkumaan ilmeisesti loppuyöksi. Siltä ainakin kuulostaa kuorsauksen äänestä päätellen. Ehti olla pari tuntia kotona, hereillä. E on nyt kaverin luona katsomassa elokuvaa. Sitä ennen oli kaupungilla, missä oli isänsä luona viettämässä tämän syntymäpäivää. Ja mulla on taas omaa aikaa, yhteistä aikaa, minkä toinen viettää nukkuen. Mulla on aikaa kirjoittaa, ja kohta luen.

Ei valittamista. J tuli tänään tavallista aikaisemmin töistä, siinä normaaliin aikaan, neljän maissa. Usein on tässä viime aikoina tullut vasta kuuden, seitsemän aikaan. Joutuu tekemään pitkiä päiviä, ne joilla töitä on, tai jaksavat niitä vielä tehdä, tuntuu olevan tekemistä ihan liikaa. Työelämä tuntuu nielevän ne jotka siellä kestävät, päästä varpaisiin, ja siellä työnantajan palveluksessa se elämä tuntuu menevän suurimmaksi osaksi. Välillä mua huolestuttaa J.n jaksaminen. Mitä jos ei kohta jaksakaan? Yritän olla suurentamatta toisen taakkaa ja olen viime aikoina kokenut siihen pystyvänikin. Ainakin siinä määrin, etten ripustaudu toiseen liikaa. Nyt kun voin paremmin, annan enemmän tilaa muille. En ole niin tarvitseva ja painostava. Vaativa. Tai siltä minusta tuntuu. En puhu koko ajan itsestäni, tai valita. Ainakaan niin paljoa. Mutta ei sitä kuitenkaan itseään näe, niin kuin muut näkee. Olen kuitenkin pehmeämpi itseäni kohtaan ja olo on helpompi ja vapaampi, ja toivon että se vapauttaa ja rentoutta tunnelmaa täällä kotona. Ja muillakin on helpompi olla. Tai sitten olen ajanut muut luotani. Muut väsyvät kun minä taas jaksan paremmin. J ainakin saa nyt levätä. E vaikuttaa onneksi ihan hyväntuuliselta, silloin kun on kotona. Kiukuttelee teinimäiseen tapaansa kohtuullisesti, mutten pidä sitä mitenkään vaarallisena tai hälyttävänä, paremminkin toisinpäin. Jos kokisi olonsa kovin turvattomaksi, ei varmaan kiukuttelisikaan. Tuo on sellainen viisaus mihin haluan uskoa, ja luulen, että se niin onkin. Kaikki siis ihan kohtuullisen hyvin.

Oltiin iltapäivällä ja illalla J.n kanssa liikenteessä monta tuntia. Iltapäivällä oli aika aurinkoista ja sopivan lämmin pyöräilyyn. Ohut takki sai olla kyllä jo päällä, viima tuntuu polkiessa aika kylmältä. Ajeltiin aika pitkä lenkki tässä lähitienoilla, parikymmentä kilometria taisi tulla lenkille pituutta. Rauhallista mummopyöräilyä, ei mitään otsasuoni puollollaan menemistä veren maku suussa. Vaan ihan rentoa. Kiva on huomata, että kunto on sen verran hyvä, ettei liikkuminen tunnu hankalta tai pahalta. Vaikka liikuntaa on nyt kesällä tullut vähän vähemmän harrastettua. Tai eri lajeja. Ulkona ja yhdessä liikkumista en tosin halua niin urheiluksi samalla tavalla laskea, kuin jumppia ja salilla käymistä. Sävyeroja. Yhdessäolo liikuntaa on ollut enemmän, salilla yksin vääntämistä vähemmän. Hyvä niin. Pyörälenkin jälkeen käyttin pizzalla. Ihanat säästelemättä täytetyt lämpimät letut. Aurinkokuivattuja tomaatteja, aurajuustoa, cheddarjuustoa, herkkusieniä. Nam. Ja yksi olut. Ei jaksa nipottaa. En ollut syönyt aikaisemmin päivällä kuin pari leipää, ja lenkin lopulla se alkoi tuntumaan, oli hirveä nälkä. Olisi pitänyt tankata lähiessä enemmän, jos olisin tiennyt että innostutaan tekemään noin pitkä lenkki. Pyöräillessä aika ja matka taittuu niin huomaamatta, ettei siinä niin ajankulua välitä kytätä. Mutta hyvältä maistui ulkoilun ja liikkumisen jälkeen. Pyöräiltiin vielä kotiin ja nyt kotona kodikasta syystunnelmaa. Hämärää ja rauhallista. Kesällä olikin liian valoisaa, ja liian lämmin. Syksyllä on ihana olla kotona. Yhdssä ja yksin.

Mitäs muuta. Päivällä olin niin aikaansaava että tein tuon Hathajooga-ohjelman mikä mulla CD-levyllä on. Aamulla lihakset tuntuivat toissapäiväisen saliahkeroinnin jälkeen aika painavilta ja väsyneiltä, ja tuo venyttely, vanuttelu ja hengittely tuntui tosi hyvältä. Silloin harvoin kun sen ohjelman muistan, maltan ja viitsin tehdä, mikä on turhan harvoin. Pari kertaa vuodessa? Jälkeenpäin siitä tulee aina mukavan raukea ja pehmeä olo. Joskus olen yrittänyt käydä pilates- ja joogatunneilla tuolla kuntokeskuksella, mutten oikein malta. Liian hidasta ja rauhallista, tulee kylmä. Siellä paikassa missä on yleensä tottunut hikoilemaan kovasti, ei sovellu rauhoittumiseen? Turhan harvoin osaan muutenkaan rauhoittia ja vanuilla kaikessa rauhassa. Siihenkin pitäisi pyrkiä. Mutta ei pakolla. Pakolla ei voi rentoutua. Mutta tänään onnistui. Ja eilen. Eilen lähdin pyörällä sinne Uutelaan, niin kuin suunnittelinkin. Otin viltin ja kirjan mukaan, ajelin Skatanniemelle ja parkkeerasin itseni viltin päälle kalliolle, lähelle vedenrajaa. Aurinko paistoi, tuuli humisi hiljaa korvissa ja aallot löi rantakallioille. Luin ja välillä taisin vähän torkahtaakin. Oli just sopivaa. Rentouttavaa.

Ei tässä suuremmin nyt ole valittamista. Eilen iltapäivällä ja illalla oli vähän itkuinen olo, mutta mä pidän sitä hyvänä asiana. Ainakin tässä vaiheessa. Takana on niin huonoja aikoja, että silloin itku olisi tuntunut ihan lahjalta. On tuntunut niin pahalta, kiristävältä ja puristavalta, mutta mitään ei ole tullut ulos. Kaikki on niin kireiden kerrosten alla. Silloin olen ajatellut, että saisipa itkettyä. Olen kadehtinut niitä, jotka itkevät. Mun mielestä itkeminen puhdistaa ja keventää oloa. Ja mulla se liittyy selvästi siihen, että tulen parempan kuntoon. Se että itkettää. Itkin ihan selkeitä asioita, muistoja, mitä on syytäkin itkeä. Ei niistä sen enempää. Olen nukkunutkin ihan hyvin. Vähensin eilen yölääkettä ihan murusen, totutan nyt itseni siihen, ja sitten taas vähän vähempään. Kunhan sen aika on. Nukuin viime yönä tosi pitkät unet ja tänään aamulla nukuin pitkään. Oli ainut aamu tällä viikolla kun ei tarvinnut herätä (liian) aikaisiin. E.llä oli vapaapäivä sieltä työharjoitteluta ja sai nukkua pidempään. Ja niin nukuin sitten minäkin. Mun olisi pitänyt mennä labraan niiden kilppari ja litiumpitoisuuksien mittaamista varten, mutta menen sitten maanantaina. Ei nuo niin päivän päälle ole. Pitkäkestoisia juttuja kuitenkin. Ties miten pitkälle, mutten viitsi niistäkään nyt ottaa kierrosta tai nipottaa. Jännä juttu. Ehkä se silloin on hyvin, kun sitä ei niin mieti. Niin.