Positiivista

Sateisen päivän tervehdys,

en ole taas aikaisemmin muka ehtinyt kirjoittaa, vaikka mielessä on pyörinyt monen monta asiaa ja ajatusta, mitkä ovat odottaneet pääsyään sormieni kautta ulos ja maailmalle lähetettäviksi. En ehdi aina kirjoittaa silloin kun haluaisin, ja usein moni silloin hyvältä tuntunut ajatus katoaa langanpätkien viidakkoon. Muodostan päässäni tarinoita, mietin paljon asioita, kunnes päälle tulee taas jotain uutta. Haluaisin päästä kirjoittamaan aina ja heti, kuin siltä tuntuu, että pitäisi. Mutta en ehdi. Niin paljon tuntuu olevan meneillään taas kaikenlaista ajatusta ja tekemistä. Ajatukset eivät vie enää kaikkia voimia, tai vedä sellaiseen vihaisuuden ja ärtymyksen tilaan, etten näkisi mitään sen raivon sumentaman harmauden yli. Pääsen nyt vähän ulos ja yli asioista. Olo on helpompi edelleen ja jotenkin, vapaampi, tutumpi. Jotain hyvää, aika paljonkin, löytyy jokaisesta päivästä. Tuntuu siltä, kuin olisin nostanut päätäni vähän ylemmäs synkkyyden syvyydstä, inhosta ja ärtymyksestä, masennuksesta, ja näen vähän pidemmälle. Niin kuin kaula olisi kasvanut pituutta. On hiukan valoisampaa. Jotain tolkkua. Selkeämpää. En tiedä vielä, mitä se on, mutta tuntuma on, että jotain se voisi olla. On vapaampi ja kevyempi olo. Tavallisempi. Se on aika paljon.

En yritä liikaa etsiä sitä, mikä se nyt voisi olla, se jokin, mikä on saanut mielen tuntemaan, että voisi olla jotain. Tulevaisuutta, voimia. Ei pelkää  toivottomuutta, synkkyyttä ja epätoivoa. En tiedä konkreettisesti mitä se voisi olla, eikä nyt onneksi tarvitsekaan tietää tai pyrkiä väkisin minnekään. Jotain kehitystä tapahtuu. Täysin tasaiseen, töyssyttömään ja selkeään kyytiin tuskin on mahdollista päästäkään. Maailma muuttuu ympärillä koko ajan, aika menee eteenpäin, mutta itse pysyn samanlaisena. Pitäisi vaan löytää se keino, millä luottaa kyytiin, ja pysytellä perässä. En kuitenkaan suostu hyppäämään matkasta pois, vaan yritän pysyä jollain keinolla ajan syrjässä kiinni. Mennä eteenpäin. Muuttua. Omalla tavallani. Mikä se tapa sitten on, en tiedä, mutta jo se, että ajattelen niin, on keino. En suostu painumaan alas toivottomuuteen enää, ja sen ajatuksen avulla olen päässyt vähän eteenpäin.

Se mikä on vienyt toivottomuuden tunteen pois on epäselvä. En vaan tunne olevani niin pohjalla kuin mitä aikaisemmin, vielä ihan vähän aikaa sitten. Viime viikolla olin vielä aika mustissa mietteissä. Nyt olo on selkeämpi, pää kevyempi, näkökyky kirkkaampi, värejä. Lämpöä ja jotain tunnetta.
On hyvää, nyt enemmän kuin pahaa. Niin sitä vaan muuttuu. Tuntuu kumaliselta, miten mieliala voi vaihdella niin nopeasti, mennä laidasta laitaan. Mutta sellaista elämä on, jatkuvaa liikettä nopeampaan ja hitaampaan, valoisampaan ja pimeämpään. Kamlaa olisi, jos koko ajan olisi samaa harmaata, tasaista, monotonista. Liukuhihna tunnetta. Onneksi näin ei ole. Toki terven ja sairaan ihmisen elämän vaihtelu sykli on erilainen, kaikkia masentaa välillä, ja välillä on parempi olo, toisinaan huonompi. Se on tietenkin eri asia kuin silloin, jos on kuitenkin diagnosoitu sairaus ja lääkitys siihen. Reunat kolisisivat varmaan liikaa ilman kemiallista apua aivotoimintaan mun tapauksessa, tai niin se on nähty ja koettu ja todeksi todettu. Hyväksyn silti tämän hetkisen tilanteen ja oloni, elämäni hetket sellaisina kuin ne nyt ovat. En pyristele pakoon tai tavoittele jotain väkisin, en haikaile menneeseen, enkä kurottele yli voimieni tulevaisuuteen. Olisipa näin tai näin, niin kuin silloin, tai tuolloin. Sitten kun. Olen tässä hetkessä, ja tämä riittää nyt mulle. Ei tarvitse olla toivoton. Mitään en ole menettänyt, eikä mikään ole täysin mahdotonta. Ei ole pakko saada eikä saavuttaa, enkä haikaile menneiden perään. Enkä kiirehdi tulevaan pakolla. Nyt on paljon paremmin.

Miten elämä on nyt käytännössä mennyt. Kaikki oivallukset ja suuret sanat kuulostavat niin suurellisilta, että melkein kuulostaa siltä, kuin olisin tullut uskoon, kokenut jonkinlaisen herätyksen. Näin ei kuitenkaan ole. En ole koskaan ollut uskossa, enkä tule olemaankaan. Kaikki epätoivo, uskon puute, tai toivo ja mahdollisuus mahdollisuuksiin, on ihan omia keksintöjä, oman pään tuottamia ajatuksia ja tunteita. Uskon itseeni. Mun on vaikea luottaa muihin ihmisiin, mutta opettelen sitä. Vähitellen. Toisaalta se antaa voimantunnetta, kun kokee omin voimin pääsevänsä aina jonnekin, välillä jotain hyvää kohti. Parempaan päin tässä ollaan kuitenkin menossa ihan selvästi. Vahvasti. Aikaisempi elämäni on ollut moninverroin raskaampaa ja vailla suuntaa. Ei kaksisuuntaista, vaan miljoona suuntaista mylläkkää. Kaksi suuntaa tuntuu aika helpoilta hallita niihin verrrattuna. Nyt on sentään joku suunta. Suuntia. Välillä parempaan.

Vähensin tosiaan lääkitystä tässä viikko sitten, ja vointi on muuttunut paremmaksi, niin kuin ajattelin ja uskoin tapahtuvan. Suuremmalla lääkeannoksella kilpirauhasarvot olivat vahvasti päin vajaatoimintaa ja oireet mitä silloin oli, olivat selkeästi kilpirauhasesta, tai liian voimakkaasta lääkityksestä, johtuvia. Niin kuin voimakas hikoilu, tärinä, sydämen muljahdukset, paniikkikohtaukset, hermostuneisuus, ehkä unettomuuskin. Onneksi mulla on sellainen lääkäri, joka ei lisää lääkettä toisen aiheuttamien oireiden päälle, vaan ottaa selvää, tutkii ja vähentää lääkitystä. Ihan mahtavaa. No, ehdotti toki toista, mutta kieltäydyin siitä, enkä ole katunut. Nukun paljon paremmin ja sekin onnistuu vähemmällä lääkemäärällä. Olen pudottanut bentsoannosta, millä aikasiemmin nukuin, melkein puolella. Lääkkeen vaikutus on enää lumevaikutusta, otan sen pienen puolikkaan, ja nukahdan, ennen kuin lääkken olisi edes mahdollista vaikuttaa. Sitten kun määrä on pienentynyt kokonaan, otan ehkä jotain muuta. Vaikka sen kalkkitabletin? Niin kuin hoitajakin myönsi, jos en nuku ilman rutiininomaista lääkkeenottoa (turhan ja siis tarvittaessa lääkkeen) ei se johdu siitä, ettei lääke anna unta, vaan siitä, etten osaa nukkua ilman sitä rutiinia, mikä lääkkeen otosta tulee. Niin kuin olisin unohtanut jotain tärkeää. Oven auki, hellan päälle.. Suurin osa kaikkien lääkkeiden vaikutuksestahan on kuitenkin lumevaikutusta. Otan sen ja uskon paranevani tai oireiden helpotatvan, ja näin tapahtuu. Ainakin jonkin aikaa. Uskon, että monet sairauden oireet voivat olla lääkkeen aiheuttamia haitatvaikutuksia, joita sitten lääkitään toisella lääkkeellä. En tiedä, mutta näin luulen ja tunnen. Lääkevastaisen ihmisen puhetta, mutten usko ihan väärässä olevani. Mutta nyt vähemmällä lääkityksellä, ja masennuksen verho on väistynyt ihan selvästi. Ei enää paniikkikohtauksia, hikoilua, sydämentykytystä, nollasta sataan kiihtymistä, tyhjyydentunnetta. Liian suuri litium-annos teki minut siis masentuneeksi. Nyt ajatus on kirkkaampi ja positiivisempi. Tunnen.

Nyt olen nukkunut ihan hyvin, nukun seitsemän-yhdeksän tuntia yössä, nukahdan nopeasti ja herään vasta aamulla. Aamulla kun kello soi ja täytyy herätä, väsyttää jonkun aikaa paljon, mutta se menee aina kahvilla ohi. Olen nyt syönyt jotenkin, en pelkkiä herkkuja, mutten ihan huipputerveellisestikään. Jotenkin kuitenkin. Ruokahalu on huonohko, mutta syön, tai ainakin yritän, säännöllisesti. Rautatabletteja ja D-vitamiinia syön, tankkaan talven varalle ja rautaa syön isolla annoksella koska kärsin anemiasta, niin kuin olen tehnyt aina. Syön liian vähän, ja kun en syö lihaa (lohta joskus) ja liikun aika paljon, olisi aika vaikeaa pitää veren hemoglobiiniarvoja hyvinä ilman lisärautaa purkista. Olen liikkunut nyt joka päivä; olen käynt jumpassa tällä viikolla kerran, eilen kävin salilla ja siinä välipäivänä tein reilun tunnin lenkin metsässä. Joka päivä jotain. Pari jumppaa ja pari salitreeniä viikossa on tavoite. Kävelylenkit ja uinti kerran viikossa. En silti ruoski itseäni liikkeelle. Nyt on tuntunut ihan hyvältä liikkua, saan siitä energiaa ja jaksamista, ja haluan liikkua. Sitruunana en liiku. Mulla on enemmän ongelmana se, että lähden herkästi liikkumaan liikaa ja sen suhteen pitää olla narut käsissä. Ettei homma karkaa käsistä. Kunto on vähän huonompi kuin mitä se on välilä ollut, hengästyn ja hikoilen enemmän, mutta ihan riittävän hyvä kuitenkin. En ole myöskään lihonnut enkä laihtunut, en ole tosin käynyt vaa'alla, enkä käy. Mutta peilistä katsoen tilanne on vakaa ja ennallaan. Vaikka syömiset jojoilee, välillä liikaa ja välillä liian vähän välillä, on keskiarvo kai ihan hyvä. Ja se on hyvä.

Sen olen huomannut, että tylsistyn helpommin. Tuntuu, että pitäisi olla enemmän tekemistä. Aikaisemmin jo palkkä kaupassa käyminen riitti hyvin päivän ohjelmaksi, aina en jaksanut sitäkään, en jaksanut, ei kiinnostanut, en löytänyt vaatteita, tavaroita, jännitin hikoilua ja siitä seurannutta paniikkioloa. Ihmiset katsoi. Näytän kamalalta, äkkiä kotiin. Nyt tarvitsen vähintään sen yhden aktivitetin päivässä, yleensä se on se liikunnan harrastaminen. Ja kaupassa käyminen. Kotihommat, kirjoittaminen, lukeminen. Tekisi mieli tehdä enemmän. Aikaisemmin en jaksanut mitään. Ihan ei mitään-kunnossa en ole ikinä ollut (vaikken olisi päässyt vaikka sinen kauppaan, olen kuitenkin toiminut kotona), mutta sellaisessa kylläkin, etten ole jaksanut tai osannut tehdä mitään, mikä olisi saanut voimaan paremmin. Nyt jaksan ja tekee mieli tehdä. Ja teen. Välillä pitää koittaa olla tekemättäkin, mutta yöunien parantuminen on muuttanut jaksamista aika merkittävästi.

Nyt menen laittamaan pyykit kuivumaan ja pesen aamusta jääneet astiat. Ulkona on mukavan syksyinen sadesää, toisaalta tekisi mieli mennä ulos, sateinen metsä on ihanan raikas, mutta taidan nyt olla vaan kotona. Täälläkin on aina jotain tekemistä. Tässä kirjoitellessa on mennyt nyt aikaa ja seuraavaksi kun pääsen edellä luetelluista asioista ja tehtävistä, ajattelin lukea. Luin se Hassisen Populan aika nopeasti ja nyt luen Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani-kirjaa. Hyvässä vauhdissa sekin, vaikka usein nukahdan lukiessani, saan kirjoja aika hyvin luettuakin ja muistan jopa mitä olen lukenut. Kauppan menen jossain vaiheessa, ruokaa on, mutta kahvi pääsi loppumaan, onneksi siitä sai vielä aamukahvit keitettyä. Parin tunnin kuluttua poika tulee koulusta, silloin syödään yhdessä jotain välipalaa ja jutellan, siinä menee yleensä äkkiä tunti, puolitoista. Ja pian alankin ruoanlaittoon. Ja siinä se ilta menee. Illemmalla voisi mennä ehkä kirjastoon. Lukematta on enää pari kirjaa ja jotain uutta olisi kiva saada. Sitä Vaaran Huomenkellotyttö kirjaa odotan varausjonossa.

Mutta nyt muihin juttuihin.