Mietteitä

.. sunnuntai-iltana.

Olen ihan jäässä taas.. Meinasin että kirjoittaisin keittiön pöydän äärellä, mutta siitä ei tullut mitään, pöytäkin tuntui niin kylmältä, etten siihen haluunut nojailla yhtän sen pidempään, kuin tarve oli. Vetäydyin nyt sohvalle villahuovan ja tyynyjen keskelle, jalat kippurassa, kone sylissä. Tuuletin keittiötä ehkä liian tehokkaasti, en tiedä. Laitoin ruoaksi lohta, paistetuja perunoita, jugurttikastiketta (bulgarian jugurttia, mausteita, tilliä.. J unohti ostaa siruunan) ja salaattia. Hyvää, mutta kalan tuoksu (haju) ei ole mikään maailman hajuhermoja hivelevin tuoksu, siis haju. Vatsa on nyt mukavan terveellisesti täytetty, eikä nälän pitäisi päästä yllättämään tänäiltana. Vaikka päinvastainen ongelma tässä enemmänkin on viime aikoina ollut. Ettei ruokahalua juuri ole. Herkut ne maistuu, mutta oikea ruoka ei niinkään. En tykkää oikein syömisestä, en ruoanlaitosta, leipomisesta nyt puhumattakaan. Joo, ei. Kaupassakäyntiäkin itseasiassa inhoan. En sen takia, että pelkäsiin niitä paniikkihikoilukohtauksia, mitä vielä vähän aikaa sitten pelkäisn, ja sain. Enää en, kumpaakaan, mutten silti tykkää kapuassa käymisestä. Kaupoissakin on aina ihan törkeän kylmä. Ja tylsää. Olen miettinyt, että pitäisikö joskus kokeilla sellaista nettitilausta (kai kaikissa kaupoissa sellainen on) että voi tehdä ruokaostostilauksen netin kautta ja kauppakassi sisältöineen toimettaisiin kotiovelle, siinä joskus lähipäivinä luulisin? Olisikohan toimitus ilmainen? Jos tilaa riittävästi, viikon ostokset. Niinkuin pizzat kuljetetaan ilmaisiksi. Voisi olla ihan näppärää. Kuulostaa nyt siltä, kuin olisin niin laiska tai paniikkipelkoinen, etten halua käydä kaupassa, tai jaksa. Ei, vaan kaupassa käyminen on niin tylsää. Ja vie aikaa kaikelta muulta tekemiseltä ja ajattelemiselta. Varsinkin jälkimmäiseltä. Ajattelen mieluummin muita asioita kuin ruokaa. Ei uskoisi, tämän avautumisen perusteella.

Tänään juteltiin J.n kanssa siitä, että miten en osaa vaan olla ja rentoutua, lojua sohvalla, syödä suklaata, katsella elokuvia, lueskella (silleen pitkiä aikoja) kotiröttösissä ja viettää kissan päiviä. Niin kuin lomaa. Kun mulla on vapaata, ja monien mielestä varmaan vähän niin kuin lomaa. Olenhan eläkeläinen. Vapaa tekemään mitä mieli halajaa. Mutta ei. Kun on aina tavallaan lomalla, ei oikeasti ole ikinä. Aina sama tilanne, ei lomaa mitä odottaa, ei vapaapäiviä. Aina sitä samaa tasaista, tai ainakin samanlaisia päiviä. Eläkeläisillä on aina kiire? En osaa ottaa rennosti, tässä sitä taas ollaan. Mahdotonta olisi ajatella, että hei lomallahan tässä ollaan, ilo irti ja jalat kattoon. Luulisi että se olisi niin, mutta ei ole. Mitenköhän kauan sillä asenteella jaksaisi olla? Siitä juteltiin. Miten kauan jaksaisi vaan lomailla. Ikuista lomaa. Ilma sairautta. Ei varmaan kovin pitkään. Pari kuukautta? Ei paria kolmea vuotta. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin, johonkin ihmisryhmään. Johonkin missä parhaassa tapauksessa kokisi olevansa muiden vertainen, ainakin suurinpiirtein samanvertainen, ja kokisi tekevänä jotain oikein. Tai ainakin tekevänsä jotain. Ja kokisi olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, ja sellaisena, mitä missäkin toivotaan olevan. Ja mistä kokisi saavansa jotain. Ainakin toimeentulon, ja ajankulun. Tuntisi olevansa sellainen kunnollinen. Jopa hyvä jossakin. Eläkkeellä, työelämästä ennen aikojaan pois tippuneena ei voi tuntea mitään noista, ei sillä että haluaisin. Tai tarvitsisin. Vaikkei erilaiseksi itsensä tunteminen, mihinkään kuuluamattomuus, ulkopuolisuus, yksinäisyys ja syrjään jääminen, tulottomuudesta puhumattakaan, ole mitään ihanteellisia, tavoittelemisn arvosia tunteita tai asioita. Silti olen äärimmäisen tyytyväinen, etten joudu juoksemaan työelämä ikeessä, lieka kaulassa juoksemaan samaa ympyrää, töihin, kotiin, töihin. Harvapa tuntuu olevan sellaiseen elämään kovin tyytyväinen. Olen siis etuoikeutettu, saan vaan olla. Mutten silti osaa vaan olla. Koen ehkä syyllisyyttä siitä että olen vaan kotona, enkä sen takia osaa rentoutua, antaa itseni vaan olla ja tehdä mitä haluan. Ilma aikatauluja tai sitä pitäisipitäisi-mantraa. Ja sitten häärään, enkä syljeskele kattoon herkkuvuoren takaa ja katso kahdeksan tuntia putkeen leffoja tai televisiosarjoja. Teen koko ajan jotain, kotitöitä, käyn kaupassa, laitan ruokaa, pyykkään, taas siivoan, käyn lenkilä, jumpassa. Siivoan, luen kirjoitan. Häärään. Jäkätän. Vähän kuin etsien jotain oikeaa täytettä päiviin ja oikeuttaakseni sen "vaan olemiseni". Etsien kotoa koko ajan jotain epäkohtaa, jotain siivottavaa, järjesteltävää tai korjattavaa. Jos en sitä löydä, kasvaa turhautuneisuus liian isoksi, silloin jäkätän. Kodinhengetär-Martta en kuitenkaan syvimmiltäni ole. Enkä jäkättäjä. Todellakaan. Inhoanhan kaupassa käymistä, siivoamista, ruoanlaittamista. Leipomista. Jopa syömistä. Puhumattakaan muovikipoista. Ja jäkättämistä ja kaikesta valittamista. Toisten kyttäämistä. Paheksumista, arvostelemista, tiukkapipoisuutta. Vittumaisuutta, ja akkoja. Niistä en saa lomaa.

Mitä muuta sitä voisi tehdä? En voi palata työelämään, en sitä jaksaisi, enkä sitä haluakaan. Niillä korteilla, mitkä satuin saamaan. Huonot nekin. Sellaiset, mitkä koin saavani, vaikken niitä olisi halunnutkaan. Ota nyt, pitäähän se jotain olla. Otaota. Mitä nyt helpolla sai. Vähän silleen vasemmalla kädellä. Mistä löytää uusi kortti, tai korttipakka, mistä voisi valita sopivimman. Onko sellaista edes, kenelläkään? Mulla ei ainakaan. Ammattia, mitä voisin harjoittaa, ilman että se hajottaisi minua. Siinä vaihtoehdot. Hoida ja hajoa. Opiskelin aikuisiällä, kolmekymppisenä, lähihoitajaksi. Jätin opinnot pari kertaa kesken, ajattelin ettei tää ole mun hommaa. Silti jatkoin. Kahden vuoden mittaisiksi tarkoitetut opinnot venyivät mulla viiden vuoden mittaisiksi. Valmistuttuani sain samantien vakituisen työpaikan siltä mistä sitä nyt sai, helposti. Vanhusten parista. Jaksoin sitä neljä vuotta, vähemmän aikaa, kuin mitä käytin opintojen valmiiksi saattamiseen. Onneksi pääsin pois. Sinne en kaipaa, eikä mikään voima maailmassa mua saisi niihin töihin enää palaamaan. Asia on onneksi jo käynyt selväksi työnantajalle, työterveyshuollolle ja koko kaupungin hoitojärjestelmälle. Niille, jotka hoitavat mua ja niille, missä itse yritin hoitaa muita. Se oli siinä. En ollut enää muiden hoitaja. Vaan hoidettava. Onneksi. Pääsin siis pois. Jo nyt! Jos en olisi hoitaja ja niihin töihin lopullisen loppuunpalanut, ja nykyään täysin kykenemätön ja sopimaton niitä tekemään, joutuisin varmaan kokeilemaan uudelleen kouluttautumista, hoitajaksi. Sitähän kaikille alanvaihtajille,työttömille, syrjäytyneille, kuntoutujille nykyään taidetaan tarjota.

Nelikymppisenä ei eläkeläisen roolikaan oikein maistu. Tai istu. Tällaisenaan. En tiedä mitä tässä pitäisi sitten tehdä. Ennen hoitajaksi opiskelemista hoidin lapisiani kotona, enimmäkseen. Muutamalla näin haet töitä-kursillakin kävin. Ja siivosin. Enää ne eivät ole vaihtoehtoja, lapset ovat jo isoja, kursseja ei ole viimeaikoina pahemmin tarjottu, enkä sellaisia kaipaakaan. Enkä nyt aio siivotakaan, muualla kuin kotona. Ellei pakko ole. Nyt ei ole onneksi pakko, mitään. Lääkärin määräys. Silti, elämän odotushuoneessakin on hankala istua. Varsinkin kun tuntuu, että pinnan alla olisi varmasti kykyä, älyä, tietoa, taitoa, kokemusta ja kiinnostusta muuhunkin kuin tähän odotushuone-elämään. Miten mitään saa esiin ja käyttöön valjastettua. Ikäkin jo tulee vastaan. Ei nelikymppinen voi tehdä enää mitä vaan. Opiskella mitä vaan. Tai voisihan sitä opiskella vaikka astronautiksi, mutta luulen, etten enää täyttäisi työhön vaadittavia kriteerejä työtä saadakseni. Paljon mistään. Hoitoalalta tietysti, mutta.. Olisi kivempi olla vaikka lääkäri, toimittaja, kirjailja, taitelija, vaatesuunnittelija, tutkija. Todella realistisia kaikki vaihtoehdot. Realistista olisi opiskella vaikka palkanlaskijaksi, mutta mitä jos ei kiinnosta. Pitäisikö tehdä jotain vaan sen takia että on pakko? Pystyisin varmaan, vähän aikaa. Ennen kuin taas hajoaisin. Eikö yksi kerta jo riitä. Yksi pitkä hajoaminen, vuosikymmenten mittainen. Terveyttään ei voi menettää kuin kerran. Olen sen jo tehnyt. Ehkä nyt voisi kääntää uuden lehden.

Jos saisin vaita, mitä tekisin loppuelämäni ajan olisi tämä; haluaisin pysyvän eläkkeen. Silläkin uhalla, että joudun elämään loppuelämäni pienellä, mitättömällä, liian nuorena eläkkeelle jääneen hoitajan eläkkeellä. Sen pienuus on helppo laskea. Tällä hetkellä joudun jännittämään joka kerta saanko jatkoa, saanko sen pienen eläkkeenjatkon, mikä mulle kuuluu. Taistellen siitä joka kerta erikseen. Nyt olen saanut sen onneksi vuodeksi kerrallaan, niin ei tarvitse sen takia taistella kuin kerran vuodessa, mutta tarvii kuitenkin. On raskasta taistella sen saadakseen, minkä on ansainnut jo kerran työtä tekemällä, vaikka se on puolet pienempi rahasuma, kuin minkä sain kun töitä vielä tein. Jos saisin pysyvän eläkkeen, voisin ajatella muuta, ja voisin ehkä tehdä jotain. Jotain, mikä kiinnostaisi minua. Ei sitä, mitä pitäisi tehdä ollakseen sellainen kuin pitäisi olla. Luulen vahvasti, että olen ansainnut sen. Ensimmäisen kerran elämässäni.

Jatkoa seuraa..