Molskis

Nyt ensi alkuun tikusta asiaa, tai oikeastaan remmistä. Kengän nilkkaremmi, mikä pitää kengän jalassa (kuva; edellisessä postauksessa. Etsintäkuulutus :) on kadonnut eilisen iltapäivän, yön tai tämän aamupäivän aikana. Vihjeitä näköhavannoista otetaan vastaan. Tuntomerkit; musta, kapea,(teko)mokkaa ja kuparin värinen ihan pieni solki, noin nilkan ympäri menevän mittainen, vähän pidempi. Miten voikin yksi kadonnut remmi saada mut niin tolaltani. Etsin joka paikasta, en löytänyt. Imuroin eilen, oliskohan pölypussissa. Kurkin aamulla oven edessä olevaan pusikkoon, muttei ollut sielläkään. Mun lempikengät on pilalla. On jo kertaalleen käyneet suutarissa päivystysasioissa (nilkkaremmin pidike irtosi) ja alkavat olla jo muutenkin aikansa eläneet, astun kengät herästi linttaan ja tuossa kiilakorko ja päkiän kohta eivät ihan kohtaa (menee yli). Mutta silti, haluan säilyttää kengät mahdollisimman kauan voimissaan ja liikenteessä. Perhana sentään! Voi hittolainen. En mä halua mitään muita kenkiä, kaikki muut on ihan rumia. Noista tykkään niin. Mutta ilman remmiä kenkä ei pysy jalassa. Ehkä suutari osaisi tehdä sellaisen? On tänään tapahtunut muutakin, kuin tämä traaginen toteamus kengän vahingoittumisesta ja sen käyttökelvottomaksi toteamisen lisäksi. Vaikka eipä uskoisi. Hah. Ensin nyt kuitenkin huonot uutiset, mitkä siis jo yllä olivat. Muut jutut onkin olleet sitten ihan kivoja. Oikein kivoja. Löysin toiset kengät jalkaani (epämieluisat kangaskengät joissa on pieni reikä isovarpaan kohdalla, mustien paksujen sukkisten kanssa se ei erottunut niin selvästi) ja pääsin lähtemään kotoa ihmisten ilmoille.

Tyttöni laittoi eilen illalla viestin ja ehdotti uimaan menemistä. Ollaan koitettu ehkä parin vuoden ajan käydä viikottain uimassa kahdestaan. Ei ihan niin menestyksekkäästi ole sentään onnistunut, mutta välillä on kausia, kun oikeasti löydetään molemmille sopiva aika (eh, mulla onkin niin täysi kalenteri) ja käydään uimahallissa uimassa säännöllisesti. Melkein joka viikko. Tai joka toinen ainakin. Ajatus tärkein, ja yritys. Tosi kivaa aina on, kun sinne asti vaan päästään. On aina kiva nähdä tyttöä, muuten tapaamisvälit venyisivät varmaan paljon pidemmiksi, ellei olisi tuollaista yhteistä harrastusta ja (periaatteessa) sovittuja aikoja. Tai jotain sinne päin. Tyttöni on siis jo kaksikymmentäyksi vuotias ja on asunut jo kolme vuotta poikaystävänsä kanssa. Muutti kotoa pois heti täysi-ikäiseksi tultuaan, ei mahduttu silloin saman katon alle kovin hyvin, ja tyttö lähti pesästä heti kun tilaisuus tuli. Ensin poikaystävän kämpille ja sitten yhteiseen kotiin. Me ei niihin aikoihin oltu kovin hyvissä väleissä, ei tavattu usein ja muutenkin oltiin tosi etäisiä. Ei pidetty yhteyttä juuri ollenkaan. Parin viime vuoden aikana tilanne on onneksi muuttunut paremmaksi. H on löytänyt paikkansa elämässä aika hyvin, on edelleen saman poikaystävän kanssa, opiskelee ja elelee muutenkin ihan tavallista tasapainoista elämää. Kolme neljä vuotta sitten en olisi näin hyvää tilannetta osannut odotaa, joten tytön nykyinen tavallinen elämä tuntuu hienolta saavutukselta. Uskoin paljon huonompaan, mutta onneksi välillä voi ilahtua positiivisestikin elämän varrella. Poikani sanoi vähän aikaa sitten, että mä ajattelen kaikesta aina pahinta mahdollista. Niin se taitaa olla. Olen perusnegatiivinen, vaikken sitä myönnäkään.

Mutta tänään oli kiva uimahallikäynti. Mentiin jo puolenpäivän aikaan (H.lla oli lomapäivä, opiskelee oppisopimuksella kokiksi ja nyt harjoittelupaikan vaihdon välissä pitää pari päivää lomaa) pulikoimaan. Hallilla oli kohtuullisen rauhallista, kaikki kanssa polskuttelijat olivat vesi juoksevia eläkeläisiä, ja pysyivät omilla radoillaan. Me ei vesijuosta. En voi ymmärtää vesijuoksua. On niin tylsän näköistä! Näyttää ihan paikallaan polkemiselta. Mennäänhän siinä kai eteenpäinkin hiukan, mutta niin hitaan ja vaivalloisen näköisesti, ettei mulla kestäisi pinna sellaista onnetonta pärskimistä. Muuten polskin ihan tarpeeksi paikallani. Näin muuten. Elämässä. En halua sitä harrastaa pakollisen jumittamisen lisäksi. Tiedän, että se on hyväksi nivelille ja kaikeka muuta vastaavaa, mutta ei ole mun laji. Onneksi mun nivelissä ei ole vikaa. Joten uitiin. Uiminen on kivaa. Olisi ihanaa jos osaisi uida silleen oikein kunnolla ja vauhdikkaasti lipua läpi veden. Mutta osaan riittävän hyvin, pysyn pinnalla ja pääsen eteenpäin (nopeammin kuin vesijuoksijat. Olen joskus testannut uinti-coopperin, mutten nyt muista tulosta). Tuo uimahalli missä käydään, on aika kiva, siellä on tehty laajennus ja siinä on nyt uusi ja vanha puoli. Parin vuoden ajan olivat vaan vuorotellen auki, toisessa tehtiin aina jotain, toista rakennettiin ja sen valmistuttua vanha puoli remontoitiin. Nyt tuolla on tilaa paljon, löytyy kaksi isoa uima-allasta, pari lastenallasta, iso vesiliukumäki, hyppytornit, poreallas, kylmävesialtaita ja kaksi tilavaa pukuhuonetta ja saunoja taitaa olla neljä. Aina löytyy joku sauna, jossa on vähemmän ihmisiä, jos näin päivällä käy. Uitiin kilometri, pulikoitiin, saunottiin ja juteltiin. H on vähän hiljasen puoleinen, niin kuin minäkin olen, mutta onneksi tullaan silti niin hyvin juttuun. En olisi silloin muutamia vuosia sitten uskonut näin olevan myöhemmin. Olen ylpeä tytöstäni, ja itsestäni. En voi olla totaalisen epäonnistunut, kun minulla on ihana rakas tyttö, ja poika.

H tuli vähäksi aikaa tänne meille, syötiin vähän ja äsken poikaystävänsä (tai kai kakskytneljä vuotias on jo mies?) tuli hakemaan rakkaansa ja lähtivät käymään vielä anoppilassa. Mä odottelen tässä J.tä, tulee vasta tunnin päästä kotiin. Puoli kuudelta. Sitten mennään kauppaan, apteekissa pitää käydä taas (niitä nykyisiä myrkkyja hakemaan, uusia en hae) ja suutariin menen itkemään toisen,
tallessa olevan kengän nilkkaremmin kanssa. Osaisikohan tehdä samanlaisen? Tai kaksi uutta. Jossain vaiheessa joudun luovuttamaan ja keksimään itselleni uudet lempikengät. Vaikeaa se tulee olemaan. Varsinkin kun ostoksilla käyminen tuhoaa koko kuukauden talosbudjetin aina kerralla. Elokuussa ostin sadalla eurolla pojalle vaatteita (ja itselleni parilla kympillä hameen ja jonkun onnettoman parin euron topin hoo&ämmältä), niin kas kummaa, rahat loppuivat kymmenen päivää ennen seuraavaa eläkkeen maksupäivää. Hurraa. Jos tarviit vaatteita, et syö. Onneksi mulla mies (jolla on luottokortti, jonka laskun maksamiseen, asumiskulujen jälkeen, kuluu koko palkka). Tyttö maksoi tänään lainaamiani rahoja takaisin, koko summaa en huolinut takaisin. Itse en ole varmaan ikinä maksanut velkojani takaisin, kenellekään. Huomenna on kauan odotettu PayDay, ja voi sitä masennuksen määrää taas. Mutta jossain vaiheessa tulen tarvitseman uudet kengät.

Kohta pitää lähteä kauppaan. Mä inhoan kaupassa käymistä. Enää en ole saanut siellä paniikkikohtauksia, mutten silti viihdy kaupoissa. Inhoan ostostn tekemistä, ainakin sellaistan tarpeellisten ostosten, joihin ne nyt ovat viimeaikoina enimmäkseen jääneet. Ei enää mitään kivaa, uusia lempikenkiä, tai muuta vastaavaa. Vaan tylsää ruokaa. En tykkää ruuasta, se on vaan välttämätön paha, tai välttämätön neutraali, tylsä asia. Inhoan ruokalajien miettimistä ja ostamista. En tykkää syömisestä, ja niin kuin aikaisemmin kirjoitin, on ruokavalioni melko suppea, syön aina samoja ruokia; ruisleipää, juustoa, raejuustoa, salaattia, jotain kasvispaistoksia. Voisin yhtä hyvin olla syömättä. En välitä ruoanlaitosta, enkä varsinkaan leipomisesta. En leivo koskaan. En välitä makeasta, ja jos leivon jonkun suolaisen piirakan, syön sen yksin kerralla. Joten en leivo. Jos haluan jotain erikoisempaa kuin ruisleipää, ostan sitä kaupasta. J leipoo joskus mokkapaloja. Ja syö ne melkein kerralla kaikki. Pellillisen. Inhoan lämpimän suklaan hajua. Enkä välitä muistakaan leivonnaisista. Enkä paljon mistään muustakana ruuasta. Kauppaan on silti mentävä ja ostettava sitä, mitä nyt sattuu mieleen tulemaan. Mahdollisimman vähän ja halpaa, tietysti. Inhoan myös apteekissa käymistä, vaikken enää pelkää niitä paniikkikohtauksia. Inhoan hakea pillereitä, joihin menee rahaa, enkä ole niiden tehostakaan kovin vakuuttunut. Menee rahat hukkaan. Onneksi en joudu syömään mitään eritysien kalliita lääkkeitä, mutta menee niihin kuukaudessa saman verran, kuin menisi uusiin (halpoihin) kenkiin. En mä ole kuitenkaan jättämässä lääkkeitä pois, ei mulla niin huonosti mene, mutta ärsyttääpähän vaan.

Huomenna on muuten aika hoitajalle, enkä siitäkään mitenkään erityisemmin nauti. Siellä lätistään taas samoja asioita mitä aina ennenkin, eikä mikään muutu, ainakaan paremmaksi. Nolottaa ja ärsyttää käydä omia asioitaan siellä levittelemässä, ei ne siitä miksikään muutu. Aina sama levy ja vastaanotolta lähtiessäni luimistelen noloja asioitani ja itseäni, typeryyttäni, kun jauhan aina samoja asioita, pääsemättä puusta pitkälle. Mutta mitä voi odottaa, jos käynti on puolentoista kuukauden välein. Niin tuhraa. Noiden käyntien perimmäinen tarkoitus on varmaan se, että kunta pitää silmällä sitä, minkälaista porukkaa avohoidossa pitävät. Tai pitävätkö. Ihan sama. Sellainen tunne.

On tässä näköjään tänään ärsyttänytkin, mutta ketäpä ei lääkkeiden syöminen ja hoidonpiriissä oleminen, sairaana oleminen, ärsyttäisi. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole mitenkään negatiivinen tai sairas olo. Näihin tunnelmiin.

Ps. Kenkien remmi löytyi, oli remmittömän kengän sisällä..