Keskittymiskyky kirjoittamiseen on nyt vähän kateissa, olisi kaikkea muutakin mitä voisin tehdä. Päätin kuitenkin nyt istua paikoilleni ja naputella muutaman rivin. Voisin laitaa telkkarin kiinni ja mennä istumaan pöydän ääreen kirjoittamaan, mutten nyt malta. Kirjoitan tässä. Olen tässä vaan käymässä. Kuuntelen samalla telkkarista aamuteeveetä, telkkari olisi tietysti parempi sammuttaa, mutta olkoon nyt. Viikonloppuna en ehtinyt kirjoittaa. Tai en malttanut. Koko ajan oli jotain muuta. Tekemistä ja menemistä riitti sopivasti. Ei mitään ihmeellistä, mutta elämää netin ulkopuolisessa maailmassa kuitenkin. Elämää maailmassa. Nyt ei ole tehnyt mieli olla koneella, on tuntunut, että mitä mä täällä teen, voi sitä muutakin tehdä ja muuten päivänsä kuluttaa. Netissä on tylsää, joko ei mitään kiinostavaa, tyhjää ja tympeää, toisinaan menee hermot, ärsyttää ja avaudun vähän joka asiasta, tungen nokkani joka soppaan, hämmennän ja tongin, ja kuvittelen, että kaikki asiat liittyvät jollain tavalla minuun. Huomasin ikäväkseni aikaisempina päivinä, että elän jollain tavalla väärässä todellisuudessa. Kuvittelen, että tietyt asiat liittyvät minuun, eivät ihan minusta kerro, mutta vähän sinne päin. Hermostun ja imeydyn mukaan jonkun sen hetkisen mediamylläkän tai kriisiuutisten pariin. Jonkun muun ajatukseen tai mielipiteeseen. Mitä, ei se noin mene. Minä minä minä. Eikö noi nyt tajua, väärin. Usein kaikki asiat ja uutiset kääntyvät lopulta minuun. Ja mulla on tietysti kaikki huonommin, tärkeämmin tai muuten vaan mielenkiintoisemmin ja dramaatisemmin. Minä kun olen niin tärkeä, koko maailman keskipiste. Minä, minä, kyllä tuokin huomio kuuluisi minulle, kun olen niin kauheita kokenut ja niin tärkeä kun olen. Huomatkaa, huomiota. Mielipiteeni on se ainut oikea ja näin sen pitää mennä. Minä tiedän.
Nyt olen päässyt onneksi pehmeämpään tilaan, en välinpitämättömään, mutta realistisempaan. Ei kaikki liity minuun, eikä minun tarvitse välittää tai ottaa kaikkea itseeni. Lukea rivien välistä, kuinka kaikki liittyisi suoraan tai epäsuorasti minuun. Ei tietenkään ole. On muitakin ihmisiä, tunteita, ajatuksia, elämiä, mitkä eivät liity minuun millään tavalla. Muiden avunsaanti tai saamattomuus ei liity mun elämääni millään tavalla. En jaksa repiä pelihousujani kaikesta, ja sen takia olen nyt välttänyt lukemasta kaikenmaailman kohuja, päivityksiä, turhuutta. Koneella olemista. Ja elän omaa elämääni. Kaikki ei kuulu mulle, eikä ole multa pois. Ehkä tuollaiset sisäänmenot toisten asioihin, uutisiin ja tragedioihin, ja niissä rivien välistä lukeminen on jonkunlaista vääristynyttä ja epärealistista ajattelua, sitä se on todella. Diagnostisissa kriteereissäkin lukee, että kuvittelee uutisten koskevan itseään. Epävakaus vetää syviin syövereihin, enkä silloin osaa pysyä kohtudessa, menetän jossain määrin todellisuudentajuni ja vedän omat kokemukseni muiden ylle. Kyllä mulla nyt on paljon rankempaa, mielenkiintoisempaa, jännempää, enemmän, hyvää ja pahaa. Muiden elämä on helpompaa, pinnallisempaa, ongelmat ja surut, murheet, sairaudet, kohtalot, eläntilanteet helpompia. Vedän joka uutisen kohdalla esille oman korttini, näin mulla. Miten kauheaa. Säälikää mua, kuunnelkaa mun kamalia tarinoita, tärkeitä ja kaikkien tietoon saatavia. Tiedän ja tunnen olevani silti yleensä aina väärässä, tiedostan sen, että ajattelen väärin. Ei se näin ole oikeasti, impullssit vaan otavat vallan ja käyttänydyn niiden mukaisesti. Yleensä vielä niin, ennen kuin ehdin ajatella. Viesteihin voimakas reagointini, jopa täysin minuun liittymättömissä asioissa, tulee niin voimakkaana. Jokainen asia herättää jonkun ajatuksen ja tunteen, ja toimin sen mukaisesti. Järkeni menettäneenä, primitiivisesti. Piikki pistelee, ja lentää ulos. Nyt piiki on lentänyt onneksi sen verran pitkälle, etten jaksa sitä murehtia, se ei ole enää sisälläni. Nyt rauha, hyvä mieli. Lämmin ja pehmeä hyvä olo. Ei mitään hätää, ei teräviä piikkejä tai kulmia. Olenko nyt parantunut, euforinen, maaninen, hypoileva. En tiedä, enkä oikeastaan välitäkän tietää. Nyt on hyvin. En keksi mitään hermostumisen aihetta, tai muutakaan kurjuutta tai katkeruutta herättävää. Ei masenna. Eikä ahdista. Yhtään. Enkä sellaisia etsi.
Pitäisikö tästä nyt huolestua? Ei hemmetissä. Menen ja otan kaiken niin kuin ne tulevat, nyt hyvän. Menen virran mukana, go with the flow, ja elän hetkessä. Nyt. Mistä sen tietää, miten kohta tai huomenna, tai ensi viikolla on, mutta nyt on ihan hyvin. Tekisi mieli halata itseään ja kaikkia muita. Kaikki tutuu pehmeältä ja lämpimältä. Ihanaa, elämä on ihanaa. Onneksi ei tarvitse olla masentunut, tunnoton, turta tai vihainen. Elän tässä ja seison vahvasti tässä missä olen, en haikaile eteen- tai taakspäin. En kaipaa nyt minnekään. Tässä on hyvä. Tartun hyvään ja pidän menneisyyden ja tulevaisuuden siellä, missä niiden kuuluu ollakin. Kädenmitan päässä. Oven takana. Tänään herättyäni ajattelin kirkkaasti, että miksi pitäisi elää jossain muualla, vanhoissa traumoissa tai olla huolissaan ja epätoivoissaan (niin kuin usein olen, toivoton) siitä, miten huonosti asiat voisivat joskus olla, tai miten ajankulu ja tulevaisuus toisi vaan murheita ja pelkästään negatiivisia asioita. Epäonnistumisia toisensa perään. Elämä on tämä hetki, ja joka hetki vaikutta tulevaisuuteen. Mitä teet ja ajattelet, se muodostaa tulevan. Se, mihin kiinnitää huomion, vahvistuu ja korstuu. Jos kaikki on paskaa, tulee se todennäköisesti sitä olemaan. Nyt kaikki on suurta kysymysmerkkiä. Seinän takana, mutta siellä jossain kuitenkin. Niin uskon. Löydän ajatuksistani jotain hyvää, polun alkua. Ainakin aistimusta siitä. Vielä näkymättömästä. Aikaisemmin en ole löytänyt sieltä mitään muuta kuin katkeruutta, vihaa, ärtymystä, epätoivoa, häpeää ja huonommuutta. Epäonnea ja pahan kohtalon koskeutusta, joiden olen antanu täyttää itseni kokonaan. Huomenna ajattelen ehkä toisin, mutta nyt ajattelen enemmän hyvää kuin pahaa. Kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Onneksi huomaan sen välillä. Masennksen musta huppu hälvenee ja vaalenee. Ehkä vain hetkeksi, mutta uskon, että se hetken hyvä voi kasvattaa jotain. Toivoa ehkä.
Eilen ajattelin, ettei mulla mitään sairautta ole. En halua ajatella itseäni sairaana niin, että jokin ulkopuolinen, päähäni taloon tehnyt vihollinen, vika tai vaiva ajaisi minua takaa, jylläisi sisälläni niin, etten mahda sille mitään. Kuin pääni sisällä olisi möykky, joka voimistuisi, työntäisi välillä eteenpäin, antaisi voimaa ja pehmentäisi tien helpommaksi kulkea. Ja välillä taas hyppäisi kaiken eteen, peittäisi näkyvyyden kaikelta muulta ja painaisi painollaan alas minut, mieleni. Uuvuttaisi, lamauttaisi paikalleen ja tekisi viiltojaan, tuottaisi kipujaan. Pienentäisi tilan mielessäni ja painaisi kaikkea alas. En suhtaudu sairauteen niin kuin se olisi joku ulkopuolinen voima, jota vastaan pitäisi taistella kaikin voimin. En halua ajatella tai puhua diagnooseista. Minusta se on turhaa. Olen paljon muuta ja kokonaan muuta. En ole mikään sairaus tai oireiden kimppu. Otan se mitä tulee. Jos tuntuu pahalta, niin tuntuu. Mitä sitten, jos en saa vaatteita jonain päivänä päälle, tai mitä sitten, jos en jaksa tehdä paljon muuta, kun maata peiton alla lämpimässä itseeni ja murheisiini kääriyteenä. Ahdistus ja masennuksen voima, koko kehon mukaan vievä paha olo menee aina ohi. Niin on mennyt joka kerta, ja uskon sen niin menevän jatkossakin. Niin uskon. Nyt on paremmin. Ei tunnu pahalta, ei ole pussia päässä, pikkejä vatsassa ja rinnan takana mylläävää pahan olon voimallista hyökynää. Pahat ovat nyt poissa. En halua antaa nimeä kaikelle, hyvälle ja pahalle. En kutsu niitä elämääni. Kutsu nimillä. Huomaan vääristyneet ajatukset vääriksi, onneksi. Välillä niitä tulee, mutta ne menevät aina ohi. En halua pelätä tulevaa, ajatella huonolla hetkellä miten huonoksi tämä voi mennä, enkä ajattele hyvästä niin, että se veisi liian hyväksi, yli rajojen ajattelemattomien tekojen imuun. En kutsu sairautta nimellä itseeni, kotiini tai elämääni. Se on, mutta saa olla omissa oloissaan. Se olen kuitenkin minä. En ole muuttunut siitä mihinkkän kun sain oireilleni nimen. Enkä aio muuttua. En taistella itseäni vastaan. Se seuraa, muttei saa etumatkaa tai veto-oikeutta. Otan sen mitä tulee. Välillä olen edessä, välillä takana, mutta aina kuitenkin minä. En sairaden suu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti