Kirjoitanpa nyt vielä toisenkin kerran tänään. Tuo aikaisempi diagnoosiavautuminen tuntuu jotenkin vanhanaikaiselta, olleelta ja menneeltä. En tiedä, miksi sen julkaisin, mutta olkoon siinä. Siitä kun mietin, miten asiat olivat silloin kaksi ja puoli vuotta sitten, huomaan, että nyt elämä on paremmin hallussa, enkä koe olevani oikeastaan kovin riippuvainen mistään ulkopuolisesta avusta tai hoidosta. Oikeastaan tuntuu vähän lapselliseltakin ajatella, että kaiken pitäisi tulla ulkopuolelta, niin kuin vastuu minusta olisi jollain muulla. Itse tässä kuitenkin pitää olla avainasemassa itsensä kuntoon saamisessa, tai siinä ainakin, että elää elämää nyt sillä tavalla, kuin se parhaiten kulloinkin onnistuu. Itse kannan itseni, niin kuin olen tähänkin asti tehnyt. Voin paremmin selvästi kuin silloin pari vuotta sitten. Hoitokontakti toki on nyt, ja vaikken siitä koe saavani paljoa, on jo tieto siitä, että on avun piirissä, on varmaan auttanut. Polilla ei kuitenkaan ole mitään sellaista nappia, millä kaikki asiat saisi tosta vaan nappia painamalla hoidettua. Ja se terapia. Saan jos saan. En jaksa sitä niin miettiä. Hyvä jos saan, muten usko, että sekään olisi maailmanloppu ellen sitä saisi. Mutten jaksa ulkoistaa itseäni enkä usko että kenelläkään muulla voisi olla rakaisua asioihini, kuin minulla itselläni.
Välillä ahdistaa ja masentaa, herättää katkeruutta ja vihaakin, että miksi en voi olla niin kuin muut. Ne muut, jotka pärjäävät ja jaksavat elämää ja kaikkea sitä tavallista, mikä ihmisten elämää liikuttaa, kuljettaa ja kantaa. Vie eteenpäin. Jaksaa ja osaa. Olisi kiva itsekin tuntea kuuluvansa jonnekin. Se ettei ole mitään sidosta muihin ihmisiin, on aika vaikea asia. En kuulu minnekään, en voi mennä minnekään, tulla, olla ja taas mennä. Olen vaan. Aina vaan kotona. Miten surkeaa ja turhaa. Olen vaan ja maailma pyörii jossain tuolla. Olen onnekas että mulla on perhe, mies, poika ja tyttö. Kaikki on hyvin, ja se onkin tietenkin ihan valtavan suuri kantava voima. Missähän olisin ilman perhettäni. Ei mulla olisi mitään. Tai olisi silloinkin kai jotain. Muuta. Muttei perheen kautta pelkästään voi elää. En haluaisi tehdä sitä itselleni, enkä varsinkaan heille. Inhoan ja ahdistun, kun huomaan että ovat huolissaan minusta, kun minä jään, ja muut menevät. Haittaako sua kun menen, jäät yksin. Mä jään sairaana tänne, sairastamaan. Inhoan sitä. Mutta ei mua haittaa. Olen hyvä äiti ja puoliso, hoidan, huolehdin, olen läsnä, kuuntelen, välitän. Mutten sitten muuta. Oma elämä on tyhjä kaivo. Säilykepurkki täynnä pieniä kiliseviä kiviä. Se oma elämä, mitä minulle tapahtuu kun olen yksin. Mitä elämää mulla on kodin ulkopuolella. Ei mitään. Tykkään yksin olosta, ehdin silloin ajatella, kirjoittaa ja lukea enemmän. Mulla ei käy aika koskaan pitkäksi. Keksin aina jotain tekemistä itselleni. Yksikseni. Ihmisen pitäisi silti kuulua jonnekin.
Tiedän, etten ole yhtään sen tyhmempi tai huonompi, vajaampi, kuin kukaan muukaan. Sen huonompi kuin ne, jotka jaksavat käydä töissä, kuuluvat jonnekin ja saavat voimaa ja elämän sisältöä siitä, että tekevät jotain, mikä heitä kiinnostaa. Tai jotain, mitä ainakin jaksavat ja pystyvät tekemään. Jossain missä on muitakin ihmisiä. Joitain, joiden kanssa voi olla, ehkä jopa viihtyykin. Mutta kuitenkin pystyvät. Ja saavat siitä palkkaa ja toimeentulon. Turvan. Miksi mulla ei voi olla hyvää koulutusta, mielenkiintoista työtä ja tuloja, joilla pärjäisi. Varakas en ole koskaan ollut, enkä sellaista tavoittelekaan. En haaveile sellaisista asioista, joita voi rahalla ostaa. En ole koskaan ymmärtänyt merkkituotteiden perään, enkä ole edes kovinkaan kaukokaipuinen, en välitä matkustelemtestakaan kovin paljoa (pelkään lentämistä ja stessaan kaikkea). En ymmärrä edes sitä miten jotkut jaksavat juosta vain rahan perässä, miten ahneus kasvaa syödessä ja koko ajan on saatava lisää. Sellaisilla joilla on varallisuutta todella paljon eivät edes tarvitsisi sitä kaikkea. Kaikki se on vaan peliä, listaa ja vallan tunnetta kun on sitä ja tätä. Suurin osa turhaa. Ja sille moni antaa elämänsä. Mun elämä taas valuu hukkaan, tyhjyyteen ja turhuuteen. Kerään vaan huolia, turhautumista ja edelleen huonontuvaa itseluottamusta ja elämänhallintaa. Oman elämän.
Mutta silti, olisi kivaa jos olisi varaa maksaa laskut ennenkuin ne menevät ulosottoon. En maksa. Ulosotto vie eläkkeestäni joka kuukausi kymmenen prosenttia, muuta en voi maksaa. Maksan laskuni ulosoton kautta. Luottotietoja mulla ei ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen. En ole koskaan voinut ostaa mitään osamaksulla, en omistaa mitään. En edes tiedä, minkälaista olisi omistaa mitään. En tarvitse sellaista. Tässä viime vuosien aikana olen ajatellut, että on todella hyvä, ettei mulla niitä luottotietoja ole. Olisin varmasti onnistunut tekemään hyvät velat itselleni. Velkaa on, muttei onneksi kovin paljoa. Kaikki lääkärinlausunnoista tulevat laskut menevät suoraan ulosottoon vähitellen ja sieltä sitten napsitaan. Jos saan kirjeen perintätoimistosta, revin sen, avaamatta kuorta, ja heitän pois. Eläkkeestä jää niin vähän, ja sen on riitettävä kolmen ihmisen elämiseen. Miehelläni on hyvä koulutus, mutta palkka junnaa silti alle sen, mitä vastaavalla koulutuksella pitäisi saada, ja mikä menee jokaista satasta myöten asumiskuluihin ja muiden lainojen ja laskujen maksamiseen. Minä en voi maksaa mitään. Rahat menee ruokaan. Parikolmekymppiä päivässä on aika vähän kolmelle ihmiselle. Ahdistun joka päivä kaupassa käydessä, laskua maksaessani. Joka kerta ostan vaan sen, mikä on välttämättömintä. Ajattelen rahojen nopeaa lohkeilua tililtä, joka kerta vähän nopeammin ja nopeammin tili tyhjenee. Kuukausi kuukaudelta. On taiteenlaji saada rahat riittämään koko kuukaudeksi. En voi laittaa kaikkea haisemaan kerralla ja ihmetellä sitten loppu kuun, että mitä voisi syödä. Mutta ahdistaa ja ärsyttää, että niin suuri osa ajatuksista ja energiasta menee tällaiseen, hengissäpysymisen ajattelemiseen. Köyhyyden sietämiseen. Perkele.
Ei raha ole tärkeintä elämässä, mutta on se ikävää, kun sitä joutuu sinnittelemään päivästä toiseen. Ja silloin raha juuri näytteleekin isoa osaa elämässä. En koskaan pääse tästä tilanteesta pois, en ikinä tule saavuttamana parempaa toimeentuloa. En keksi mitään keinoa siihen. Ja se ahdistaa. Köyhyyden ymmärtäisi jos se olisi väliaikaista, vaikka opiskellessa. Silloin sitä on vaikeampi ymmärtää ja kestää, kun se tuntuu loputtomalta. Yhden ihmisen palkalla ei tule toimeen. Mun pitäisi olla töissä, ja saada palkkaa. Osallistua. Tai keksiä jotain muuta mistä rahaa saisi.. Niin raskaalta tämä huoli tuntuu. Töihin en jaksa enkä kykene ja tämä on tilanne. Ehkä jos olisin onnistunut opiskelemaan jotain mielenkiintoisempaa, sellaista mitä olisin oikeasti halunnut opiskella ja tehdä työkseni, tai edes sellaista, mitä olisin pystynyt tekemään. Mutta en pystynyt. Kumpaakaan. Enkä enää pysty. Olen liian vanha, sairas. Nyt jo. Ilman että olen ehtinyt tehdä mitään, mikä olisi antanut jotain. Missä olisin saanut vastinetta älylleni, missä olisin voinut nähdä ja tuntea mistä minusta on. Mihin minulla olisi voinut olla taipumusta ja lahjakkuutta. Kykyjä. Mitä olisin halunnut tehdä. Sitä en tiedä. Sisältöä elämään ja sen toimeentulon, turvallisuuden. Nelikympisenä ei voi enää opiskella mitä vaan, ja vaikka opiskelisikin huvin ja urheilun vuoksi, voisi olla varma, että töitä ei saisi. Tuskin kukaan palkkaisi neljävitosta (sitten kun olisin ehtinyt jotain opiskella, jos nyt aloittaisin) johonkin ihan uuteen ammattiin, josta ei aikaisempaa työkokemusta ole. Varsinkaan sellaiseen, jossa joku jaksaa olla ja siitä jopa jotain maksettaisiin. Hoitajaksi voisi aina opiskella, mutta sellainen olen jo, ja sen työn itselleni liian raskaaksi todennut. Vei terveyden (auttoi voimien hupenemisessa). Sinne en palaa, vaikka työpaikka tallella vielä onkin (kaupunki odottaa pitkään ja hartaasti..). Olen umpikujassa. Menin ihan hukkaan. Varmasti minussa olisi ollut paljon jotain, mikä olisi voinut antaa jotain, itselleni ja muille. Mistä olisin voinut ammentaa, mutta kaikki se on jo käyttökelvotonta.
Kadehdin sellaisia, jotka ovat jossain kosketuksissa ammatin kautta tulevaan itseensä. Saavat tehdä jotain, muiden ihmisten kanssa. Tai itsekseen. Jotain missä pärjäävät ja onnistuvat. Onkohan sellaisia paljon? Vähenevissä määrin kai nykypäivänä, mutta kuitenkin. J ainakin viihtyy työssään. Lähtee sinne aina mielellään, tulee vasta aika myöhään kotiin, ei pidä kiirettä työpäivän päättämisessä. Tykkää siitä mitä tekee. Ja viihtyy työkavereidensa kanssa. Tykkää, pärjää, jaksaa, ja on hyvä, suosittu ja pätevä työssään. Kadehdin sitä siltä. Olisinpa minäkin. Olin hyvä hoitaja, mutten jaksanut sitä kuin pari vuotta. Enkä osannut olla ihmisten kanssa. Potilaiden kanssa ehkä, mutta työyhteisössä koin oloni hankalaksi, aina. J ei tunne oloaan hankalaksi, eikä ole uupunut, eikä vääränlainen. Viettää jopa vapaa-aikaa työkavereiden kanssa. Käy pelaamassa ja kaikenlaisia illanviettoja tuntuu olevan vähän väliä. Tänä iltana on yksi sellainen ilta. Ja mä olen mustasukkainen. Siellä nyt menee, ensin on keilaamista, sitten syömistä, sitten jotain työkaverin bändin katselmusta, ja ilta jatkunee aamuun asti. Vituttaa. Sellaista elämä kai muilla on. Mulla ei ole mitään vastaavaa toimintaa, tarvinneeko sitä mainitakaan. Mulla on tälle illalle luvassa oma katkera seurani, yksi pullo siideriä ja pussillinen sipsejä. Ja pyykit ripustettavana.
Silti asiat on paremmin kuin pari vuotta sitten. Varmasti on. Pystyn pitämään asiat kuitenkin kädenmitan päässä itsestäni, enkä pelkää jokaisen kulman kohdalla, mitä sieltä tulee vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti