Huomio

"Eräänä aamuna psykiatrian poliklinikalla potilasta odottivat lääkäri, psykologi ja sosiaalityöntekijä, mutta potilas ei saapunut paikalle eikä myöskään vastannut puhelimeen. Toinen potilas lähti vastaanotolta ovet paukkuen, koska sosiaalityöntekijä ei kyennyt järjestämään rahaa siltä seisomalta.

Eräs potilas jätti tulematta varatulle ajalle, mutta soitti iltapäivällä olevansa niin ahdistunut, että tarvitsee ajan heti seuraavalle päivälle. Työntekijä viivasi yli lounastauon ja tunki potilaan aikatauluunsa siitä huolimatta, että hän tiesi paperitöiden venyvän yli työajan.

On myös tyypillistä, että potilaat kieltäytyvät aikaisista aamuajoista, koska he nukkuvat pitkälle päivään. Jotkut potilaat salaavat työntekijöiltä päihteidenkäytön ja sitten ihmetellään, kun hoito ei tuota tulosta. Myös työntekijöiden lain velvoittamana tekemä yhteistyö lastensuojelun kanssa saattaa aiheuttaa hankausta potilassuhteeseen.

Psykiatrinen hoito ei kuitenkaan voi aina olla pelkästään sitä, mitä asiakas eli potilas milloinkin tilaa. Meidän tulee kuunnella ihmistä ja pyrkiä kohtaamaan hänet kokonaisuutena, mutta me emme voi taikoa asuntoja ja ilmaisia lastenhoitajia saati hakea potilaita kotoa vastaanotollemme."

HS: 12.9 

Mun mielestä hyvä kirjoitus, pakko sanoa. Mua ärsyttää edelleen tämä itsemurhalla mässäily. Olenhan koko elämäni saanut sen varjossa elää, itsemurhauhkailujen pelottavassa maailmassa. Ihan pienestä pitäen. Mikä oikeus muilla on pelotella ja uhkailla jatkuvasti itsemurhalla. Etenkin, kun mun tapauksessa kyseessä on oma äiti. Mitä vittua. Tappaisi sitten, eikä kitisisi sitä muille, tehden sillä käytöksellään toisten elämästä helvettiä. En minä sille mitään voi jos joku haluaa tappaa itsensä. Ja yleensä se joka sellaista koko ajan huutaa, ei sitä todennäköisesti tee. Eräs lääkäri sanoi mulle noin. Kertoi että suurin osa itsemurhsta tapahtuu juuri lääkärissä käymisen tai sairaalassa lääkärikierron jälkeen. Eli potilas ei ollut puhunut asiasta. Apua ei ole pyydetty, tai sitä ei ole otettu vastaan. En usko, että sellainen joka koko ajan asiaa mainostaa tai kirjoittelee sinne sun tänne, sitä tekisi. Kyllä sellaiset suunnitelmat ja teot tapahtuu ihan omassa hiljaisuudessa. Jos itse haluaisin tappaa itseni, en sitä kirjoittaisi tai kertoisi kenellekään. Muiden ravistelu sillä on pelkästään kiusan tekoa ja huomionhakua. Kuvitteleeko joku, että itsellä pitäisi olla jatkuvasti lääkäri/pykologi/hoitaja vierellä kulkemassa? Vahtisi joka hetki, ettet vaan tekisi itsellesi mitään. Vai taikureitako terveydenhuollosta pitäisi löytyä. Simsala Bim, ei ahdista enää. Ja kaikki paranivat.

Mä en ole ikinä ulkoistanut omaa pahaa oloani. Ehkä olisi pitänyt, mutta olen itse kantanut itseni. Kolmekymmentä vuotta olen oireillut, pidempääkin. Kuusi vuotiaasta, eli kolmekymmentäviisi vuotta. Olen hengissä. Olen saanut oikeaa hoitoa itselleni nyt kaksi vuotta. Lienen sitte aika kova ihminen (kuten äitin aina sanoo) kun olen hengissä selvinnyt. Mistä se voima on tullut, en tiedä, mutten todellakaan haluais kuolla. Sille taas en voi mitään, että tämä itsemurhalla mässäily ottaa päähän. Olen kai sitten kova ihminen. Omassa elämässäni äidin itsemurhauhkausten jälkeen tuli mikäs muu kuin tappouhkaukset. Äidiltä, miehiltä. Veitsien kalistelu. Henkinen ja fyysinen väkivalta. Lapsena, ja aikuisena. Vieläkin, eräässä muodossa. Sen kanssa painin koko ajan, olen ehkä vahva ja sitkeä, kun en anna sille valtaa. Vihalle. Viha ei pienene sillä, että sitä huutaa ulos. Mitä enemmän huudat, sitä enemmän tulet huutamaan. Harva itsemurhan tehnyt on varmaan pitänyt isoa numeroa asiastaan itse.

Uskooko joku, että on olemassa joku ulkopuolinen voima, joka voisi ottaa kaiken pahan olon pois, antaa elinvoimaa ja syyn elää. Ihmisten pitäisi ottaa enemmän vastuuta itsestään. Valikoivaa vastuunkantoa itsestä ei voi olla. Kuka toimittaa ihmiset sitten saamaan apua. Jos haluaa kuolla, ei apua varmaankaan mene itse hakemaan? Silloin ei halua kuolla, vaan haluaa apua siihen ettei niin tekisi. Ja silloin ei sitä tee. Jos haluat apua, haluat elää, et kuolla. Kaikkein pahimmilla hetkillään ihminen ei mene minnekään, vaan kääriytyy yksin itseensä ja tekee päätöksensä. Sisäänpäin kääntynt viha on pahempi kuin ulostuleva. Ulostuleva se on silloin, kun sitä huutaa toisten kannettavaksi. Jos sen kantaa itse, on itse pakko löytää keino hallita sitä pahaa oloa. Oppia elämään sen kanssa, eikä antaa sille kaikkea valtaa. 

Hyökkäys on paras puolustus, heittää kaiken muiden kannettavaksi. Se joka eniten huutaa, saa apua. Se joka ei jaksa huutaa ollenkaan, ei saa apua. Jos apua saa, tuntuu se ihmisten mielestä olevan aina väärää apua. Hitto kun ei pääse lääkäriin ja sitten kun pääsee hitto mikä paska lääkäri joka ei ymmärrä mistään mitään. Ja jos olet niin onnekas,että satut saamaan terapiaa, et jaksa käydä siellä. Ja sama kehä uudestaan. Jos et jaksa ottaa itse vastuuta itsestäsi, et voi apua saada. Hoitoon pitää sitoutua. Kiertää kehää, vihaa kaikkia muita. Pitäisikö ahdistuneet sulkea johonkin laitokseen koko loppuelämäksi, missä joku katsoo joka hetki perään. Vai luuleeko joku, että on olemasa joku ihannepaikka, paratiisi, missä kaikki toiveet täytetään, otetaan kaikki ahdistus pois, ja mielellään vielä ennen kuin ehdit sitä pyyttää. Ei sellaista ole. Jokaisen pitää loppukädessä ottaa vastuu itsestään ja omasta elämästään. Onnekakita ne, joilla tukea siihen on. Monilla tuntuu olevan perhesuhteet kunnossa, kavereitakin jopa. Kaikilla ei niin ole. Jos on joutunut kantaman itse itsestään vastuuta, on se vahvistanut niin, ettei tarvitse olla koko ajan tukeutumassa muihin. Jos itse haluaisin päättä päiväni, en ikinä sitä kenellekään kertoisi, kaikkein viimeiseksi haluain sitä mainostaa Hesarissa tai Facebookissa.

Ehkä en oikeasti tiedä mistä puhun, enhän ole itse ikinä yrittänyt itsemurhaa, enkä sitä tosissani ole miettinyt tai halunnut. Elämänhalu ja kuolemanpelko on kuitenkin läsnä ja pitävät minut olemassa. En haluaisi kuolla, ja ajan kuluminen tuntuu pelottavalta, mutta siedettävällä tavalla pelottavalta. Siltä että haluan elää jokaisen päivän, vaikka se olisi minkälainen. Me kaikki ollaan siinä samassa junassa, kaikki kuolemme, toiset varhain ja toiset vanhalla iällä. Jokaisella on oikeus päättä omasta elämästä, millä tavalla sen elää, tai on elämättä. Sen ei pitäisi kuulua muille.

Itsemurhauhkauksia olen saanut kuunnella koko elämäni ajan, enkä ota niitä ehkä sen takia toisissani. Uhkailtu on, mutta mitään ei ole tapahtunut. Jos tarpeeksi huutaa, ei kukaan lopulta kuule. Eikä koko ajan voi olla korvat höröllään, tappaako tuo itsensä nyt vai kohta. Siihen on mun lapsuus mennyt. Joka kerta kun kuulen tai näen aiheesta puhuttavan, nousee mulla karvat pystyyn. En halua kuulla. Olkaa hiljaa. Mikä oikeus muilla on pilata toisen elämää, viedä toinen mukanaan jonnekkin sinne adistuksen pimentoon, missä itse kamppailee. Mun mielestä on hyväksikäyttöä toisia kohtaan kaataa oma paha olo jatkuvasti toisten niskaan. Kanna sä, mä en jaksa. En tunne sympatiaa. Sori vaan. Ne jotka uskovat saavansa apua huutavat uhkauksiaan muille; ovat tottuneet saamaan huomiota, apua ja tukea silloin kun ovat sitä tarvinneet, tavalla tai toisella. Joskus. Jos et ole oppinut apua pyytämään tai saamaan, et sen saamiseen usko ja silloin olet yksin. Jos uskoo, ei ole niin turvaton, ettei uskoisi mihinkään. Jos uskot johonkin, voit uskoa myös johonkin toiseen. Jos luotat johonkin. Minä luotan vaan itseeni. Kellun täällä elämässä vaikka väkisin. En uhkaile itsemurhalla, en vaikken heti saa kaikkea sitä apua, mitä toivoisin saavani. Johon en kuitenkaan jaksa uskoa. En ole tottunut saamaan mitään, en olemaan kuultun, hoidettuna, perään katsottuna. On ollut pakko pitää itse itsensä hengissä ja olen mielestäni siinä aika hyvin onnistunutkin. Ihan itse. En ole terve, mutten niin sairaskaan, etten haluaisi elää. Jokaisessa päivässä on oikeasti jotain hyvää ja elämisen arvoista. Omassa elämässä.