On oudon hiljaista ja haikean tuntuista kotona, kun pikku-M ei ole täällä enää eilisiltaiseen tapaan ilahduttamassa ja täyttämässä kotia, ja sydämiä, tekemisillään ja olemisellaan. Pääsin yöllä yhden aikaan vihdoin pikkuvieraan viereen nukkumaan. Vähän aikaa valvottiin vielä J.n kanssa, E tuli kotiin vasta kun M oli jo nukahtanut. Juotiin vielä yhdessä teetä ja syötiin jäätelöä. Teehetki on meillä ihan jokailtainen tapa ja ihan kiva onkin. Nähdään samalla vähän missä kunnossa tulee kotiin, ja muutenkin kivaa yhdssäoloa, ei mitään kyttäämistä tai epäilyjä ja kuulustelua. Mitään syytä sellaiseen ei ole nyt ollut, kuten joku aika sitten pelkäsin. Turhaan, toivon niin. Luulisin, että huomaisin jos jotain sellaista muutosta tapahtuisi, mihin olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota ja huolestua. Mutta onhan tämä teini-ikäisen äitinä oleminen oma lajinsa. Kerran jo siitä selvinneenä luulisi tällä kerralla pärjäävän toisella tavalla. Tai mistä sitä ikinä tietää. Ei kannata itsestään selvyytenäkään mitään ottaa. Lastaan, tai itseään. Päivä kerrallaan, ilman suurempia murheita. Nyt. Eilinen päivä oli hyvä, eikä tässä sunnuntaissakaan mitään valittamista suuremmin ole.
Yöllä nukuin onneksi hyvin. Siinä puolen yön aikaan tuntui, ettei väsytä yhtään, vaikka olin herännyt aamulla aikaisiin, oltiin puuhailtu koko ajan kaikenlaista, oltiin ulkona yli kaksi tuntia illalla, saunottiin, luettiin, maalattiin. Silti mua ei meinannut väsyttää. Lääkkkeen voimalla se on aina nukuttava, niin nytkin. Tällä kertaa se onnistui ihan hyin, aina ei onnistu. Samalla määrällä ja samoilla laaduilla tässä edelleen mennään, en ottanut lääkärin viime viikolla ehdottamaa uutta lääkemääräystä vastaan, resepti saa olla ihan rauhassa apteekin tietokannoissa. Siellä pysyy. Moisia myrkkyjä en suuhuni pistä ellei ihan pakko ole. En muutenkaan halua alkaa mihinkään kokeilukierteeseen noiden lääkkeiden kanssa, jos pysyn tällaisena, enkä seinille hypi, niin ihan hyvä näin. Kiitos vaan. Liton vähennys on käynnissä, olenko nyt neljättä päivää pienemmällä annoksella, enkä ole kyllä huomannut olossa mitään muutosta. Ainakaan huonompaan. Eilen ainakin oli niin kiva päivä, että sen perusteella voisi ajatella, että parempaan päin tässä ollaan menossa. Mutta päivä kerallaan, yö kerrallaan. Mitäpä sitä muuta on. Kun tämä hetki. Ja ihan hyvä näin.
Yön nukuin, ja aamulla heräsin M.n tuhinaan ja pyörimiseen siinä yhdeksän aikaan. Ihan hyvä aika herätä. J oli jo kahvin ja puuron keittopuuhissa kun me tytöt tultiin hiukset pystyssä alas keittiöön. Syötiin ja sen jälkeen alettiin valmistautumaan lähtöön Ilmailumuseoon. Olikin ihan hyvä suunnitelma mennä sinne, kun päästiin perille, alkoi sataa kaatamalla vettä, ihan kunnon syyssää syyskuun alkamisen kunniaksi. Onneksi oltiin autolla eikä kastuttu. Sadepäivät ovat ihan mukavia, ei valittamista. Kierreltiin museossa aika kauan, edellisestä käynnistä siellä on aikaa aika kauan, omien lasten kanssa käyttin siellä pari kertaa, mutta siitä on jo aikaa. Tosiaan. M ei ole vielä ikinä ollut lentokoneessa ja tuolla oli aika jännää. Yhteen vanhaan 50-luvun isoon matkustajakoneessen pääsi sisälle ja käytiin siellä istumassa. Aikamoinen rakkine oli, ei olisi kiva enää sillä lentää. Mutta paljon tilavampaa ja paremmat istuintilat siellä oli kuin mitä nykyään lentokoneissa on. Siihen maailmanaikaan ei tarvinnut olla vielä niin tehokas kuin tätä nykyä, eikä liikennettäkään tietenkään ollut samalla tavalla kuin nykyään. (Ryanair oli joskus suunnitellut alkavansa myymään seisomapaikkoja lennoille..) Lentosimulaattorikin tuolla oli ja J ja M kävivät sitä ajamassa. Ja paljon tietysti muutakin. Kuvia tuli otettua paljon. Jonkun laitan ehkä tännekin. En ole vielä malttanut laittaa kuvia konelle.
Museovierailun jälkeen vietiin M kotiin. Tuntui jotenkin haikealta, vaikka melkein naapurissa asuvat ja voitaisiin nähdä vaikka miten usein, mutta harvoin silti nähdään. Pari kertaa kuukaudessa ehkä? Jotenkin elämä jää kulkemaan liian helposti niille samoille urilleen, mitä sitä nyt on alkanut ja ajautunut elämään. Päivät menee ihan samalla tavalla ja illalla aina huomaa, että taas on yksi päivä mennä humpsahtanut. Yleensä ihan samanlainen kuin edellinenkin. Ajankulu on aika pelottava mun mielestä, aika menee ihan liian nopeasti. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin se tuntuu menevän. Mutta yritän aina elää hetkessä, jatkuva iän sureminen ainakin kävisi liian raskaaksi. Usein järkytyn, kun tajuan että asioista mitä muistaa ihan hyvin, mitkä tuntuvat olleen vasta vähän aikaa sitten, olivatkin joskus parikymmentä vuotta sitten. Silloin olin jo äitikin. Aikuinen siis. Ainakin melkein. Täysi-ikäinen. Siskon tytön kanssa ollessa tulee ne ajat mieleen, kun omat lapset olivat pieniä, millaista silloin oli. Ja miten niistäkin ajoista on jo niin kauan. M tuntuu melkein kuin omalta tytöltä aina silloin, kun ollaan yhdessä. Ihan kuin olisin tullut ajassa taaksepäin. Välillä suren, etten tiennyt sitä, mitä nykyään tiedän ja ollut sellainen kun nyt olen, kun omat lapset olivat pieniä. Jos olisin tiennyt paremmin, olisin osannut tehdä monet asiat eri tavalla. Vaikka silloin olisin eri ihminen eri elämässä. Nyt osaisin paremmin. Ihan riittävän hyvä olen, niin äitinä kuin tätinäkin. En sure, enkä valita. Ainakaan nyt.
Kotiin tultua olin aika väsynyt. Eilinen ja tämä päivä olivat kuitenkin aika erilaisia, mitä tässä nyt on viime aikoina muuten ollut. Koko ajan tehtiin jotain, oltiin menossa, eikä yhtään hiljaista hetkeä ollut. Ihan hyvin jaksoin ja tykkäsin, mutta aamupäivällä olin vähän väsynyt. Ei ihme. Laitettiin ruokaa, syötiin ja menin sänkyyn lukemaan. Tuntui, että pinna alkaa kiristymään ja asiat ärsyttämään liikaa, ja niinpä näin parhaaksi poistua maisemasta, sen sijaan että olisin jäänyt marisemaan muille. Joten menin lepäämään. En saanut unta, niinkuin en enää nykyään saa päivällä, nuokun, mutten nuku. Illemmalla olin edelleen vähän hermostunut. Raivosiivosin täällä ja valitin J.lle kaikesta mahdollisesta, ja mahdottomasta. Kamala noita-akka olin. J lähti pelaamaan sulkkista (sekin harrastuksen haukuin pohjia myöten) ja E kaverilleen. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa; joko jään kotiin siivoamaan, niin kuin olin aloittanut ja keräämään kierroksia, ja toinen vaihtoehto oli lähetä ulos. Lähdin ulos. Ihana oli ulkoilla, aurinko oli jo aika alhaalla ja tuuli mukavasti. Olin sen verran kiihkeänä taas, että mulle tuli kuuma, mun kävelyt taitaa olla sellaista juoksukävelyä, kun olen aina niin kuumissani. Mistä lie sekin sitten johtuu. Ihanasti tuuli vilvotti ja huuhteli suurimmat ärsytykset pois päästä. En mä tiedä mikä mut saa niin hermostumaan. Hermostun vaan, ja silloin vika on aika J.ssä. Missä menee se tavallisen hermostumisen raja, ja missä taas se, että se menee yli hilseen. Ei kai kaikkea voi selittää jollain vaiheilla. Usein huomaan että muut (tai siis J) ajattelee niin, että jos hermoilen, johtuu se siitä, että mulla on tämä sairaus. Mä en ajattele niin. Mutta mulla onkin sairaus.
Olen nyt ihan kohtuullisen hyvällä tuulella, enkä halua enempää miettiä aihetta hermostuminen, normaalia vai ei? Siitä voisin kirjoitttaa oman päivityksen, sille tulisi varmaan pituutta. Nyt on ihan hyvä, kävin äsken suihkussa, keitin viherää sitruuna teetä ja join sen tässä kirjoitellessa. Nyt E tuli kotiin kaverinsa luota ja alan kohta iltapalan laittoon, odotetaan vielä, että J tulee kotiin, pitäisi ihan näillä näppäimilä tapahtua.
Hyvää alkanutta syyskuuta. Kivaa kun on syksy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti