Ihanaa kun on syksy, ja kesä on ohi. Ihanaa oli äsken kävellä kotiin labra- ja kauppareissulta kun sataa tihuutti ja sain piiloutua sateenvarjon alle. Ihana hämärä aamupäivä, tihkusade, hämärä koti, niin että täytyy laittaa valot päälle nähdäkseen. Ihana viileä sää. Ei ole kuuma, eikä kylmä. Vaan just sopiva. Mä niin tykkään syksystä. Tänään tuntuu ensimmäisen kerran kunnolla syksyltä. Ihanaa kun saa olla vaan kotona (ei ole sitä pitäisipitäisi-aurinkoa paistamassa ja paljastamassa) lököhousuissa ja katsella kun ulkona sataa. Sateesa on kyllä kiva ulkoillakin, sateen jälkeinen metsä se vasta oma juttu onkin. Mutta nyt kotona. Ilman mitään pakkoja. Kohta puolin ajattelin mennä lukemaan.
Aamulla oli pakko mennä labraan, itseasiassa olisi pitänyt jo viime viikolla. Eilen olisi ollut hoitajan soittoaika, mutta laitoin sille viestiä heti aamulla, että älä soita, en ole käynyt labrassa. Tänään sain itseni piikille. Eilenkin olisin voinut mennä, mutta maanantaisin labrassa on kaikista pahin ruuhka, joten silloin en sinne viitsi mennä. Tänäänkin jouduin jonottamaan vajaan tunnin piikille pääsemistä, mutta samapa tuo. Mikäs kiire tässä on. Ja mitä noista, jos jatkossa nuo lääkeainepitoisuudet ja muut on tarkoitus katsoa pari kertaa vuodessa, niin en usko, että parilla päivällä on mitään merkitystä. Päivä sinne tai tänne. Soittelen sitten jossain vaiheessa tuloksista. Tuskin tässä nyt ollen hullua hurskaammaksi muuttumassa, kuin mitä jo olen. Enkä muutenkaan jaksa murehtia jotain veriarvoja. Kyse oli kuitenkin lääkkeen vähentämisestä ja sen vaikutuksista terveyteen, ei kemikaalikuorman lisäämisestä ja sen vaikutuksista, joten luulen, ettei arvot voi olla huonompaan suuntaan menossa. Eilen toimin toisella tavalla terveyttäni edistääkseni; vein sen terapeutin lausunnon Psykiatrian Polin toimistoon ja siitä toivottavasti päätyy lääkärin käsiin, joka laitata sen edelleen jonnekkin, missä taas arvioidaan mun kuntoutumisen tarve ja hyöty. Ja päätetään siis, löytyykö niitä veroeuroja minun hoitamiseen vai ei. Aktiivisesti en suostu terapia-asiaa ajattelemaan. Tulee jos on tullakseen, ja jos ei tule, niin sitten ei. Eiköhän se tässä lähikuukausien aikana selviä ilman miettimistäkin.
Mitäs muuta. Eilen kävin Itäkeskuksessa samalla reissulla kun kävin sen paperin kiikuttamassa parempiin käsiin. En eksynyt onneksi kauppoihin. Yleensä silloin kun eksyn, tarttuu mukaan jotain turhaa, ja sitten kun olen sen turhan ostanut, ajattelen, että olisin voinut ostaa sitä, mitä oikeasti tarvitsin, mitä en liian kalliin hinnan takia ostanut, ja sitten laitan saman summan johonkin ei niin tarpeelliseen. Sitten kaduttaa. Nyt en mennyt kaupoille. Kävin UUF.n kirppiksellä, siellä on ne "halvat päivät", mutten löytänyt tuolta mitään. Tarjolla oli pelkkää venynyttä ja vanunutta rytkyä, mitä aikaisemmilta halvoilta päiviltä on yli jäänyt. Onneksi ei sentään niin huonosti (vielä) mene, että pitäisi ostaa käytettynä joku venähtänyt, homeenhajuinen hooämmän trikoopusero, joka maksaa uutena vähemmän kuin kirppikseellä. Joskus tuolta löytää hyviä vaatteita, rikkaat laittaa aika surutta ihan hyviä merkkivaatteita menemään, ja sellaisia yleensä metsästän. En sen merkin takia, vaan sen takia, että ovat kivempia kuin huonompikuntoiset ja -merkkiset. Tai muuten jotain erikoisempaa. Nyt ei onneksi mennyt euroakaan hukkaan. Mitään en kuitenkaan oikeasti tarvitse (paitsi kengät). Työssäoloaikana ja palkkaa "nauttiessa" ostin niin paljon vaatteita ja kaikkea, että siitä riittää varastoa pitkäksi aikaa. (laskut jäi usein maksamatta..)
Kävin samalla reissulla Itäkeskuksen kirjastossa ja Stoassa, siellä on yleensä aina joku Työväenopiston kurssin näyttely, ja kiva kirjasto. Siellä aika kului hyvin, kirjasto on paljon isompi kuin tuo meidän lähikirjasto (vaikka sekin on oikein hyvä) ja hyllyjen välissä sai kierrellä pidempään. Yhden kirjan lainasin, enemmänkin olisin voinut, mutten viitsinyt kantaa sieltä asti. On noita kirjoja lukujonossa vaikka kuin monta. Nyt kahlaan loppuun siitä Erään katoamisen anatomia-kirjaa (on tylsä) ja aloittelin eilen illalla Pirjo Hassisen Popula- kirjaa. Sitä ajattelin mennä kohta lukemaan. Vaikuttaa ihan lupaavalta, ei loistavalta, mutta ihan luettavalta. Kivaa tekstiä. Laskin eilen, että olen lukenut kolmekymmentä kirjaa tänä vuonna, tekee vähän vajaan kirjan viikossa. Onneksi on keskittymiskykyä lukea, kamalaa olisi, jos ei olisi. Lukeminen on kivaa.
Eilen nukuin päiväunet, niin kuin olen nyt tainnut joka päivä nukkua. Yöunet on vähän huonoja, tai unta tulee liian vähän, viisi kuusi tuntia, eikä se ole riittävästi. Olen vähentänyt kahta (väsyttävää) lääkettä, mutten usko, että tilanne on huonommaksi menossa. Tuskin se huonommaksi voi mennä, kuin mitä se joskus on ollut. Ja se mitä on joskus ollut, on aina palannut ennalleen. Välillä huonompaan ja sitten taas parempaan. Eilen mietin monenlaista, niin hyvää, kuin pahaakin. Hyvää ajattelin siitä, että onneksi saan nyt toipua ja olla rauhassa. Miten kamalaa olisi, jos en edelleenkään saisi apua ja joutuisin henkihieverissä painamaan töissä. Nyt en jaksa, eikä onneksi tarviikaan. Se on hyvä asia. Siinä mielessä diagnoosi on hyvä asia. En tiedä, onko sairasta ajatella, että diagnoosista on hyötyä? Ajattelen sen niin, että ongelma ja oireet olivat jo ennen sitä. Nyt oireille on nimi ja syy, mitä hoidetaan. Tai ainakin yritetään niin hyvin kuin mahdollista on. En ole muuttunu tällaseksi sen jälkeen kun dg.numero kirjoihin ja kansiin läiskättiin. Jotenkin näin. Siitä hoidon saamisesta ja hyödystä en vielä tiedä. Toivon parasta, pelkään pahinta. Ainakin se on mahdollista.
Ja se paha, ei sitä paljon ollut. Jotain pientä J.n kanssa, valitin siitä kun ei koskaan keskustella, jutella, muuta kuin käytännön asioita. En halua että elämä olisi pelkkää käytäntöä, eikä se sitä tosiaan mulla olekaan. Mun mieli on erittäin epäkäytännöllinen. Ehkä se, että olen itselleni niin monimutkainen, tekee sen, että tuntuu vaikealta hyväksyä yksinkertaisuutta ja käytännöllisyyttä muilta. Sietää sitä, että muiden elämä on helpompaa ja selkeämpää. Ehkä toivoisin itsekin olevani käytännöllisempi ja selkeämpi. En niin kamalan mustavalkoinen kuin olen. Ja siitä kyllä jutellan paljon. Tai mä puhun, J kuuntelee. Muttei keskustella. Keskusteleeko ihmiset edes, pariskunnat? Vai onko kaikki vaan sitä käytäntöä; mitä syödään, mitä tulee telkkarista, millainen ilma ulkona on ja millainen on tulossa. Mä en jaksa sellaisia miettiä, vaan myörin syvällä. Ylhäällä ja alhaalla. Olen vaikea. Syön, katson telkkaria (vähän ja valikoiden) ja huomaan kyllä ikkunasta millainen sää on. Tarviiko siitä niin puhua? En mä tiedä mistä haluaisn edes jutella. Ehkä se on vaan se yksinäisyyden tunne, mikä näin yksinäisenä vaivaa ja vaadin sitten kaiken yhdeltä ihmiseltä. Kaiken, minkä (nopeasti) selvittämiseksi tarvitsisin taikurin..
Nyt lähden lukemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti