Tuikkimisia

Laitoin pari kynttilää ja tuikkuja palamaan tähän keittiön pöydälle ja ikkunalaudalle. Ulkona on ihan pimeää, mustaa, ja sisällä myös aika hämärää. Mutta ihan hyvä niin. Hämärässä on tunnelmallisempaa ja kodikkaampaa. Liian kirkkaasta valaistuksesta saan kamalan päänsäryn. Nyt on tosi kylmä, lämpötila taitaa olla muutaman asteen plussan puolella, mutta hyytävää on. Kylmä pohjoistuuli hyytää ja tekee ilmasta paljon kylmemmän tuntuisen. Sisällä on mukavan kodikasta, vähän viileää kyllä. Patterit on vielä ihan kylmät, yleensä syyskuussa ei ole näin kylmä. Eilen ajelin pyörällä salille, vajaan kilometrin matkan, ja kyllä kadutti. Oli niin kylmä, vastatuuli, ja mulla ihan ohtu takki ja ohuet jumppahousut. Kävellessä kylmyys ei olisi ehkä päässyt niin kiinni. Kadutti, että talvitakki jäi kotiin, olen ne jo esille katsellut. Ei talven olisi ihan vielä tarvinnut tulla, syksy tuntui jäävän kokonaan välistä. Tylsää. Nyt ei tee yhtään mieli mennä kävelylle metsään, mereltä tuleva hyytävä tuuli ei oikein houkuttele lähtemään sinne päin. Mutta ehkä se syksykin vielä käy näyttäytymässä. Olisi kiva päästä katselemaan ruskaa. Kameraa on tullut ulkoilutettua ihan hävettävän  vähän. Innostus valokuvaamiseen on ollut nyt jäissä kesän jälkeen, mutta kausittain nämä mun innostukset nyt on ennenkin menneet.

Mutta näiden säätietojen saattelemana pääsin näköjään kirjoittamaan tänne kuulumisia. Joka kerta se tuntuu yhtä hankalalta tulla kirjoittamaan tänne. En tiedä miksi, ehkä keskittymiskykyni on vaan niin huono, tai sitten vaan mietin liikaa, mitä tänne kirjoittaisin. Ja ehkä senkin takia tuntuu vaikealta päästää sormet hyppelemään näppäimille, kun en tiedä, mistä ajatuksesta ottaisin kiinni ja mistä koittaisin jotain tolkkua ja asian tynkää saada. Usein niitä ajatauksia on liikaa. Vähän sieltä ja täältä. Ja toisaalta, en aina ymmärrä sitäkään, että miksi yleensäkään edes kirjoitan tänne asioitani ja ajatuksiani. Eikö jokaisen oman elämän pitäisi olla se oma elämä, eikä jakaa kaikkea kaikien, tai aika monien, kanssa. Ehkä jaan liikaa, turhaan. Mitä siitä, mitä olen jonain päivänä ajatellut, tai missä olen ollut, miten olen nukkunut tai mitä syönyt. Mitä olen tehnyt tai sanonut, mitä joku mulle. En osaa vetää rajaa, mikä tänne kuuluu ja mikä ei. En ole edes varma, olenko riittävän anonyyminä täälä. Mitä jos minut tunnistetaan? Voisiko joku käyttää minusta saamiaan tietojaan minua vastaan jotenkin. Joskus? Hyökätä tai vainota. En usko että kukaan jaksaisi nähdä sitä vaivaa. Ja mitä sitten. Eikö kaikista kuuluisimmat blogistit tunnisteta ja sitä pidetä hyvänä asiana. Olen ajatellut, etten halua laittaa tänne sellaisia kuvia itsestäni, perheestäni tai läheisistäni nyt puhumattakaan, mistä minut, tai heidät voisi tunnistaa. Mutta ehkä tunnistetaankin. Vaikka mitä sitten jos tunnistettaisiinkin. Ehkä täällä onkin jo sellaisia kuvia, en muista. Todennäköisesti on. Mutta mitäpä sekään haittaa. En suostu häpeilemään sairauttani, mistä kirjoitan myös, mutten kuitenkaan halua pitää tätä minään sairauskertomusblogina. En minä ole sairaus, tai mielenterveyskuntoutuja tai vääränlainen. Olen vaan minä. Ja koitan olla häpeilemättä.

Usein sanotaan ja kirjoitellaan siellä sun täällä, ettei sairaudestaan kannata pitää meteliä, tai pitää varoa, kenelle siitä kertoo ja kenelle ei. Ettei kannata kertoa, että on mielenterveyskuntoutuja. Tai että on työkyvyttömyyseläkkeellä. Mitä sitten jos kertoisi. Miksi sitä pitäisi salailla. Totta on, että tuntuu vaikealta ajatella että tapaisi jonkun uuden ihmisen, koska silloin tuntuu olevan usein tapana kysyä ensimmäiseksi mitä toinen tekee. Työkseen tai muuten. Vaikea se olisi mennä sanomaan että olen eläkkeellä mielenterveyssyistä, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja personallisuushäiriö. On siinä työtä kerrakseen. Ennakkoluuloja on niin paljon, sehän on selvä. Itse olen kauhistelemisen ja silmien pyörittelyn sijaan törmännyt monesti siihen, että ihmetellään, miten sulla muka voi olla jotain.. Et vaikuta yhtään siltä. Eipä uskoisi. Miltä pitäisi sitten vaikuttaa? Kulkea suu vaahdossa, ranteet viilleltyinä, tukka likaisena.. Joskus minusta ehkä uskoisi, mutta silloin en liiku ihmisten edessä. Näytän yleensä iloiselta, olen ystävällinen ja kohtelias. Positiivinen. Kyselen. Kuuntelen. Katson silmiin. Harjaan hiukseni, hampaani ja puen puhtaat vaatteet päälleni kun menen ulos. Osaan käyttäytyä, enkä syö niin paljon lääkkeitä, että olisin sairauden myötä muuttunut lihavammaksi tai muuten hitaammaksi, jähmeämmäksi, huonompi kuntoiseksi, läähättäväksi ja puuskuttavaksi (niin kuin valitettavasti jotkut ovat, tunnen erään, joka lihoi viisikymmentä kiloa syötyään kaiken sen lääkearsenaalin mitä lääkärit keksivät tarjota). Sekin ärsyttää, että miten niin en näytä sellaiselta, että mulla ei voisi olla mielialaa heittelevä, ja toisinaan vääristävä, sairaus. Ihan niin kuin teeskentelisin vaan. Olisin oloneuvoksena kotona, kun en vaan viitsi tehdä mitään. Kotirouvana, jonka miehellä on niin hyvät tulot ettei tarvitse mitään tehdä ja tulee silti toimeen. Mikäpä sen mukavampaa, kissanpäiviä vietellessä. Voin tehdä mitä huvittaa. Näin ei kuitenkaan ole. Näin kuitenkin yleensä kai jaotellaan ihmiset, sen mukaan, mitä kukakin tekee. Ja jos ei tee, on syrjäytynyt, ja tietynlainen. Vääränlainen. Mikä näkyy päällepäin. Itse en koe mahtuvani kumpaankaan joukkoon, en halua viettää aikaa muiden sairaiden, samaa (tai jotain muuta) sairautta sairastavien kanssa, enkä toisaalta tunne kuuluvani ihan terveiden, työssäkäyvien arkeen ja elämään. Olen vääränlainen.

En edes halua sellaisia ihmisiä ympärilleni, joilta mun olisi hävetävä tai piilloteltava asioita, elämäntilannettani, tai selitellä olosuhteitani tai tekemisiäni. En pelkää, etten saisi töitä, jos joku kuulisi, että sairastan sellaista sairautta, mikä kuulostaai ihmisten korvissa pahalta, aggressiiviselta, pelottavalta tai epärehelliseltä. Sängyn pohjalla makaavalta yhteiskunnan elätiltä. Tai huijarilta. Onneksi en tarvitse kumpaakaan. Työpaikka minulla on (vaikka epäilen etten sinne enää koskaan tule palaamaan). Läheisiä ystäviä ei ole. Enkä oikeastaan haluakaan. En jaksa olla sosiaalinen, tavata ihmisiä ja keksiä jotain helppoa, pientä kivaa juteltavaa ja päiviteltävää. En osaa puhua itsestäni ja inhoan juoruamista. Suuri osa ihmisitä tuntuu olevan aika pahansuopia ja ilkeitä. Jos ei suoraan, niin jossain muodossa. Monilla tuntuu olevan tarve haukkua muita ja olla ilkeä. Viime aikoina varsinkin rasistiset keskustelut on pistäneet silmiini ja niissä monien ihmisten aggressiiviset mielipiteet ja nyrkinheilutteluterveiset on tehneet pahaa. Monesti tunnen että olen liian herkkä kaikelle. Pitäisi olla jotenkin reippaampi ja räpsäkämpi, ettei välittäisi. Sellainen räväkkä. En osaa olla. En osaa olla ihmisten kanssa. Mun maailmantuska on toisinaan vähän turhan iso. Suren asioita ja kiihdyn monista epäkohdista. Monesti muut on väärässä ja minä oikeassa. Sisko on välillä ehdottanut että tehtäisiin yhdessä jotain, mentäsi kävelylle, leffaan, jotain, mutten osaa mennä. Ajattelen, etten osaisi puhua mitään. Miten ihmisten kanssa ollaan. Jokus osaan, mutta se vie paljon voimia. Olen mieluummin hiljaa omissa ajatuksissani. En osaa juoruilla. Ehkä siksi kirjoitan tätä blogia, että saan jotain ulos itsestäni maailmalle. Tulen kuulluksi. Kai.

(nyt pitää alkaa iltapalan laitoon. Kirjoitan varmaan lisää myöhemmin. Tuntuu etten olisi vielä päässyt edes asiaan vaikka oeln kirjoittanut jo aika paljon..)

Koitan saada vielä kirjoitettua vähän, kun nyt tuntuu siltä, että haluan niin tehdä. Usein tuntuu, ettei mulla ole aikaa kirjoittaa, koko ajan on muka jotain muuta tekemistä. Päivisin teen aina jotain, mitä milloinkin, ja illalla kun perhe on kotona, en osaa keskittyä omiin ajatuksiini ja tekemisiini. Nytkin kirjoitan myöhään, kohta ollaan puolen yön hujakoilla. Mutta eipä se ole mulle aika eikä mikään. Hyvin harvoin käyn ennen puolta yötä nukkumaan, en kai ikinä. Olisi kivaa osata nukkua kunnolliset yöunt, mennä ajoissa nukkumaan ja herätä aamulla pirteänä. Saan liian vähän unta jatkuvasti. Ja väärään aikaan. Viime yönä sain unta vasta joskus kahden jälkeen.. Tuli jotenkin kolkko olo nukkumaan mennessä, jotenkin nukkumaan käyminen pelotti. En tiedä miksi, mutta jotenkin. Se pimeyteen ja tiedostamattomaan putoaminen kai. Yleensä en ole tuollaisia miettinyt, mutta nytpä mietin. Heräilin aika myöhään, vähän ennen kymmentä vasta, poika meni kouluun myöhään, eikä sen takia tarvinnut sen aikaisemmin herätä. Aamulla oli tosi ankea olo. Jotenkin hirmu harmaa, tyhjä ja turha. Väritön.

Tänään tuntui että masennus on saamassa minusta taas otetta enemmän, ei ole ollut kovinkaan pirteä tai hyvä fiilis. Ei ihan pohjakosketusta onneksi, mutta välillä aika kireää. Eilen oli ihan toisenlainen ääni kellossa, tein paljon ja tuntui että olisin jaksanut vielä paljon enemmän kaikkea. Mitä tekisin, olin jopa suunnitelmalinen, mitäpä voisinkaan tehdä. Sitä ja tätä. Tuntui melkein, kuin olisi ollut joku suunnitelma. Tehdä jotain hyödyllistä. Mennä töihin.. Tuntui tylsältä ja passivoivalta, lamauttavalta, olla tekemättä mitään. Kasvan kohta sammalta tätä menoa. Kaipaisin enemmän jotain älyllistä tekemistä. Tänään on taas tuntunut ihan toisenlaiselta. Hikeä ja paniikkia meinasi taas pukata tuolla asioilla ja kaupoilla käydessä. Oli kuuma ja hankala olo. Silti olin ja tein mitä piti, kävin jopa kahvilla siinä kirjaston kahvilassa, mitä olen jo jonkun aikaa suunnitellut. Sain tehtyä, mutten kovin hyvällä mielellä. Tein silti. En jaksa yleensä ruotia näitä olojani suuntaan tai toiseen, koska silloin jos niihin hirveästi keskittyy, ne korostuvat. Ei jokaista tunnetta ja mielialaa voi lähteä kirjaamaan ja analysoimaan, hulluksihan siinä tulisi. Siti pitää sanoa (ihan vaikka muistoksi itselleni) että huomaan lääkeannoksen pienennyksen jälkeen olon menneen ensin aika ylös, hyvään, sitten touhukkaaseen semihyvään ja nyt vähän sinne alle, ärtyneisyys ja toivottomuus meinaa ottaa mielessä paikkaa ja mielialavaihtelut yrittävät käydä voimille. Mutten anna niille liikaa tilaa. Porskutan silti ja toimin, vaikka paikallani välillä.