En kirjoittanut tänne eilen mitään, laitoin vaan (tyhmän) rohkeasti tuon terapeutin lausunnon näkyville (ymmärsin sentään peittää nimeni:), niin kuin olen aikaisemminkin itseäni koskevia lausuntoja laittanut. Vien sen huomenna Psykiatrian poliklinikalle lääkärille, joka lähettää sen edelleen jonnekkin missä terapiatuen myöntämisestä päätetään tällä kertaa. Halusin että itsellenikin jää lausunnon teksti. Voi sitten vanhana muistella menneitä. Odotin lausuntoa innolla ja suurella mielenkiinnolla, ja tyytyväinen siihen olen. Kiitos. Jos tuolla ei nyt irtoa tukea terapiaan (Kela on kerran antanut kielteisen päätöksen, nyt yritetään saada kaupungilta maksusitousta terapian rahoittamiseen), niin sitten ei irtoa mistään. Katsotaan nyt, kuin ämmän käy. En jaksa, välitä, halua tai viitsi ajatella koko terapia-asiaa nyt aktiivisesti, olen jättänyt sen ajattelemisen syrjään, ja siellä on onneksi pysynytkin. Aikaisempi terapia tuen eväämisen aiheuttama pettymys ei piikittele ja kipuile enää samalla tavalla kuin aikaisemmin kesällä, ja hyvä niin. Olen vähän yllättynytkin, miten osaan suhtautua asiaan näin välinpitämättömästi? Rauhallisesti. Niin kuin nyt parhaaksi näen. Joinain päivinä olen huomannut ajattelevani, etten edes halua terapiaan. En jaksa, ja mitä se kuitenkaan hyödyttää. Vanhojen kaivelu. Oikeasti. Psykoanalyyttinen terapia on (ymmärtääkseni) paljon syväluotaavampaa kuin yleisemmin kaksisuuntaisille suositellut terapiamuodot. Psykiatrin ja hoitajan mielestä analyyttinen terapia on sopivin vaihtoehto ja uskon siihen. Olen siitä ihan tyytyväinen, enkä koe että minkään muunlaisesta, käytännönläheisemmästä terapiasta hyötyisin. Syyt tähän tilanteeseen ja tähän minuun ovat niin syvällä, ettei niitä ihan pinnallisilla käyttäytymisen muutoksilla saisi korjattua. Ja osaan elää käytännössä ihan hyvin. Psykoanalyyttiseen terapiaan taitaa olla vaikeampi saada Kelan tukea, on kai hiukan kalliimpaa ja ellei sitä, niin, no. Psykologista. Tähtää koko itsen kehitykseen ja eteen päin pääsemiseen, eikä vain siihen, että tulisin nopeasti toimintakykyiseksi ja hyödylliseksi. Voisin mahdollisimman nopeasti palata sinne mistä olen tullutkin, eli töihin. Auttamaan muita. Työhön paluu ei taida edes olla se suurin peruste, mihin lääkäri ja terapeutti vetoavat lausunnoissaan, vaan ihan se haavoittuneen ja rikkimenneen ihmisen korjaaminen. Olen siitä kiitollinen. Oikeasti. Tuntuu, ettei mua ole koskaan nähty ja kuultu yhtä kokonaisvaltaisesti. Aikaisemmilla hoitokerroilla vuosien varrella on hoidettu vain sen hetkistä ongelmaa, ongelmaa työssä, ihmissuhteissa, kriiseissä. Yksittäisissä elämänaviheissa, ei kokonaisuutena. En usko että vain pieniin osa-alueisiin puuttumisesta on mun kohdalla mitään hyötyä. Ja onhan se nyt nähtykin. On siinä kestänytkin, kymmenen vuotta. Tai oikeastaan koko elämä. Nyt olen tässä vaiheessa ja elän sen kanssa. En ole varma onnistuuko se ihan niin helposti, kuin mitä se on nyt sanoa, mutta yritys on hyvä. Elän hetkessä, oli se minkälainen tahansa, ja tällä hetkellä kestän sen ihan hyvin. Juuri nyt.
Nyt on ihan hyvä olo. Oikeasti. Mistään ei purista eikä kiristä. Ei ole liian tyhjä olo, tai ei toisaalta liian täysikään, ruuhkainen ja kupliva mieli. Ei aja pitäisipitäisipitäisi. Eikä mikään tai kukaan edes ärsytä. Kumma juttu. Ei väsytäkään, vaikka olen herännyt aamulla ja pysynyt poissa sängystä koko päivän. Silti pystyn istumaan paikallani, enkä koko ajan ravaa jonnekin tai koe, että jokin olisi vinksallaan. Pitäisi ja menemene. Hermot ei mene, eikä sisällä ole kipua, puristusta tai kiristystä. Vaan ihan tavallinen olo. Jopa levollinen. Edistystä. Kaikki oli vielä pari viikkoa sitten ihan päinvastoin. Puristi, kiristi, pitäisipitäisipitäisi, ärsytti, kupli ja myörysi. En vieläkään lentele missään puiden latvojen yläpuolella aurinkoon, mutta enemmän olen elämän puolella kuitenkin. Nyt voisin listata tähän syitä, miksi minun pitäisi olla huolestunut, olenko nyt liian iloinen, liian pirteä, aikaansaava, liian pehmeä ja tuskaton. Pitäisikö olla huolissaan sitä, mihin tämä nyt johtaa. Ei saa olla näin, pitää sairastaa, lokeroida. Pitäisi ottaa lisää lääkettä, ettei mopo karkaa käsistä. Ei karkaa. Otan vähemmän. Vähensin litium-lääkitystä viikko sitten ja olo on muuttunut sen jälkeen huomattavasti paremmaksi. Suurempi annos kyseistä ainetta veti minut masennuksen puolelle tehokkaasti. En nyt jaksa miettiä lääkitystä, ärsyttää edes ajatella sitä, kutsua lääkkeitä nimillä tai selitellä niillä yhtään mitään. Otan sen mitä olen dosettiini (muisti ei ole vahvin puoleni) jakanut, nielen pari valkoista pilleriä ajattelematta mitään aamulla ja illalla. Rutiinilla. Hoitaja sanoi eilen että silloin lääkitys on kunnossa, kun sitä ei mieti. Uskon sen. Haluan miettiä mieluummin muita asioita.
Eilen sanoin hoitajalle etten todellakaan ole ottamassa mitään uusia lääkkeitä (nimeltä mainitsemattomia). Koen että mulla on nyt suoja pahimpia teriä vastaan, molemmissa päissä pehmennykset, etten mene holtittomasti syöksylaskua päin teräviä reunoja, laidasta laitaan menen, mutta pehmeämmin. En halua latistua sinne keskelle, tunnottomaksi. Lääkitys tuo pehmeämmät laidat, ja se riittää mulle. Sanoin hoitajalle ihan suoraan että en halua liikaa lääkkeitä, en halua kaikkea ahdistusta pois, koska se veisi samalla muutakin. Ne hyvät tunteet ja ajatukset. Sen että saan tehtyä asioita ja ajattelen asioita. Teen ja saan aikaan. Paljon. Kirjoitan paljon, luen paljon. Haluan tietää paljon. Olla kiinnostunut. Tehdä. Elää. Liikkua. Enkä halua lihoa. Enkä pysähtyä. Uskon että mulla on niitä piileviä voimia ja luovia kykyjä niin kuin terapeutti lausunnossa minua kuvasi, jotka odottavat että uskallan päästää ne kunnolla lentoon. Jos olisi liian suojatussa tilassa, pehmennettynä ja tysänä, ei ajatus luistaisi samalla tavalla. Niin se vaan on. On tosiasia, että psyykenlääkkeet tekevät niin. Tylsistyttävät. Omakohtaista kokemusta mulla ei ole (eikä tule), mutta näin sen luen. Ja tämän kerroin hoitajalle. Ei sanonut mitään. Itse ajattelin että onneksi mulla on sitkeyttä taistella vastaan. Terveydenhuollolla tuntuu olevan todella vahva kilpi, millä jyräävät tätä lääkeasiaa. Lääkefirmathan rahoittavat paljon asioita. Varmaan enemmän kuin arvaisikaan. Onhan sekin yritystoimintaa joka pitää saada tuottamaan hyvin. Eikä mua edes ahdista, mutta nukun väärän nimisellä lääkkeellä. Sekin, pieni annos, alkaa olla varmaan enemmän vaan tapa kuin mikään muu. Rituaali ennen nukkumaan menoa, kaksikymmentä milligrammaa pienessä pillerissä. Jos joku vaihtaisi pillerit kalkkitabletteihin, en todennäkösesti huomaisi mitään eroa, vaan nukahtaisin ihan niin kuin nyt teen. Jos jättäisin pillerin ottamatta, ajattelisin, että nyt en nuku kun unohdin jotain, ja lopulta joutuisin sen ottamaan ennen kuin pää uskoisi, että nyt nukutaan. Hoitaja oli samaa mieltä. Lääkkeiden vaikutus on suurimmaksi osaksi lumevaikutusta. Se lääke millä unensaantia helpotan, harhautan pääni vajoamaan uneen, on huomattavasti halvempaa ja miedompaa tavaraa, kuin mitä mulle jatkuvalla syötöllä yritetään tarjota. Vähän niin kuin puhelinmyyntiä, otaotaota, ilman mitään järkevää perustetta! Mitähän muuta juteltiin.. Lähinnä kai lääkkeistä. Huomasin että olen puheliaampi, naurettiin paljon ja olin paljon vapautuneempi kuin mitä yleensä siellä olen. Hoitaja sanoi, ettei nyt näytä olevan mitään, mistä kannattaisi olla huolissaan. Hyvä näin. Olen samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti