Muuttolinnut

En nyt osaa päättää että menenkö takaisin sänkyyyn lojumaan ja lukemaan kirjaa, jota en ikinä iltapäivisin ehdi lukea ja illalla ennen nukkumaan menoa en jaksa lukea kuin pari sivua ennen kuin nukahdan. Turhauttavaa. Haluaisin päästä kirjassa eteenpäinkin mielelläni, kiitos. Mulla on taas monia kirjoja lainattuna kirjastosta, joita haluaisin lukea. Äsken katselin Suomalaisen Kirjakaupan kirjamainoksesta mielenkiintoiselta vaikuttavia kirjoja, luin niistä arvosteluja netistä ja jotain yritin varata kirjastosta. Aika ruuhkaiselta näytti, monessa oli tuhansiakin varauksia, ja kirjoja joku muutama kymmen kappaletta. Ehkä pitää vaan odottaa hetkeä, kun kirja tulee vastaan ilman ennakko varauksia ja odotuksia. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, etten todellakaan ehtisi niitä kaikkia lukemaan elämäni aikana vaikka miten lukisin. Aina tulee uusia. Toisaalta on kiva, kun ikinä ei tiedä kirjastoon meneessä mitä siellä tulee vastaan, aina sieltä joku mielenkiintoinen tarina löytyy mitä ei ole osannut odotttaa tai etsiä. Uusi tuttavuus. Lukisin mielelläni paljon, jos vaan silmät pysyisivät auki. Pysyvät ne sentän joskus. Luen suunnilleen kirjan viikossa, en mitään viisisataasivuista, mutta sellainen peruspitkä kirja menee muutamalla lukukerralla. Viimeksi luin Karin Fossumin Minä näen pimeässä-kirjan. Sen olin itseasiassa varannut kirjastosta arvostelujen perusteella. Olen yleesnä pitänyt noista Fossumin kirjoista, mutta tuo viimeisin oli jostain syystä vähän lattea mun mielestä, en osaa oikein sanoa miksi. Aihe oli syvä, järkyttävä, ravisteleva ja puhutteleva, mutta teksti ja tarina oli mun mielestä vähän pintapuolinen. Kirja tuntui liian lyhyeltä, ei oikein päässyt alkuun, eikä loppuun. Tai siinä ei vaan ollut sitä jotain, mikä olisi tehnyt kirjasta mieleenjäävän, hyvän.
Nyt luen Mirja Kuivaniemen Sudekuopat-novelllikokoelmaa, joka ei ole sekään oikein innostanut. Onneksi kirja alkaa olemaan jo loppusuoralla. En ole ennen(kään) oikein pitänyt novellikokoelmista, tarina alkaa, ja sitten se jo loppuu. Jää kesken. En mielelläni jätä kirjoja kesken tai lainaamiani kirjoja lukematta, välillä käy toki niinkin. Seuraavaksi alan lukemaan Hisham Matarin Erään katoamisen anatomia, siltä odotan vähän enemmän, kuin näiltä parilta aikaisemmin lukemaltani kirjalta.
Kesken on myös kirjeystävältäni saamani Ann Heberleinin En tahdo kuolla, en vain jaksa elää-kirja. Luin sen ensimmäisen kerran keväällä kaksi vuotta sitten, tämänkertaisen sairausjakson alussa ja silloin tavallaan tajusin vähitellen tämän oman sairauteni nimen ja kuvan. Tuntui niin tutulta, että kirjaa melkein pelotti lukea. On ahdistava kirja, mutta ahdistuksen keskellä se ei tunnu mitenkään liialliselta tai musertavalta, enemmänkin lohdulliselta, jollain muullakin voi olla näin paha olo. Aloitin kirjan viime viikolla, mutten ole nyt halunnut palata sen pariin, tuntuu liian ahdistavalta ja liikkuu liikaa ahdistavien ajatusten keskellä tämänhetkiseen olooni nähden. En halua pyöriä siellä syvyyksissä nyt. Mieluummin jotain muuta, perspektiiviä ja näkemystä muhunkin maailmaan ja kokemuksiin. Ei tämä oma olotila, tai sairaus tai miksi sitä nyt kutsuisin (en mielelläni puhu sairaudesta), ole kuitenkaan ainut asia maailmassa, vaikka masentuneena ja voimakkaan ahdistuksen kourissa se siltä tuntuukin. Ajattelen silloin, ettei mikään, ei mikään, ole niin tärkeää kuin tämä. Muut ei sitä vaan ymmärrä. Masennus vie mukanaan, vie kaiken valon. Myrkyttää minut, ja kaiken muun ympärillään. Masennuksen voima on hirvittävä. Onneksi mä tajuan nyt, että maailmassa on muutakin kuin minä ja masennus. Hömppä en silti lue.

Nyt jäin siis kirjoittamaan. Otin tuon Erään katoamisen tarinan-kirjan tähän sohvalle viereeni, jos saisin tartuttua siihen. Toisaalta voisi olla kiva lähetä ulos lukemaan. Aurinko paistaa ja voisin ottaa pyörän alle, korikassiin viltin ja kirjan, ja polkaista parin kilometrin päässä olevalle Skatanniemelle. Skatanniemi on viimeinen niemi Uutelan ulkoilu- ja luonnonsuojelualueella, tavallaan Uutelan kärki. Terävä kallioniemi josta alkaa avomeri ja näköala pitkälle meren aavalle on hieno. Siellä tulee käytyä kesäisin aika usein pyörälenkeillä ja kävellenkin. Siellä on tullut viettyä niin ilta-auringon hetkiä ja kesäpäivinä olen asettunut sinne lukemaan kirjaa. Kuulostaa rentouttavalta, kun aallot lyövät kallioon tuulella. Veden ääni on rauhoitatava ja lempeä. Voi olla, että lähden kohta sinne. Nyt on aurinkoinen aamupäivä ja ulkona vielä tarkenee. Helteitä en kaipaa, enkä oikeastaan kesääkään. Tykkään syksystä, pimenevistä ja kirpeistä illoista. Helposti hengitettävästä ilmasta ja kostean metsän tuoksusta sateen jälkeen. Syksyllä maailma hiljenee ja mä rentoudun. Rauhoitun. Kevät on vaikeaa aikaa, valonmäärä lisääntyy, tulee kiireisempi olo, en osaa nukkua enkä muutenkaan rentoutua. Alkukevään aika ja kelmeä harmaa valoisuus on kaikista kamalin. Kesällä en nuku ja olen pitäisipitäisi-kierroksella kokoajan. Pitää nauttia ja ottaa kaikki irti kesästä ja aurinkoisista päivistä, koska kesä on niin lyhyt. Sitten stressaan, heti kun on hyvä ilma, pitää olla jossain ulkona menemässä ja nauttimassa. Kesä on rankkaa aikaa. Syksyllä saa levätä. En masennus syksyisin, päinvastoin, herään henkiin. Alkusyksy on ihanaa aikaa, loppusyksyn aika, maraskuusta jouluun on raskaampaa kun pimeyttä on niin paljon ja joulu aiheutttaa aina oman stressinsä mun mieleen, vaikken mikään hössöttäjä ja joulunvalmistelija varsinaisesti olekaan. Talvessakin on puolensa, mutta syksystä tykkään eniten. Toivottavasti tulisi nätti ruska-aika. Ensilumi ilahduttaa joka kerta kuin lapsena. Siinä on oma hiljainen voima ja kauneus.

Eilen käytiin J.n kanssa iltakävelyllä. Ilta alkoi jo punertumaan kun lädettiin ulos, käveltiin urheilukentän ohi peltopolkuja ja puistikkoja pitkin poikin. Takaisin tullessa alkoi olla jo hämärää ja pellon päälle oli asettunut hieno iltausva nauha. Nähtiin samalla iso kurkiaura, satoja lintuja. Monta nuolta. Pitivät kovaa ääntä, en tiedä kutsuivatko muita lajitovereitaan mukaan vai suunnittelivatko keskenään matkareittiä, jonka tekemisen yhdessä aloittivat. Näytti ja kuulosti hienolta. Kesän loppumisen ääni. Toisaalta tuntui haikealta. Kurjet tietävät kesän nyt loppuneen ja olivat päättäneet lähetä pois, lämpimämpään paikkaan. Mihin saakka sitten menevätkään. Miten pitkän makan taittavatkaan. Veivät kesän pois ja kuuluttivat sen huudollaan. Miten pitkä matka niillä onkaan tehtävänään. Ihminen ei osaisi samalla tavalla lähteä, mennä vaan ja löytää vaistoillaan ja laumansa tukena eteenpäin, jonnekin missä tietävät pärjäävänsä niille vaikean talvenajan paremmin. Meille jäi syksy, ja talven odotus. Ei haittaa. Ollaan sitkeitä. Tultiin kotiin ja keitettiin iltateet, juotiin ne yhdessä ja istuttiin keittiössä juttelemassa, niin kuin joka ilta ennen kuin erkaannutaan omiin iltajuttuihimme. Tuo on tärkeä meidän koko perheen yhdessäolohetki. Olen onnellinen siitä, että olemme niin tiivis perhe. Sellaisiakin perheitä kai on, jotka harvoi ehtivät samaan paikkaan samaan aikaan, kotonakaan. Iltateen jälkeen katsoin vähän aikaa venäläistä elokuvaa YleTeemalta, elokuva oli saanut hyvät arvostelut, mutta oli mun makuun tälläkertaa turhan taiteellinen, tai outo. Päätin jättää elokuvan katsomisen sikseen (vaikken niitäkään yleensä mielelläni kesken jätä) ja menin sänkyyn lukemaan. Luin kaksi sivua ja nukahdin.

Nyt päätin, että en ainakaan sänkyyn mene. Olen tässä kirjoittaessa herännyt. Herätin E.n aamulla työharjoitteluun lähtöä varten. On nyt koulun TET-jaksolla ja harjottelee mieheni isän painofirmassa, graafista-ala, pari viikkoa. Huomenna on ensimmäinen viikko takana. Mua väsytti herätessä paljon, vaikka nukuinkin ihan kohtuulliset unet. En sittten tiedä missä syy. Ehkä eilinen salilla ahkerointi ja iltakävely vaikuttivat asiaan. Aamulla yläkropan lihakset olivat vähän kipeinä, aroilta tuntuvat vieläkin, mutteivat niin pahasti, että haittaisi. Tietääpä jotain tehneensä. Vaa'alla ramppaamista ja syömisillä leikkimistä olen nyt onnistunut välttämän. Syöminen on edelleen, niin kuin aina, vähän sellaista hankalaa. Ruokahalu on huono, mutta syön silti aina jotain. Säännöllisemmin ja terveellisemminkin sen voisi tehdä, mutta näillä nyt mennään. Vosin venytellä ahkerammin, kiristelee sen verran että ajattelin tehdä, jos maltan, yhden jooga-ohjelman mikä mulla on.

Mutta nyt irtaudun tästä koneelta.