Rajatila

Ensi alkuun; mua jäi vaivaamaan eilinen kirjoitukseni, tuntui että se loppui jotenkin kesken. Jäi jotenkin vaillinaiseksi. Ihan niin kuin elämä olisi epärealistisia ja negatiivisia ajatuksia työstä, ammateista tai marmatusta kotitöistä ja niiden tylsyydestä. Onhan elämässäni paljon ihania asioita ja etenkin niitä tärkeimpiä, ihmisiä. Kahta rakasta lasta ja avomies. Kiva kaunis koti, ruokaa jääkaapissa, vaatteita päälle, rahaa ruokaan (ja joskus johonkin muuhunkin pieneen), lämpöä, valoa. Terveyttä, sitä fyysistä minun kohdalla. Olen ollut fyysisesti terve monta vuotta, flunssakieree loppui, kun jäin pois töistä. Mitään pitkäaikaissairauksia mulla ei ole ikinä ollut. Ei henkeä uhkaavia tiloja, onnettomuuksia, sairauksia. Ei ole kroppakremppoja eikä muitakaan elämistä haittaavia vaivoja tai hankaluuksia. Jos siis ajoittain reistailevaa päätä ei lasketa. Se on paljon, olen kuitenkin jo enemmän keski-ikäinen kuin nuori. On siis terveyttä, rakkautta, lämpöä, turvaa. Perusasiat on hyvin. Paljon huonomminkin voisi asiat olla.

Miksi pitää sitten valittaa? Siinäpä kysymys, mihin en osaa vastata. Toisaalta, olen itse eri kuin perheeni. Toisten kautta ei voi elää, ei edes lastensa. Eikä saa. Sitä  mieltä mä olen. Aikoinaan joku tuttu, jolla oli pari pientä lasta, oli heidän kanssa kotona ja opiskeli samalla pitkiä ja vaativia opintoja. Opiskeli psykologiksi. Ihmettelin, että kuinka jaksaa. Vastasi, ettei halua olla ihan tyhjän päällä sitten kun lapset ovat isoja. Tuo keskustelu on tullut mieleeni nyt viime aikoina tämän tästä. Mulla on joku kriisi nyt, kun lapset alkavat olla isoja, toinen jo aikuinen, ja toinen kovaa vauhtia aikuisuutta kohti varttumassa. Mitä mä nyt teen, kun ei olekaan enää pieniä lapsia joita hoitaa ja joiden kanssa puuhatessa, heitä hoitaessa ja kasvattaessa aika kuluisi. Olen ollut äiti yhdeksäntoista vuotiaasta asti. Ei kai ihme, että suuri tyhjyydentunne täyttää mieltä. Mikä minä nyt sitten olen? Mitä mä tekisin? Apua!

Silloin kun olin ensin yhden, ja sitten kahden lapsen yksinhuoltajana, en ehtinyt tuollaisia miettimään. Mitä mä haluaisin, toivoisin, tavoittelisin. Erosin kaksi kertaa, molemmilla kerroilla päihdeongelmaisesta ja niin henkisesti kuin fyysisestikin väkivaltaisesta miehestä. Valtavien draamojen, riehumisien ja myrskyjen, kaaoksen keskeltä kuivalle maalle rämpineenä. Kaksi samantapaista liittoa, myrskyjä ja ero. Pelkästään yksi ero, yksi väkivallan kohteena oleminen riittäisi musertamaan ihmisen. En ymmärrä, miten sallin omalle, ja lasteni, kohdalle kaksi vastaavanlaista tilannetta. Tyttöni kohdalle kaksi, poikani selvisi vähemmällä. Olin sillä kertaa viisaampi ja pyristelin eroon nopeammin, jo poikaa odottaessani. Olin kahden lapsen yksinhuotaja, vauvan ja pienen koululaisen. Räpiköin irti nuoremman lapseni isästä kauan. Liitto ei ollut helppo, eikä erokaan sitä ollut. Muistan ajatelleeni, etten selviä tästä, jos pääsen tästä elämän tilanteesta pois, se on ihme. Pääsin. Ainakin fyysisesti.

Tavallaan elän sitä elämää edelleen. Mielessäni ja kehossani. Siitä kaikki tämä kipuilu. Olisipa asiat niin yksinkertaisia, jos ulkoista hätää tai vaaraa ei ole, on kaikki hyvin. Pehmusteet kunnossa ja elämä turvallista. Palaset kerättyinä kohdallaan ja tiiviinä turvana. Kaikki hyvin. On koti, lapset, mies, ei väkivaltaa. Terveyttä, kohtuullisesti. Eilen illalla ajattelin tuota mennyttä aikaa, entistä elämääni, ennen kuin aloin nukkumaan. Ärsytti, että tuollaiset suuret asiat tulevat mieleen aina silloin, kun pitäisi alkaa nukkumaan. Aina se on niin. Ajattelin että olisin tullut niitä kirjoittamaan ulos päästäni, mutten enää jaksanut. Nukuin vaan viisi tuntia. Yhdestä kolmeen yöllä mietin. Avo- ja avioliitto, ex-miehet, ja niistä eroon pääseminen. Halusin erota molemmilla kerroilla, hulluksi siinä olisi muuten tullut. Onneksi pääsin pois. Ajattelin eilen, että olin kuin kilpajuoksija, päästelen välimatkaa kuin henkeni hädässä, kaikkeni antaen, äärimmilleen venyen, ja kun olen perillä, ylitän maaliviivan, olen turvassa takaa-ajajilta. Mutta olen murtanut jalkani, Tässä tilanteessa pään. Kaksi kertaa tämä, kymmenen vuoden aikana. Turvassa oleminen, nyt, on se maaliviivan ylitys.

Nyt olen vasta huomannut murtumat. Sinä kamppailun keskellä, aikaisemmassa elämässäni, ei todellakaan ehtinyt ajatella muuta, kuin sitä, miten selviän tästä päivästä. Saanko olla rauhassa. Mitä seuraavaksi tapahtuu. Mieleenkään ei olisi tullut lähteä hakemaan apua, ei sellaisessa tilanteessa näe muuta kuin sen tilanteen. Ei näe sitä, että muutenkin voisi olla. Ei varsinkaan, jos on elänyt sellaista elämää seitsemäntoista vuotiaasta saakka. Ehkä joku muu olisi voinut nähdä, mutta mulla ei ollut sellaisia ystäviä, tai vanhempia, jotka olisivat tulleet väliin, suojelleet. Mulla ei ole ollut ikinä oikeaa ystävää, eikä tule koskaan olemaan. Eikä oikein vanhempiakaan. En edes halua. Elin seitsemäntoista vuotiaasta kaksikymmentäseitsemän vuotiaaksi asti myrskyn silmässä. Välillä oli tietenkin hyviä aikoja, paljon hyvää, onnea ja ihanaa. Kaikki hyvin. Kivaa ja tavallista. Ei kai kukaan niin hullu ole, että ottaisi kymmenen vuotta vastaan pelkää  pahaa. Sellaista pääsisi nopeammin karkuun.

Nyt olen ollut viisitoista vuotta turvassa. Ulkoiselta pahalta. Poikani on ollut onneksi koko elämänsä turvassa, ei muista niitä aikoja kun olin yhdessä isänsä kanssa. Tytär on rikkinäisempi, kaksi painajaista kokeneena, niin kuin minäkin. Pienemmällä, helpommin särkyvällä sydämmellä tosin ja se on raastavampaa minulle, kuin mitä oman pahan olon ja olosuhteiden kestäminen menneisyydessä oli. Se on pahinta. Kun oma lapsi joutui elämään pelossa. Tytär sai onneksi terapiaa jo kouluaikana. Oltiin tytön asioissa yhteydessä aina johonkin, perheneuvolaan, lastensuojeluun, lasten psykiatriin. Sai jopa terapiaa. Ja uskon niistä olleen apua. On nyt ihan tasapainoinen ja elää tavallista elämää. Ei ehkä ihan ehjänä, mutta niin, että pärjää. 

Oman hätäni huomasin ja sain ulos vasta kaiken tuon jälkeen, joskus viisitoista vuotta sitten, vähän sen jälkeen kun elämä tyyntyi päällisin puolin tavalliseksi. Ja tässä sitä nyt ollaan. Ei ihan vaarassa, muttei ihan turvassakaan. Jossain siellä välillä. Tasamaata etsin edelleen. Ja tulen sitä varamsti loppu elämäni etsimään. Keikun kivenlohkareiden päällä, välillä vähän tasaisemmalla pinnalla ja välillä railoon pudoten, terävään reunaan itseni satuttaen. Alusta jalkojeni alla elää jatkuvasti, ei pysy paikallaan, muuttaa koko ajan muotoaan ja tasapainoilen sen päällä. Aina vaan. Raunioille vaan ei voi rakentaa. Pitäisi löytää se tasaisempi ja turvallisempi kohta, mihin uskaltaisi jotain rakentaa. Kiviröykkiö on vaan niin syvä, lapsuudesta asti halkeillut, etten tiedä miten voisin korjaustyön aloittaa. En osaisikaan. Olen kateellinen sellaisille, joilla elämä on enemmän tasamaata, sellaista eteenpäin liukumista tasaisella alustalla, välillä pikkukiviin, tai vähän isompiinkin, kompastelemista, mutta aina jaloilleen pääsemistä. Ei niin pahoja murtumia, ettei niiden yli pääsisi. Monet ovat päässeet portaille asti. Rakentavat elämäänsä eteen- ja ylöspäin. Pärjäävät, asetatvat tavoitteita ja kulkevat eteenpäin. Välillä vaikeammin nousten, mutta aina eteenpäin päästen ja siihen luottaen. Miksen mä voi olla siellä?

Ei tällaisesta elämän kokemuksesta ole mitään hyötyä. Mitä hyvää siitä voisi seurata? Ei yhtään mitään. Tai tietytsi se, etten enää ole siellä. Mutta muuten. Kannan kaikkea kuitenkin mukana. Ja se painolasti vie  kaikki voimat. Edelleen elän vaan tässä päivässä, niin kuin silloin kun elin ihan akuutin myrskyn silmässä. Nyt se myrsky on vaan siirtynyt sisäpuolelle, eikä sitä ole näin yhtään helpompi käsitellä. Vaikeampi minusta. En voi vaan lähteä, jättää kaikkea ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Nyt tulee vastaan tietenkin sana terapia. Joo, no sitä olisi tarkoitus saada. Ehkä. Ja epäilen, etten saa. Olen siihen varautunut. Mitä siitä. En usko siihen kuitenkaan. En ole niin luottavainen, että kahden vuoden terapia voisi korjata niin paljon, kun mitä korjattava olisi. Sanotaanhan sitä, että terapia perustuisi siihen, että kun oivaltaa yhden asian, vaikka miten pienenkin, ja kun se käynnistäisi jonkun hyvän ajatuksen tai oivalluksen, idean, alkaisi pyörä pyörimään toiseen suuntaan. Sinne parempaan päin. Yksi asia kannattaisi seuraavaa ja niin edelleen. Kiviröykkiö hioutuisi ja tasottusi helpommaksi kulkea.