tiistai 30. heinäkuuta 2013

On se niin väärin

Yritin äsken käydä ulkoilemaasa. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle täällä sisällä, happi loppuu. Ulos on päästävä. Huono ilmakaan ei haittaa, tuuli ja harmaus tuntuvat välillä vaan hyviltä asioilta. Liikkeellä on vähemmän ihmisiä ja tuuli tuulettaa päätä paremmin kuin seisova kuuma ja aurinkoinen sää. Harmauteen voi paremmin piiloutua. Tuuli tuo happea. Lenkki jäi tosi lyhyeksi, tai ei sitä oikein voi edes lenkiksi kutsua. Taivaalla oli niin uhkaavan tummansinisiä pilviä ja ilmassa oli selvästi ukkosen tuntua. Olisi tehnyt mieli kävellä pidempään, mutten halunnut ottaa riskiä, että olisin kastunut. En olisi kehdannut mennä kauppaan vettä valuvana, ja jos olisin joutunut käymään kotona ennen kauppaan menoa, en olisi ehkä saanut lähdettyä ollenkaan, ja olisin ollut ilman ruokaa. Kävelin kymmenen minuuttia ja kävin kaupassa, siihen meni viisi minuuttia. Yritän joutua aina kaupasta ulos mahdollisimman nopeasti. Sen takia tykkään käydä tuossa pienessä lähikaupassa, sieltä löytää nopeammin tarvitsemansa ja suoriutuu nopeammin ulos. Vartin päästä kotoa lähdöstä olin jo takaisin kotona.

Tänään tuli ikävä tuttu tunne, mikä aika ajoin puskee päälle. On ehkä kaikkein lamauttavin ja invalidisoivin oire mitä mulla on. Liekkö jo psykoottistakin? Ajattelen, että ihmiset katsovat mua kummissaan ja jotenkin.. Inhoten tai kauhistellen, että onpa hirveän näköinen. Tollainen surkimus. Ruma, lihava. Hikinen. Köyhä, rasvanen. Harmaa. Menen ajatuksen vallatessa jännittyneen jäykäksi keholtani ja olo muuttuu paniikinomaiseksi. Hikoiluttaa, hermostuttaa, haluan nopeasti pois paikalta. Joskus se tuntuu niin pahalta, että haluaisin vajota maan alle ja äkkiä. Samalla oma reaktio hävettää ja inhottaa, häpeän itseäni. Ja sitten tunne ihmisten halveksunnasta ja kummaksumisesta vaan voimistuu. Välillä välttelen kaupassa, apteekissa ja joka paikassa, asiointia. Olen onnistunut rajoitamaan elämääni huolestuttavan paljon. Kaupan kassalla hikikarpalot nousevat otsaan ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän hikoilen. Otsa ja kämmenet ovat ihan kosteat. Samoin kainalot. Kaupassa tuijotetaan, mikähän totakin vaivaa. Miten mä voin olla näin nolo tyyppi. Inhoan itseäni, ja muitakin ihmisiä. Kaikki näyttää mun silmissä paremmilta kuin mitä itse olen. Hyvin harvoin tunnen olevani ihan yhtä hyvä kuin muutkin. Useammin en. Asumme ns. hyvällä alueella, missä suurin osa ihmisistä on nuoria ja hyvinvoivan ja menestyneen näköisiä. On kalliita autoja, vaatteita, hyviä hiuksia, ihoja, itsevarmoja, nuoria. Me asutaan tällä myös. Mutta halvimmalla alueella (joka sekin on meille liian kallis) sen "paremman porukan" asuinalueen reunamilla. En kadehdi sinänsä niitä maallisia rikkauksia mitä näillä ihmisillä on. Inhoan materiaa, kuluttamista ja pröystäilyä. Rikkaita ja itsevarmoja. En ole itse sellaisia arvoja ikinä kunnioittanut, tai haaveillut olevani joku mahtava, omasta mielestään tärkeä, hyvässä ammatissa oleva ylväs ihminen, joka juoksee (mun silmissä) aivan turhien asioiden perässä. Silti ne ihmiset ärsyttävät mua. En tiedä miksi. No, ei köyhänä eläminenkään mitään herkkua ole. Se kalvaa, painaa ja polttelee, kun joka kerta kaupassa käydessä, laskua maksaessa kurkkua kuristaa ja mietin, miten rahaa meni taas enemmän kuin saisi. Mihin olis varaa. Miten tili lohkeilee vähitellen tyhjäksi. Nopeammin kuin saisi. Miten saan taas rahat riittämään. Kaikki on niin kallista. Mihinkään muuhun ei ole varaa kuin ruokaan, hyvä jos siihenkään kohta. Kaikki kallistuu niin nopeasti. Aikoihin en ole voinut ostaa itselleni mitään, en muista milloin olisin viimeksi käynyt kampaajalla. J leikkaa hiusteni latvat ja itse värjään ne. Yleensä tulos epäonnistuu. Tällä hetkellä mulla on yhdet ehjät kesäkengät, kaksissa on reikä isovarpaan kohdalla ja eilen lempikengistäni repesi nilkkaremmi, eikä kenkä pysy jalassa. Vaatteet on haalistuneet pesuissa. Hikoilen niin paljon. Iho on muuttunut huonommaksi, näppyjä tulee. Stressistä, rasvaisesta ruuasta, ehkä lääkkeistäkin. Ja ryppyjä (olisi kohtuullista, että olisi vaan jompaakumpaa, mulla on molemmat). Hyi. Ei ihme että itseluottamus rapisee mennessään mitä kauemmin olen tässä kurjuudessani ja sairauden aiheuttamassa syrjäytymissyöksyssä elänyt. Eikä tulevaisuudennäkymät paljon tämän valoisammilta näytä. Mitenhän tässä olisi sitten tarkoitus kuntoutua tai parantua, edes jonkunverran? Ei kai olekaan.

Mä olen tuntenut suurta inhoa ja raivoa sitä kohtaan, etten saa mitään hoitoa. Mitä helvettiä oikeasti. Mitä tahansa luen, näen, kuulen, kaikki muut saavat terapiaa. Terapia siellä ja täällä. Toiset ovat poissa tolaltaan kun terapia on viikon tauolla, tai kuukauden. Saavat silti olla loma-aikaankin yhteydessä sielunhoitajaansa. Helvetti sentään. Voi jumalauta. Tiedän vaikka minkälaisia tyyppejä, yhtä vanhojakin, samaa sairautta sairastavia, jotka saavat kunnollista hoitoa. Minä en. Ihmetyttää ja raivostuttaa. En halua olla missään tekemisissä kenekään kanssa. Ärsyttää niin suunnattomasti. Ärtymys ja vihaisuus kuplii pinnan alla huolestuttavasti. Jotkut saavat kaiken, toiset jäävät kokonaan ilman. Niinhän tämä tuntuu nykyään menevän. Toisia hoidetaan ja toiset saavat hukkua omissa oloissaan ajatuksiinsa, traumoihinsa, haavoihinsa ja kipuihinsa. Tekisi niin mieli avauta aiheesta enemmänkin, mutten nyt taida. Tai ehkä vähän sittenkin. Kerron tässä yhden esimerkin, vaikka mitäpä vertailu hyödyttää, tai paljon mikään muukaan, mutta silti.

Esimerikki on perhe missä isä on narkkari ja äiti muuten vaan pihalla. Saavat lapsen. Synnytyssairaalassa isä häröilee, kaatuilee ja sekoilee niin paljon, että kätilöt kutsuvat lastensuojelun paikalle tarkastamaan tilanteen ja arvioimaan, voiko perhe palata kotiin sellaisenaan. Saa, mutta valvotusti. Isä ohjataan hoitoon. On siellä muutaman viikon ja palaa kotiin ihan samassa kunnossa ja palaa vanhoihin tuttuhin harrastuksiin samantien. Sama jatkuu parin kuukauden välein; hoitoon, kotiin, hoitoon, kotiin. Jos on vetänyt kamaa parikymmentä vuotta, auttaako parin viikon hoitojakso jossain laitoksessa? Joo, tosiaankin. Lopulta perheenäiti kyllästyi miehen piikittämiseen, mitä kotona  harrastaa vessassa, sai paikan turvakodista ja on siellä poikansa kanssa täysihoidossa, asunto on tyhjillään. Mies antoi avaimensa pois, mutta äiti ei silti halua mennä kotiin. Viihtyy turvakodissa, käy tapaamassa ystäviään, jotain uutta miesystäväehdokasta, ja roikuttaa pientä lastaan kaupungilla rattaissa koko päivän. Mies on taas hoidossa. Mitähän tämä kaikki maksaa? Muuttuuko jokin? Ei varmasti. Varmasti parin viikon hoitojakso jossain päihdekuntoutuksessa, vai millä nimellä sitä muka-tekemistä nyt halutaan kutsua, maksaa enemmän kuin se, mitä mun terapian tukeminen kahden vuoden ajalta (noin kuusi tuhattta euroa) olisi maksanut. Puhumattakaan äidin hoidosta missä saa katon pään päälle, juttuseuraa hoitajista ja ilmaisen ruuan. Kuuden viikon ajan. Sen jälkeen saa uuden asunnon, kun ei halua edelliseen palata. Vastaavanlaisia tapauksia tiedän monia. En tunne sympatiaa tai mitään muutakaan. Vituttaa vaan. Tuollaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan tehneet muuta kuin vetäneet huumeita ja lorvineen, panostetaan. Kyseisen perheen hoitaminen  julkisin varoin jo pelkästään näiden muutaman viikon aikana maksaa ihan varmasti moninkertaisesti sen, mitä minun hoitaminen olisi maksanut. Ja olisin itse maksanut siitä puolet. Sen toisen kuusi tonnia kahden vuoden aikana. Mutta se siitä. Olen epäempaattinen kusipää.

Tämä arjen alkaminen on ottanut mulla aika koville, niin kuin näyttää ja kuulostaa. Maanantaina J palasi töihin ja kun E on nyt Turkissa, korostuu tämä mun yksinäisyys ja turhuus ihan hirveissä mittasuhteissa. Mä pyörin täällä kotona ihan  turhana, en saa oikein mitään järkevää tehtyä, pyörin ympyrää huoneissa ja pelkkä vaatteiden päälle saaminen on suuri saavutus. Aamuisin olo on niin raskas, jäykkä ja hikinen. Hikoilen ihan valtoimenaan vaikken mitään teekään. Olo on kuumeinen ja uupunut. Lihakset painavat tonnin. Raajat ja koko kroppa. Lihaksia ei loman herkuttelujen ja liikkumattomuuden jälkeen ole varmastikaan yhtään jäljellä. En kyllä niitä kaipaakaan. Miksi pitäisi olla lihaksia. En haluaisikaan näyttää kuivalta broilerilta. Sellainen vanhentaakin. Nyt olen valkoinen, löllyvä ja muhkurainen. Aamut nukun. Tänään mun aamu oli puoli yhden aikaan iltapäivällä. Ei olisi  huvittanut nousta silloinkaan. Turhalta tuntui. Aloin vähitellen valmistautumaan uloslähtöön, muttta lyheksi jäi sekin yritys. Tai ulos pääsin, mutta aika pian palasin kotiin. Ajattelin että lukisin vähän aikaa, mutten nyt osannut keskittyä ja tulin mieluummin kirjoittamaan. Pää tuntuu niin täydeltä, että lataan ajatuksia kuplivasta päästä mieluummin ulos, kuin ihmen kirjasta lisää sisääni. Olo on aika levoton. Ja samaan aikaan uupunut. Stressaantunut. Kuluttavaa.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Vilkkusilmä

Huomenia,

täällä yksi silmäväreinen kirjoittelee minkä vaivoiltaan voi. Eilen illalla mulla alkoi ikävä värähtely oikeassa silmässä.. Aluksi tuntui ihan tavalliselta pieneltä elohiiren räpsyttelyltä, mikä mulle välillä tulee silmän ulkonurkkaan, enkä siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Silmäluomi alkoi vähitellen räpsymään vähän tavallista enemmän, eikä se ole mennyt vieläkään ohi. Ajatelin että menisi yön aikana kun nukun, ohi, mutta eipä mennytkään. Heräsin yöllä kun J kuorsasi ja huomasin luomen väpätyksen jo silläkin lyhyellä hetkellä kun olin hereillä. Tosi kiva joo. Sain onneksi nukuttua ilman että vaiva olisi häirinnyt, mutta heti aamulla herättyä silmä oli tosi villinä. Hirveä tärinä ja tutina, vähän niin kuin silmään johdettais vähän sähköä ja "tärähtelee" ja väpättää nopeasti. Tuntuu tosi ilkeältä. Sain illalla paniikkikotauksen sen takia. Nukkumaan käydessä kun yritin lukea kirjaa, meni silmä niin villiksi, ettei lukemisesta tullut yhtään mitään.. Aloin juoksentelemaan ympäri kämppää ja itkin J.lle. Mä pelkään kaikkia silmäjuttuja ihan kauheasti, silmäsairauksia tai sokeutumista. Se on mun suurin pelko, pahin mitä voisi tapahtua. Istusin vaikka pyörätuolissa jalattomana tai ihan mitä vaan, mutta jos näkökyky menisi, olisi se hirveää. Koko ajan vaan pimeää. Mulla kiihtyy mielikuvitus aika huikeisiin korkeuksiin kun oikein panikoin. Mietin miten silmän väre voi levitä, mennä näköhermoon ja näin vaikutta näkökenttään. Tämä luomen väre ei onneksi näkökykyn vaikuta, vaikka silmä tuntuu tärisevän. Tuntuu inhottavalta, kun siihen ei voi millään tavalla vaikuttaa, elää ihan omaa elämäänsä.. Ja paniikissa olen ollut nyt aamupäivänkin, tai olen. En pysty tekemään oikein mitään, on jännittynyt (mikä varmastikin pahentaa oiretta) ja ikävä olo. Hermostuttaa. Mitä jos tämä ei menekään ohi. Tai pahenee vaan.

Mulla loppui eilen Lamictalit. Jaan lääkkeet dosettiin aina maanantaisin. Huomasin viimeksi, että Lamictal loppuu lauantaina, mutten jaksanut käydä ostamassa sitä lisää. Eilen aamula ajattelin, että ei kai se mitään jos sen jää yhtenä päivänä ottamatta. Tuskin sitä huomaakaan. En kyllä muista, olenko ikinä jättänyt sitä väliin. Joskus lopetin sen kokonaan ominpäin, mutten ole sen jälkeen jättänyt pillerin pilleriä väliin, mitä sitä olen nyt säännöllisesti syönyt, ainakin pari vuotta. Lamictal on myös epilepsialääke (mulla siis kaksisuuntaiseen) ja ymmärtääkseni, ja pakkausselosteen, mukaan voi aiheuttaa epileptisiä oireita. Niin kuin rauhoittavat voi aihuttaa rauhattomutta, unilääkkeet unettomuutta, särkylääkkeet särkyä. Paradoksaalisia vaikutuksia. Aloittaessa ja varmaan sitten myös lopettaessa lääkettä. Epäilen että tämä silmänväreily on jotain sellaista. Tahdosta riippumattoman hermoston metkuja? Lihasnykäykset ja -kouristukset ovat aika yleisiä tällaisten lääkkeiden haittavaikutuksia. Lähetin J.n apteekkiin hakemaan Lamictalia ja Oxamineja, niitäkin kuluu ja on kulunut tässä enemmän kuin koskaan ennen tämän kesän aikana. Toivottavasti Lami auttaisi ja veisi ikävän oireen pois yhtä nopeasti kuin sen eilen toikin. Kaikenlaista vaivaa sitä voi ihmisellä olla.

Vähän myöhemmin päivällä

Nyt on silmävärinä kadonnut melkein kokonaan. Sain ne lääkkeet, otin päivän annoksen ja puolikkaan rauhoittavan, ajattelin että rauhottaisi vähän tota vaivaakin, ja siinä samalla tietysti vähän mun hermojakin. Oli tosi ilkeän tuntuinen tuo värinä. Kun katsoin peilistä niin näkyi kun koko yläluomi väpätti sivusuuntaan, välillä hiljempaa ja välillä taas kiihtyi. Hermot siinä meinasi mennä. Pari tuntia lääkkeen otosta oireet tuntui katoavan vähitellen eikä nyt ole hetkeen tuntunut mitään, vaikka kirjoitan ja olen muutenkin tihrustanut tässä koneella. Aikaisemmin lukeminen ja muu näön tarkentaminen, tai sen yritys, pahensi oiretta. Nyt ei tunnu mitään. Aika kumma, omituista ja inhottavaa syödä tuollaista lääkettä, mikä tekee tollasen oireen. Tai tässä tapauksessa sen puute. Lamictalia ei saisi lopettaa seinän, vaan vähän kerrassaan annosta vähitellen pienentämällä. Ihmeellisiä sätkyjä teki. Voi olla sattumaakin, silmien siristely ja muu stressi voi kuuulemma tuollaista aiheuttaa. Eilen nimittäin tuli sekä stressattua että siristeltyä.

Oltiin eilen taas purjehtimassa. Mentiin tyttöni ja poikaystävänsä kanssa. Tulivat tänne meille, käytiin ostamassa kaupasta eväitä, herkkuja ja juotavaa ja lähdettiin merille. Parin viimekertaisen purjehduksen jälkeen olen alkanut stressaamaan sitä vähän. Molemmilla kerroilla on tullut aika kovia tuulenpuuskia ja vene on heittelehtinyt ja kallistellut ihan kunnolla. Niinkuin purjevene tietysti aina tekee, mutta pientä kammon poikasta muhun on jäänyt kytemään. Enää en roiku ilman pelastusliivejä veneellä ja muutenkin pysyn visusti paikallani ja istumassa (aikaisemmin olen tykännyt istua siellä veneen etuosassa ja katsella maisemia), niin kuin kuuluukin. Keikkuminen ja kallistelu ei vaan tunnu kivalta enää. Eilenkin avomerelle päästyä oli aika kovaa merenkäyntiä ja isoja aaltoja. Meidän oli tarkoitus purjehtia Kaunissaareen, on ihana paikka melkein avomerellä ja todella kaunis paikka. Matkalla huomattiin paksua summua, ihan tumman harmaa sumuseinämä nousi vastaan eikä koko saarta edes näkynyt. Oli aika pahan näköistä, ihan kuin paksua savua. Käännyttiin pois, purjeveneellä ei ole mitään asiaa noin sankkaan sumuun. Isoja konttilaivoja kulki sinne, sumun sisään ja sumutorvet vaan kumisivat. Aika aavemaiselta kuulosti ja näytti. Käännettiin kurssi kohti toista saarta. Rantauduttiin Kotiluotoon luonnonsatamaan ja käytiin saaressa. Laitettiin ruokaa, grillattiin ja oleiltiin. Kiva paikka tuokin. Kaunista, ihana ilta-aurinko. Illalla kotiinpäin tullessa sää oli tyyntynyt melkein kokonaan, sumusta näkyi vielä kauempana ohut harmaa usvavana. Meri oli jo tosi hiljainen.

Illalla myöhään

Tänään päivä meni oikeastaan siihen, että pesin pyykkiä E.n Turkkiin lähtöä varten. Puhdasta vaatetta ei paljon ollut, ollaan oltu niin paljon menoilla ja ulkona, ettei kotihommia, pyykkirumbaa ja muuta tylsää arkihommaa ole tullut tehtyä niin paljon kuin tavallisesti. Onneksi puhdasta ja kuivaa saa nopeasti. Pakattiin ja laitettiin tavaroita valmiiksi. Siivottiin sitten muutenkin koti ihan perusteellisesti, sitäkään ei ole tullut tehtyä moneen viikkoon. Nyt on siistiä.

E. lähti nyt illalla Turkkiin, isänsä tuli hakemaan yhdeksän aikaan ja tästä lähtivät lentokentälle  ajelemaan. Kone Antalyaan on nousuut just näillä minuuteilla. Menevät sinne sukulaistensa luokse Belekiin, vajaan viikon ovat reissussa. Harmi että J.n loma loppuu nyt, huomenna joutuu suuntaamaan aamulla töihin.. Olisi ollut kivaa jos oltais saatu olla kahdestaan muutama päivä, mutta ei auta. Nyt illalla E.n lähdettyä pyöräiltiin vielä Uutelaan ja Skatanniemelle. Otettiin viltti mukaan ja vähän eväitä ja loikoiltiin kallioilla ja katseltiin merelle päin. Auringonlaskun aika alkoi olla. Ihanan väristä ja hiljaista oli. Kaunis auringonlasku ja tyyni meri. Ihana rauhallinen loman lopetus. Mä en koskaan kyllästy tuohon paikkaan, noihin ihaniin kallionkoloihin, mereen, luontoon, aina löytyy joku oma rauhaisa sopukka missä saa olla omissa oloissaan. Kotimatkalla ajettiin vielä vähän pidempi reitti ennen kuin tultiin kotiin. Puistotie rannassa oli tyhjillään ihmisistä ja pitkää suoraa pääsi ajamaan kovaa vauhtia. Kiva oli päästellä menemään, oli jo aika hämärää eikä ihmisiä ollut pahemmin enää liikkeellä. Nyt rauhallista kotona, sohvalla. Laitan koneen nyt pois.

Kauhea ikävä tulee tätä lomaa <3


lauantai 27. heinäkuuta 2013

Loppulomaa

Iltaa.

Ajattelin tulla vielä kirjoittelemaan päivän tapahtumia ja mietteitä lyhyesti näin yöaikaan. Kello tulee kohta puoli yksi, mutta eipä mua juuri väsytä. En ole ollut oikein koko kesänä väsynyt silleen, että tuntuisi siltä, että olisi pakko päästä nukkumaan, ah, mikä raukeus, sänky, peitto, silmät kiinni, uni.. Väsynyt ja kyllästynyt, turhautunut ja uupunut useampinakin hetkinä, jokaisen päivän aikana, mutta sellaista tavallista tervettä väsymyksen tunnetta en vaan tunne. Ei väsytä, ikinä. Lääkkeillä (kaksi Litoa ja yksi Oxamin) onneksi saan unen, en heräile yöllä, enkä muuten tarvitse enää korvatulppiakaan (en ole siis enää niin häiriöherkkä kuin ennen), enkä aamulla ole erityisen koomassa. Herään suht sopivaan aikaan, siinä kahdeksan yhdeksän välillä. Nukkumaan menen siinä kahden korvilla. Ei ehkä tule ihan tarpeeksi unitunteja, mutta kuka nyt kesällä nukkuisikaan. Syksyllä ehtii.

Tänään on ollut aika touhurikas päivä. Aamulla sanoin J.lle että saa päättää päivän ohjelman, kun sillä on nyt perjantaina viimeinen lomapäivä. Viikonloppu vielä päälle, mutta viralliset lomapäivät olivat nyt tässä. Monenlaista ehdotusta tuli, oli Suomenlinnaa, pyörällä ajelua. J olisi halunnut käydä testiajamassa sen Ruoholahdesta Kiasmaan ja Töölönlahdelle menevän Baanan niin, että oltais ajeltu keskustaan asti pyörillä ja tultu takas metrolla. Joo ei, matkaa meiltä keskustaan on jotain kakskyt kilsaa. Ei jaksa. Päädyttiin Porvooseen ja sinne sentään ajeltiin autolla (sinne pyöräilyäkin on ehdotellut joskus).

Käytiin ensin katsomassa onko isäni talo edelleen isän. On puolisen vuotta puhunut sen myymisestä. Ovat vaimonsa kanssa asuneet yli vuoden kahta asuntoa, kerrostaloa Helsingissä ja omakotitaloa Porvoossa. Ei olla oltu nyt missään yhteydessä ainakaan puoleen vuoteen, eikä oltu nytkään. Olin vaan utelias ja pyörähdettiin autolla siinä edessä. Taisi olla talo vielä samalla omistajalla. Samoja tavaroita näytti olevan ikkunalla, auto pihassa oli eri, mutta vaihtavat sitä ahkeraan muutenkin. Joku iso ja uusi joka tapauksessa. Mitään en muuten isän elämästä tiedä. En ole siis erityisen läheinen isäni kanssa. En tosiaankaan. Tavataan kerran, korkeintaan pari kertaa vuodessa. Sellaisia puolipakollisen muodollisia joulu- tai isänpäiväkäyntejä. Ja se riittää. Mun mielestä nekin voisi jättää väliin. Ovat erittäin vaivaannuttavia tapahtumia. Todennäköisesti meille kaikille. Isätarinaa en jaksa nyt enempää käydä. Siitä riittäisi juttua kyllä useamman kappaleen verran, mutta palaan aiheeseen ehkä toiste.

Porvoossa jätettiin auto lähelle jokirantaa, käveltiin rantaan ja valittiin siitä kiva ruokapaikka. Laiva-ravintolaan päädyttiin syömään. Söin kasvishampurilaisen ja miehet söi jotain muuta, kanaa ja lihaa. Sää oli ihana, oli tosi lämmin. Ihan kuin etelässä olisi ollut. Porvoon joen seutu ja Vanhakaupunki ovat tosi kauniita. Kaikki on niin kivannäköistä. Kaikkialla ihania pikkuliikkeitä, istutuksia, kapeita kujia ja niitä ihania vanhoja puurakennuksia. Oli kiva kierrellä ja katsella, pariin pikkuputiikkiin eksyin katselemaan, olisi ihana laittaa kotia, kaikesta muustakin kauniista tykkään, vaatteista, korusita ym mutta näin ennen syksyä mulle tulee into laittaa kotia. Rakentaa kodikkaammaksi ja mukavammaksi tulevaa kylmää ja pimeää aikaa ajatellen. Kesällä tulee kuitenkin oltua niin vähän kotona ja sisällä, ettei kotiin tule niin paljon kiinnittäneeksi huomiota, kuin syksyllä ja talvella, kun kotona joutuu olemaan jatkuvasti. Nyt ei ole kyllä varaa mihinkään ylimääräiseen, siitä kiukuttelen säännöllisin väliajoin J.lle, mutta hyvä tämä koti on näinkin. Kaikkea kuitenkin on, mitä tarvitaan ja ihan mukavasti elellään. Silmänruokaa on kuitenkin kiva käydä nauttimassa. Se ei onneksi maksa mitään. Olin muutenkin yllättävän tyyni reissulla. En kauheesti valittanut, ollut epävarma itsestäni, vertaillut itseäni muihin tai muuten ahdistellut tai panikoinut. Lopuksi käytiin vielä ostamassa kolme säkillistä karkkia Brunbergin tehtaanmyymälästä. Kuuluu perinteeseen.

Kotikulmille palattua käytiin videovuokraamosta illaksi leffa ja pari olutta kyytipojaksi. Katsottiin "Selviytyminen", kertoi perheestä joka jäi 2004 Tsunamin jalkoihin Thaimaassa. Vähän oli sellaista ennalta-arvattavaa sosiaalipornoa, mutta katsomisen arvoinen kai tuokin. Kaikki selviytyivät. Pitkään aikaan ei ole tullut katseltua elokuvia, jotenkin ei vaan ole tullut oikein mieleenkään, kun ulkona on valoisaa ja muutakin tekemistä riittää. Ja mökkeilyt ja muut menot on vieneet huomion muualle. Ihan hyvä tietysti niin. Nyt ne korvaa ruudun tuijotus. J.n loman loppuminen tuntuu mullekin arjen alkamiselta, vaikken mä mihinkään menekään.

Tänään on nyt myöhemmin tullut avauduttua aiheesta mun elämä ja arki enemmänkin. Mua on alkanut taas ärsyttämään se mun terapiatuen torppaaminen ja se, etten nyt sit pääsekkään siihen helkkarin terapiaan, niin kuin kuvittelin hyväuskoisena koko alkuvuoden. Enää en usko mitään. Ihan sama. Tuskin siitä lässyttämisestä mitään hyötyä olisikaan. En mä jaksa ajatella koko asiaa. Ankealta vaan tuntuu, ettei nyt olekaan mitään odotettavaa. Kun koko kevään odotin terapian aloittamista syksyllä. Uskoin tosiaan että saisin sen. En olisi voinut kuvitellakaan, että olisin liian sairas siihen. Nyt ei sitten ole mitään odotettavaa syksyltä, eikä oikein miltään muultakaan. Tulevaisuuden suhteen on sellainen olo ja ajatus, että olkoon, en välitä. Mitään hoitoa ei ole, joten koen sen niin, että saan sitten olla vaan näin. En siten tee mitään. Parempi niin, en halusikaan kuntoutua sellaiseksi, että joutuisin palaamaan  entisiin töihin tai johonkin muuhun typerään hommaan. Siirtelemään paperia yhdestä kasasta toiseen. En usko, että pystyisin mitenkään saavuttamaan mitään, mikä minua oikeasti kiinnostaisi, enkä haluaisi tuhlata elämääni johonkin sellaiseen mikä ei yhtään kiinnostaisi. Mitä ehkä voisin tehdä. Jotain suojatyötä varmaan tarjoavat seuraavaksi. Todennäköisesti eivät kuitenkaan, kun olen niin sairas. Hah, saapa olla rauhassa. Oikeasti, en kadehdi yhtään sellaisia, jotka juoksevat hikihatussa työpaikan ja kodin väliä. Mun ei tarvii.

Nyt tämä menee jo ihan älyttömäksi. Pakko varmaan lähteä nukkumaan, tai sammuttaa virrat vähäksi aikaa. Että jaksaa taas huomenna säntäillä. Huomenna on tiedossa purjehtimista. Onneksi iltapäivällä vasta. Kello on nyt 01.19 (en osaa edelleenkään vaihtaa tuota alla olevaa kellonaikaa).




torstai 25. heinäkuuta 2013

Pyyhkeitä

Terveisiä sohvan pohjalta.

Tänään on ollut vähän reippaampi päivä kuin mitä eilen oli, enkä ole paljon ehtinyt sohvalla tai koneella istuskella. Hyvä näin. On kesä ja ulkona on kiva olla. Oltiin J.n kanssa päivällä monta tuntia liikenteessä pyörillä. Kun päästiin pojan parturikäynnin, pyykkirumban, syömisten ja muiden sekoilujen jälken lähtemään ulos, pompattiin pyöriemme selkään, eikä maltettu melkein tulla takaisin kotiin ollenkaan.

Pyöräiltiin rantoja pitin J.n kotitalolle tähän lähistölle. Vanhempansa ovat jo muuttamaan otteeseen tässä lähivuosina kyselleet, että kiinnostaisiko meitä muuttaa siihen niiden taloon. Äitinsä omistaa talon lisäksi pari muutakin asuntoa tästä samasta kaupunginosasta missä asutaan ja yhden toisesta. Asunnot ovat vuokralla muilla, yhtä lukuunottamatta. Meille on nyt siis tarjottu muutaman kerran tätä taloa. Alkavat olemaan väsyneitä talon pitämiseen, ja kun ikääkin on, kaipaisivat pienempiin ja helpompiin olosuhteisiin. J esitti nyt lomansa alussa taas tämän kysymyksen, haluttaisko me muuttaa siihen taloon? Ja pitää sanoa, että asia on häirinnyt mua koko kesän. Tontti jossa talo on, on todella iso. Helsingissä harvalla on niin suurta pihaa. On valtava ja todella hieno. Luonnonrehevä ja upea. Suunnilleen neljäkymmentä metriä kanttiinsa. Taloa ympäröi valtavat koivut ja männyt, pihalla kasvaa marjapensaita. Pihan toisessa päässä talosta on rantasauna. Tontti on merenrannalla. No, ranta on aika ruovittunut, kasvaa korkeaa kaislaa ja heinää, mutta meri siinä niiden takana kuitenkin on. Talon ikkunoista katsottuna näkyy meri. Piha on uskomaton. Siitä ei voi muuta sanoa. Luonnontilassa jo melkolailla, mutta tilaa on. Ilta-aurinko sihlautuu ihanasti puiden lehvistöjen välistä pihaan. Yhdessä nurkassa pihaa komeilee tuuhea hopeapaju.

Mutta entä talo sitten. No joo. On iso, liiankin. Sellainen vajaa kolmesataa neliötä kolmessa kerroksessa. Olisi ihan liian iso meidän kolminhenkiselle perheelle (tyttö ei asu enää kotona). Ja on järkyttävässä kunnossa. Talo on rakennettu joskus viiskytluvulla, eikä sinne ole sen jälkeen tehty juuri mitään. Tai no, on sinne tehty just kattoremontti ja mikälie lämmityskattila (?) on uusittu. Mutta sisältä on aika ikävässä kunnossa. Varsinkin kellarikerros, jossa on sauna, kylppäri, kodinhoitohuone, tietokonehuone, ompelukonehuone, askarteluhuone... Haisee homeelta. Siltä kuin joku olisi heittänyt märän likaisen pyyhkeen nurkkaan ja jättänyt sen siihen puoleksi vuodeksi. Märkä sauna, vanha vintti. Mikä haju, mikä kosteus. Uh. Haistan sen vieläkin nenässä. Keskikerros on kohtuullinen, mutta yläkerta taas ei. Miltä kuulostaa tumma puu ja tummanpunaiset kokolattiamatot tummemmilla täplillä. Katto on vuotanut.

Joo-o. Ollaan asiasta väännetty kättä J.n kanssa useamman kerran nyt kesän aikana ja asia ärsyttää mua ihan suunnattomasti. Huomaan, että ihan selvästi haluaisi muuttaa sinne. On asunut siellä ihan pienestä pirpanasta pitäen, ja sitä ennen oli mummola. Kaikki on talossa suunnilleen samalla tavalla kuin silloin, kolmekymmentä vuotta sitten. Mua ahdistaa kun musta on tuntunut siltä, että mulla on pallo, päätänkö minä nyt sen, että kelpaako mulle vai ei. Vai puretaanko talo maantasalle jossain vaiheessa. J.n äiti on aina sanonut, ettei haluaisi luopua tontista. Vain kuolleen ruumiini yli. Nyt eivät  halua itse siellä asua, niin iso talo tosiaan vaatisi paljon huoltamista ja ylläpitoa, eivätkö ole jaksaneet niin tehdä tähän astikkaan.. Onko se nyt meidän homma sitten. En mä ainakaan halua hometaloa! J laskee jatkuvasti kustannusarvioita siitä, mitä talon täydellinen remontoiminen maksaisi. Kaikki uusiksi. En mä jaksa sellaiseen ryhtyä. Meinaan tulla hulluksi tämän tavallisen kokoisen kolmion kanssakin ajoittain. Että silleen. Talon purkaminen ja uuden, pakettitalon, rakentaminen voisi tulla kysymykseen, kustannukset olisivat suunnilleen samat kuin nykyisen talon peruskorjaus. Kävin katselemassa netistä. Kauniita ovat. Mutta en mä jaksaisi ajatella tällaista, mua ahdistaa koko asia. En haluaisi olla osallisena koko sotkussa ollenkaan. Mutta sellainen tutkimusmatka. Koko ajan toi asia on ollut nyt mielessä kuitenkin ja mua ärsyttää. Vie liikaa ajatuksia. En mä halua. Tontti tietysti innostaisi, jos se todella saataisi. Olisi aika suuri, hieno ja arvokas. Mutta yritän olla ajattelematta koko asiaa. Mä en asialle paljon voi. Vaikka en tietenkään mene perässä kuin pässi narussa. Sellainen tunne asiasta kuitenkin tunkee mieleen. Niin kuin olisin. Se pässi.

Muuten päivä oli ihan kiva. Ajeltin pyörillä ja käytiin yhdessä uudessa kahvilassa mikä oli avattu läheisen kartanon tiloille. Siihen oli avattu ihana terassi ja otettiin siinä yhdet oluet ja siiderit. Ja piti syödäkin; vähän pähkinöitä ja vuohenjuustopiirakkaa. Ihana ilta-aurinko. Vähän jo viileä kun ajeltiin rantoja pitkin kotiin päin. Matkalla nähtiin sattumalta mun pyöräilevä sisko ja ajeltiin loppumatka yhdessä. Poikettiin vielä niiden pihalla ja nähtiin siskon tyttöä, keinuttiin ja etsittiin mustikoita metsästä.

Nyt illalla koneilua. Mä kirjoitan, J lukee kustannusarviota ja home-tarinoita netistä. Kohta alkaa olla jo yö. Nukuin viime yönä huonosti, jotenkin hermostuneesti. Olin hermostunut jostain äänestä yöllä ennen nukahtamista. Huono tunneala oli käydä nukkumaan. En ole oikein nukkunut levollisesti viime aikoina, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Kaupungissa. Mutta nukun kuitenkin. Rytmiä voisi yrittää vähän siirtää aikaisemmaksi. Ai niin, kävin muuten aamulla vaa'alla. En meinannut uskaltaa mennä, mutta menin. Yllätyin. Paino oli ihan sama kuin aikaisemminkin, silloin kun söin liian vähän ja juoksin jumpassa ja spinningissä. Nyt syön mitä huvittaa, enkä ole käynyt salilla yli kuukauteen. Olen kai niin hermostunut koko ajan, että kulutan enemmän. Jostain luin, että hermostunut ja motorisesti levoton ihminen kuluttaa sohvaperunaan verrattuna yli seitsemänsataa kaloria päivässä. Melkein puolikaan sipsipussin verran.

:)


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Tylsä Läski

Kello 20.02

Olen liimautunut sohvaan, kone polvien päällä sylissä. Pompin erilaisilla nettisivustoilla ihan päättömästi, en osaa keskittyä mihinkään. Selaan blogeja, luen vähä matkaa. Seuraava. Käyn kurkkaamassa naamakirjan etusivua, olisiko jotain tapahtunut. No eipä juuri. Ihan sama meno kuin minuutti sitten. Telkkari on päällä. Näin kesällä katson harvoin telkkaria, elokuvan joskus. Aika harvoin nyt sitäkään. On sitä muutakin tekemistä. Inhoan telkkarin katsomista. Sitä tulee jotenkin tylsä ja tympeä olo. Pelkkää roskaa sieltä vaan tulee. Nyt pidän sitä taustameluna. Koneella olostakaan en tykkää, mutta tänään keskittyminen tai jakaminen ei ole riittänyt paljon mihinkään muuhun. Aivan mahtavaa. Luuseriolo. Tuntuu tylsältä ja lamauttavalta. Uh. Takapuoli voisi nousta ja liikkua johonkin suuntaan tästä. Yritän, muttten jaksa. Kahden viikon mökkiloman aikana en katsonut telkkaria tai ollut koneella minuuttiakaan. Niitä ei kummallakaan mökillä ollut, eikä mulla onneksi ole sellaista puhelinta millä nettiin pääsisi. Onneksi. Lakko teki tosi hyvää eikä vieroitusoireita tullut.

Aamupäivällä tein reippaan lenkin metsässä, oli ihanaa ulkoilla. Mä ahdistun ellen pääse ulos luontoon, hengittämään, rauhoittumaan. Tykkään kun saan olla siellä rauhassa ja itsekseni. Sain lähdettyä. Olin reipas. Ajattelin aika paljon sitäkin, että pakko nyt saada itseään liikkeelle ja kesäkiloja karistettua. Nyt lomaviikoilla on tullut syötyä ihan mitä sattuu ja se on ollut herkkuja ja paljon. Kun ollaan oltu mökillä ja muutenkin reissussa paljon, on syöminenkin ollut vähän toisenlaista kuin mitä se yleensä on. Nopeaa, hyvää, herkkuja. Ruokahalu oli hyvä. Kaikki terveellinen, vihannekset ja hedelmät puuttuivat ruokavaliosta melkein kokonaan. Pulla, suklaa, jäätelö, sipsit, pitsa, rasvainen ja makea maistuivat hyvin. Olen syönyt todella paljon. Liikaa. Inhottaa nyt. Reissuilla olin jotenkin niin eri tunnelmissa, etten ajatellut juuri mitään, mitä täällä kaupungissa ajattelen. En osaa sitä selittää enkä sitä oikein itsekään ymmärrä. Aivan kuin mulla olisi ollut lomalla ihan eri pää. Eri ajatukset ja tunnelmat. En halunnut lukea loppuun kirjaa minkä olin kotona aloittanut, samat sanat eivät istuneet eri maisemaan. En ajatellut samoja asioita. Niitä samoja tylsiä. Eikä ruokavaliokaan ollut sama, kaupunkilainen. Olisi vapauttavaa vaan olla aina maalla, mukavissa röpsömökkivaatteissa, tukka pystyssä, ilman meikkiä. Ilman jatkuvaa vaa'alla pomppimista ja peilien edessä pyörimistä, edestä, takaa, sivulta. Näyttääkö takapuoli isolta, pömpöttääkö vatsa. Näkykö finnit, kiiltääkö nenä. Ihan sama jos vatsa vähän pömpöttää maalla, mukavissa vaatteissa töpötellen se ei paljon haittaa. Enkä muista sitä stressatakaan. Nyt muistan. Vähän metsässäkin. Tein siellä havaintoja luonnosta, ajattelin rakasta Juvan mökkiä, sitä ympäristöä siellä. Mökki on samansävyinen kuin luonto, mustikanvarvun vihreä. Ajattelin mökkimaisemaa, ja samalla tätä kaupunkilaismetsää. Erilaista, mutta kuitenkin samanlaista. Puut, polut, kävyt, juuret, marjat, kukat.. Ajatustensiirto (tai sellaisiksi ne nyt itse arvelin) onnistui näin ja ajatuksia ympäröivästä maisemasta sai ajatukset vähän irti itsestä. Erittäin hyödyllistä. Kävelin kuitenkin sen verran reippaasti että sain pienen hien nousemaan pintaan. Vatsamakkarat mielessä kuiskutellen, farkkujen päällä tuntuen.

Nyt on iskenyt tuttu kaupunkiahdistus. Ajatukset pyörii lähinnä itsessä ja kaikissa huonoissa puolissa mitä vaan löydän itsestäni. Eikä se ole ongelma, niitä riittää. Inhoan itseäni, olen väsynyt ja ruma. Naama kiiltää, suupielet roikkuvat. Näytän vanhalta ja kamalalta. Farkut puristaa, viihdyn paremmin kotona rötköhousuissa. Hiukset rasvoittuvat, juurikasvu on taas ihan kamala, vaikka miten monta senttiä. En jaksa meikata, en harjata hiuksia. Hiostuttaa. En halua olla ihmisten ilmoilla. Inhoan ihmisiä täällä kaupungissa. Aina pitää olla niin tärkeän ja kiireisen näköinen. Tyylikäs, laiha gaselli. Täydellisessä tällingissä, hiukset suorina, soljuvina ja kiiltävinä. En mä siihen sekaan sovi. Enkä edes halua. En tosiaankaan. Mutta silti inhottaa. Olen surkea. Mulla ei ole varaa hoitaa itseäni kunnolla. Ei ole varaa ravata kampaajalla yhtenään, ostella uusia vaatteita. Olen halju ja väritön. Miten musta on tällainen tullut. Tuntuu ikävältä liikkua ulkona. Mietin niin paljon sitä, miltä mahdan näyttää, että se tuo hien pintaan ja ahdistuksen rintaan. Niinpä en aina jaksa nähdä sitä vaivaa ja lähteä.

Tänään en ole saanut itseäni kauppaan. Lenkille jaksoin, mutta sen jälkeen en ole jaksanut yhtään mitään. Aikaisemmin yritin vähän lukea, mutten jaksanut. Kaksi kertaa yritin, silmät alkoivat molemmilla kerroilla nuokkumaan, meinasin nukahtaa, laskin kirjan pois. Enää ei nukutanutkaan. En vaan saanut luetuksi. Mökillä sain ja luin niin kauan kun mökissä näki. Pimeä tulee aika nopeasti ilman sähkövaloja.

Tänään en ole tehnyt mitään muuta metsäilyn lisäksi. En niin mitään. Välillä olen syönyt, paljon leipää ja juustoa. Kauppaan en jaksa lähteä, joten valikoimaa ei pahemmin ole. Mies on purjehtimassa ja poika kaverin luona koko päivän. Siitä on aikaa paljon kun olen viimeksi ollut yksin. Nyt olen, eikä tämä kovin kivaa ole. Tuntuu syksyltä. Tylsältä, oma elämä tyhjältä. Mitähän sitä syksyksi keksisi? Kun ei ala se terapiakaan.


Metsä

Pakko päästä metsään. Happi loppuu.
Asunnossa ei ole ilmaa, katto painaa. Ilma ei vaihdu.

Onneksi lähellä on metsä, ilmaa, vihreää, raikasta, hiljaista. Rauhaa, harvakseltaan vastaantuleva lenkkeilijä. Saan olla omissa oloissani. Ajatusteni kanssa. Hengittää puhdasta ilmaa. Metsän tuoksuja.

Muistan metsän alkukesän rehevänä, runsaana, vaalean vihreänä, uteliaana. Raikkaana ja elinvoimaisena. Uutta versovana, kasvavana. Uutena. Maan pintaa ja taivasta kuroitelevana. Kasvavana. Riemuitsevana. Kohisevana. Muistan linnunlaulun, kävelyä säestävän moniäänisen laulukuoron. Ruusujen tuoksun. Raikkauden, aamukasteenkin. Kevät on muuttunut äkkiä loppukesäksi, melkein syksyksi.

Kuiva kesä on kuivattanut luonnon herkän vehreyden. On aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen. Valmistauduttava uuteen. Suojauduttava. Puissa on keltaisia lehtiä, ruskeaa, punaista. Pihlajanlehdet punaiset oranssit, haavanlehdet ruskeat, alaspäin kääntyneet. Odottamassa maahan putoamistaan. Vielä vihreät vilkuttavat tuulessa ohikulkijalle. Havisevat ja vapisevat. Tulevaa odottaen. Nokkosten vaaleanruskeat, pitsireunaiset lehdet väsyneinä. Vadelmat  roikkuvat nuupahtaneina, kuivina. Ruusut eivät enää tuoksu. Linnut eivät laula. Polut on täynnä käypyjä, keltaisia koivunlehtiä. Havunneulasia. Polku pehmeä kulkea, jalan alla joustava. Juurakon kuvioima, vanhat vahvat juuret kuin hermosto. Kiinni pitämässä. Kävelisin paljain jaloin.

Männyt vanhoja ja niin paksuja, ettei yhden ihmisen kädet ylettäisi rungon ympäri. Satavuotiset, tummat. Vuosirenkaita olisi vaikea laskea. Paksu kaarna. Sisusta lämmittävä ja suojaava. Kymmeniin metreihin kurkoittava. Alimmat oksat jo katkenneet hämärässä varjossa. Ylhäältä näkee auringon.

Kelot, käppyräiset. Osa vielä pystyssä, sisus kuoren alla kuolleena. Pystyyn kuolleet. Kummalliset. Runko päältä vaalea ja tasainen. Käden alla sileä. Kuin luu. Kaatuneet sammallikolla lepäämässä. Tikan nokkimana,  runko reikäiseksi kuvioituna. Myrskyssä katkenneen puun pystyyn jäänyt tynkä tummana. Runkonsa vieressä seisomassa. Haava katkeamispisteessä vaaleana sivussa, kuin kasvot varjossa.

Meri rauhallinen, harmaa pilvisenä päivänä. Hiekka rannassa pehmeää. Kivet ja hieno hiekka yhdessä. Mäntyjen ja koivujen juuririhmasto näkyvillä. Rantatöyräällä. Aivan kuin ranta olisi kaivanut itselleen paikan liian lähelle. Maa meren huuhtoma. Kalliot meren muokkaamat. Haljenneet, kiviksi muuttuneet. Raitoja. Vaaleaa ruskeaa, valkoista, mustaa, sinistä, harmaata, punaista. Kallio lämmin ja sileä käden alla. Pysyvä, aina samassa paikassa uskollisena. Joku sammaleen peitämä, päältä pehmeä.

Voisin jäädä metsään asumaan. Siellä olen kotonani. Metsä on rauhallinen, turvallinen syli. Aina samanlainen, toisaalta erilainen. Vuodenaikojen mukaan vaihtuva. Pysyvä. Siellä se on. Se on varmaa. Ja tosi. Onneksi lähellä. Minun keuhkot. Kesämetsää tulee ikävä.


tiistai 23. heinäkuuta 2013

Mökkikaipuu

Heips taas pitkästä aikaa. Tai laitoinhan mä noi kolme kirjettä mitä kirjoitin mökkiviikoilla Parikkalassa ja Juvalla ollessani. Mistä lie ton idean sain, ottaa valkokuvat kirjeistä ja laittaa tänne, mutta ajattelin että on sitten itsellenikin autenttista muistoa noilta ihanilta päiviltä, kahden viikon ajalta. En tiedä, saako tuosta mun käsialasta selvää kukaan muu kuin minä itse, vähän sumuista jälkeä paikoitellen, mutta siinä nyt ovat ja pysyvät. Kirjoitan paljon käsin ja se taitaa oikeastaan vaan huonontaa käsialaa, kun kirjoitan nopeasti ja paljon. Tai sitten käsiala muokkaantuu tutisevammaksi kun vanhenee. Nuorempana, päiväkirjoista päätellen, mun käsiala on ollut paljon pyöreämpi ja lapsellisempi. Käsialastahan voi päätellä monia asioita ihmisen luonteesta ja persoonasta (ja mistä lie), mutten ole ikinä jaksanut niihin silmukoiden saloihin ja viesteihin tutustua sen tarkemmin. Kunhan kirjoitan vaan. Mökilläkin mulla oli sellainen olo useasti, että pitäisi päästä kirjoitamaan ja tallentaa tämä muisto ja tuo hetki. Aika huonosti ehdin, tai maltoin. Yleensä en ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Varsinkin nyt kesällä on tuntunut vaikealta löytää sopivaa saumaa, paljon ollaan oltu menossa ja kun perhe on lähes koko ajan kotona, en niin osaa keskityä kirjoittamiseen. Tarviin siihen sen oman rauhan ja hiljaisuuden, jos joku hälyää ympärillä, ei hommasta tule yhtään mitään. Äsken ajoin J.n toiseen huoneeseen (en voi edelleenkään kirjoittaa missään muualla kuin tässä olohuoneen sohvalla, nettipiuhoihin kiinnittyneenä) Ärsyttävää. Olisi ihan kiva että kannetava tietokone olisi tosiaan kannettava ja sen voisi viedä muuallekin. Alakerrassa keittiönpöydän yhteydessä ei piuhamahdollisuutta ole. Siellä kirjoittaisin mieluummin. Muita kirjoitupöytiä ei ole. Ei mahdu.

Mutta jos nyt saisin jotain kirjoitettua. Pää tuntuu jotenkin jumiselta, ehkä kirjoittamisen puutteesta johtuvaa. En oikein osaa kirjoittaa koneella, huomaan että teen näin paljon enemmän kirjoitusvirheitä eikä ajatus lähde samalla tavalla liitelemään kuin käsin kirjoittaessani. Mutta en silti siirry kokonaan käsin kirjoitettuun kirje-valokuvablogiin. Sellaista ei muuten taida ollakaan? En ole ainakaan nähnyt. Olisi siis aika omanlaisensa sitten. Ehkä välillä kirjoitan tuollakin tavalla. Käsin kirjoitettu on aidompaa, sitä ei voi muuttaa kun sen on kerran kirjoittanut. Nyt olen kirjoittanut kirjeitä aika paljon, melkein joka päivä jotain. Kirjoitamisen halu ja tarve on niin kova, että mulle tulee huono olo, enkä osaa olla, rentoutua, ellen kirjoita, tyhjennä ajatuksia paperille. Tai sitten tänne blogiin, netin ihmeelliseen maailmaan. Käsin kirjoittaminen on rauhoittavampaa, usein mua alkaa väsyttämään kun olen kirjottanut vähän pidemmän aikaa. Rentoudun. Tykkään tästä blogistakin kyllä, vaikka välillä tuntuu oudolta lähettää ajatuksiaan luettavaksi ympäriinsä, kenen tahansa luettavaksi. Mutta kiva että joku lukee. En muuten blogia varmasti jaksaisi pitääkään. Kirjoittaminen on aina ihanaa ja tykkään kirjoittaa ihan isellenikin. Kirjeet mitä kirjoitan, lähetän pois, enkä sitten ikinä pääse niitä itse myöhemmin lukemaan.

Nyt väsyttää, vaikken ole oikein edes aloittanut kirjoittamista. Oltiin päivällä koko perheen voimin pitkällä pyöräretkellä. J on toivonut sitä jo vaikka kuinka kauan, on aikoinaan pyöräillyt tosi paljon ja ihan älyttömiä matkoja (kuten Parikkalaan kolmesataa kilometriä kolmen päivän aikana) ja on saanut nyt mua vähän innostumaan myös. Olen tietty lapsenakin ajanut pyörällä, mutten paljoa. Enkä pitkiä matkoja. Tänään tehtiin pisin pyörälenkki mitä mä olen ikinä tehnyt. Jotain kakskytviis kilometria oli matkalla pituutta. Ajeltiin täältä meiltä Tapanilaan ja takaisin. Oli aika kova vastatuuli paikoitellen, mutta ihan kivaa oli. Aika paljon pyöräteitä ihanissa metsämaisemissa, peltojen renunoilla, eikä tarvinnut onneksi missään moottoritien poskessa ajella. Oli kivaa. Aurinkoista, muttei silti liian kuuma reippaaseen liikkumiseenkaan. Pidettiin perillä Falkullan tilalla taukoa, haettiin kaupasta eväitä ja istuskeltiin siellä maalaismaisemissa hetki. Tykkäsin. Ihana on päästä aina vähän eri maisemiin täältä kotinurkilta. Usein se lähteminen vaan on vaikeaa. Varsinkin yksin. Nyt J on ollut kohta neljä viikkoa lomalla ja tosi kivaa on (enimmäkseen) ollutkin. Hirveän äkkiä on aika mennyt. Ensi viikolla koittaa arki. Ja mä olen taas yksin. On siihen varmaan taas totutteleminen.. Mutta tänään oli kivaa. Oltiin nelisen tuntia matkassa, pidettiin aika paljon taukoja, sen verran lämmin oli, että piti juoda paljon. Kotiin tultua laitettiin ruokaa ja nyt syömisen ja päivän touhujen jälkeen on ollut aika rento olo. Hyvä niin.

Kesä on hujahtanut kauhean nopeasti. Olen huomannut varsinkin täällä etelässä tosi paljon syksn merkkejä. Luonto kuivuu kauheaa vauhtia, lähes jokaisessa lehtipussa on paljon keltaisia ja punaisia syksyn sävyjä ja aurinkoisimmilla paikoilla on puista lähtenyt paljon lehtiä. Nurmikot alkaa olla aika ruskeita ja kovia, ja melkein kaikissa kasveissa ja kukissa on jo ruskeaa ja kuivaa. Maalla oli vielä jonkunverran vihreämpää, varsinkin siellä Juvalla päin. Meillä oli siellä se tämän kesän luultavasti huonoin viikko säiden puolesta. Päivisin oli useamman kerran päivälämpötila siinä kahdentoista hujakoilla, yöllä siinä kahdeksan - yhdeksän asteen paikkeilla. Ulkona ei voinut olla, ei ollut tarpeeksi lämmintä vaatetta mukana. Joku toppa- tai villakangastakki ja hanskat eivät olisi olleet kylmimpinä päivinä liikaa. Täytyykin muistaa ottaa ensi kesänä mukaan jotain talvisempaa päällepantavaa. Helsingissä kaksitoista astetta ei ehkä tuntuisi niin kylmältä (tai sitten sitä ei vaan huomaa kun pysyy sisällä..), mutta mökillä kosteus, järvi, kova tuuli ja viileähkö mökki tekivät kylmyyden aika ikäväksi. Joka päivä satoi. Käytiin ostamassa Juvan kirppikseltä vähän lämpimämpää kudetta. Oltiin otettu aikalailla kesäistä vaattetusta mukaan muuten niin lämpimän kesän innostamina. Väärin. Onneksi kirpparilta löytyi jotain fleeceä, pontsoa sun muuta sopivaa (missä ei kaupungissa kehtaa esiintyä) mitä kerrostettiin päälle sopivan monta kerrosta. Yöllä vastaava satsi ja villahuopa. Kahtena päivän aurinko näyttäytyi vähän, yksi iltapäivä onnistuttiin viettämään laiturilla ja riippukeinussa, kesäisissä vaatteissa ja välillä jopa ihan ilman. Käytiin uimassa monta kertaa, oli tyyntä ja niin ihanaa. Harmi että se loppui niin nopeasti ja jouduttiin palelemaan. Kylminä aamuinakin käytiin silti nopealla aamu-uinnilla järvessä, herätti mukavasti. Iltaisin saunottiin ja saunan yhtyedestä juostiin järveen monta kertaa. Kovalla tuulella ja vesisateessa. Jännä kokemus sekin. Harmitti silti se harmaus, vesisade ja kylmyys, olisin halunnut olla enemmän ulkona, soudella järvellä, loikoilla laiturilla, istua keinussa, hiipppailla pitkin pihaa paljain jaloin.. Ahdisti se, etten tuntenut että olisi päässyt nauttimaan siitä ihanasta luonnosta, järvestä, rauhasta, hiljaisuudesta mitkä mökkiä ympäröi. Sen näki vaan ikkunasta. Kaunis se oli ikkunasta katsottunakin. Missä tahansa paikassa mökissä istuikin, näkyin ikkunoista järvi. Mökki on melkein kiinni järvessä (sillä paikalla on joskus kauan sitten ollut vaan saunamökki, sauna on sama, mutta mökki on rakennettu siihen ympärille) ja järven tunnelmaan pääsee hyvin mukaan. Puiden lehdet roikkuvat siinä järveä hipoen ja niiden yhteisiä ja omia liikkeitä oli ihana seurata. Järven liikkeen katseleminen oli ihan uskomattoman rentouttavaa. Nähtiin onneksi ne pari peilityyntä iltaa ja toisaalta myrskyäviä vaahtopäitä ja rankkasateita.

Usein aamuisin mulla oli kauhean haikea olo. Mun tunnetilat on tuolla edesmeneiden isovanhempien mökillä aina ihan yliherkät. Olen ollut siellä ensimmäisen kerran vauvana, ja siitä lähtien aika säännöllisin väliajoin lähes joka vuosi. Sinne mahtuu niin uskomattoman paljon tunteita, nostalgiaa, muistoja, että se on ihan pakahduttavaa. Enimmäkseen hyvällä tavalla. On niin rakas ja tärkeä paikka mulle. Vanha vaatimaton torppa, mutta nykyisin niin hyvin ja hellällä kädellä pidetty ja kauniiksi laitettu, vanhaa kunnioittaen. Kaikkialla on niin kaunista. Välillä raastoi ja pisti, kun tiesi että päivät kuluvat nopeasti ja kohta on taas lähdettävä. Eikä taas tiedä, milloin sinne pääsee taas uudestaan. Välillä olin oudon säikky. Hetkittäin musta tuntui, että hetkellä millä hyvänsä ovesta astelee mummo, ukki istuu ulkokeinussa. Saunan ikkunan edestä kulkee joku, keinutuolissa mummon kasvot. Ovien kolahdukset, kaapinoven narinat, ihan samoja. Miten ne muistuttaa aina jostakin. Välillä vähän painostavallakin tavalla, pelotti ja olin ihan yliherkkänä. Olen ehkä taikauskoinen, mutta uskon, että kuolleet mummo ja ukki, voivat olla jollain tavalla läsnä, jossain. Tuolla mökillä. Se oli heillekin se kaikkein rakkain paikka. Niin kuin mullekin.

Täällä kaupungissa oleminen tuntuu raskaalta. Tultiin lauantaina kotiin ja mitä lähemmäksi Helsinki tuli, sitä enemmän mun ahdisti. Itketti. Riitelytytti. Ärsytti. Kamalaa oli palata kotiin. Täällä on kaikki talot niin lähellä toisiaan, on ahdasta ja harmaata. Ja mun terassikukat olivat melkein kuolleet. Kamalat ruskeat risut. Niitä oltiin käyty kyllä hoitamassa meidän pois ollessa, mutta liian vähän. Sain ihmeen kaupalla molemmat virkoamaan. Amppelikukasta nypin varmaan tuhat kuollutta nuppua pois, kastelin ja ravitsin. Nyt on taas yhtä elossa kuin ennenkin. Ehkä sillä oli ikävä..
Aamuisin tuntuu edelleen ankealta herätä täällä, ei näy järvi, vaan ankea harmaa vastapäinen seinä. Tuntuu kuin seinät olisivat kotonakin jotenkin lähempänä toisiaan. Ihan niin kuin katto olisi matalammalla. Väsyttää enemmän. Ei ole tarpeeksi happea. Maalla on niin viherää, maisemat pitkälle, ilmaa, tilaa. Ikävä.




tiistai 9. heinäkuuta 2013

Sailing

Väsyttääväsyttääväsyttää
Pitäispitäispitäispitäis

Väsyttää ihan ylipaljon. Tänään olin aamulla niin väsynytväsynyt! Paljon väsyneempi kuin ikinä illalla nukkumaan menneessä. Silloin olen harvoin väsynyt, mutta aamulla olen rättipoikkiväsynyt. Jumissa, jäykkänä. Silmät painaa. Ei jaksa. Illalla ei malta ja mitä lähemmäksi nukkumaanmenoaika tulee, sitä vähemmän maltan. On asiaa, tekemistä. Sekin vielä.. Miksiköhän se on niin päin? Niin ärsyttävää. Olo on ollut  tänään melkeein kuumeinen, ihan kuin olisin tosi kipeä. En ole. En edes muista, milloin olisin ollut fyysisesti kipeä, flunssassa tai mitään. En varmaan ainakaan vuoteen (silloin kun olin vielä töissä olin koko ajan kipeä. Olin neljän vuoden hoitajaurani aikana melkein enemmän sairaslomalla kuin töissä..). Ennen olin vähän väliä keuhkoputkentulehduksessa, astma oli kauhea ja vähän välilä piti käydä päivystyksessä spiraa hengittelemässä, keuhkoröntgenissä ja ties missä. Olin terveydenhuollon suurkuluttaja ja varmaan jo ihan vitsi lopulta. Ihan hyvää hoitoa kyllä sain. Nyt kahden vuoden aikana on tapahtunut ihmeparantuminen. Onneksi joku osa minusta on terve. Mutta nyt ei siis mitään, kamalan raskas olo vaan. Miksiköhän ahdistus tuntuu kipuna, vatsakipuna, väymyksenä, puristavana tunteena, uupumuksena? Olisi kivempi tietää miksi, mitä tämäkin nyt yritää kertoa. Ei tietoa.

Eilen oli ihan huippupäivä! Ihan mahtavan mukavaa, kivaa, ihanaa. Kesäpäivä ihan parhaasta päästä. Tai paras. Ei olisi voinut olla parempi oikeastaan. Aamupäivällä lähdettiin purjehtimaan J.n työkaverin ja hänen avovaimonsa kanssa (J.n isällä on vene jota saadaan käyttää). Tulivat ensin tänne meille päin, käytiin yhdessä ostamassa eväitä tosta meidän lähikaupasta; olutta, kasvispihvejä, salaatteja, tomaatteja, vesimelonia, piirakoita,pasteijoita, sipsejä.. Sää oli aivan upea, kirkas auringonpaiste pilvettömältä taivaalta ja mittarissa jotain kakskytviisi astetta. Merellä se ei tunnu mitenkään liian kuumalta tai tukalalta. Sopivan lämmin. Ihana. Tuulta ei ollut purjehtimiseen riittävästi ja jouduttiin puksuttelemaan moottorilla eteenpäin. Purjeilla on kivempi mennä, ulkomoottori pitää kamalaa ääntä, mutta sillä pelillä meno on tasaisempaa ja rauhallisempaa. Vähän avoimemmalle merelle päästyä saatiin vetää purjeet ylös, tuuli yltyi ja vaihtoi suuntaa niin että päästiin eteenpäin ihan mukavaa vauhtia. Tykkään purjehtimisesta, on upean näköistä kun aurinko paistaa, meri kimmeltää. Purjeet napsitaan kiinni vanttiin, vedetään ylös, tuuli tarttuu humahtaen niihin ja vetää veneen sulavaan liikkeeseen. Purjeet näyttävät tosi hienoilta. Valtavat, valkoiset. Tuuli puhaltaa ja vene liikkuu tuulen voimasta ihana hiljaa, purjeita pullistellen. Kallistaa sopivasti.

Välillä liikkeet voi muuttua aika äkkinäisesti, toisena hetkenä on ihanan rauhallista menoa, tuulen puskan tai isomman aallokon yllättäessä meno voi muuttua aika hurjaksi. Tuuli vääntää veneen liian vinoon nopeasti jos purjeet ovat tuulen voimakkuuteen verrattuna liian suuret. Viimeksi kun oltiin purjehtimassa joskus viikko sitten, sattui aika ikävä tilanne. Suurin osa meistä matkustajista oli ilman pelastusliiviä (vaikka niin ei tietenkään saisi olla, ei varsinkaan silloin, kun purjehditaan purjeilla). Purjeet olivat isoimmat mahdolliset. Tuuli voimistui hetkessä ja väänsi veneen neljänkymmenenviiden asteen kulmaan, melkein niin vinoon kun se voi mennä, ettei hörppäisi vettä sisään veneeseen. Purjevene ei voi kölin ansioista kaatua, mutta kannelta on helppo pudota mereen ja ilman pelastusliivejä päällä se voisi olla aika kohtalokasta isossa aallokossa. Meitä oli silloin aika monta ja lapsiakin kolme, nuorin (viisi vuotias) oli sentään pelastusliiveissä niin kuin pitikin, mutta kaksi teiniä makoili kannella ilman. Paniikki siinä ehti syntyä, minä ja sisko väännettiin jo melkein itkua. Huudettiin kaikki yhteen ääneen ja liivejä etsittiin paniikissa veneen sisältä. Sisko istui kyyryssä veneen lattialla pikku tyttö sylissään ja minä istuin, tai seisomista se jo oli. Vene oli niin vinossa. J. on ainut joka osaa purjehtia ja sillä riitti siinä tekemistä, keikkuroi edestakaisin ruorin ja purjeiden välillä. Purjeet äkkiä alas. Ilman pelastusliivejä. Olin ihan varma että putoaa mereen, niin pahalta meno näytti. Draamaa kerrakseen. Tilanne oli yhtä nopeasti ohi kuin oli alkanutkin. Juteltiin seuraavana päivänä täällä perheen kesken, että olisi ihan hyvä että minä ja E. osattais tehdä jotain, jotain ihan perusjuttuja, purjehduksen alkeet. Vähän osaan ruoria kääntää jos sanotaan mihin suuntaan, mutta siinä ne mun taidot on. Hyvä se olisi jotain muutakin osata. Ja mikäs siinä, ihan kiva. Viihdyn merellä enkä -kumma kyllä- pelkää edes isoissakaan (kesä)aallokoissa. Melkein kaikkea muuta pelkään. En mielelläni käytä edes hissiä, pelkään kerrosten välille jäämistä niin paljon. Lentämistäkin pelkään. Ruotsilaivoillakaan en viihdy vähänkään isommalla tuulella, tunnen kaikki pienimmätkin keikutukset ja kääntymiset. Purjehtiessa se ei haittaa, eikä pelota. Purjehtiminen on yhteistyötä luonnon, meren ehdoilla. Aaltoja ja tuulta voi vähän ennakoida, vaikka luontohan se on joka päättää, aina. Sitä kunnioitan. En pelkää.

Mutta eilen oli vähän rauhallisempaa. Purjehditiin Kaunissaareen. On aivan upea paikka, avomeri alkaa siitä ja  maisemat on sieltä upeat. Ihan kuin taivas, meri ja luonto olisivat jotenkin kirkkaampia ja terävävärisempiä kuin mitä täällä mantereella. Saasteet eivät yletä sinne saakka likaamaan ja tuhrimaan maisemaa.. Ennen rantautumista osuttiin taas isoon tuulenpuuskaan ja aallokkoon ja meno oli taas vähän hurjempaa kuin tarvitsisi. Tuuli kävi etelästä ja oli ehtinyt kerryttää aaltoja aina Virosta asti. Äkkiä tilanne oli onneksi ohi ja päästiin rantautumaan. Vähän mua alkoi silti paluumatka ahdistamaan. Kaunissaaresta menee mantereelle yhteysalus ja silläkin pääsisi. Illemmalla tuuli onneksi tyyntyi ja pari terassilla nautittua oluttakin vaikuttivat varmaan asiaan. Oli rentoa. Meidän kaveripariskunnan lisäksi saarella oli mun sisko perheineen ja vietettiin yhdessä aikaa. Syötiin ja käytiin terassilla. Ajateltiin käydä uimassakin, vesi on tuolla ihanan kirkasta, mutta taas tuntui liian kylmältä. Avomerellä vesi on tosi kylmää. Tuuli oli aika kova edelleen. Tultiin koko porukka meidän veneellä pois. Keikutti aika paljon, eikä laitettu purjeita, päästiin nopeammin maihin. Mutta tykkään. Melkein kaikkea pelkään, mutta merellä on ihanaa. Yötä en halua veneessä olla ja sen takia tehdään vaan päiväreissuja, mutta ihan huippuja nekin. Ei mitään valittamista. Liian nopeasti meni päivä. Kymmenen tuntia ulkona ja meri-ilmassa. Vähän turhan monta olutta ja yksi siideri. En olisi halunnut illan loppuvan ollenkaan. Illalla nukkumaan mennessä mun kaikutti kahúheasti. Mulla on kai herkkä tasapainokeskus (vai mikälie) ja jos olen aallokossa veneillyt, jää se keikutuksen tunne päälle. On aika omituinen tunne, mutta menee aina yön yli nukuttua ohi. Rauhoittava auttaa myös. Nukuin vähän levottomasti mutta luulen juomisen vaikuttavan asiaan. Alkoholilla on minuun piristävä vaikutus. Vaikka joisin enemmänkin, on mun pakko ottaa rauhoittavia ja se iltaLito, vaikkei kumpikaan alkoholista tykkääkään.

Tänään oltiin taas samaisen kaveripariskunnan kanssa. Nähtiin Sipoossa Pilvijärvellä, suunniteltiin taas uimaan menemistä, mutta taas oli liian kylmä. Ihan pilivistä. Istuttiin siellä nurmikolla ja turistiin pari tuntia ja sen jälkeen ajeltiin yhteen läheiseen pitseriaan ja käytiin syömässä taas kevyttä päivällistä.. Mun kesäruokavalio on kostunut tässä viimeaikoina sipseistä, pitsasta, oluesta, jäätelöstä ja muusta yhtä epäterveellisestä. Kelkka on kääntynyt aikaisemmasta ruokavaliosta aikalailla siis. En silti tunne lihoneeni, en ainakaan huomaa että vaatteet olisivat (vielä) " kutistuneet". Ehkä olen niin hermostunut ja koko ajan stressaamassa ja menossa ja kulutan näin enemmän. Niin sen täytyy olla. Vaa'alla en ole uskaltanut käydä.

Nyt ilta on mennyt pakkaamisen merkeissä. Muutama hermoromahdus tässä on matkanvarrella tullut. Ollaan melkein pari viikkoa reissussa ja tavaraa ja vaatetta sun muuta pitää ottaa paljon. Pitää varautua kaikkeen, helteeseen, sateisiin, kylmään.. Ja itselleni pakkaan aina liikaa. Niin paljon vaatteita että tuskin käytän puoliakaan, mutta pitäähän se olla valinnanvaraa.. Huomenna lähdetään ajelemaan aikaisiin aamulla, yritetään siinä kahdeksan yhdeksän aikaan lähteä, mutta venyy siitä varmaan. On luvattu taas niin lämmintä keliä, eikä meillä ole autossa ilmastointia, niin ihan kuumimpaan aikaan ei ole kovin nautinnollista istua tulikuumassa autossa. Matkaa on kolmisensataa kilometriä. Mutta kyllä sen kärsii. Ihana päästä maalle.
Nyt pitää mennä nukkumaan, kello on jo 01.11. Otin tuossa pakkaamisen yhden hermoromahduksen kohdalla rauhoitavan ja nyt alkaa väsyttämään. Hyvää yötä.





lauantai 6. heinäkuuta 2013

Kirjoituttaa & lapsuuskuva

Päätin tulla taas kirjoittamaan vaikkei mulla nyt mitään asiaa olekaan. Jutuntynkää tuntuu silti löytyvän kun vaan pääsen alkuun. Kirjoittamisen halu on aina suuri. Kirjoituttaa aina vaan. Ärsyynnyn jos mulla ei ole aikaa kirjoittaa silloin kun haluan. Tuntuu että aina pitää olla tekemässä jotain. On muka kiire jonnekkin. Aina jotain siivottavaa ainakin, loputtomasti. Pitääpitääpitää. Itse sen stressin itselleni aiheutan, tiedän. Jos sen tekisi joku muu, olisi olotilasta eroon pääseminen varmaan helpompaa. Senkun poistuisin paikalta. Nyt en voi. Enkä edes halua. Ei mitään kohtalokasta elämälopettamisdraamaa. Olen liian itsepäinen ja itsekäs sellaiseen. Jostain kumman syystä elämän halua on, vaikka elämä välillä turhan hankalaa ja kirvelevää onkin. Kirvelevä kuvaa aika hyvin sitä hermostuttavaa oloa, mikä on nyt pörrännyt päällä. Ja vatsassa raastaa. Ja on kuuma! Sellainen sisäinen kuumuus, mikä tuntuu pahalta ja hermostuttavalta. Nyt on kyllä oikeastikin kuuma. Voi olla, että mua sittenkin ärsyttää tämä kuumuus. Kaipaan jo ukkosia ja sateita. Minäkin osaan nähtävästi valittaa kuumuudesta, heltestä, auringon porottamisesta. Luulin, etten osaa. Niin sitä aina vaan yllättyy omista puolistaan. Ja siitä, miten paljon asiaa voi tulla ihan ei mistään.

Nyt on aika tavanomainen lauantai-iltapäivä. Kello on nyt 13.37. Eilinen ilta venähti pitkäksi, olisiko kello ollut lähempänä kahta kun aloin nukkumaan. Puoli kahdelta menin sänkyyn, luin hetken ja nukahdin aika nopeasti. Sänkyn mennessä mua ei nukuttanut yhtään. En jostain syystä tunne nukkumisentarvetta ollenkaan. Väsymystä tunnen aina välillä, uupumusta ja kyllästymistä tähän päivään. En malta rauhoittua ja lopettaa hääräämistä. En varmaan osaisi enää nukahtaa ilman kemiallista apua. Ärsyttävää. Sekin. Aikaisemmin pärjäsin ilman. Rauhoittavia meni ehkä pari tablettia kuukaudessa. Nyt se määrä menee päivässä, välillä enemmänkin. Mitä enemmän syön lääkkeitä, sitä enemmän niitä tarvitsen. Onkohan ne suunniteltukin niin? Syö tätä, syön ja sitten tarvitsen vielä toistakin laatua. Enkä niistä sen kummemmaksi taida muuttua. Oxaminia tarvitsen, se auttaa. Se on paras lääke. Nukahtamislääkkeellä en nuku, olen kai niin jännittynyt ja ahdistunut, ettei se toimi. Niin olen päätellyt. Varmaan rauhoitavan ja nukahtamislääkkeen yhdistelmää pitää kokeilla seuraavaksi. Sitten kun nykyinen lasti ei riitä. Tällähetkellä menee seitsemän tablettia kurkusta alas vuorokaudessa. Menköön.

Nukuin silti liian vähän, kahdesta yöllä vähän vaille yhdeksään aamulla. Seitsemän tuntia. Mutta olisin halunnut nukkua enemmän. Aamulla kyllä nukuttaa. E. (poikani) tuli herättämään meitä siinä vähän vaille yhdeksän. Yllättävää. Yleensä nukkuu suunnilleen kahteen iltapäivällä, mutta nyt ei ollut kulemma nukkunut ollenkaan koko yönä. Yrittää kääntää rytmiään niin. Nyt meinaa nukahtaa joka hetki ja mulla menee vaihteeksi päivä siihen, että yritän saada sen pysymään hereillä. Yleensä päivä menee herättelyyn. Vaihtelua tämäkin. Puhelias ja touhukas oli. Oli laittanut meille aamupalaa (on neljätoista vuotias); keittänyt kahvit, pöydässä oli montaa sorttia leipää, mysliä, paria eri juustoa, jugurttia, mehua.. Paljon parempi aamupala kuin mitä mä ikinä jaksan laittaa. Ei olla syöty aamupalaa pitkään aikaan. Vähän nolotti, mutta hyvää oli. Ja söin liikaa. Mulle on alkanut ruoka maistua oikein toden teolla. Syön ihan hirveästi. Ruokahalu on valtaisia ja kaikki maistuu paremmalta kuin ennen. Syön joka päivä jotain herkkuja. Jäätelöä ainakin. Sipsejäkin menee useampana päivänä viikossa, dippikastikkeen kera. Vaa'alla en ole viistinyt käydä, enkä jumpassa. Se on tylsää ja rasittavaa. Vaatteet mahtuu silti vielä päälle. Tällä menolla housujen nappi napsahtaa irti lähiaikoina.. Nyt on se vaihe, että ajattelen että paremmaltahan se näyttää, kun on vähän muotoja, persettä ja tissiä, eikä mikään kuiva luuviulu. Toisinaan taas kaavailen laihduttavani ja treenaavani itsestäni samaan aikaan laihan ja lihaksikkaan. Luen fitness-ohjeita ja ajattelen, että helppo nakki. Tällä hetkellä bodatut ja tekoruskettuneet naiset näyttävät mielestäni teuraaksi vietäviltä kuivilta, karvattomilta, paistetuilta broilerelta. En tykkää. Mun aamupala ei ole enää kasa vitamiineja, rasvatonta raejuustoa, mustikoita ja kanelia, vaan vaaleaa laipää, rasvaista savujuustoa ja sokerista jugurttia. Nam.

Sää on ollut tänään kaksisuuntainen. Välillä on kuuma, aurinko porottaa ja ilma tuntuu hiostavalta ja raskaalta. Viiden minuutin kuluttua taivas tummenee ja synkän näköiset sadepilvet lähestyvät taivaanrannasta. Ja taas katoavat. Nyt on tummaa ja pimeää. Kaipaan vähän syksyä. Alkusyksy on paras vuodenaika mielestäni. Kesä tuntuu stressaavalta. Aina pitäisi muka olla kauhean hauskaa ja tehdä kauheasti kaikkea. Kaupunki stressaa mua. Kaipaan maaseudulle. Nyt kaipaan viilennystä olooni. Ajateltiin mennä uimaan Pilvijärvelle, Sipooseen, mutta en nyt tiedä. Nyt sää tuntuu liian vaihtelevaiselta, vaikka tekisi varmasti hyvää päästä raikkaaseen järviveteen. Virkistäisi kivasti. Haluaisin olla maalla. Ensi viikon tiistaina pääsen, ollaan pari viikkoa reissussa. Ensin mennään J.n porukoiden mökille itärajalle Parikkalaan, siellä ollaan vajaa viikko ja siitä sitten mun suvun mökille Juvalle, Järvi-Suomeen viikoksi. Saadaan olla siellä onneksi ihan oman perheen kesken. Rakas paikka mulle. Siellä olen ollut elämäni jokaisena kesänä, ekan kerran puoli vuotiaana. Lukuunottamatta muutamaa vuotta siinä välissä. Teinivuosina viihdyin paremmin kivikaupungissa, Kallion katuja mittaillen. Kaljapullo toisessa ja rööki toisessa kädessä. Tukka pystyyn tupeerattuna, mustaa hulipunaa huulissa. Lapsellisen ja hämmästyneen näköisenä. Silloin piti yrittää näyttää vanhemmalta kuin olin ja kuvittelin kantamusteni sitä vaikutelmaa korostavan.

Nyt parikymmentä vuotta olen tuntenut kesäisin vetoa enemmän maaseudulle. Voisin asua kesät kokonaan maalla. Kaupunki tuntuu ahtaalta.. Seinät kaatuvat päälle, ja koko ajan on vääränlaista. Maalla on aina kivaa. Ulkona voi olla vaikka koko päivän, kulkea paljain jaloin ja vaikka ilman vaatteita. Mennä uimaan silloin kun siltä tuntuu. On sopivaa, rauhallista, hiljaista. Järvi, soutuvene. Pikkuhilja ränsistyvä mökki, matalat ikkunat ja vino laituri. Kimmeltävä järvi, riippakoivun vettä tavoittelevat oksat ja hennot lehdet. Vanha tummaksi tervattu puuvene. Pehmeiksi kuluneet polut puuvajalle, ulkovessaan, leikkimökille. Juuret, kävyt ja havunneulaset. Yöllä huussille kulkiessa pitää varoa poluilla hyppeleviä sammakoita. Rapina vaan kuuluu. Pitää kävellä jalkoja tömistellen että sammakot tietävät pysyä kauempana. Olisi kamalaa astua sammakon päälle. Mökki on mun mummon ja ukin vanha. On seisonut vaatimattomana paikallaan, lähellä järveä. On vanhasta rantasaunasta laajennettu pieni viherä mökki, ihan veden vieressä. Viisikymmentä vuotta on jo jaksanut siinä seistä. Mitään nykyaikaisia mukavuuksia mökissä ei ole. Ei sähköjä (aurinkopaneli siellä on ollut pari vuotta, siitä saa virtaa kännykän akun lataamiseen ja pariin pieneen lukulamppuun), ei juoksevaa vettä tai sisävessaa. Ruoka säilyy kaasujääkaapissa ja valmistuu kaasuliedellä sadesäällä. Hyvällä säällä ruoka laitetaan ulkona tulilla. Sauna lämmitetään haloilla joka ilta ja veteen juostaan vähän väliä. Siitä on lyhyt matka. Lapsena olin siellä aina. Nyt viimeisten vuosien aikana, kun mummoa ja ukkia ei ole enää ollut, paikasta on riidelty. Jo keväällä väännetän viikot, milloin kukakin saa siellä olla. Meillä on nyt heinäkuun puolivälissä.

Nyt meni aika pimeäksi ja ukonen on pari kertaa jyrähtänyt aika kovaa. Jännää!
Kuulumisiin taas!

Kuvassa äiti ja minä.






PomPom

Tuntuu vaikealta alkaa kirjoittaa tänne blogiin, tulee hölmö olo ja ahdistaa, kun tuntuu ettei ajatus kulje. Yleensä se lähtee siitä itsekseen laukkaamaan, mutta alku aina hankalaa. Paljon ajatuksia viuhtoo mielessä, enkä välttämättä muista, mitä juuri vähän aikaa sitten ajattelin. Tai tunsin. Mikä tuntui tärkeältä. Tänään olo on onneksi ollut jo vähän parempi kuin mitä se on ollut aikaisempina päivinä. Nyt on kulunut viikko siitä kun sain päätöksen Kelalta ja huomaan, että se pahin myrskyrintama on laskemassa ja pahin ahdistus alkaa väsistymään. En ole mitenkään iloinen, helpotunut tai tyytyväinen. Kaikkea muuta. Olen enimmäkseen lamaantunut ja epäuskoinen. En halua enää uskoa, toivoa tai edes odottaa mitään. Ollaan sitten  vaan näin. Valtava-rahoitukselta haetaan tukea terapian rahoitukseen syksyllä, mutten usko pätkääkään että sieltäkään sitä saisin. En usko, ellei se ole mulla mustaa valkoisella. Ihan sama. Voihan sitä yrittää jos niin katsotaan tarpeelliseksi, mutten usko että rahaa kuntoutumiseeni heruu sieltäkään. Olen hullu sitten. Enkä kyllä usko oikeastaan sitäkään, että terapia minua mitenkään muuttaisi. Ajattelin että menisin "huonompaan kuntoon kun aloitan terapian syksyllä". Onneksi ei tarvii sitä nyt murehtia. Menin jo nyt huonompaan kuntoon.

Vaikka olo on parempi kuin viikko sitten, en enää ajattele, että haluaisin hakata pesäpallomailalla seiniä, hakata läppäriä vasten lattiaa, juosta metsään repimään puut juurineen ylös ja silputa kaikki lehdet murusiksi pitkin öistä, tuulista metsää. Kiljua niin kovaa kun jaksan, ja enemmän. En kuvittele enää itseäni lentämässä naapuruston korkeimman talon katolta. En vedä rauhoittavia kaksin käsin. Olen siis rauhoittunut paljon. Silti tunnen itseni sairaammaksi kuin mitä pitkään aikaan. Eilen illalla huomasin olevani aika paljon samanlainen kuin silloin kaksi vuotta sitten kesällä kun sairastuin ja sain kaksisuuntaisen diagnoosin. Silloin olin maniassa ja ihan sekaisin. Ikinä en ole ollut euforisessa maniassa, vaan se on aina sitä aggressiivista ja negatiivista kierrosta ja vauhtia. En käyttäydy enää yhtä impulsiivisesti; aggerssiivinen käyttäytyminen ulospäin on loppunut (lähes) kokonaan. En revi verhoja alas tangoista, riko muiden tavaroita, heittele ruokia pitkin seiniä, lyö, potki, sähise.. Onneksi. Silti mullä käy hirveä myrsky sisällä. Luulen, että se aikaisemmin tuntemani kova huimauskin oli sitä, että päässä suhisi niin kovasti, ettei mulla tavallaan pää pysynyt mukana. Mielen moottoritie vei niin lujaa. Vieläkin mua huimaa, mutta vähemmän. Rinnan alla tuntuu välillä kuumaa, kirvelevää ja polttavaa, samantapainen tunne kuin juuri hetkeä ennen kuin suutut hirveästi, vedät henkeä alkaaksesi huutaa tai raivota. Tai hermostut hetkessä huippulukemiin. Kun tekisi mieli karjua täysiä. Sellainen humahdus käy välillä läpi, toisinaan jää päälle. Sitä joutuu kuuntelemaan, pidättelemään. Enää se ei mene niin pitkälle,  humahdus ei tule yli. Piripintaan täynnä oleva vesilasi ei valu yli. Vaikka täyttyy.

Aika paljon saan käyttää voimaa itsensä kasassa pitämiseen. Hetkittäin on onneksi ihan hyviäkin hetkiä, jopa ihan hyvä olo, hetken. Aika usein väsynyt ja lamaantunut olo. Jotenkin pysähtynyt. Mutta silti jaksan toimia ja tehdä kaikkea. Ihan hengästymiseen saakka. Viime yönä tuntui pahalta. Kuuma ahdistuksentunne jäi pidemmäksi aikaa päälle, rauhoittava ei ehtinyt vaikuttaa ja vaan odotin ja odotin. Kohta se menee ohi. Ja kyllä se menikin, mutta ikävä oli odottaa lääkkeen puuduttavaa , helpottavaa, vaikutusta. Aika jännä tuntuma tuli juuri ennen kuin nukahdin. Tunsin kun ahdistuksen poltteleva kirvely valuin rintalastan takaa pois, kävi jalkoja pitkin lämmin humahdus, ja sitten koko polttelun tunne katosi. Outoa? En tiedä kuvitelinko tuon (no, kuvitteluahan se jokatapaukseesa on. Missä päin kehoa tahansa), mutta vastaavaa ei ole ikinä ennen tapahtunut. Liekkö jotain tuntoharhaa. Mitä lie. Mutta sain nukuttua, aamuun asti.

Aamuisin olen kamalan väsynyt herätessäni. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Yläkroppa on ihan jumissa, ihan kuin joku jättiläismäinen koura puristaisi ihoa ja lihaksia kasaan ja on aika vaikea saada itsensä hereille. Painava olo. Ohi se menee, mutta aina se on taas seuravaavana aamuna odottamassa. Iltaisin tai päivällä se ei tunnu. Olen tosi väsynyt. Kroppa väsyy. Saisipa nukkua vaan, vaikka pari päivää. Onneksi saan sentään yöllä nukuttua. Vuorokausirytmi on kyllä mennyt ihan sekasin, valvon johonkin puoli kolmeen aamulla ja herään kymmenen aikoihin aamulla. Saan liian vähän unta, ja väärään aikaan. Kaksisuuntaisen hoidossa ja hallinnassa on juuri se tärkeintä että elämän rytmit ovat säännölliset, nukkuminen, syöminen, lääkkeet.. Mulla ei ole mikään säännöllistä. Ihan tylsää olisi mennä joka ilta samaan aikaan nukkumaan ja herätä joka aamu orjallisesti samaan aikaan. Ihan kuin jossain leirillä. Tai sairaalassa. Mä en ala sairauden pompoteltavaksi. Olen vaatimuksista vapaa ja teen mitä haluan. Vaikka sitten jumissa.

Aamupäivällä olin hermostunut. Taas hyrräsi ja pyrräsi niin maan perusteellisesti. Hiki siinä tulee. En alkanut mesoamaan. Siivosin ja sitten lähdin pitkälle kävelylenkillle metsään. Kävelin aika kovaa vauhtia. Sää oli tosi helteinen, vähän liiankin, ja hiki siinä tuli. Mutta kyllä kävely auttoi jonkun verran. Pistelevää painolastia jäi vähän kerrallaan matkan varrelle. Toivottavasti lentää pois sieltä muiden tieltä. Kävelylenkin jälkeen vietiin J.n kanssa E. kaverinsa luokse autolla, mentin kaupoille, apteekkiin (taas lääkkeet lopussa), syötiin jätskit ja vähän myöhemmin ajeltiin mun suosikki metsään ja rantakallioille pyörillä, maattiin siellä pienellä hiekkarannalla. Ajateltiin että oltais menty uimaan, muttei tuntunut tarpeeksi lämpimältä enää illalla. Alkoi olla aika pilvistä. Katseltiin merelle ja makoiltiin siinä rantahiekalla. Ihana joutsenpariskunta kahden pienen, harmaan ja pörröisen poikasensa kanssa kävivät ihan rannassa. Ihania ovat, pysyvät koko elämänsä saman puolison kanssa. Poikaisiaan suojelevia. Tuimia. Näyttäviä. Sähisivät ohi ajaville veneille.

Ihan hyvä ilta, ruokaa, herkkuja, elokuva. Hyvää yötä (kello 01.08).






keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Älä ajattele

Ajateltiin J.n ja E.n kanssa lähteä kohta pyöräretkelle, kunhan E. syö aamupalan (kello 15.00) ja päästään tästä liikkeelle. Itse olen (J.n kanss yhdessä) ollut aika ahkera tänään, aamu aloitettiin siivoamisella. Tai kirjoitin mä sitä ennen yhden eilen aloittamani kirjeen loppuun. Olen tässä parin päivän aikana huomannut käsin kirjoittaessani, että mulle on tullut kiusaksi pientä käsien tärinää kun teen jotain pikkutarkkuutta vaativaa. Ei häiritse kuitenkaan liikaa ja kun kirjoitan joka päivä, pysyy käden toiminta kunnossa. Toivottavasti. Olisi ihan hirveää jos en voisi kirjoittaa käsin kirjeitä.. Ainahan niitä voi koneella naputella (en tosin ole ikinä niin halunnut tehdä), mutta koneella kirjoittaminen on NIIN eri juttu. Ei niistä voi puhua samana päivänäkään. No, sain nyt kirjoitettua sen ensikirjeen, mitä muutaman päivän ehdin miettiä, enkä saanut tartuttua toimeen, mutta nyt on kirjoitettu ja kiikutin kirjeen just kauppareissulla postiin. Samalla ostin lisää postimerkkejä, postikortin ja jääkaappimagneetin hyvälle kirjeystävälleni lahjaksi muuten vaan. Ruokakaupassa, apteekissa (ostin dosetin, olen parina iltana ollut epävarma olenko ottanut lääkkeitä vai en ja tänä aamuna meinasin ottaa kaksin kertaisen annoksen vahingossa..) ja Subissa käytiin syömässä. Äsken jaoin lääkkeet dosettiin, päivässä menee kuusi pilleriä (plus nyt viimeaikoina säännöllisenä rauhoittava, eli yksi lisää. Sitä en tosin jakanut dosettiin) kurkusta alas. Tuntui omituiselta täyttää dosettia omaa käyttöä varten, aikaisemmin totuin -vuosia- tekemään niin töissä, sairaille vanhuksille, höppänille, ettei lääkkeet unohdu. Nyt olen itse samanlainen; sairas, höppänä, lääkitty ja eläkkeellä.

Aamupäivällä juttelin myös aika pitkään sairaanhoitajani kanssa. Eilen en pystynyt, mutta tänään jo onneksi onnistui. Oli jutellut toisen lääkärin kanssa tästä mun Kela-kriisistä, kysynyt, että kannattaako päätöksestä valittaa ja niin edelleen. Vieraan lääkärin ei tietenkään kannata ruveta tekemään uutta oikaisevaa B-lausuntoa, mua koskaan näkemättä ja musta mitään muuta tietämättä, kuin mitä omalääkäri on kirjoittanut. Huonosti. Huomattiin, tai tajuttiin nyt, ettei ollut oikeastaan millään tavalla perustellut mun työasioita; sitä että mulla on edelleen vakituinen työpaikka kaupungilla, kotisairaanhoidossa ja (periaatteessa) tarkoitus sinne palalta (mitä en kyllä usko itsekään). Hoitokontakti työterveyshuoltoon toimii sekin edelleen (periaatteessa), olen sinne säännnöllisin väliajoin yhteydessä päivittääkseni sinnepäin tämänhetkisen tilanteeni. Pari kertaa vuodessa suunnilleen. B-lausunnossa oli vaan pari sekavaa, ympäripyöreää riviä näistä työkuvioista ("Työpaikalla pidetty neuvotteluja potilaan sijoittumisesta, ratkaisua ei ole löydetty ja sairasloma jatkuu.."), jotka suurimmaksi osaksi eivät edes pidä paikkaansa. Mitään sijoittumisneuvoteluja ei ole pidetty. ja työasiathan ovat ne, mistä Kela lähinnä on kiinnostunut. Ei kai valtiota voisi vähempää kiinnostaa, miten joku ihminen voi, vaan se, mitä hyötyä ihmisestä veron maksajana voisi olla. Näin. En siitä ole mitenkään yllättynyt, enkä siitä sen takia viitsi enempää paasatakaan. Luulisi noiden työkuvioiden siis vaikuttavan siihen, että kuntoutuksen arvoinen olisin, mutta luulen, että Kelalla on sellaiset tilastot, missä on laskettu todennäköisyys siihen, että mitä useamman vuoden kuntoutustuella/ työkyvyttömänä kaksisuuntaisen diagnoosilla varustetun ihminen on ollut (ja  vieläpä yli nelikymppisen), on työkuntoiseksi kuntoutuminen hyvin epätodennäköistä. Ja niinhän se on. En ole siitäkään mitenkään yllättynyt. Tiedän silti monia kaksisuuntaisia, joilla ei työpaikkaa ole ja heille on terapia myönnnetty. Mutta tasan ei onnenlahjat mene.

Kaupunki on silti sitkeä, olen ollut kohta kaksi ja puoli vuotta pois töistä ja silti mulla on vakipaikka edelleen olemassa. Yksityiseltä puolelta saa suunnilleen vuoden sairastamisen jälkeen kenkää. Kaupunki on siinäkin mielessä reilu, että tarjoavat muuta työtä ihan eri alalta, jos entinen tehtävä ei sairauden takia onnistu. Mun paluu hoitotyöhön on yhtä epätodennäköistä kuin meteoriitin päähän putoaminen. Työterveydesä on ollut siitä puhetta, että moni lähihoitaja, joka on päätynyt kykenemättömäksi tekemään hoitotyötä, on työllistynyt mm. osastosihteerin töihin. Samalla koulutuksella. Kuulostaa ihan reilulta. Ei ole kuitenkaan mun lähitulevaisuuteen liittyvä asia. Luulen vähän, ettei enää ikinä. Mutta ei mulla ole ikävä töihin, ei todellakaan. En jaksaisi. Enkä viihtynyt, enkä jaksanut. Mutta paperilla noi asiat voisivat vielä näyttää hyvältä. Sillä nyt yritetään voimakkaammin perustella terapian tarvetta ja hyötyä. Sain ajan lääkärilleni 20.8 kello 14.00. On siihen asti lomalla ja tuo on ensimmäinen päivä kun on töissä. Aika hyvin. Yleensä kaikeka on joutunut odottamaan viikkotolkulla. Niinpä tuotakin, mutta parasta mitä nyt on tarjolla ja mikä on mahdollista. Silloin käydään tarkemmin läpi kaikki kohdat millä sitä terapian tarvetta perustellaan. Ja haetaan tukea siltä Valtava-rahastolta.

Edelleen olen ja tulen olemaan, skeptinen koko terapia-asian suhteen. Olen melko varma, etten sitä saa sieltäkään. Varauduin ainoastaan pettymyksiin enää. Kysyin hoitajalta tänään, että saako yleensä kukaan kaksisuuntaista sairastava terapiaa, suurin osa ei saa. Neuvoksi ja avuksi sain hoitajalta kesän varalle sen että "älä ajattele asiaa". Niin yritänkin. Pitäisi varmaan lopettaa ajattelu kokonaan. Siihen kai hoidolla kunnallisella tähdätäänkin ja lääkityksillä sitä suuntaa toteutetaan... Ole hiljaa, älä ajattele.. Siinä ohjenuoraa kaikille mielenterveysongelmista kärsiville. Noihin sanoihin tiivistyy tarjolla oleva hoito ja tuki hyvin. Vaikkei varmasti tarkoittanut asiaa niin suoraan sanoa.

Nyt lähden ulos.


tiistai 2. heinäkuuta 2013

Valtava


Aamulla jätin hoitajalleni viestin ja pyysin soittamaan mulle. Soitti siitä tunnin kuluttua, vastaisin, mutten pystynytkään puhumaan, sen sain vaan sanottua, etten saanut Kelan terapiatukea. Ääni lähti, tärisytti, sydän hakkasi, enkä vaan saanut järjellisiä sanoja ulos suustani. Oltiin suunniteltukin, että puhutaan J.n kanssa molemmat sille, J. on paljon parempi puhumaan tuollaisista tärkeistä asioista, mulla olisi varmaan mennyt ihan itkemiseksi ja huutamiseksi koko puhelu, eikä siitä olisi sitten jäänyt mitään mieleen. Olen ollut, ja olen edelleenkin, aika poissa tolaltani tuon päätöksen ja siitä seuranneen pettymyksen takia, mutta vähän on pöly onneksi laskeutunut, eikä raivo ole enää niin kova kuin muutama päivä sitten. Sunnuntai aamuna jouduin ottamaan rauhoittavaa heti kun sain silmäni auki, niin iso raivo mun sisällä kävi, että ilman olisin kyllä hyppinyt seinille. Maanantaina ja nyt tiistaina pärjäsin jo ilman. Mitä nyt aamulla panikoin sitä puhelua aika rankasti, mutta nyt olen vähän rauhoittunut. Tuntuu että asia on hiukan mennyt eteenpäin kun sain sen pois pelkästään omasta mielestäni, tuli tunne, että ehkä nyt jotain tapahtuu, jollain tavalla asiat alkavat mennä taas eteen päin, on joku suunntelma. Aika heikosti uskon mihinkään seuraavaan siirtoon, mutta yritän edes vähän uskoa. Jos kokonaan luopuisin toivosta ja ajatuksesta toiseen mahdollisuuteen, menisi pohja kaikelta. Voi olla että sekin on taas edessä (ja siihen mä oikeastaan enemmän uskon), mutta hetken aikaa voi taas yrittää tukeutua johonkin. Ihminen kai yrittää roikkua vaikka viimeiseen asti jossain, vaikka ihan pienessä oljenkorressa eikä halua uskoa lopulliseen toivottomuuteen. Pienen korren varassa tässä nyt kuitenkin roikutaan. Edistystä sekin.

Seuraavaksi haetaan Valtava-rahoitukselta (vai onko se säätiö, joku Helsingin kaupungin juttu kuitenkin..) tukea terapiaan. On se nyt perkele, ettei se Kelasta irronnut (en muuten tajua vieläkään, että kuka sen sitten saa?), siellä kai arvotaan ihan hatusta ne päätökset, niin olen mieheni ja hoitajani kanssa todennut.. Kaikki etenee tietenkin mahdollisimman hitaasti. Nyt kesäaikaan ei tapahdu mitään, huonoimpaan mahdollisen aikaan tuli tuo päätös. Kivasti tehty. Joku mukava käsittelijä on laittanut kirjeen tulemaan juuri ennen lomille jäämistä, pois alta, työpinoa matalammaksi. Hylky vaan. Hyvää kesää vaan. Kela on kasvoton organisaatio, tuntuu ettei sitä edes pyöritä ihmiset vaan joku julma koneisto, mikä heittää kaiken ulos minkä vaan voi. Seulaa tiukennetaan koko ajan ja joku harva vaan pääsee siitä läpi. Kuka lie sitten, mikä on Kelalle sopiva tapaus? Ihmettelen että sieltä kukaan edes mitään ikinä saa? Olisikin jännä tietää kuka, miten ja miksi. Millä persuteella päätetään, kuka on tärkeämpi, kuka ansaitsee avun ja tuen kuntoutumiseen ja kuka jätetään kokonaan avun ulkopuolelle. Mulla on ainakin väärä diagnoosi, kaksisuuntaisen diagnoosilla on vaikea saada terapiaan tukea, eikä siihen yleensä lääkärit sitä hoidoksi ehdotakaan. Ihan riippuu lääkäristä. Toiset saa, ja toiset jää ilman. Perkele!

Politiikkaakin on pakko vähän paasata tähän väliin; nyt jossain vaiheessa, en tiedä ajankohtia mutta silti, valtio ja kunta tappelee, valtio haluaa säästää menojaan työntämällä kaiken vastuun kunnalliselle terveydenhuollolle. Niin kuin mun lausunnossakin luki "terveydenhuollon tulee järjestää hoito.. perusteita Kelan tukemalle terapialle ei ole". Kela pesee kätensä ja samaan aikaan jakaa tukiaan niille, joilla on varaa käydä hoidattamassa itsensä kokonaan yksityisellä sektorilla ja Kela korvaa niistä puolet. Kaikille. Suurin osa yksityisiä terveyspalveluja käyttävistä kuitenkin on parempi tuloisia kuin ihan tällainen yhteiskunnan pohjasakka, niin kuin minä. Terveyskeskuksissa ja julkisen puolen hoitojen varassa on vaan ne kaikista köyhimmät ja surkeimmat ja niistä pitää sitten säästää. Sellaisia on helppo laittaa maan rakoon, jotka eivät jaksa oikeuksiensa perään huutaa. Rikkaita suositaan, taas. Se siitä. Valtava on kunnan (Helsingissä) järjestö, vai mikä lie, ja toivoa sopii, että niillä riittää rahaa vielä mun vaatimattomaan terapiatuen osuuteen. Jännä muuten, ettei Kela halua tukea terapiaa, vaikka sekin on siis yksityisen kautta ja itse siinäkin maksaisin puolet itse!..