Mökkikaipuu

Heips taas pitkästä aikaa. Tai laitoinhan mä noi kolme kirjettä mitä kirjoitin mökkiviikoilla Parikkalassa ja Juvalla ollessani. Mistä lie ton idean sain, ottaa valkokuvat kirjeistä ja laittaa tänne, mutta ajattelin että on sitten itsellenikin autenttista muistoa noilta ihanilta päiviltä, kahden viikon ajalta. En tiedä, saako tuosta mun käsialasta selvää kukaan muu kuin minä itse, vähän sumuista jälkeä paikoitellen, mutta siinä nyt ovat ja pysyvät. Kirjoitan paljon käsin ja se taitaa oikeastaan vaan huonontaa käsialaa, kun kirjoitan nopeasti ja paljon. Tai sitten käsiala muokkaantuu tutisevammaksi kun vanhenee. Nuorempana, päiväkirjoista päätellen, mun käsiala on ollut paljon pyöreämpi ja lapsellisempi. Käsialastahan voi päätellä monia asioita ihmisen luonteesta ja persoonasta (ja mistä lie), mutten ole ikinä jaksanut niihin silmukoiden saloihin ja viesteihin tutustua sen tarkemmin. Kunhan kirjoitan vaan. Mökilläkin mulla oli sellainen olo useasti, että pitäisi päästä kirjoitamaan ja tallentaa tämä muisto ja tuo hetki. Aika huonosti ehdin, tai maltoin. Yleensä en ehdi kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Varsinkin nyt kesällä on tuntunut vaikealta löytää sopivaa saumaa, paljon ollaan oltu menossa ja kun perhe on lähes koko ajan kotona, en niin osaa keskityä kirjoittamiseen. Tarviin siihen sen oman rauhan ja hiljaisuuden, jos joku hälyää ympärillä, ei hommasta tule yhtään mitään. Äsken ajoin J.n toiseen huoneeseen (en voi edelleenkään kirjoittaa missään muualla kuin tässä olohuoneen sohvalla, nettipiuhoihin kiinnittyneenä) Ärsyttävää. Olisi ihan kiva että kannetava tietokone olisi tosiaan kannettava ja sen voisi viedä muuallekin. Alakerrassa keittiönpöydän yhteydessä ei piuhamahdollisuutta ole. Siellä kirjoittaisin mieluummin. Muita kirjoitupöytiä ei ole. Ei mahdu.

Mutta jos nyt saisin jotain kirjoitettua. Pää tuntuu jotenkin jumiselta, ehkä kirjoittamisen puutteesta johtuvaa. En oikein osaa kirjoittaa koneella, huomaan että teen näin paljon enemmän kirjoitusvirheitä eikä ajatus lähde samalla tavalla liitelemään kuin käsin kirjoittaessani. Mutta en silti siirry kokonaan käsin kirjoitettuun kirje-valokuvablogiin. Sellaista ei muuten taida ollakaan? En ole ainakaan nähnyt. Olisi siis aika omanlaisensa sitten. Ehkä välillä kirjoitan tuollakin tavalla. Käsin kirjoitettu on aidompaa, sitä ei voi muuttaa kun sen on kerran kirjoittanut. Nyt olen kirjoittanut kirjeitä aika paljon, melkein joka päivä jotain. Kirjoitamisen halu ja tarve on niin kova, että mulle tulee huono olo, enkä osaa olla, rentoutua, ellen kirjoita, tyhjennä ajatuksia paperille. Tai sitten tänne blogiin, netin ihmeelliseen maailmaan. Käsin kirjoittaminen on rauhoittavampaa, usein mua alkaa väsyttämään kun olen kirjottanut vähän pidemmän aikaa. Rentoudun. Tykkään tästä blogistakin kyllä, vaikka välillä tuntuu oudolta lähettää ajatuksiaan luettavaksi ympäriinsä, kenen tahansa luettavaksi. Mutta kiva että joku lukee. En muuten blogia varmasti jaksaisi pitääkään. Kirjoittaminen on aina ihanaa ja tykkään kirjoittaa ihan isellenikin. Kirjeet mitä kirjoitan, lähetän pois, enkä sitten ikinä pääse niitä itse myöhemmin lukemaan.

Nyt väsyttää, vaikken ole oikein edes aloittanut kirjoittamista. Oltiin päivällä koko perheen voimin pitkällä pyöräretkellä. J on toivonut sitä jo vaikka kuinka kauan, on aikoinaan pyöräillyt tosi paljon ja ihan älyttömiä matkoja (kuten Parikkalaan kolmesataa kilometriä kolmen päivän aikana) ja on saanut nyt mua vähän innostumaan myös. Olen tietty lapsenakin ajanut pyörällä, mutten paljoa. Enkä pitkiä matkoja. Tänään tehtiin pisin pyörälenkki mitä mä olen ikinä tehnyt. Jotain kakskytviis kilometria oli matkalla pituutta. Ajeltiin täältä meiltä Tapanilaan ja takaisin. Oli aika kova vastatuuli paikoitellen, mutta ihan kivaa oli. Aika paljon pyöräteitä ihanissa metsämaisemissa, peltojen renunoilla, eikä tarvinnut onneksi missään moottoritien poskessa ajella. Oli kivaa. Aurinkoista, muttei silti liian kuuma reippaaseen liikkumiseenkaan. Pidettiin perillä Falkullan tilalla taukoa, haettiin kaupasta eväitä ja istuskeltiin siellä maalaismaisemissa hetki. Tykkäsin. Ihana on päästä aina vähän eri maisemiin täältä kotinurkilta. Usein se lähteminen vaan on vaikeaa. Varsinkin yksin. Nyt J on ollut kohta neljä viikkoa lomalla ja tosi kivaa on (enimmäkseen) ollutkin. Hirveän äkkiä on aika mennyt. Ensi viikolla koittaa arki. Ja mä olen taas yksin. On siihen varmaan taas totutteleminen.. Mutta tänään oli kivaa. Oltiin nelisen tuntia matkassa, pidettiin aika paljon taukoja, sen verran lämmin oli, että piti juoda paljon. Kotiin tultua laitettiin ruokaa ja nyt syömisen ja päivän touhujen jälkeen on ollut aika rento olo. Hyvä niin.

Kesä on hujahtanut kauhean nopeasti. Olen huomannut varsinkin täällä etelässä tosi paljon syksn merkkejä. Luonto kuivuu kauheaa vauhtia, lähes jokaisessa lehtipussa on paljon keltaisia ja punaisia syksyn sävyjä ja aurinkoisimmilla paikoilla on puista lähtenyt paljon lehtiä. Nurmikot alkaa olla aika ruskeita ja kovia, ja melkein kaikissa kasveissa ja kukissa on jo ruskeaa ja kuivaa. Maalla oli vielä jonkunverran vihreämpää, varsinkin siellä Juvalla päin. Meillä oli siellä se tämän kesän luultavasti huonoin viikko säiden puolesta. Päivisin oli useamman kerran päivälämpötila siinä kahdentoista hujakoilla, yöllä siinä kahdeksan - yhdeksän asteen paikkeilla. Ulkona ei voinut olla, ei ollut tarpeeksi lämmintä vaatetta mukana. Joku toppa- tai villakangastakki ja hanskat eivät olisi olleet kylmimpinä päivinä liikaa. Täytyykin muistaa ottaa ensi kesänä mukaan jotain talvisempaa päällepantavaa. Helsingissä kaksitoista astetta ei ehkä tuntuisi niin kylmältä (tai sitten sitä ei vaan huomaa kun pysyy sisällä..), mutta mökillä kosteus, järvi, kova tuuli ja viileähkö mökki tekivät kylmyyden aika ikäväksi. Joka päivä satoi. Käytiin ostamassa Juvan kirppikseltä vähän lämpimämpää kudetta. Oltiin otettu aikalailla kesäistä vaattetusta mukaan muuten niin lämpimän kesän innostamina. Väärin. Onneksi kirpparilta löytyi jotain fleeceä, pontsoa sun muuta sopivaa (missä ei kaupungissa kehtaa esiintyä) mitä kerrostettiin päälle sopivan monta kerrosta. Yöllä vastaava satsi ja villahuopa. Kahtena päivän aurinko näyttäytyi vähän, yksi iltapäivä onnistuttiin viettämään laiturilla ja riippukeinussa, kesäisissä vaatteissa ja välillä jopa ihan ilman. Käytiin uimassa monta kertaa, oli tyyntä ja niin ihanaa. Harmi että se loppui niin nopeasti ja jouduttiin palelemaan. Kylminä aamuinakin käytiin silti nopealla aamu-uinnilla järvessä, herätti mukavasti. Iltaisin saunottiin ja saunan yhtyedestä juostiin järveen monta kertaa. Kovalla tuulella ja vesisateessa. Jännä kokemus sekin. Harmitti silti se harmaus, vesisade ja kylmyys, olisin halunnut olla enemmän ulkona, soudella järvellä, loikoilla laiturilla, istua keinussa, hiipppailla pitkin pihaa paljain jaloin.. Ahdisti se, etten tuntenut että olisi päässyt nauttimaan siitä ihanasta luonnosta, järvestä, rauhasta, hiljaisuudesta mitkä mökkiä ympäröi. Sen näki vaan ikkunasta. Kaunis se oli ikkunasta katsottunakin. Missä tahansa paikassa mökissä istuikin, näkyin ikkunoista järvi. Mökki on melkein kiinni järvessä (sillä paikalla on joskus kauan sitten ollut vaan saunamökki, sauna on sama, mutta mökki on rakennettu siihen ympärille) ja järven tunnelmaan pääsee hyvin mukaan. Puiden lehdet roikkuvat siinä järveä hipoen ja niiden yhteisiä ja omia liikkeitä oli ihana seurata. Järven liikkeen katseleminen oli ihan uskomattoman rentouttavaa. Nähtiin onneksi ne pari peilityyntä iltaa ja toisaalta myrskyäviä vaahtopäitä ja rankkasateita.

Usein aamuisin mulla oli kauhean haikea olo. Mun tunnetilat on tuolla edesmeneiden isovanhempien mökillä aina ihan yliherkät. Olen ollut siellä ensimmäisen kerran vauvana, ja siitä lähtien aika säännöllisin väliajoin lähes joka vuosi. Sinne mahtuu niin uskomattoman paljon tunteita, nostalgiaa, muistoja, että se on ihan pakahduttavaa. Enimmäkseen hyvällä tavalla. On niin rakas ja tärkeä paikka mulle. Vanha vaatimaton torppa, mutta nykyisin niin hyvin ja hellällä kädellä pidetty ja kauniiksi laitettu, vanhaa kunnioittaen. Kaikkialla on niin kaunista. Välillä raastoi ja pisti, kun tiesi että päivät kuluvat nopeasti ja kohta on taas lähdettävä. Eikä taas tiedä, milloin sinne pääsee taas uudestaan. Välillä olin oudon säikky. Hetkittäin musta tuntui, että hetkellä millä hyvänsä ovesta astelee mummo, ukki istuu ulkokeinussa. Saunan ikkunan edestä kulkee joku, keinutuolissa mummon kasvot. Ovien kolahdukset, kaapinoven narinat, ihan samoja. Miten ne muistuttaa aina jostakin. Välillä vähän painostavallakin tavalla, pelotti ja olin ihan yliherkkänä. Olen ehkä taikauskoinen, mutta uskon, että kuolleet mummo ja ukki, voivat olla jollain tavalla läsnä, jossain. Tuolla mökillä. Se oli heillekin se kaikkein rakkain paikka. Niin kuin mullekin.

Täällä kaupungissa oleminen tuntuu raskaalta. Tultiin lauantaina kotiin ja mitä lähemmäksi Helsinki tuli, sitä enemmän mun ahdisti. Itketti. Riitelytytti. Ärsytti. Kamalaa oli palata kotiin. Täällä on kaikki talot niin lähellä toisiaan, on ahdasta ja harmaata. Ja mun terassikukat olivat melkein kuolleet. Kamalat ruskeat risut. Niitä oltiin käyty kyllä hoitamassa meidän pois ollessa, mutta liian vähän. Sain ihmeen kaupalla molemmat virkoamaan. Amppelikukasta nypin varmaan tuhat kuollutta nuppua pois, kastelin ja ravitsin. Nyt on taas yhtä elossa kuin ennenkin. Ehkä sillä oli ikävä..
Aamuisin tuntuu edelleen ankealta herätä täällä, ei näy järvi, vaan ankea harmaa vastapäinen seinä. Tuntuu kuin seinät olisivat kotonakin jotenkin lähempänä toisiaan. Ihan niin kuin katto olisi matalammalla. Väsyttää enemmän. Ei ole tarpeeksi happea. Maalla on niin viherää, maisemat pitkälle, ilmaa, tilaa. Ikävä.