Tylsä Läski

Kello 20.02

Olen liimautunut sohvaan, kone polvien päällä sylissä. Pompin erilaisilla nettisivustoilla ihan päättömästi, en osaa keskittyä mihinkään. Selaan blogeja, luen vähä matkaa. Seuraava. Käyn kurkkaamassa naamakirjan etusivua, olisiko jotain tapahtunut. No eipä juuri. Ihan sama meno kuin minuutti sitten. Telkkari on päällä. Näin kesällä katson harvoin telkkaria, elokuvan joskus. Aika harvoin nyt sitäkään. On sitä muutakin tekemistä. Inhoan telkkarin katsomista. Sitä tulee jotenkin tylsä ja tympeä olo. Pelkkää roskaa sieltä vaan tulee. Nyt pidän sitä taustameluna. Koneella olostakaan en tykkää, mutta tänään keskittyminen tai jakaminen ei ole riittänyt paljon mihinkään muuhun. Aivan mahtavaa. Luuseriolo. Tuntuu tylsältä ja lamauttavalta. Uh. Takapuoli voisi nousta ja liikkua johonkin suuntaan tästä. Yritän, muttten jaksa. Kahden viikon mökkiloman aikana en katsonut telkkaria tai ollut koneella minuuttiakaan. Niitä ei kummallakaan mökillä ollut, eikä mulla onneksi ole sellaista puhelinta millä nettiin pääsisi. Onneksi. Lakko teki tosi hyvää eikä vieroitusoireita tullut.

Aamupäivällä tein reippaan lenkin metsässä, oli ihanaa ulkoilla. Mä ahdistun ellen pääse ulos luontoon, hengittämään, rauhoittumaan. Tykkään kun saan olla siellä rauhassa ja itsekseni. Sain lähdettyä. Olin reipas. Ajattelin aika paljon sitäkin, että pakko nyt saada itseään liikkeelle ja kesäkiloja karistettua. Nyt lomaviikoilla on tullut syötyä ihan mitä sattuu ja se on ollut herkkuja ja paljon. Kun ollaan oltu mökillä ja muutenkin reissussa paljon, on syöminenkin ollut vähän toisenlaista kuin mitä se yleensä on. Nopeaa, hyvää, herkkuja. Ruokahalu oli hyvä. Kaikki terveellinen, vihannekset ja hedelmät puuttuivat ruokavaliosta melkein kokonaan. Pulla, suklaa, jäätelö, sipsit, pitsa, rasvainen ja makea maistuivat hyvin. Olen syönyt todella paljon. Liikaa. Inhottaa nyt. Reissuilla olin jotenkin niin eri tunnelmissa, etten ajatellut juuri mitään, mitä täällä kaupungissa ajattelen. En osaa sitä selittää enkä sitä oikein itsekään ymmärrä. Aivan kuin mulla olisi ollut lomalla ihan eri pää. Eri ajatukset ja tunnelmat. En halunnut lukea loppuun kirjaa minkä olin kotona aloittanut, samat sanat eivät istuneet eri maisemaan. En ajatellut samoja asioita. Niitä samoja tylsiä. Eikä ruokavaliokaan ollut sama, kaupunkilainen. Olisi vapauttavaa vaan olla aina maalla, mukavissa röpsömökkivaatteissa, tukka pystyssä, ilman meikkiä. Ilman jatkuvaa vaa'alla pomppimista ja peilien edessä pyörimistä, edestä, takaa, sivulta. Näyttääkö takapuoli isolta, pömpöttääkö vatsa. Näkykö finnit, kiiltääkö nenä. Ihan sama jos vatsa vähän pömpöttää maalla, mukavissa vaatteissa töpötellen se ei paljon haittaa. Enkä muista sitä stressatakaan. Nyt muistan. Vähän metsässäkin. Tein siellä havaintoja luonnosta, ajattelin rakasta Juvan mökkiä, sitä ympäristöä siellä. Mökki on samansävyinen kuin luonto, mustikanvarvun vihreä. Ajattelin mökkimaisemaa, ja samalla tätä kaupunkilaismetsää. Erilaista, mutta kuitenkin samanlaista. Puut, polut, kävyt, juuret, marjat, kukat.. Ajatustensiirto (tai sellaisiksi ne nyt itse arvelin) onnistui näin ja ajatuksia ympäröivästä maisemasta sai ajatukset vähän irti itsestä. Erittäin hyödyllistä. Kävelin kuitenkin sen verran reippaasti että sain pienen hien nousemaan pintaan. Vatsamakkarat mielessä kuiskutellen, farkkujen päällä tuntuen.

Nyt on iskenyt tuttu kaupunkiahdistus. Ajatukset pyörii lähinnä itsessä ja kaikissa huonoissa puolissa mitä vaan löydän itsestäni. Eikä se ole ongelma, niitä riittää. Inhoan itseäni, olen väsynyt ja ruma. Naama kiiltää, suupielet roikkuvat. Näytän vanhalta ja kamalalta. Farkut puristaa, viihdyn paremmin kotona rötköhousuissa. Hiukset rasvoittuvat, juurikasvu on taas ihan kamala, vaikka miten monta senttiä. En jaksa meikata, en harjata hiuksia. Hiostuttaa. En halua olla ihmisten ilmoilla. Inhoan ihmisiä täällä kaupungissa. Aina pitää olla niin tärkeän ja kiireisen näköinen. Tyylikäs, laiha gaselli. Täydellisessä tällingissä, hiukset suorina, soljuvina ja kiiltävinä. En mä siihen sekaan sovi. Enkä edes halua. En tosiaankaan. Mutta silti inhottaa. Olen surkea. Mulla ei ole varaa hoitaa itseäni kunnolla. Ei ole varaa ravata kampaajalla yhtenään, ostella uusia vaatteita. Olen halju ja väritön. Miten musta on tällainen tullut. Tuntuu ikävältä liikkua ulkona. Mietin niin paljon sitä, miltä mahdan näyttää, että se tuo hien pintaan ja ahdistuksen rintaan. Niinpä en aina jaksa nähdä sitä vaivaa ja lähteä.

Tänään en ole saanut itseäni kauppaan. Lenkille jaksoin, mutta sen jälkeen en ole jaksanut yhtään mitään. Aikaisemmin yritin vähän lukea, mutten jaksanut. Kaksi kertaa yritin, silmät alkoivat molemmilla kerroilla nuokkumaan, meinasin nukahtaa, laskin kirjan pois. Enää ei nukutanutkaan. En vaan saanut luetuksi. Mökillä sain ja luin niin kauan kun mökissä näki. Pimeä tulee aika nopeasti ilman sähkövaloja.

Tänään en ole tehnyt mitään muuta metsäilyn lisäksi. En niin mitään. Välillä olen syönyt, paljon leipää ja juustoa. Kauppaan en jaksa lähteä, joten valikoimaa ei pahemmin ole. Mies on purjehtimassa ja poika kaverin luona koko päivän. Siitä on aikaa paljon kun olen viimeksi ollut yksin. Nyt olen, eikä tämä kovin kivaa ole. Tuntuu syksyltä. Tylsältä, oma elämä tyhjältä. Mitähän sitä syksyksi keksisi? Kun ei ala se terapiakaan.