PomPom

Tuntuu vaikealta alkaa kirjoittaa tänne blogiin, tulee hölmö olo ja ahdistaa, kun tuntuu ettei ajatus kulje. Yleensä se lähtee siitä itsekseen laukkaamaan, mutta alku aina hankalaa. Paljon ajatuksia viuhtoo mielessä, enkä välttämättä muista, mitä juuri vähän aikaa sitten ajattelin. Tai tunsin. Mikä tuntui tärkeältä. Tänään olo on onneksi ollut jo vähän parempi kuin mitä se on ollut aikaisempina päivinä. Nyt on kulunut viikko siitä kun sain päätöksen Kelalta ja huomaan, että se pahin myrskyrintama on laskemassa ja pahin ahdistus alkaa väsistymään. En ole mitenkään iloinen, helpotunut tai tyytyväinen. Kaikkea muuta. Olen enimmäkseen lamaantunut ja epäuskoinen. En halua enää uskoa, toivoa tai edes odottaa mitään. Ollaan sitten  vaan näin. Valtava-rahoitukselta haetaan tukea terapian rahoitukseen syksyllä, mutten usko pätkääkään että sieltäkään sitä saisin. En usko, ellei se ole mulla mustaa valkoisella. Ihan sama. Voihan sitä yrittää jos niin katsotaan tarpeelliseksi, mutten usko että rahaa kuntoutumiseeni heruu sieltäkään. Olen hullu sitten. Enkä kyllä usko oikeastaan sitäkään, että terapia minua mitenkään muuttaisi. Ajattelin että menisin "huonompaan kuntoon kun aloitan terapian syksyllä". Onneksi ei tarvii sitä nyt murehtia. Menin jo nyt huonompaan kuntoon.

Vaikka olo on parempi kuin viikko sitten, en enää ajattele, että haluaisin hakata pesäpallomailalla seiniä, hakata läppäriä vasten lattiaa, juosta metsään repimään puut juurineen ylös ja silputa kaikki lehdet murusiksi pitkin öistä, tuulista metsää. Kiljua niin kovaa kun jaksan, ja enemmän. En kuvittele enää itseäni lentämässä naapuruston korkeimman talon katolta. En vedä rauhoittavia kaksin käsin. Olen siis rauhoittunut paljon. Silti tunnen itseni sairaammaksi kuin mitä pitkään aikaan. Eilen illalla huomasin olevani aika paljon samanlainen kuin silloin kaksi vuotta sitten kesällä kun sairastuin ja sain kaksisuuntaisen diagnoosin. Silloin olin maniassa ja ihan sekaisin. Ikinä en ole ollut euforisessa maniassa, vaan se on aina sitä aggressiivista ja negatiivista kierrosta ja vauhtia. En käyttäydy enää yhtä impulsiivisesti; aggerssiivinen käyttäytyminen ulospäin on loppunut (lähes) kokonaan. En revi verhoja alas tangoista, riko muiden tavaroita, heittele ruokia pitkin seiniä, lyö, potki, sähise.. Onneksi. Silti mullä käy hirveä myrsky sisällä. Luulen, että se aikaisemmin tuntemani kova huimauskin oli sitä, että päässä suhisi niin kovasti, ettei mulla tavallaan pää pysynyt mukana. Mielen moottoritie vei niin lujaa. Vieläkin mua huimaa, mutta vähemmän. Rinnan alla tuntuu välillä kuumaa, kirvelevää ja polttavaa, samantapainen tunne kuin juuri hetkeä ennen kuin suutut hirveästi, vedät henkeä alkaaksesi huutaa tai raivota. Tai hermostut hetkessä huippulukemiin. Kun tekisi mieli karjua täysiä. Sellainen humahdus käy välillä läpi, toisinaan jää päälle. Sitä joutuu kuuntelemaan, pidättelemään. Enää se ei mene niin pitkälle,  humahdus ei tule yli. Piripintaan täynnä oleva vesilasi ei valu yli. Vaikka täyttyy.

Aika paljon saan käyttää voimaa itsensä kasassa pitämiseen. Hetkittäin on onneksi ihan hyviäkin hetkiä, jopa ihan hyvä olo, hetken. Aika usein väsynyt ja lamaantunut olo. Jotenkin pysähtynyt. Mutta silti jaksan toimia ja tehdä kaikkea. Ihan hengästymiseen saakka. Viime yönä tuntui pahalta. Kuuma ahdistuksentunne jäi pidemmäksi aikaa päälle, rauhoittava ei ehtinyt vaikuttaa ja vaan odotin ja odotin. Kohta se menee ohi. Ja kyllä se menikin, mutta ikävä oli odottaa lääkkeen puuduttavaa , helpottavaa, vaikutusta. Aika jännä tuntuma tuli juuri ennen kuin nukahdin. Tunsin kun ahdistuksen poltteleva kirvely valuin rintalastan takaa pois, kävi jalkoja pitkin lämmin humahdus, ja sitten koko polttelun tunne katosi. Outoa? En tiedä kuvitelinko tuon (no, kuvitteluahan se jokatapaukseesa on. Missä päin kehoa tahansa), mutta vastaavaa ei ole ikinä ennen tapahtunut. Liekkö jotain tuntoharhaa. Mitä lie. Mutta sain nukuttua, aamuun asti.

Aamuisin olen kamalan väsynyt herätessäni. Tuntuu kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Yläkroppa on ihan jumissa, ihan kuin joku jättiläismäinen koura puristaisi ihoa ja lihaksia kasaan ja on aika vaikea saada itsensä hereille. Painava olo. Ohi se menee, mutta aina se on taas seuravaavana aamuna odottamassa. Iltaisin tai päivällä se ei tunnu. Olen tosi väsynyt. Kroppa väsyy. Saisipa nukkua vaan, vaikka pari päivää. Onneksi saan sentään yöllä nukuttua. Vuorokausirytmi on kyllä mennyt ihan sekasin, valvon johonkin puoli kolmeen aamulla ja herään kymmenen aikoihin aamulla. Saan liian vähän unta, ja väärään aikaan. Kaksisuuntaisen hoidossa ja hallinnassa on juuri se tärkeintä että elämän rytmit ovat säännölliset, nukkuminen, syöminen, lääkkeet.. Mulla ei ole mikään säännöllistä. Ihan tylsää olisi mennä joka ilta samaan aikaan nukkumaan ja herätä joka aamu orjallisesti samaan aikaan. Ihan kuin jossain leirillä. Tai sairaalassa. Mä en ala sairauden pompoteltavaksi. Olen vaatimuksista vapaa ja teen mitä haluan. Vaikka sitten jumissa.

Aamupäivällä olin hermostunut. Taas hyrräsi ja pyrräsi niin maan perusteellisesti. Hiki siinä tulee. En alkanut mesoamaan. Siivosin ja sitten lähdin pitkälle kävelylenkillle metsään. Kävelin aika kovaa vauhtia. Sää oli tosi helteinen, vähän liiankin, ja hiki siinä tuli. Mutta kyllä kävely auttoi jonkun verran. Pistelevää painolastia jäi vähän kerrallaan matkan varrelle. Toivottavasti lentää pois sieltä muiden tieltä. Kävelylenkin jälkeen vietiin J.n kanssa E. kaverinsa luokse autolla, mentin kaupoille, apteekkiin (taas lääkkeet lopussa), syötiin jätskit ja vähän myöhemmin ajeltiin mun suosikki metsään ja rantakallioille pyörillä, maattiin siellä pienellä hiekkarannalla. Ajateltiin että oltais menty uimaan, muttei tuntunut tarpeeksi lämpimältä enää illalla. Alkoi olla aika pilvistä. Katseltiin merelle ja makoiltiin siinä rantahiekalla. Ihana joutsenpariskunta kahden pienen, harmaan ja pörröisen poikasensa kanssa kävivät ihan rannassa. Ihania ovat, pysyvät koko elämänsä saman puolison kanssa. Poikaisiaan suojelevia. Tuimia. Näyttäviä. Sähisivät ohi ajaville veneille.

Ihan hyvä ilta, ruokaa, herkkuja, elokuva. Hyvää yötä (kello 01.08).